29. tammikuuta 2015

Tammikuun kirjat

Ajattelin aloittaa uuden postaussarjan. Vuoden vaihteessa törmäsin jossain (en enää muista missä) lukemishaasteeseen, jossa luetaan 50 kirjaa vuoden aikana. Nykyisillä aikatauluilla sellainen tavoite on minulle mahdoton, joten päätin jättää sen omaan arvoonsa. Päätin kuitenkin, että pyrin lukemaan vähintään kaksi kirjaa kuukaudessa. Viime vuonna tämäkään ei onnistunut, mutta katsotaan, miten naisen käy tällä kertaa.



Anu Holopainen - Ilmeetön mies

Tämän oli itse asiassat tarkoitus olla vuoden 2014 viimeinen kirja, mutta en ihan ehtinyt ajoissa saada sitä loppuun, joten siitä tulikin vuoden 2015 ensimmäinen. Ei siinä mitään.

Ilmeetön mies oli teoksena varsin erilainen kuin aiemmat Holopaiselta lukemani. Toki tämän tiesin jo ennakkoon enkä siis odottanutkaan sen olevan täysveristä fantasiaa. Kirjoitustyyliltään tuttuus kuitenkin tuli vastaan, mikä oli kannaltani hyvä asia, koska kirjan teemat ja yleinen tunnelma eivät olleet ihan makuuni. En sano, että teos olisi ollut huono, se ei vain ollut sellainen, jonka normaalisti valitsisin luettavakseni. Kaipaan ehkä juuri sitä vähän fantskumpaa materiaalia arkipäiviäni piristämään.

Joka tapauksessa Ilmeetön mies oli vaikuttava ja piti otteessaan. Loppuun päästyäni minun oli myös pakko palata taaksepäin ja tarkistaa tapahtumien yksityiskohtia. Pohdittavaakin teos antoi kiitettävästi, joten ei sen lukeminen missään nimessä hukkaan mennyt. Toista kertaa en ehkä silti lukisi.


Arturo Pérez-Reverte - Yhdeksäs portti

Appivanhempien kanssa tuli uudenvuodenaattona katseltua pitkästä aikaa Yhdeksäs portti -elokuva. Se sattui löytymään tallenteena heidän digiboksiltaan ja anopille se oli helppo markkinoida, koska pääosaa näyttelee Johnny Depp. Itse olin katsonut elokuvan viimeksi 2000-luvun alkupuolella ja tykännyt kovasti.

Nytkin elokuva oli hyvä ja katsellessa muistin ostaneeni alkuperäisteoksen joskus vuosia sitten kirjamessuilta tai jostain vastaavasta tapahtumasta. Totesin, että on aika noloa, kun kirja on vuosia lojunut hyllyssä enkä ole sitä edes avannut, joten otinkin sen sitten heti Ilmeettömän miehen jälkeen luku-urakaksi.

Kirja paljastui hyvin erilaiseksi kuin elokuva, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi elokuvassa on laitettu mutkia suoriksi. Jos kirjan sisältöä ei elokuvaan olisi karsittu, olisi tulos saattanut olla aika kaoottinen katsojan näkökulmasta. Kirja ei silti sitä ole ja tarinassa pysyi oikein hyvin mukana. Vilisevät kirjallisuusviitteet synnyttivät halun lukea Kolme muskettisoturia uudemman kerran, mutta voi olla, etten kuitenkaan ihan heti kaiva teoksia hyllystä, koska lukemattomiakin kirjoja on niin paljon.

Tarinan loppu vähän lässähti ja jäi ikään kuin roikkumaan. En oikein tiedä, minkälaista loppua olisin kaivannut, mutta hieman selkeämpi se olisi saanut olla. Sama fiilis jäi myös leffan jälkeen.


J. S. Meresmaa - Mifongin mahti

Sain tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi ja olisin ottanut sen heti lukuun, ellei Yhdeksän porttia olisi vielä ollut kesken. Ehdin kuitenkin tähänkin kirjaan vielä tammikuun aikana tarttua. Koska viime vuonna ehdin lukea keskimäärin yhden kirjan kuussa (paitsi lomilla enemmän), olin vähän epävarma, saisinko tämän kokonaan ahmittua tammikuun aikana.

