Kuin joki ja meri

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa kirjoittamistani ja erityisesti niitä kirjoittamisen lajeja, joita olen päässyt käyttämään. Luultavasti (verkkojulkaisuun menevän) artikkelin ja romaanin kirjoittamisen erilaisuus on kaikille selkeää keskikesän taivas, mutta päätin hyödyntää pohdintani ja pukea sen blogikirjoituksen muotoon.

Pyöriteltyäni asiaa mielessä tulin siihen tulokseen, että artikkeli ja romaani ovat kuin joki ja meri. Kumpikin koostuu samasta aineesta, mutta on hyvin erilainen. Joki muodostuu pienistä puroista, jotka kulkevat vakaasti eteenpäin. Se on sidottu uomaansa, vaikka voi joskus tulvia. Samalla tavalla artikkeli on sidottu omiin rajoituksiinsa ja uomaan, johon se pyritään palauttamaan, jos tulva uhkaa.

Meri taas on valtava, syvä ja täynnä salaisuuksia. Sen uumenia ei kaikkia edes välttämättä pääse tutkimaan. Laajuudessaan se voi tuntua jopa hallitsemattomalta, mutta silläkin on rajansa, joita se ei ylitä. Koen romaanin samalla tavalla laajana kokonaisuutena, jota ei aina voi täysin tuntea. Tarina on syvempi kuin ensi vilkaukselta näyttää.

Näiden vertausten lisäksi mieleeni tuli myös konkreettisia eroja. Joku muu voi kokea asiat toisin, mutta nämä asiat ovat minulla pulpahtaneet pintaan artikkeleja ja romaanimittaista tekstiä kirjoittaessa.  Kokemukseeni eittämättä vaikuttaa se, etten toimittajahommissa juurikaan pääse valitsemaan, mistä ja milloin kirjoitan. Jollakulla tilanne voi olla toisin.

1. ero: Aihe


Kuten sanoin, artikkeleita kirjoittaessani en saa poimia halumiani aiheita vapaasti vaan ne annetaan minulle. Aihepiiri on rajattu, mutta sen sisällä voin kirjoittaa erilaisia juttuja. Se, mitä aihepiirin osa-aluetta jutuissa milloinkin korostetaan, sanellaan ylhäältä päin ja minä vain pyrin parhaani mukaan toteuttamaan toiveet. Käytännössä saan siis kasan materiaalia ja purskautan sen ulos uudessa muodossa, joka joko hyväksytään tai ei.

Romaanin aiheen saan päättää itse. Olen joskus yrittänyt kirjoittaa romaanimittaista tarinaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, mutta huomasin pian, että intohimo tekemiseen puuttui täysin. En sano, että sitä on aina itsevalittujen aiheidenkaan kohdalla (mikä on normaalia), mutta valmiiksi ojennettu juonikaavio ja hahmot töksähtivät aivan eri mittakaavassa. Vapaus valita oma aihe on siis minulle tärkeä osuus romaanimittaisten tarinoiden kirjoittamisessa.


2. ero: Aikataulu


Artikkelia kirjoittaessa on olemassa tiukka deadline. Jutun pitää olla valmis tiettynä päivänä, kenties jopa tiettyyn kellonlyömään mennessä, sillä painokoneet lähtevät jylläämään eikä sitä odotella. Tämä siis, jos julkaisu tapahtuu paperisessa muodossa. Verkkojulkaisun aikataulu voi olla vähän joustavampi, mutta silloinkaan aikaa ei ole rajattomasti.

Kun taas kirjoitan romaania, määritän aikatauluni itse (ainakin tässä kohtaa, kun kustannussopimusta ei ole ja kukaan ei siis ylhäältä päin sanele mitään). Päätän, kirjoitanko joka päivä vai kerran viikossa, milloin pidän tauon ja koska pitäisi olla valmista. Maailma ei lopu, jos deadline siirtyy jostain syystä, eikä ole edes esimiestä, joka asiasta huomauttaisi.

Kyse on kaksiteräisestä miekasta. Kun tekstiä tuottaa tiukalla aikataululla, ei ajattelulle jää aina riittävästi sijaa, mikä voi johtaa helppoihin ja jopa huonoihin ratkaisuihin. Toisaalta aikataulu myös pakottaa irtautumaan tekstistä pian eikä lauserakenteita voi miettiä loputtomiin.

