28. syyskuuta 2016

Miksi "ihan kiva" ei palautteena palvele ketään?

Palautteen antaminen on vaikea laji. Siihen on olemassa ohjeita, hampurilaismallia sun muuta. Varsinkin jos tehdyn työn tulos ei miellytä, voi palautetta olla hankala antaa. Jos asia ei ole äärimmäisen tärkeä, on helppo sanoa, että tulos oli "ihan kiva". Se ei kuitenkaan palvele tekijää eikä tilaajaa sen enempää. Jos tyytyy "ihan kivaan", saa sitä jatkossakin tai voi jäädä seuraavalla kerralla jopa saamatta kokonaan.


Olen ollut tilanteissa, joissa minun on pitänyt antaa palautetta asiasta X. Toisinaan se on helppoa, löytyy niin hyviä kuin huonojakin puolia ja olen pyrkinyt niistä kertomaan reilusti ja avoimesti, mutta myös rakentavasti. Toisinaan tulee vastaan jotain sellaista, mistä ei oikein haluaisi edes antaa palautetta, koska edessä on ehkä jotain keskinkertaista tai sitten niin huonoa, ettei halua pahoittaa tekijän mieltä kertomalla todellisia ajatuksiaan. Silloin on helpointa laukaista tuotoksesta, että se on ihan kiva.

Mitä tarkoittaa "ihan kiva"?


Tuo sanapari, jolla voi kuitata palautteen, on itse asiassa varsin paljon puhuva. Toki se voi rehellisesti tarkoittaa sitä, että jokin oli ihan kiva. Jos sanoja sen näin tarkoittaa ja vastaanottaja vielä samalla tavalla tulkitsee, kaikki on hyvin ja voidaan jatkaa eteenpäin.

Usein kuitenkin törmään siihen, että ihan kivalla kuitataan asia, jota ei haluta lähteä ruotimaan. Kaksi sanaa piilottavat taakseen jotain ihan muuta.

"Ihan kiva (mutta oikeasti kyllä aivan surkea, mutta nyt ei ole aikaa paneutua asiaan eikä tämä nyt niin tärkeää ole)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä hyväkään. Annetaan kuitenkin olla, kun et parempaakaan pysty tai ainakaan minä en ala opettamaan)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä nyt ollut sitä, mitä oikeasti halusin)."

Ja niin edelleen. Kun tuttavien kanssa keskustelee, noihin kahteen sanaan verhotaan paljon tyytymättömyyttä. Tarkoituksena on se, ettei tekijä loukkaannu kritiikistä. Se on helpompaa kaikille, se on sosiaalisesti okei. Se ei kuitenkaan ole rehellistä.

Voidaan tietysti pohtia sitä, onko rehellisyys aina tarpeellista vai ovatko valkoiset valheet parempi vaihtoehto. Se on kuitenkin eri keskustelu. Koska kirjoittamisessa ei kehity ilman rehellisyyttä, en pidä tätä keskustelua tässä kohtaa relevanttina.

Mitä sitten saa, kun tyytyy "ihan kivaan"?


Oletetaan, että tilaaja tilaa kirjoittajalta tekstin vaikkapa blogiinsa. Hän antaa ehkä joitain kriteerejä ja kirjoittaja pyrkii sitten parhaansa mukaan niitä noudattaen tekstin tuottamaan. Mukaan ehkä sujahtaa virhe tai pari, jää pois jotain oleellista tai kieliasu ei syystä tai toisesta osukaan ihan nappiin, vaikka sisältö yleisesti olisi ok.

Jos tilaaja tässä kohtaa toteaa kirjoittajalle, että teksti on "ihan kiva" ja jättää asian siihen, hän saa juuri sellaisen tuotoksen, jollaista siinä vaiheessa kädessään pitelee. Jos se on riittävä, asiassa ei ole ongelmaa. Sen sijaan, jos takana päin jupistaan, etten kyllä enää tilaa tältä tyypiltä ja ei se osannut kirjoittaa tuotakaan oikein ja tyyli oli ihan väärä, ollaan huonolla tiellä.

Tilaajalla on vastuu siitä, että hän antaa tekijälle palautetta lopputuloksesta. Tekstiin on täysin hyväksyttävää pyytää korjauksia, mikäli siinä on jotain pielessä. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että neuvottelen mieluummin muutoksista tilaajan kanssa ja pääsen siten kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun kuin otan vastaan "ihan kivan" ja sitten mutkan kautta kuulen, että metsään meni.

"Ihan kivalla" on myös muita riskejä


Mainittu sanapari on palautteena vaarallinen myös sen takia, että sen taakse voi kätkeytyä noita piilomerkityksiä. Vaikka kritiikin jättää sanomatta, voi palautteen vastaanottaja lisätä sen sanojen perään. Toki tällöin on kyse hänen omasta tulkinnastaan ja kyseinen tulkinta voi olla täysin väärä ja harhainen. Se on kuitenkin tehty ja vaikuttaa jatkossa toimintaan.

Voi olla niin, että "ihan kivalla" palkittu tekijä ei enää kyseiseltä tilaajalta ota töitä vastaan (ellei ole syystä tai toisesta siihen velvoitettu / pakotettu). Jos tilaaja olikin aidosti tyytyväinen, tällainen lopputulos ei siis ole toivottu. Tai jos tilaaja on tekijän tuotoksista kuitenkin jollain tapaa riippuvainen, ollaan myös hankalassa tilanteessa.

Vaikka kyse olisi työskentelystä, joka jatkuu palautteesta ja sen laadusta riippumatta olosuhteiden pakosta, "ihan kiva" voi jäädä kaihertamaan ihmisten välille. Se ei ole kovin motivoiva palaute, joten vähintäänkin se vaikuttaa työskentelymotivaatioon ja siten mahdollisesti tulevan työn jälkeen. Valitettavasti vaikutus voi olla negatiivinen.