Mutta sainhan minä. Osittain siitä on kiittäminen flunssaa, kun ei ole jaksanut juuri muuta tehdä kuin maata kirja kädessä. Normaalistihan luen sellaista yhden luvun vauhtia per ilta (ja sillä tavoin Mifongin lukemiseen menee ikuisuus).

Mifongin mahti oli minusta vielä parempi kuin kaksi aiempaa osaa. Tykkäsin hahmoista, tykkäsin tarinasta ja tykkäsin jopa kirjan rakenteesta aiempia enemmän. Kirjassa oli juttuja, jotka jäivät harmittamaan, mutta ei siksi, että ne olisivat kirjoitettu huonosti. Ne vain olivat ikäviä, surullisia ja harmillisia.

Samaan aikaan painin kuitenkin oman luomisen tuskan kanssa ja Mifonki oli omiaan pahentamaan sitä. Jostain syystä aloin verrata omaa tekstiä Meresmaahan ja se vasta kivulias prosessi olikin. Meresmaan Mifonki-sarjalla ja minun originaalillani ei ole juuri muuta yhteistä kuin että ne molemmat sijoittuvat kirjoittajan itse luomaan fantasiamaailmaan., joten minun ei pitäisi liikoja ahdistua. Mutta yritän nyt ottaa tästä opiksi ja nauttia kirjoista tuskailemisen sijaan.


Lukemattomien kirjojen pino on vielä valtaisa. En tiedä, mihin tartun seuraavaksi, mutta varmaa on se, etten enää ehdi tammikuun aikana kokonaista kirjaa kahlata läpi. Kuuta on kuitenkin jäljellä vain se pari päivää ja mikään kirjoista ei ole erityisen ohut. Palaan siis kirja-asioihin taas ensi kuussa. Katsotaan, monta ehdin helmikuussa lueskella.

28. tammikuuta 2015

Luovaa prosessointia


Kirjoittajan arkkityyppien lisäksi puhuimme lauantaina luovan prosessin eri vaiheista. Tämäkin on taas niin selvää juttua, että varmaan se on tullut alitajuisella tasolla jo aiemmin tiedostettua, mutten ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Kun prosessista lähdettiin puhumaan, tuli oivallus, että noinhan se tosiaan on.

Opettajamme kuvasi luovaa prosessia erilaisilla veden olomuodoilla. Taas kerran ajattelin omaksi ja muiden riemuksi pohdiskella omaa kirjoittamista näiden kautta.

Puro


Puro on pirskahteleva ja nopeakulkuinen, muttei välttämättä kovin selkeä. Tämä on ainakin itselleni hyvin usein se aloitusvaihe. Minulla on idea tai jopa useampi, mutta ne ovat vielä aika hajanaisia. Lähden silti kirjoittamaan ja katson, mihin oikein päädyn. Puro voi nimittäin tehdä myös äkkinäisiä käännöksiä ja johdattaa johonkin ihan muualle kuin alun perin ajattelin.

Tässä vaiheessa on oma viehättävyytensä, sen nopeatempoisuus on kiehtovaa. En silti varsinaisesti pidä purosta, koska inhoan epäselvyyksiä. Minua ahdistaa se, etten vielä tiedä, mihin olen matkalla. Samaan aikaan kyllä nautin tekemisestä, mutta haluaisin kuitenkin siihen lisää selkeyttä. Joskus minua myös rassaa se, kuinka paljon näitä puromuotoisia ideoita pääni pukkaa. Se nimittäin tekee sitä joskus todella tiuhaan tahtiin, eivätkä kaikki jutut sovi samaan tarinaan. Päässäni siis pyörii monta juttua yhtä aikaa ja suurin osa soveltuisi romaanimittaisiksi tarinoiksi.

Järki sanoo, etten voi tarttua 3-5 tarinaan yhtä aikaa, vaikka olisi todella mahtavaa heittäytyä niihin kaikkiin ja katsoa, miten purot lähtevät kehittymään. Sillä tavoin saisin varmasti aikaan monta alkua, mutten yhtään valmista juttua. Sen takia näitä ideoita täytyy vain varastoida. Minulla onkin koneella tallessa useampi luonnostelma, alkuasetelma tms. odottamassa sitä hetkeä, kun pystyn niihin tarttumaan. Voi olla, ettei sellaista koskaan tule, mutta jos tulee, ovatpahan siellä valmiina.