Väljä aikataulu voi sen sijaan johtaa löysäilyyn. Tällä hetkellä romaanikäsikirjoitukseni deadline on elokuun viimeinen päivä. Se tuntuu olevan vielä kaukana, joten paineita ei ole. Viime vuonna samanlaisella setillä kirjoitinkin sitten elokuussa lähes joka päivä hikihatussa ja väänsin samaan aikaan cosplay-asua. Siinä kohtaa aloin kyseenalaistaa, onko minulla vapaa-aikaa ollenkaan. Tekstin tuottaminen oli kaikkea muuta kuin herkkua. Tällä kertaa pyrin olemaan viisaampi ja en pidä viikonmittaisia taukoja välissä (paitsi yhden minusta riippumattomista syistä, siitä joskus toiste).


3. ero: Taustatyö


Kuten jo aiemmin sanoin, artikkeleihin minulle usein annetaan kasa materiaalia pureskeltavaksi. Toisaalta osan hankin myös itse. Otan selvää jutun kohteesta internetin ja haastatteluiden kautta. En erityisemmin pidä ihmisten haastattelemisesta, mutta uskon kehittyväni siinä aikaa myöten. Haastatteluiden ja muun materiaalin pohjalta kasaan sitten luomuksen, jota lähdetään työstämään eteenpäin.

Yhtälailla romaaniin täytyy tehdä taustatyötä, mutta materiaali ei ole aina yhtä helposti löydettävissä. Fantasiaa kirjoittaessa iso osa tulee ihan oman pään syövereistä, mutta tarvitaan myös erilaisten legendojen, tarustojen ja historian tutkimusta. Joskus on selvitettävä asioita myös käytännön kautta, vaikkei ihan kaikkea toki kannata mennä kokeilemaan.

Myös romaanikäsikirjoitusta varten tulee toisinaan jututettua ihmisiä, mutta sitä en koe samalla tavalla epämiellyttäväksi kuin haastatteluja. Tämä johtunee siitä, että omasta tuttavapiiristä löytyy monen alan osaajia, joilta on ihan luontevaa kaverisuhteen merkeissä kysellä kaikenlaista. Haastateltavat taas ovat minulle vieraita, joten jännitän huomattavasti enemmän heidän tapaamistaan.


4. ero: Editointiapu


Kun kirjoitan töissä artikkeleja, on editoijia tarjolla kiitettävästi. Joukkoon kuuluvat vähintään esimies, verkkopalvelusta vastaava henkilö ja pari toimittajaa. Heidän lisäkseen teksti yleensä käy myös asianomaisilla tarkistettavana. Kaikilta ei välttämättä tule editointiehdotuksia, mutta osalta niitä tulee hyvinkin paljon. Usein he osaavat tarttua kohtiin ja asioihin, joita en itse ole tullut ajatelleeksi.

Apu on enemmän kuin tervetullutta, sillä kaikkea ei voi huomata itse. Etenkään silloin kun tekstin joutuu puskemaan ulos tiukassa aikataulussa, ei minun aivokapasiteettini riitä omien mokien analysointiin. Tarvitsen jonkun alleviivaamaan ne punakynällä. Parasta on se, että osa porukasta tulee tekstin kanssa keskustelemaan siitä, mikä ei toimi ja pohtimaan kanssani korjausvaihtoehtoja. Tosin toki osa korjauksista ei ole ehdotuksia vaan lähinnä ilmoitusluontoinen asia, joka sitten hoidetaan.

Romaanikäsikirjoituksen kanssa on vähän toisin. Esilukijoiden löytäminen ei ole ihan helppoa ja jos lupautujia löytyykin, kaikki eivät lopulta sitoudu. Ymmärrän sen hyvin, sillä hommasta ei makseta palkkaa ja elämässä on paljon muutakin kuin minun tekstini. Onneksi kirjoittavia kavereita on jonkin verran ja heidän kanssaan voi kätevästi tehdä diilejä tekstien vaihdosta. Lisäksi M kuuntelee mieluusti tarinani luettuina, jolloin mokat osuvat yleensä jommankumman korviin ja niiden korjaamisesta voi keskustella.


5. ero: Julkaisukanavat


Artikkelien kanssa minun ei tarvitse miettiä, missä, milloin ja miten saan tekstini julkaistua. Kanavat ovat jo olemassa ja tällä hetkellä niitä on kolme: verkkosivu, paikallislehden verkkopalsta ja erään yhdistyksen jäsentiedote. Minun velvollisuuteni on lähettää teksti oikeaan aikaan oikeille tahoille, jotka sitten hoitavat sen eteenpäin. Helppoa ja vaivatonta näin minun näkökulmastani.