Mikä ratkaisuksi?


Palautteen antajalle suosittelisin aina perustelemista. Tiedän, että ihmiset ovat kiireisiä, mutta ei kai kenelläkään niin kiire ole, ettei voi lisätä parin sanaan perään muutamaa muuta. On ihan okei sanoa, että tuotos oli "ihan kiva", mutta kannattaa perään kertoa, miksi se oli sitä. Silloin tekijä tietää onnistuneensa ja pyrkii jatkossakin samanlaiseen lopputulokseen.

Jos lopputulos taas ei miellytä syystä tai toisesta, sen "ihan kivan" voi suosiolla heittää roskakoriin. Ihmiset eivät mene rikki rehellisestä ja rakentavasta palautteesta, kunhan sen sanoo asiallisesti, ystävällisesti ja henkilökohtaisuuksiin menemättä. Kun tuotoksessa mättää jokin, kerro se ja kerro myös, miten toivoisit sen korjattavan. Jos et osaa ehdottaa korjausta, sano ainakin se, missä mättää. Muuten tekijä ei pysty hoitamaan asiaa, hän ei ole ajatustenlukija.

Kirjoittajille (ja miksei kaikille muillekin tekijöille) suosittelen puolestaan aktiivisuutta. Älkää tyytykö "ihan kivaan", älkääkä maalailko sen takia hirviöitä ikkunoidenne peitoksi. Hirviöt ovat ikäviä ja pimentävät luovuuden huoneen. "Ihan kiva" voi tarkoittaa sitä, että onnistuit, teit hyvää työtä ja vastaanottaja on iloinen. Toki sen takana voi myös piileksiä tyytymättömyyttä.

Oleellista on, että tekijänä et voi tietää, mitä palautteenantaja todella tarkoitti. Et ole ajatustenlukija. Palautteenantajalla on vastuu omista ajatuksistaan ja sanoistaan sekä siitä, että hän tilaa sellaista, mitä haluaa. Sinulla on vastuu kysyä, jos palaute jää vaivaamaan. Jos ja kun "ihan kiva" jättää epämääräisen ja ikävän olon, kysy, miksi tuotos oli sellainen ja olisiko siihen kaivattu jotain lisää. Jos saat vastauksen, voit olla tyytyväinen ja jatkaa työskentelyäsi tai korjata tuotosta, mikäli siihen on tarvetta. Mikäli palautteenantaja ei halua ilmaisuaan tarkentaa, ei asia ole enää vastuullasi.

Taustaa


Halusin kirjoittaa aiheesta, koska "ihan kiva" on palautteena kummitellut melkein yhtä kauan kuin olen kirjoittamista enemmän ja vähemmän vakavissani harrastanut (luultavasti sanaparikummitus on ollut olemassa paljon kauemminkin). Keskusteltuani asiasta useita kertoja muiden kirjoittajien kanssa, tulin siihen tulokseen, että pari viatonta sanaa voi muodostua melkoiseksi möröksi tai vähintäänkin aiheuttaa turhautumista.

Ymmärrän senkin, että varsinkin Internetin ihmemaassa ei välttämättä pysähdytä sen enempää ajattelemaan, kun toisten juttuja kommentoidaan. "Ihan kiva" on helppo kirjoittaa ja jatkaa eteenpäin. Satunnaisen kommentoijan kohdalla se varmasti herättääkin lähinnä olankohautuksen tai ehkä joskus jopa hymyilyttää.

Sen sijaan, kun puhutaan tilaustöistä tai muuten vakavammasta palautteenannosta, "ihan kiva" on turmiollinen tie. Olen ehkä siihen itsekin joskus sortunut, mutta tässä kohtaa pyrin ehdottomasti parantamaan tapani. Ei tyydytä "ihan kivaan", ei sen enempää palautteenantajina kuin sen vastaanottajinakaan. Sopiiko?

PS. Ihan pakko on vielä mainita, että omat esilukijani ovat kyllä aivan mahtavia eikä kukaan heistä ole sanonut tekstistäni sen olevan ihan kivaa. Kiitos siitä!

25. syyskuuta 2016

Ensimmäinen editointiviikko takana

Minun oli tarkoitus ryhtyä editoimaan Tulen tahtoa heti syyskuun viides päivä. Olin laatinut hienon aikataulun ja kaikkea. Kesken Tracon-viikonlopun tulin kuitenkin todella kipeäksi, iski sellainen kurkkukipu ja väsymys, että oksat pois. Eipä siinä seuraavana maanantaina juuri koneen ääreen istuttu. Flunssa piti sairastella ja Englantiinkin matkustaa, joten oikeasti pääsin aloittamaan vasta 18.9.



En ole itse asiassa vieläkään täysin toipunut tuosta flunssasta. Sain päivää ennen Englantiin lähtöä antibioottikuurin, joka hiljalleen reissun aikana helpotti oloa, mutta jonkinlaisessa väsymyskoomassa mentiin. Kuuri loppui vasta 19.9. ja sen jälkeen olo oli pari päivää ihan kohtalainen, mitä nyt väsytti iltaisin töiden jälkeen julmetun paljon. Torstaina palasi kurkkukipu, joten saa nähdä, pitääkö tässä lähteä kiusaamaan lääkäriä uudestaan.

Väsymyksestä huolimatta pakersin iltaisin editointihommia päivätyön jälkeen. Välillä oli sellainen olo, etten vain pysty ja jaksa, että hommaa on ihan liikaa eikä ajatus kulje yhtään. Olen ollut vielä tavallistakin epäinnostuneempi editoimisesta tai ylipäätään mistään, koska väsyttää ja haluaisi vain nukkua.