Joki


Joki kulkee tasaisemmin kuin puro. Sillä on selkeä uoma ja päämäärää. Sekin voi kääntyillä, mutta ei niin yhtäkkisesti kuin puro. Se on luotettavampi, turvallisempi ja rauhallisempi. Itselleni se on ehkä paras kirjoittamisen vaihe, koska silloin asiat sujuvat. Mikään ei ole yhtä intensiivistä kuin purovaiheessa, mutta se ei haittaa, sillä jatkuvasti ei voi puhkua innosta. Tasainen tekeminen on oikein hyvä tapa edistää tarinaa.

Aiemmissakin postauksissa mainitun originaalin kohdalla tätä jokivaihetta oli oikeastaan viime keväästä sinne elokuun loppuun. Puro-osuus jäi todella pieneksi alkuvuoden sykäykseksi, kun aloitin tarinan. Alun jälkeen pidin tauon ja sitten siirryin purjehtimaan joelle.

Veikkaan, että moni kirjoittaja tykkää tästä vaiheesta. Kukapa siitä ei pitäisi, kun asiat sujuvat? Toisaalta ainakin itselleni tämä on sellainen vaihe (kuten purokin), etten pahemmin kritisoi tekemisiäni. Kaikki tuntuu tasaisen hyvältä eikä kriittiselle tarkkailulle jää yksinkertaisesti sijaa. Se ei haittaa, sillä epäkohtia voi pohdiskella myöhemmin (tai yrittää työntää tekstin jollekulle toiselle, joka niitä sitten osaa osoitella). Silloin kun materiaalia syntyy, kannattaa mielestäni panostaa juurikin siihen ja jättää se kritiikki tyynyn alle odottamaan omaa vuoroaan.



Seisova vesi


Seisovan veden vaihe on käytännössä sama asia kuin writer's block. Silloin ei vain tapahdu, vaikka kuinka yrittäisi. Tai voi tapahtua, jos pakottaa itsensä, mutta jälki voi hyvinkin olla sen mukaista. Ainakin omalla kohdallani olen tämän todistanut, kun olen joskus pakottanut itseni kirjoittamaan (tosin kyse on ollut jutuista, joita en alun perinkään välttämättä halunnut kirjoittaa vaan räävin ne kasaan jonkun muun haluta, btw, en suosittele).

Olen monenkin tarinan kohdalla kipuillut tässä vaiheessa. Erityisesti ficcien kohdalla se on hyvin tuskallista, koska monesti sitä alkaa julkaista pitkää tarinaa, ennen kuin sen on kirjoittanut kokonaan valmiiksi (en tiedä, sortuvatko muut tähän, mutta itse teen näin, koska palaute usein inspiroi). Sitten yhtäkkiä tajuan olevani seisovassa vedessä eikä mikään etene, mutta porukka odottaa jatkoa. Voi sitä kurjuutta! Ihan oma moka tietysti, mutta ei se poista mielipahaa.

Yhtälailla sama vaihe voi osua, ja suurella todennäköisyydellä osuukin, myös originaalin kirjoitusprosessiin. Jos tarinaa ei kuitenkaan ole vielä julkaissut missään, ei paine jatkamiselle ole ehkä yhtä suuri kuin ficcien kanssa. Vaihe on tuskallinen, mutta tuskaa ei sentään tarvitse jakaa kiihkeästi jatkoa odottavien lukijoiden kanssa.

Opettajan ohje oli yksinkertainen: kannattaa tehdä kaikkea muuta. Tavallaan olen tätä noudattanutkin, sillä tässä kohtaa usein tartunkin toiseen tarinaan. Se on johtanut siihen, että minulla on useita keskeneräisiä pidempiä juttuja, mikä taas ei ole kamalan hyvä. Jos on pakko kirjoittaa pitkän jutun välissä jotain muuta seisovan veden vaiheen vuoksi, olisi ehkä parempi työstää jotain novellimittaista. Ainakin minun olisi viisaampaa toimia näin, toisten puolestahan en voi sanoa.