Romaanin kanssa on toisin. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Voin halutessani lähettää tekstin kustantajalle. Läpipääsy on kuitenkin kokonaan toinen juttu, sillä suuret kustantajat taitavat tällä hetkellä olla aika nihkeitä spefin suhteen. Pienkustannuspuolelta voisi olla paremmat mahdollisuudet. Näiden lisäksi voisin julkaista omakustanteen, mutta siihen on sijoitettava sievoinen summa rahaa eivätkä taskuni pullistele tällä hetkellä ylimääräisiä euroja. Sen sijaan e-kirja voisi nollabudjettinsa vuoksi ollakin realistinen vaihtoehto.

Julkaisukanavan löytyminen ei kummassakaan tapauksessa vielä tarkoita, että joku lukisi tekstin. Veikkaan kuitenkin, että artikkelille lukijoita löytyy hieman helpommin. Teksti on lyhyttä ja tiivistä sekä sisällöltään sellaista, että sen luulisi (tai ainakin toivoisi) kohderyhmäänsä kiinnostavan. Tällä hetkellä viimeisintä kirjoittamaani juttua on tilastojen mukaan jaettu Facebookiin 36 kertaa ja Twitteriin 3. Ei se paljon ole, mutta jotain kuitenkin. Olisi tosin kiva tietää myös, kuinka monta klikkausta nuo jaot ovat tuottaneet.

Romaanikäsikirjoituksesta ei tietysti vastaavia lukuja ole olemassa. Sen on tiettävästi lukenut 3-4 ihmistä kokonaan ja yksi kuunnellut. Voi olla, että joku muukin on tekstin kahlannut läpi, mutta sana ei ole kiirinyt minun korviini saakka. Joka tapauksessa oikeaa vertailua voidaan tehdä vasta todellisen julkaisun jälkeen.


Joten..?


Joki ja meri ovat tällä hetkellä elämässäni läsnä hyvin vahvasti. Joki kuuluu osaksi palkkatyötäni ja tykkään kyseisestä osuudesta erittäin paljon. Ei työssäni muutenkaan ole erityistä vikaa, mutta kun pääsen kirjoittamaan, huomaan olevani sillä maaperällä, jolla haluankin. Minua ei haittaisi, vaikka työni joskus painottuisi enemmän tähän osuuteen ja vähemmän niihin muihin.

Meri sitten kuuluu vapaa-aikaani. Se on vähintäänkin ajatuksissani joka päivä, vaikka aina en ehdi asetella sormia näppäimistölle. Tutkailen ympäristöäni ja etsin ratkaisuja kinkkisiin kohtiin, lueskelen lähdeteoksia tai kahlaan läpi Wikipedia-artikkeleja. Joskus vain pohdiskelen hahmojen elämää ja maailman tapahtumia. Viikottain pyrin löytämään aikaa myös varsinaiselle kirjoittamiselle, teksti etenee tällä hetkellä tasaiseen tahtiin, meri laajenee.

Välillä on kuitenkin kiskottava itsensä kuivalle maalle. Joki vie helposti mennessään ja mereen voi hukkua. Siksi välillä on hyvä vaeltaa metsään ihmettelemään puita tai kaupunkiin viettämään aikaa ihmisten kanssa. Sen jälkeen jaksaa taas paremmin pulikoida vedessä ja näkeekin kirkkaammin, kun savi ja hiekka ovat laskeutuneet takaisin pohjalle tauon aikana.

2 kommenttia

  1. Mielenkiintoinen postaus! :) Vaikka olen aina kirjoittanut, asiakirjoittamisen olen kokenut vaikeammaksi kuin proosan kirjoittamisen. Molemmissa on omat raaminsa, joiden sisällä pitäisi pysyä. Asiateksteistä yliopistossa piti karsia kaikki "hauska" pois, minkä takia proosan kirjoittaminen tuntui paljon mukavammalta. Työkseni en ole tosin koskaan kirjoittanut, kai siihenkin voisi oppia. Eikä sekään varmasti tylsää olisi, ainakaan jos yhtään pääsisi aiheisiin vaikuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiakirjoittaminen on kyllä varmasti tietyllä tavalla vaikeampaa kuin proosa, ainakin se on rajoitetumpaa. Omista opiskeluista on jo sen verran aikaa, etteivät esseet yms. ole enää kovin tuoreessa muistissa, mutta taisin ajoittain kokea lievää ahdistusta siitä, ettei niiden kanssa voinut olla järin luova.

      En koe työksi kirjoittamista tylsänä ja elättäisin sillä itseni mieluusti ihan kokonaan. Toki se on kovin erilaista kuin vapaa proosan kirjoittaminen. Jollain kierolla tavalla kuitenkin nautin myös tuosta rajatummasta kirjoittamisesta... ehkä jopa siksi, että sen kanssa joutuu haastamaan itseään uudella tavalla.

      Poista