Hah, mutta siitä huolimatta sain homman tehtyä! 

En tietenkään saanut viikossa editoitua koko Tulen tahtoa. Minulla on tavoite jokaiselle viikolle erikseen ja sain kursittua kasaan tuon ensimmäisen viikon tavoitteen. Toivon mukaan seuraavat ovat vähän helpompia, täytyyhän tämän flunssan joskus loppua.


Mielenkiintoisia huomioita esilukijoilta


Minulla oli tällä kertaa neljä esilukijaa käsikirjoitukselle. Kaikkien huomioiden läpi käyminen on hidasta, mutta toisaalta myös antoisaa. Eri ihmiset ovat kiinnittäneet huomionsa erilaisiin asioihin, mikä on hyvä asia. Toista ei ole kiinnostanut jokin seikka lainkaan, toiselle se on ollut todella tärkeä. Osa on merkinnyt bongaamansa kirjoitusvirheet, osa sivuuttanut ne täysin. Tosin en keltään olettanutkaan, että kukaan varsinaisesti ryhtyisi oikolukemaan töhmellyksiäni. Merkinnät joka tapauksessa helpottavat elämää, kun osa virheistä on valmiiksi havaittu.

Esilukijoiden joukossa on tyyppi, joka on kirjannut ylös lähinnä kriittiset huomionsa, hänen vastapainonaan on eräs, jolla ei ollut kuin positiivista sanottavaa. Kaikki palaute on kuitenkin yhtä tervetullutta. On mukavaa kuulla, että lukija on viihtynyt, mutta arvokkaita ovat huomautukset myös siitä, kun jokin asia ei vain toimi.

Onnistuin nappaamaan joukkoon tällä kertaa myös yhden ns. kohderyhmään kuuluvan esilukijan eli JRPG:tä pelanneen henkilön (tai mistä minä tiedän, vaikka joukossa olisi useampi kaappipelaaja). Hänen kommenteistaan olen saanut näkemystä siitä, miten ehkä ajattelemani kohderyhmä asioihin suhtautuu ja se on myös ollut arvokasta tietoa. Joukossa on ollut sekä kritiikkiä, pohdintaa että positiivisia nostoja. Antoisaa luettavaa siis.


Monipuolisen palautteen tärkeys


Monesti puhutaan siitä, kuinka kritiikki on tärkeää, koska se auttaa kehittymään ja viemään asioita eteenpäin. Tottahan se on. Itse ei välttämättä pysty näkemään omia virheitään eikä aina osaa hahmottaa, mikä käsikirjoituksessa mättää, vaikka tietäisi jollain tasolla, ettei kaikki toimi. Toinen pystyy osoittamaan nämä kohdat ja hyvässä lykyssä vielä perustelee, miksi ajattelee siten kuin ajattelee. Joskus jopa tarjoaa korjausehdotuksen, minkä kirjoittaja voi toteuttaa tai olla toteuttamatta oman harkintansa mukaan.

Positiivisella palautteellakin on silti tärkeä rooli. Tietysti jos saa pelkästään sitä, ei kehittymistä välttämättä tapahdu. Jos kuitenkin saa pelkkää kritiikkiä eikä koskaan mitään positiivista, täytyy olla aika vahva persoona, ettei se kolauta millään tavalla. Itse ainakin koen positiivisen palautteen voimauttavana ja vahvistavana. Kun (esi)lukija nostaa vaikkapa jonkin yksittäisen kohdan ja kertoo, millaisia ajatuksia ja tunteita se on hänessä herättänyt, tai paljastaa nauraneensa jollekin asialle tai tykänneensä jostakin, se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein.

Itse ryven editointivaiheessa aina kamalassa suossa, jossa kaikki on oletusarvoisesti kamalaa kuraa ja mikään ei toimi. Kaikkea pitää tuijottaa sillä silmällä, että siinä on kuitenkin jotain vikaa. Tämä siis on ihan omien korvien välissä tapahtuvaa dissaamista eikä liity esilukijoihin millään tavalla. En siis suhtaudu esilukijoiden antamaan kritiikkiin niin, että rypisin vielä enemmän suossa vaan otan arvokkaat vinkit vastaan keinona parantaa lopputulosta. Itse ruoskin itseäni vähän kaikesta ja oletan olevani surkea. En tiedä, mistä tämä kumpuaa, täysin järkevää ajattelua se ei missään nimessä ole.

Tuohon palauttavaksi lääkkeeksi se positiivinen palaute sitten toimii kivasti. Tosin välillä hämmästelen, että tykkäsikö kyseinen henkilö ihan oikeasti tuosta kohdasta, oliko se tosissaan. Enhän minä voi kirjoittaa mitään hyvää! Mitä se nyt horisee? Mutta hyvä, että horisee. Minut tarvitsee aina välillä vetää itse muodostamastani suosta ylös.

Kriitikin avulla siis kehitän itseäni ja positiivisilla huomioilla kasaan voimia selvitä editointiurakasta. Sen lisäksi pitäisi kyllä opetella ajattelemaan itsestä ja omista taidoistaan vähän nätimmin. En ole kirjoittajana täydellinen, mutta en umpisurkeakaan. Ei siis pitäisi aina editointivaiheessa ryhtyä itse polkemaan omaa itsetuntoa. Miksi siis teen niin? En tiedä. Pitäisi lopettaa.

Kohti uutta viikkoa


Viikonlopun olen nyt pitänyt vapaata editointihommista ja keskittynyt raapustelemaan blogipostauksia valmiiksi. En tosin ole saanut aikaan niin paljon kuin olisin toivonut. Yhden postauksen kirjoittamiseen menee pidempään kuin yleensä osaa arvata. Yritän kuitenkin ensi viikolla editoimisen lisäksi myös saada postauksen tai pari varastoon. Ensi viikonloppu nimittäin menee ihan muissa puuhissa.