Vaihtoehtoisesti voisi ottaa vapaata koko kirjoittamisesta ja käyttää aikaa lukemiseen, pelaamiseen ja kaikkeen muuhun kivaan, joka jää usein syrjään, kun oikein innostuu naputtelemaan tekstiä näytölle. Olen vain joskus (usein) tuntenut syyllisyyttä siitä, että "hairahdun" muiden harrasteiden pariin. Ruoskin itseäni henkisesti samalla, kun pelailen, koska minunhan pitäisi panostaa tekstiin eikä jahdata monstereita Ivalicen aavikoilla.

Nyt olen kuitenkin päättänyt hylätä tuon syyllisyyden. Seuraavan kerran, kun kirjoittaessa pyllähdän seisovaan veteen, keksin jotain muuta kivaa. Se voi olla uusi novellimittainen tarina tai kauan hyllyssä vuoroaan odottanut peli tai tuore romaani, kenties se cosplay-asu, jota en koskaan ehtinyt tehdä. Mitä vain! Minulla on lupa tehdä muutakin kuin kirjoittaa, varsinkin silloin, kun kirjoittaminen ei nappaa. Tiedän, että enemmin tai myöhemmin palaa kuitenkin näppäimistön ääreen ja viimeistelen tarinani. Ja jos en, ehkä sen ei ollut tarkoituskaan valmistua. On myös tarinoita, jotka on parempi hylätä.


Myrsky


Viimeiseksi vaiheeksi jää myrsky. Se on se hetki, kun mikään ei tunnu hyvältä ja kaiken haluaa deletoida. Opettajan mukaan tässä kohtaa monet itse asiassa painavatkin hetken mielijohteesta delete-nappia ja oikeasti hävittävät aikaansaannoksensa.

Minusta se kuulosti kamalalta.

Olen ollut itsekin myrskyssä usein. Oma tuotos tuntuu umpisurkealta ja jatkaminen järjettömältä, koska muut ovat niin paljon parempia eikä tästä kuitenkaan mitään tule. Tässä kohtaa tekstiä on mahdotonta katsoa yhtään sen objektiivisemmin kuin jokivaiheessakaan. Jos joessa kaikki sujuu ja on hyvää, tässä kohtaa mennään äärilaidasta toiseen. Ei suju ja silkkaa paskaa löytyy paperilta. Hyi pois!

En ole sortunut tuohon deleten hakkaamiseen, vaikka joskus on mieli tehnyt. Sen sijaan olen ehkä poistellut varsinaisesta tarinasta osioita siirtämällä ne talteen toiseen tiedostoon. Siellä ne ovat turvassa siltä varalta, että joskus muutan mieleni ja haluankin käyttää niitä.

Tässäkin kohtaa opettaja suositteli kaiken muun tekemistä, mikä on varmaankin hyvä neuvo. Ei se teksti ainakaan etene, jos sen vilkaisukin saa tuskanhien nousemaan otsalle ja vatsan kääntymään ympäri. Paha olo omasta tuotoksesta kannattaa käsittää vaiheena ja antaa sen riehua oman aikansa. Myrskyn jälkeen näkee asiat yleensä paljon selkeämmin ja sitten tuleekin se hetki, kun omaa tekstiä voi aidosti kritisoida. Siellä on epäilemättä kaiken maailman kökköyksiä, jotka ansaitsevat joutua poistolistalle, mutta siellä on myös kaunista ja upeaa, joka olisi menetetty, jos myrskylle olisi antanut täyden vallan.

Ulos ei kannata mennä, kun siellä myrskyää. Sama koskee tekstiä. Anna olla ja nauti kuppi kuumaa viltin alla. Myöhemmin asiat ovat paremmin.


Juuri nyt


Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen originaalini kanssa pitkälti myrskyssä. Se ei alkanut heti tekstin ensimmäisen version kirjoittamisen jälkeen. Nyt vasta, kun aloin editoida sitä, törmäsin puhuriin. Alkuun homma sujui, nyt ei todellakaan. Kaikki on kusta ja paskaa eikä sateenkaaria ja yksisarvisia näy missään.

Olen myös löytänyt myrskyämiselleni aivan uuden aspektin. Vertaan tekstiäni julkaistuihin kirjailijoihin! Tällä hetkellä olen lukemassa J. S. Meresmaan Mifongin mahtia ja voih, se aiheuttaa minulle kamalan kompleksin. Kirja on loistava ja juuri siksi kärvistelen sen kanssa. En pysty nauttimaan tarinasta täysillä, koska se saa minut ajattelemaan, kuinka surkea oma räpellykseni onkaan.

Minun ei todellakaan pitäisi tehdä tällaista. Yleensä vertaan itseäni kirjoittaviin tutuihini ja sekin on epäterveellistä, koska meillä on kaikilla täysin erilainen, omalla tavallaan hieno tyyli. En välttämättä ole muita huonompi, minä vain kirjoitan eri tavalla. Usein osaan ottaa sen vahvuutena, mutta juuri nyt en siihen kykene vaan näen ainoastaan tyylini heikkoudet. Ja kieriskelen kateudessa, kun muut ovat niin hyviä.

Onneksi sentään tiedän, että tämä on vaihe. En kuvittele fiiliksen kestävän ikuisesti. Sen takia en ole luovuttanut Meresmaan kirjankaan suhteen. Pikemminkin olen ottanut sen ohjenuoraksi. Lukiessa bongailen sieltä hyviä juttuja, niitä, jotka minäkin haluaisin osata toteuttaa yhtä hienosti. Kenties saan siitä uutta potkua tarinani editoimiseen, kunhan vain ensin saan myrskyn tyyntymään.

Nyt voisikin olla hyvä aika työstää Nova-novelliani, joka on ollut vasta ajatuksen tasolla. Se tarjoaisi irtioton editoinnista ja olisi kuitenkin lähellä originaaliani. Lisäksi on tietysti kirjoituskurssin tehtävät. Kumpikaan ei aiheena kiinnosta minua kovin paljoa, mutta ainakin ne ohjaisivat mieleni jonnekin ihan muualle tästä suuresta ähkinnän täyttämästä editointiprosessista.

Tosin aion myös olla välillä rehellisesti kirjoittamattakin. Tales of Symphonia huutelee hyllystä säännöllisesti ja perjantaina ilmestyy Life is Strangen ensimmäinen episodi, joten pelaaminen olkoon sallittua myös. Sitä paitsi, eihän sitä tiedä, mitä siltä puolelta tarttuu matkaan. Japanilaisista roolipeleistähän koko originaali ylipäätään sai alkunsa.

26. tammikuuta 2015

Pohdintaa omasta kirjoittajaminästä

Lauantaina oli taas pitkästä aikaa luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka teimme kirjoitusharjoituksia, tällä kertaa parasta antia minusta oli ihan teoriapuoli. Puhuimme kirjoittajan minästä ja siinä esiintyvistä arkkityypeistä sekä luovan prosessin eri vaiheista. Tietyllä tavalla olen nämä asiat tietänyt, mutten ehkä tiedostanut, sillä uutena ne eivät tulleet ja tulivat kuitenkin. Onko tässä järkeä?

Itseanalyysointi on minusta mielenkiintoista, vaikka se voi joskus olla myös raskasta. Siksipä ajattelinkin pohdiskella tätä aihepiiriä vähän enemmän kuin mitä kurssin tiimoilta oli mahdollista. Osasyy tähän on myös se, etten koe halua avautua kurssilla niin kovin paljon, koska suullinen ilmaisuni on mitä on, enkä halua ryöstää toisten aikaa omilla pohdinnoillani. Jos raapustan ajatukseni blogiin, voi jokainen ihan itse päättää, paneutuuko niihin vai ei... ja ilmaisuni on fiksumpaa tällä tavoin. Kaikki voittavat.

Opettajamme esitteli luovan kirjoittajan sisällä elävät arkkityypit, joiden olisi hyvä olla jonkinlaisessa tasapainossa. Koska ihmisiä tässä ollaan, täydellistä tasapainoa lienee mahdotonta saavuttaa.

Arkkityypit ovat shamaani, kylähullu, tuomari ja virkamies. Shamaani on heittäytyjä, joka antautuu tekstin vietäväksi, kylähullu kokeilee mitä tahansa eikä tunne turhia rajoja, tuomari taas asettaa näitä joko eettis-moraalisista tai muista syistä ja virkamies huolehtii aikatauluista, järjestyksestä ja muusta vastaavasta. Kuulostaa selkeältä kokoonpanolta.