T'äytyy toivoa, että edessä on hyvä viikko. Ehkä flunssakin lähtee jo helpottamaan ja iltaisin jaksamista sitten riittäisi vähän enemmän.

18. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 24/2016: Harry Potter and the Cursed Child

Harry Potter -fanin pakollinen kesäostos oli tietenkin The Cursed Child -näytelmä. Tosin omani sain vasta elokuun puolella, koska en tajunnut ennakkovarata sitä. Kun vihdoin pääsin lukemaan, tuli näytelmä kahlattua läpi muutamassa päivässä, vaikka yritin himmailla tahtia.


J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany - Harry Potter and the Cursed Child


Viimeisen Harry Potter -kirjan julkaisusta on jo vuosia. Kun kuulin ensimmäisen kerran Potter-näytelmästä, harmittelin tosi paljon, ettei minulla ole mahdollisuutta lähteä katsomaan sitä. Onneksi kyseinen näytelmä sitten julkaistiin myös painettuna. Eihän se tietysti ole sama asia lukea näytelmää kuin seurata näyttelijöitä näyttämöllä, mutta tyhjää parempi ehdottomasti.

En saanut omaa kappalettani heti julkaisupäivänä. Tyhmänä kuvittelin suurimman huuman olevan ohitse ja voivani vain noutaa omani kävelemällä sisään kirjakauppaan. Väärin luultu, kirjat oli revitty myyjien käsistä. Jouduin odottamaan omaani melkein kaksi viikkoa, mutta ehdinpä siinä välissä sitten lueskella muita kirjoja.

Luin näytelmiä viimeksi yläasteikäisenä, kun minulla oli hetkellinen Shakespeare-villitys. Kiitos tuon kauden, osasin vähän odottaa, mitä on tulossa. Internetsien mukaan aika moni on nimittäin pettynyt siihen, että näytelmä on näytelmä eikä romaani. Tiedä sitten, olisinko itse suhtautunut samoin, jos en olisi näytelmiä aiemmin lukenut.

The Cursed Childista jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tykkäsin kamalan paljon, oli ihanaa taas sukeltaa velhomaailmaan (arvatkaa vaan, kuinka paljon odotan Ihmeotuksia!) ja tavata liuta tuttuja hahmoja vanhempina kuin aiemmin. En koskaan oikein tykännyt seitsemännen kirjan "19 vuotta myöhemmin" -osuudesta, mutta nyt sillä yhtäkkiä olikin paikkansa, se ei tuntunut niin irralliselta vaan uuden tarinan alulta.

Ajoittain minulle kuitenkin tuli tunne, että luen jotain, mitä ei olisi tarvinnut luoda. Näytelmässä oli käänteitä, jotka tuntuivat siltä, että jatkoa piti väkisin saada. Vielä kerran piti nostaa vanha vihollinen haudastaan ja vielä kerran piti piinata Harrya menneisyyden haamuilla. Piti tuoda takaisin esine, jollaisia ei enää pitänyt olla. Tällaisista jutuista jäi hitusen hapan maku suuhun.

Silti oli pakko kääntää sivu toisensa perään, oli uppouduttava tarinaan ja seurattava jokainen käänne aivan loppuun asti. Albus osoittautui isänsä pojaksi, myös siinä suhteessa, että pidin hänestä yhtä vähän kuin Harrysta itsestään aikoinaan. Scorpius oli hahmona enemmän minun makuuni, Rose taas tuntui perineen molempien vanhempiensa huonot puolet.

Vaikka aivan kaikki näytelmässä ei miellyttänyt, on mittari plussan puolella. Tarina ei välttämättä olisi tarvinnut tätä osuutta, ilmankin olisi pärjätty. Silti pitkäaikaisena fanina en varmasti voi olla tarttumatta suomennokseen, kun se Jaana Kapari-Jatan käsistä lasketaan lukijoiden hyppysiin. Tällä kertaa täytynee tehdä se ennakkovarauskin.

16. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 23/2016: Naruto 49-60

Lupasin lukea kaikki Narutot, kun olen suomalaisen julkaisun kaikki osat saanut ostettua. Tänä kesänä se tapahtui ja lupaukset täytyy pitää. Lukupäiväkirjassa raapustelen pokkareiden herättämiä ajatuksia.



10.8.2016 - Naruto 49


Pääsin kirjahyllyn hyllyrivin loppuun, huomenna alkaa uusi rivi hyllyssä. Merkkipaalu tämäkin.

Kagejen kokous alkoi. Kazekagea (Gaara) ja Mizukagea lukuun ottamatta kaikki vaikuttivat erittäin epämiellyttäviltä tyypeiltä. Hahmot eivät iskeneet minuun ollenkaan. Ei haittaisi, jos poistuisivat pian kuvioista.

Minulla on hämärät muistikuvat tästä juoniarkista, mutten kykene palauttamaan mieleen, miten se saadaan päätökseen. Sasuke jäi taistelemaan Raikagea vastaan, Naruto jutteli Madaran kanssa. Kauheasti sepustusta ninjamaailman politiikasta, kohtalosta yms. Tarina on selkeästi suuntaamassa taisteluksi määrättyä kohtaloa vastaan ja yhteiskuntarakenteen muuttamiseen. Vakavia ja tärkeitä aiheita, saa nähdä, miten syvällisesti niitä nyt lopulta käsitellään.

Ja juu, Naruto on koko ajan rakentunut näille elementeillä, mutta viimeisimpien sivujen aikana, niitä on oikeasti korostettu. Voi toki olla, että kiinnitin nyt vain asiaan huomiota, aikaisemmin en niinkään. Tiedä häntä.