Shamaaniminä


Tällä hetkellä suhteeni shamaaniin on vähän horjuva. Pidän tästä puolesta itsessäni hyvin paljon, mutten ole tavoittanut sitä täydellisesti. Veikkaan tämän johtuvan siitä, etten ole aikoihin suhtautunut mihinkään tarinaan niin intohimoisesti, että olisin kyennyt täydellisesti heittäytymään siihen.

Viimeisin tarina, jossa shamaanini pääsi kunnolla irti, oli Projekti S. R.. Sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa. Toisaalta tuota orinaalia kirjoittaessa ole innokkaita hetkiä, mutta sen loppupuoli oli ihan raakaa työtä. Ehkä en siis vain muista sitä shamaanihetkeäni sen kanssa, varsinkaan nyt, kun kaikki on vain editointia, editointia, editointia?

Silloin kun shamaanini pääsee vauhtiin, tekstiä voi tulla hurjia sanamääriä päivässä. Jälkeen päin joutuu toki korjailemaan, mutta se ei haittaa, sillä fiilis on mieletön ja kaikki sujuu. Haluaisin päästä tähän tilaan useamminkin, vaikkei siinä toki voi jatkuvasti olla. 



Kylähulluminä


Kylähullu kulkee käsi kädessä shamaanin kanssa. Yleisesti ottaen tulen tämän puolen kanssa aika hyvin juttuun, mutta ihan viime aikoina olen ehkä turhaankin välillä rajoittanut tätä. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa kohdassa.

En sanoisi, että ideani olisivat välttämättä älyttömän lennokkaita tai jotenkin ihmeellisiä, mutta aika rohkeasti olen kuitenkin kirjoittanut aiheista, jotka minua kiinnostavat... vaikka joku muu ne saattaisi kokea kyseenalaisiksi.

Joskus on oikein ihana tunne kirjoittaa sellaista, mikä saattaisi osalla ihmisistä nostattaa niskavillat pystyyn tai aiheuttaa muuten vain ahdistusta, nolostusta, mitä tahansa. Tietenkään tällä tavoin ei aina synny sitä parasta ja julkaisukelpoisinta materiaalia, mutta ainakin on materiaalia, jota voi sitten muokkailla ja suodatella hienostuneempaan muotoon.

Ja toisaalta joskus olisi ihan terveellistä muistaa, ettei kaiken tarvitse olla yleisesti hyväksyttyä. Vaikka kirjoittaisi viihdekirjallisuutta, taiteellinen vapaus pätee myös siihen. Välillä on hyvä heittää normit romukoppaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on asia, joka minun pitäisi muistaa vielä useammin.


Tuomariminä


Tuomari on minussa nostanut päätään erityisesti siitä lähtien, kun olen saanut anopin ja pari muuta vanhempaa ihmistä lukijalistalle. Yhtäkkiä olen kummasti alkanut miettiä, voinko kirjoittaa näin tai noin, mureneeko näiden ihmisten kuva minusta, jos raapustan jotain tiettyä. Mitäs jos tarinassa hahmojen välinen romantiikka ei jää kädestä pitelyn asteelle? Miten nämä ihmiset suhtautuvat minuun jatkossa?

Nuo ovat inhimillisiä kysymyksiä, mutten pidä siitä, miten ne rajoittavat minua. Ennen kirjoitin sumeilematta vaikkapa isän ja pojan välisestä insestisuhteessa, nykyisin en ihan välttämättä lähtisi koko aihetta käsittelemään. Valitettavasti tuomari vain pyrkii rajoittamaan viattomampiakin aiheita, joten tämä heppu on saatava ruotuun, ennen kuin se estää koko kirjoittamisen kokonaan.

Myös bloggaaminen on vahvistanut tuomarin asemaa. Kun kirjoitan fiktiota, voin aina painottaa sen olevan juuri sitä. Hahmojen ajatukset eivät välttämättä ole minun mielipiteitäni. Kun kirjoitan blogia, kirjoitan itsestäni ja ajatuksistani. Jos joku pillastuu teksteistäni, se osuu vielä paljon henkilökohtaisemmalle alueelle kuin fiktiota kirjoittaessa.

Toisaalta ehkä blogin parissa tuomarille on syytä antaakin hieman enemmän valtaa kuin kylähullulle. Ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen eikä edes kirjoittaa julkiseen levitykseen. Sen sijaan fiktion puolella haluaisin taas antaa enemmän tilaa shamaanille ja kylähullulle, saattaisin nimittäin saada jotain hienoa aikaan.


Virkamiesminä


Virkamies tuli minussa esiin hienosti loppukesästä 2014, kun iskin itselleni deadlinen originaalin ensimmäisen version suhteen. Sen piti olla paketissa 31.8.2014 eikä selityksiä hyväksytty. Se taisi olla kasassa paria päivää aikaisemmin, vaikka osa päivistä oli silkkaa tuskaa, kun töiden jälkeen oli tiedossa lisää töitä Wordin parissa.

Tuo onkin niitä harvoja kertoja, kun olen onnistunut pitämään kiinni itse asettamastani deadlinesta. Jos minulle asetetaan raja ulkopuolelta, sitä on helpompi noudattaa, koska joku muu tavallaan valvoo asiaa. Itsehän voi löyhätä aikarajoituksia, jos tuntuu, että tökkii... ja voi, olen siinä liian taitava.

Toisaalta välillä aiheutan itselleni ansan määrittelemällä, miten paljon minun pitäisi kirjoittaa missäkin ajassa. Sitten teksti ei sujukaan, joten istun koneen ääressä ja tuijotan Wordia yhden illan, sitten toisen ja kolmannen, kunnes kiroan sitä, että olisi kaikkea tekemistä, mutten voi tehdä mitään, koska pitää kirjoittaa.

Ei näin. Minun kai pitäisi löytää deadlineista luistamisen ja itseni liiallisen kurmottamisen väliltä se kuuluisa keskitie, jonka kultaa tiedetään olevan. Jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule, ei minun kannata pilata koko iltaa tyhjän näytön tuijottamisella. Voisin esimerkiksi aktivoida aivojani lukemalla jotain. Se olisi huomattavasti fiksumpaa... ja saattaisi jopa herätellä shamaania ja kylähullua.


Tasapaino?


Tässä kohtaa itsestäni tuntuu, että olen hieman hukassa tuolla tuomarin ja virkamiehen vaatimusten kanssa. Hetkellisesti ainakin voisin yrittää painaa näitä kahta taka-alalle ja yrittää saada aktivoitua shamaania ja kylähullua toimintaan. Jos tulos on sitten jotain aivan kaameaa, ei sitä ole mikään pakko esitellä kenellekään, ennen kuin tuomari on sen tarkistanut virkamiehen asettamien ehtojen mukaisesti.

Minun olisi myös hyvä muistaa se, etten koskaan ole ollut tasainen puurtaja kirjoittamisen suhteen. Pystyn asettamaan itselleni näitä "kirjoita 1000 sanaa päivässä" -tavoitteita ja jossain määrin niitä jopa noudattamaan, mutta yleensä se on tuskaa. Toki välillä nämä ovat tarpeellisia raja-aitoja, mutta silloin kun ne eivät ole välttämättömiä, voisin panostaa itselleni luontaisempaan "elä kuin lehmä pellossa" -tapaan. Saa olla päiviä, jolloin en kirjoita sanaakaan, ja toisena päivänä on ihan ok istua koneella aamusta iltaan ja paukuttaa se 3000-6000 sanaa Wordiin.

Jos joskus saan oikeasti kirjoittamisesta itselleni ammatin, joudun ehkä tuota periaatetta miettimään uudestaan. Työkseen kirjoittaminen vaatii raamitusta eri tavalla kuin vapaalla puuhaaminen. Nyt kirjoittaminen on kuitenkin osa vapaa-aikaani, joten ehkä siitä kannattaa tehdä itselle miellyttävää sen sijaan, että rasittaisi itseään liiallisilla vaatimuksilla.

Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö minulla olisi tavoitteita. Kyllä niitä on ja pyrin koko ajan niitä kohti. En silti tarvitse minuuttiaikataulua saavuttaakseni haluamani.

19. tammikuuta 2015

Novellituskailua

Kirjoituskurssi jatkuu taas ensi lauantaina. Opettaja ei ole vielä laittanut sähköpostia deadlinesta, mutta oletan sen jo menneen, koska aiemmilla kerroilla se on ollut aina vajaata viikkoa ennen. Ehkä opettaja unohti, ehkä putosin sähköpostilistalta? Noh, samapa tuo. Pidin joka tapauksessa itselleni sunnuntaita 18.1.2015 deadlinepäivänä oli se sitä oikeasti tai ei.