11.8.2016 - Naruto 50


Edellisen taistelun loppuräpistelyt. Tulipahan luettua, en oikein jaksanut innostua tästä.

12.8.2016 - Naruto 51


Sasuken ja Danzoon taistelu, tätä en ollutkaan sitten enää lukenut. En tiennyt siis ennakkoon Danzoon sharingan-kädestä mitään. Melkoinen ylläri, mutta vahvisti vain hahmon epämiellyttävyyttä.

13.8.2016 - Naruto 52


Sasuke osoitti kusipäisyytensä oikein urakalla. Ei Sakuraa rakastaa tarvitse, mutta voisi silti kohdella kuin ihmistä. Tosin eipä Sasuke enää kohtele ketään kuin ihmistä. Hahmo muuttuu koko ajan vain epämiellyttävämmäksi. Vaikea kuvitella, miten tästä päästään sarjan loppuratkaisuun (luin viimeisen luvun silloin, kun se ilmestyi).

14.8.2016 - Naruto 53


Tämä oli kiva! 

Alkuun ajattelin tämän pokkarin olevan todella puuduttava. En vain voi sietää Killer Beetä ja hänen räppäämistään. Olin jo miltei valmistautunut repimään hiuksiani tuskasta. Onneksi Killer Been osuus jäi pieneksi ja estraadille pääsivät hänen sijaan Kushina ja Minato, joista oli vihdoin kiva lukea lisää. Heistä on aiemmin kerrottu todella vähän. Tykkäsin tästä todella paljon.

15.8.2016 - Naruto 54


Pokkari oli ihan jees. Toisaalta se sisälsi aika paljon taistelua, toisaalta päästiin sukeltamaan Konanin menneisyyteen, mikä sopi erittäin hyvin. Myös Itachista nähtiin vilaus, jonka olin itse asiassa lukenut aiemmin. Taisin harrastaa aikoinaan sitä, että jos uuden luvun kommenteissa mainittiin Itachi, kävin luvun lukemassa. Muussa tapauksessa skippasin.

Tämä haaste on kyllä totisesti alkanut tuntua työltä ja suorittamiselta. Narutolla on edelleen hetkensä ja tavallaan on mukava lukea ne osuudet, jotka aiemmin jäivät välistä. Silti pakollinen päivittäinen pokkari on pakollinen eikä siis kauhean kiva juttu... ja voi sitä ahdistusta, joka herää, jos illalla tajuaa, ettei vielä ole ehtinyt lukea päivittäistä Narutoa.

Teen tämän urakan silti loppuun. Ajatuksena oli jatkaa Naruton jälkeen Negiman, mutta jos sen teenkin, en enää ota tiukkaa aikataulua. Ei mitään "pokkari per päivä" -ehtoja vaan rentoa lukemista. Onneksi Narutoa ei ole enää jäljellä kuin 18 pokkaria.

18.8.2016 - Naruto 55


Tämän pokkarin lukeminen hieman venähti, koska tuli kaikenlaisia kiireitä. Eipä sillä, tämä suuri ninjasota ei juuri intohimoja herätä. Siihen verrattuna Naruton ja Killer Been touhut ovat ihan kivoja.

19.8.2016 - Naruto 56


Lisää ninjasotaa, huoh. Ymmärrän kyllä, miksi tämä osuus on tässä, mutta se tympii silti. En jaksa innostua.

21.8.2016 - Naruto 57


Ja sama jatkuu, tämä tuntuu pitkitetyltä. Lisäksi olen kolme pokkaria aikataulusta jäljessä, mutten silti jaksa motivoitua tarttumaan seuraavaan. Ei enää ikinä vuosia kestänyttä shounen-sarjaa Naruton jälkeen, voimatasoni eivät riitä.

22.8.2016 - Naruto 58


Saapa nähdä, kuronko tämän muutaman päivän viiveen kiinni. Viime viikko oli niin rankka, ettei Naruton lukeminen ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt tuo pokkaripino seisoo pöydällä pelottavana.

Tämä pokkari oli pitkästä aikaa vähän miellyttävämpi, kiitos Itachin. En voi mitään sille, että pidän hahmosta älyttömän paljon. Olen melko varma, että hän uhraa jälleen itsensä, vaikka voisi nyt käsittääkseni jatkaa elämäänsä vapauduttuaan Kabuton otteesta. Pieni ficcaushalu hiipii taas mielen perukoilla, mutta tässä kirjoitustyötilanteessa ei kyllä pidä antaa sille periksi.

Ja järjenäänestä huolimatta pohdin, pitäisikö kirjoittaa Punaiseen aamunkoittoon sellainen loppu kuin alun perin ajattelin. Sitten voisin kirjoittaa epilogin, joka pohjautuu juuri tähän Sielunvaellustekniikkaan ja Itachin vapautumiseen. Se olisi suloisen ihanaa. Isoin mutta on, että ficissä on minua itseäni häiritseviä virheitä, joten se pitäisi sitten kirjoittaa oikeastaan kokonaan uusiksi ja sivumäärähän on vaivaiset 350+. Juu. Ei.

24.8.2016 - Naruto 59


Tahti hiipuu, 72 päivää ei taida riittää haasteen saamiseen loppuun, ellen saa myöhemmin jotain kunnon spurttia hommaan.

Tämäkin pokkari oli aika meh. En vain jaksa kiinnostua suuresta ninjasodasta kovin syvällisellä tasolla ja taistelun seuraaminen on siksi väsyttävää. Onneksi välissä on pieniä juonellisiakin osuuksia.

2.9.2016 - Naruto 60


No niin, 72 päivää on täynnä ja minulla on 12 Narutoa lukematta. Nyt kävi niin, että työt, ylityöt ja erinäiset vapaa-ajan puuhat söivät ajan ja lukeminen vähän jäi. Pitäisi nyt lähiaikoina ottaa itseään niskasta kiinni ja kahlata loputkin pokkarit läpi.