Minun novellinihan on oikeasti Final Fantasy XIV -fan fictionia. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista ja jos olisin tiennyt, että 7 virkkeen novellista aletaan työstää jotain isompaa (ehkä se olisi pitänyt arvata?), olisin luultavasti valinnut jotain muuta. Ehkä olisin kirjoittanut jotain tuohon originaaliin liittyen.

Tämä kirjoitustyö ei nimittäin ollut mikään helppo juttu. Olin kyllä jossain vaiheessa ajatellut kirjoittaa kyseisestä pelistä (en kurssille), mutta minulla ei ollut vielä mitään kunnollista suunnitelmaa. Ei hajuakaan tarinasta, jonka toteuttaisin. Käytännössä minulla oli ihan oikeasti vain nuo 7 virkettä, jotka kursin kokoon kurssilla, kun äkkiä piti keksiä jotain.

Alkuun siis tuskailin tarinan kanssa. Kun se alkoi muodostua, tajusin, että nyt mennään liian eeppisissä mittasuhteissa. Novelli minun piti kirjoittaa, ei romaania. Tämä on yleinen ongelma minulla. Olen toki kirjoittanut lukuisia lyhyempiä tarinoita (liekö täyttävät silti novellin määritelmää?), mutta pääsääntöisesti aivoni tykkäävät työntää ulos pitkiä ja monimutkaisia juonikuvioita. Se on hieman ongelmallista, koska päässäni on koko ajan useampi romaanimittainen tarina, jota haluaisin kirjoittaa, mutten kykene repeämään joka suuntaan.

Ymmärsin kyllä, etten missään nimessä ehdi vajaassa kahdessa kuukaudessa paukuttaa romaania kasaan. Okei, noita 50 000 sanaa kuukaudessa saavutuksia on tullut tehtyä, mutta ne on aina hoidettu kesälomalla, ei kiireiseen joulun aikaan. Toisekseen romaanin kirjoittaminen olisi ollut epäreilu veto kurssitovereita vastaan, kun kuitenkin oletus on, että kaikki lukevat kaikkien raapustukset.

Minun oli siis tehtävä tarinalle jotain. Tiivistäminen ei enää tuossa mittasuhteessa riitä vaan koko ajattelutapaa on muutettava. Lopulta en osaa sanoa, sainko aikaan novellin vai prologin, mutta ainakin jonkinlainen kokonaisuus siitä tuli. Tarkoitus ei ole joka tapauksessa tätä tarinaa jatkaa niihin eeppisiin mittoihin, joihin se tuosta voisi helposti paisua. Olisihan se kivaa, mutta minulla on aika paljon pitkiä juttuja jo valmiiksi kesken. En tarvitse yhtään lisää.

Kokonaisuudesta tuli 13 sivua, n. 4000 sanaa eli ehkä vähän turhan pitkä kurssille joka tapauksessa. Laitoinkin opettajalle viestiin, etten edes oleta tekstiäni käsiteltävän kokonaisuudessaan. Tämän kahden kuukauden vatvomisen jälkeen en kuitenkaan pystynyt sitä tässä kohtaa enempää tiivistämään. Se vaihe tulee ehkä vähän myöhemmin, kun teksti on saanut olla ja möllöttää tovin (ja kenties olen saanut siitä jotain palautettakin?).

Seuraavat kirjoitussuunnitelmatkin alkavat hiljalleen muotoutua. Teen toki kurssin tehtävät, mutta tällä hetkellä tähtäimessä on ehdottomasti originaalin muokkaaminen. Se on vielä pahasti vaiheessa, joten siihen pitää panostaa. Sen lisäksi haaveilen Novaan osallistumisesta. En tiedä, onko näillä minun olemattomilla novellin kirjoituskyvyilläni mitään järkeä edes yrittää, mutta ehkä siinä tulisi sitäkin puolta harjoitettua.

Epäilemättä saan myös tämän kevään aikana taistella tuon ficinkin kanssa. Kenties siitä kuoriutuu kunnollinen tarina jossain vaiheessa... tai jos ei, onpahan ainakin tullut yritettyä.