Tämä pokkari oli ylipäätään tosi takkuinen lukea, jotenkin ei vain yhtään maistunut taas suuri ninjasota. Toivottavasti seuraava on vähän viihdyttävämpi taas.

14. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 22/2016: Samurai

Löysin nuorelle samuraille suunnatun oppaan sattumalta Suomalaisesta kirjakaupasta. Edullisen hinnan vuoksi se lähti mukaan. Lukukokemuksena se paljastui yllättävän viihdyttäväksi, vaikka oli myös haasteellista ja raskasta luettavaa.



Stephen Turnbull - Samurai


Samurai on kuvitteellisen 1600-luvun japanilaisen hoviherran opas nuorelle samuraille. Se sisältää tietoa niin aseiden käytöstä kuin hovietiketistä ja muista käyttäytymissäännöistä. Kirjoittaja on historioitsija, joka on kirjoittanut muitakin teoksia samuraista.

Suhtauduin teokseen hieman varauksella. Mistä lie mieleeni on pinttynyt käsitys, että opaskirjat ovat puisevia. Tämä kuitenkin kiinnosti aiheensa puolesta, joten päätin siihen tarttua.

Epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Samurain kieli oli värikästä, vaikka kirjailija loppusanoissaan toteaa, että on yrittänyt pitää sen hillittynä. Kirja loi tietynlaista ajankuvaa, jonka voisi kuvitella pitävän paikkansakin, kun ottaa kirjailijan taustan huomioon. Itse en ole niin perehtynyt Japanin historiaan, että voisin lähteä kovin pitkälle tekemään olettamuksia, mutta ainakin uskottava tunne tuli. Kirjan kuvitteleellinen hoviherra kuitenkin tekee ajoittain tulevaisuuden tapahtumien suhteen olettamuksia, jotka tämän päivän ihminen tietää vääriksi (ainakin, jos on yhtään perehtynyt Japaniin). Liekö tässä haluttu tarkoituksella luoda lukijalle tunne, että hän tietää jotain enemmän kuin kyseinen hahmo? Ainakin veikkaan, että kyse on juuri siitä. Historoitsija tai ei, kukaan meistä ei voi tietää, miten satoja vuosia sitten eläneet ihmiset ovat tulevaisuudesta tarkalleen ottaen ajatelleet (ellei näistä ajatuksista sitten ole saatavilla sanatarkkaa kirjallista selontekoa).

Pidin japanilaisen mielenlaadun kuvauksesta, joka oli kirjoitettu enemmän rivien väliin kuin mustana valkoiselle. Kirja myös avasi miesten ja naisten välisiä suhteita sekä silloisten japanilaisten näkemyksiä ulkomaalaisista. Nykypäivän mittaristolla ohjeet, kehotukset ja käskyt ovat tasa-arvokäsityksen vastaisia ja suoran rasistisia, mutta niin epäilemättä ovat olleet länsimaiset vastaavatkin tuohon aikaan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin sukellus Japanin historiaan. Jostain syystä se yhtä aikaa sekä kevyt että raskas. Kirja ei ollut kovin pitkä, mutta minulta meni sen lukemiseen silti useampi ilta. Ehkä olin vain väsynyt ja hidas? Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että päätin ohittaa omat ennakkoluuloni. Samurai on lukemisen arvoinen, jos Japani yhtään kiinnostaa.

12. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 21/2016: Sudenlapset

Vuonna 2013 käteeni sattui kirjakaupassa ihan vahingossa Helena Warisin Uniin piirretty polku. Nappasin sen mukaan ja ihastuin tarinaan. Nyt vuosia myöhemmin havahduin, että samaa Pohjankontuun liittyvää tarinaa on kahden kirjan verran lisää. Painettuja en saanut käsiini, mutta onneksi kaikki kolme löytyivät e-kirjoina.


Helena Waris - Sudenlapset


Roke ja Karran ovat veljeksiä, jotka eivät oikein tule toimeen keskenään, mutta yhteistä heille on, että heidän äitinsä, Vornanmutkan valtiatar, on molemmat antanut lapsena pois. Vornanmutka on vain naisia varten ja perijäksi eivät pojat kelpaa.

Nyt jo miehiksi varttuneiden poikien äiti on saanut surmansa epämääräisissä olosuhteissa. Tilanne pakottaa Roken hakemaan Karranin pois kasvattiperheensä luota Vornanmutkaan tutkimaan tapahtunutta. Mukaan lähtevät Karranin kasvatti sisarukset Niir ja Nuno, Vornanmutkasta puolestaan löytyy pieni tyttö, Sudenmarja, joka herättää Rokessa välittömästi inhoa. 

Tarina kiertyy Vornanmutkan perillisten, heidän läheistensä ja Pohjankonnun väen ympärille kiehtovana vyyhtenä. Juoni kulkee rauhallisesti, mutta kuitenkin riittävän joutuisasti pitäen lukijan koko ajan kiinnostuneena tulevista tapahtumista. 

Parasta taitavat silti olla hahmot. Roken kehitys ärjystä äksyilijästä ja yksinäisen tienkulkijasta, välittäväksi veljeksi ja rakastavaksi kumppaniksi on kiehtovaa, samoin Karranin ja Niirin itsensä etsintä. Sudenmarja ja Nuno jäävät etäisemmiksi, mutta heillä on kuitenkin omat tärkeät roolinsa juonen kannalta.

Viihdyin Sudenlapsien parissa niin hyvin, että oli suorastaan surullista päästää siitä irti. Seuraavassa osassa lienee taas uudet hahmot.

10. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 20/2016: Liekkien näkijät

Gillian Andersonin esikoisteos on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Se sattui olemaan e-kirjana edullisesti tarjolla, joten päätinpä sitten napata sen matkaan ja testata, uppoaisiko se minulle.


Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät


Gillian Anderson on useimmille tuttu Salaiset kansiot -sarjan Dana Scullyna, myös minulle. Jeff Rovinista sen sijaan en ollut koskaan kuullutkaan. Suhtauduin kirjaan ehkä hieman varauksellisesti, mutta toisaalta olin myös utelias sen suhteen.

Nuorten aikuisten psykiatrin Caitlin ja tulkki Ben joutuvat Liekkien näkijöissä selvittämään erikoista tapahtumasarjaa, kun Ben pyytää Caitlia auttamaan asiakkaansa, YK:ssa työskentelevä suurlähettiläs, tytärtä. Suurlähettiläs on juuri yritetty murhata ja sen seurauksena tytär näyttää kärsivän erikoisista posttraumaattisista oireista. Samanlainen tapaus ilmenee yhtäkkiä myös Haitilla ja toinen Irakissa, jolloin Caitlin ja Ben alkavat epäillä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Samaan aikaan Manhattanilla rotat ja koiratkin käyttäytyvät oudosti, kuten myös suurlähettilään tyttären lemmikkikoira.

Liekkien näkijöitä kerrotaan useammasta eri näkökulmasta, mikä avaa lukijalle kokonaiskuvaa... paitsi, ettei se täysin auennut ainakaan minulle. Miltei epilogiin asti päässäni pyöri kysymysmerkkejä siitä, mikä oikeastaan liittyy mihinkin tai miten asiat toisiinsa yhdistyvät. Langat saatiin kuitenkin ainakin löyhästi punottua yhteen, mutta silti jotkin asiat aiheuttivat lähinnä epäilystä ja jäivät epäselviksi. Liekö sitten vikaa minun ymmärryksessäni, en tiedä.

Vaikken saanut tarinasta täydellistä otetta, tykkäsin kirjasta ja viihdyin sen parissa. Se jäi cliffhangeriin, joten kaipa seuraavan osan pariin on jossain vaiheessa hypättävä. Näinkin sen jo ainakin painettuna kirjana myynnissä, joten eiköhän sen jostain e-kirjanakin hankittua.

8. syyskuuta 2016

Kuulumisia

Ajattelin vaihteen vuoksi kirjoitella ihan perinteisesti kuulumisia. Aivot ovat sen verran sameina tällä hetkellä, että mitään syvällisempää tuskin edes saisin aikaiseksi.

Kielenvaihdoksen jälkeistä elämää


Sain tosiaan KupoCon-kisaficin ensimmäisen version valmiiksi ja sen jälkeen heti raportoinkin asiasta myös blogin puolella. Nyt tuo teksti on saanut levätä rauhassa enkä ole siihen koskenut ollenkaan. Sen sijaan muu elämä on pitänyt kiireisenä.

Töissä on puskettu taas tekstiä ulos. Parin viime viikon aikana on valmistunut ennästysvauhdissa kaksi juttua, joista toinen on jo julkaistu, toinen julkaistaan myöhemmin syksyn aikana. 

Kiersin vähän siellä ja täällä haastattelemassa ihmisiä juttuja varten ja ihan kaikkialle ei julkinen liikennekään kulkenut. Täytyi siis turvautua omiin jalkoihin, koska autoakaan minulla ei ole käytössä. Reilu kolme kilometriä ei sinänsä ole lenkki eikä mikään, mutta työromppeiden ja kameran kanssa kulkeminen ei aina ole niin hohdokasta. Maisemat olivat kuitenkin ihan kivoja ja sain taas jututtaa ihan mahtavia tyyppejä.

Toisaalta jouduin pusertamaan itseni aika äärirajoille. Samaan aikaan, kun tiukka deadline kolkutteli niskaan, tapahtui kaikkea muutakin, joka vaati huomiota ja työtunteja. Illat sitten vähän venähtivät, kun raavin tarinoita kasaan muut asiat hoidettuani. Tällaista sattuu joskus, mutta jostain syystä yleensä lähinnä silloin, kun on valmiiksi kiirettä. Onneksi kaikki Tracon-valmistelut olin ehtinyt hoitaa pois alta, muuten ne olisivat kyllä jääneet, koska omille jutuille ei vain siinä hötäkässä enää riittänyt aikaa ja jaksamista.

Sain kuitenkin hyvät jutut kirjoitettua... ainakin sen palautteen perusteella, mitä niistä tuli. Minulla on taas editointia edeltävä epäuskon kausi meneillään, joten hämmästelen tuota saamaani palautetta enkä pysty käsittämään, miksi porukka tykkää niistä niin paljon. Itse en sitä näe. Panen kuitenkin suurimman itsetuntokriisini Tulen tahdon piikkiin. Saan aina ahdistuksen ja itseni haukkumiskauden, kun editointiurakka on alkamassa. Epäterve tapa, josta pitäisi päästä eroon.

Noh, joka tapauksessa... toinen tarinoista on tosiaan jo luettavissa. Yrittäjyydestä oma polku oli erilainen kuin aiemmin kirjoittamani Matkalla duuniin! -tarinat, joten sitä oli hyvin mielenkiintoista tehdä. Myöhemmin julkaistavassa toisessa jutussa on myös uusia vivahteita eli tylsyys ei päässyt senkään kohdalla iskemään.


Vaihto vapaalle ja coniruton kosto


Ison puserruksen jälkeen olikin kiva suunnata Tampereelle viettämään viikonloppua Traconissa. Olin tuosta reissusta haaveillut oikeastaan kesäloman loppumisesta asti. Conikuplassa on pääsääntöisesti mahtavaa ja kun siihen päälle lyö vielä hotelliyön ja -aamiaisen, taataan arjesta irtautuminen ja rentoutuminen.

Lauantai menikin mukavasti. Meillä oli niin paljon ohjelmaa, että ehdimme pikaisesti pyrähtää syömään ja pyörähtää myyntipöytäsalissa sekä taidekujalla. Muuten istuttiin oikeastaan koko ajan jossain Tampere-talon saleista joko kuuntelemassa musiikkia tai hyvää puheohjelmaa. Oltiin myös conissa ennätyksellisen myöhään eli hotellille suunnattiin vasta iltayhdentoista pintaan.

Ainoa varjopuoli oikeastaan oli, että suosikki-Twitter-sovellukseni hajosi päivityksen myötä. Jouduin siis käyttämään Twitterin omaa, joka on ainakin Windows Phonella aivan sieltä jostakin. Hirveä viritys, joka koettelee hermoja. Tämän lisäksi Soneran yhteydet eivät Tampere-talon sisällä pelittäneet juuri lainkaan, joten suurin osa viikonlopun twiiteistä jäikin sitten näistä kahdesta syystä lukematta. Se on harmi, koska itselläni muiden ajatusten seuraaminen Twitterin välityksellä on osa conikokemusta.

Noh, lauantaina mentiin myöhään nukkumaan ja sunnuntaikin valkeni sitten itselle hieman tavallista myöhemmin ja valitettavasti myös toi mukanaan kurkkukaktuksen. Sen seuraksi liittyi vielä ihana päänjomotus. Yritin olla urhea ja sinnitellä, mutta M sai lopulta puhuttua minulle tolkkua. Päädyimme kompromissiin: kävisimme vain aamiaisella ja kiertämässä myyntipöydät, kirpparin ja taidekujan, sitten suuntana olisi koti.

Coniruton kaveriksi tuppaantuikin aika pian conikrapula, vaikka normaalisti se iskee vasta maanantaina. Lauantai oli ehkä tavallista pidempi päivä, mutta silti tuntui, että Tracon jäi todella tyngäksi. Eniten harmittaa, että missasin akateemisen puhallinorkesterin. Se nimittäin soitti musiikkia mm. Final Fantasy XII:sta. Ensimmäinen mahdollisuuteni kuulla live-musiikkia kyseisestä pelistä ja sitten käy näin. Niin väärin!

Mutta ei auttanut. Sunnuntain makasin sohvalla ja tuijotin kaksi ensimmäistä Harry Potter -elokuvaa. Muuhun minusta ei oikein ollut. Twitter-sovellus sentään päivittyi ja kotona yhteydetkin pelittivät, joten pystyin seuraamaan muiden coni-iloa etänä. Tosin se ei kamalasti oloa parantanut.

Pakko myöntää, että harmittamaanhan tuo pisti. Ei kai pitäisi odottaa mitään, ettei tulisi tällaisia pettymyksiä.

Väsytystaistelu


Maanantaina lähdin urheasti töihin kurkkukaktuksesta ja kurjasta olosta huolimatta. Oli vielä aika paljon kaikkea, mitä piti saada tehtyä heti alkuviikosta. Päivä venähti pitkäksi ja käytännössä hoipuin ovesta sisään, kun vihdoin pääsin kotiin. Ilta vierähtikin sohvalla Azkabanin vangin parissa, en tosin jaksanut katsoa elokuvaa loppuun, kun väsymys vei voiton.

Tiistaina sama show jatkui, mutta pääsin sentään ajoissa kotiin. Taas sohvakoomasin Potter-leffojen parissa. Muuhun minusta ei ollut. M alkoi huomautella sairausloman tarpeesta.

Keskiviikkona sitten suostuin varaamaan työterveydestä ajan. Päivä menikin sitten siinä, että odottelin sinne pääsyä, keskustelin esimiehen kanssa ja jonottelin kaupunginsairaalassa omaa vuoroani. Kun vihdoin selvisin kotiin, palasin uuden lempiharrastukseni pariin: lisää Harry Potter -elokuvia! Nyt niitä onkin jo katsottuna seitsemän, viimeisen laitan kohta pyörimään. Toivottavasti sen lopputekstit vievät coniruton mukanaan. Alan olla korviani myöten täynnä tätä kurkkukipua ja köhimistä.

Tämä yllättävä sairastuminen pisti myös editointiaikataulut uusiksi. Maanantaina oli tarkoitus tarttua Tulen tahdon kimppuun, mutta rehellisesti sanottuna olen vilkaissut läpi vasta prologin. Jaksan istua koneen ääressä vain lyhyitä aikoja kerrallaan, sitten on pakko palata vaakatasoon. Ylipäätään keskittyminen on vähän huonoa nyt. Ehkä kuitenkin ehdin ensimmäisen luvun tällä viikolla käydä läpi. Se olisi hienoa. Sen sijaan siitä en enää uneksi, että viikon lopussa olisi viisi lukua editoitu.

Vähän on ankea olo nyt, mutta ehkä se tästä vielä. Eihän sille mitään voi, että flunssa puskee päälle. Silti on vähän sellainen fiilis, että olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin, olisi pitänyt jaksaa edes editoida pikkuisen enemmän. Toisaaalta, eipä tuo teksti mihinkään karkaa eikä minulla ole kustantajaakaan huohottamassa niskaan. Aikaa on ja valmista tulee, kun tulee.

Lauantaista muuten alkaa tässä blogissa lukupäiväkirjaviikko. En ehdi ensi viikolla bloggata ollenkaan, joten ajattelin julkaista joka toinen päivä lukupäiväkirjan. Niitä on luonnoksissa rästissä sellainen kasa, että on hyvä saada ne puskettua ulos.