Rutiineja metsästämässä

Arkeen palaaminen ei ole aina ihan helppoa. Rutiinit ovat karanneet jonnekin ja ne joutuu metsästämään uudestaan. Ainakin allekirjoittaneelle tämä aiheuttaa ajoittain turhautumista, koska minulle asioiden aloittaminen on muutenkin takkuista.






Arki koostuu useista pienistä osista. Vaikken tällä hetkellä ole palkkatyössä, pyrin pitämään kiinni päivärytmistä. Siihen oli reissailun jälkeen helppo palata jo ihan aikaeron takia. Ensimmäisenä aamuna Suomessa heräsin klo 5 enkä saanut enää unta, seuraavana oli helppo siirtyä takaisin arkisiin 6:15 herätyksiin.

M herää tuohon aikaan töiden takia ja päätin jo oman tilanteeni muuttuessa, että pidän samoista heräämisajoista kiinni. Silloin ehtii yhdessä syödä aamupalan ja vähän jutustellakin, ennen kuin toinen jo kipittää ovesta ulos. Seitsemästä alkaen minulla on hyvää aikaa työnhakuun ja muihin juttuihin.

Jos vain saisin niistä muista jutuista kiinni...

Työnhaku ei ole tuottanut ongelmaa, mutta toisaalta sitä en katkaissutkaan reissun ajaksi. Sen sijaan kaikki kirjoitusprojektit jäivät jonkinlaiseen vaiheeseen, kun raahasin matkalaukun ulos ovesta. Yhdestä on kirjoitettu suunnilleen neljäsosa, yhdestä on ensimmäinen luku ja suunnitelma olemassa, yhtä vasta vähän aloittelin ja yksi vaatisi tiukan loppurutistuksen editoimisen parissa. Tuo loppurutistus oli tarkoitus tehdä ennen reissua, mutta sitten toiset jutut veivät mennessään ja... no, se vähän niin kuin jäi.

Yrityksiä ja harhailua


Viime maanantaina en kyllä rehellisesti sanottuna edes yrittänyt. Kunhan haahuilin ja ihmettelin, pyörin netissä ja sometin. Listasin sentään haettavat työpaikat viikoksi eteenpäin, mutten saanut kirjoittamisen suhteen aikaan oikein mitään (okei, blogijuttuja sentään). Tiistai meni jo siinä mielessä paremmin, että sain ajatuksiani järjestykseen sen suhteen, mitä piti tehdä, mutta iltapäivällä vieraisille tuli tukkoinen nenä ja kurkkukaktus, jotka kiusasivat vielä keskiviikkonakin. Keskiviikon litkinkin sitten kuumia juomia ja makasin sohvalla lukemassa mangaa. Niin, mitkä ne rutiinit olivatkaan?

Torstaina olo oli onneksi jo vähän parempi ja sain ensimmäistä kertaa oikeasti Scrivenerin auki. Olin kirjoitellut reissun aikana vihkoon erään tarinan lisäkohtauksia ja siirsin ne nyt Scrivenerin syövereihin. Samalla tuli editoituakin ne jo kertaalleen, koska ei se lennosta tuotettu teksti ollut suoraan kelvollista, mutta hyvä runko kuitenkin.

Perjantaina olisi jo pitänyt kirjoittaa uutta materiaalia. Ei onnannut. Tuijottelin tyhjää sivua hiki otsalla ja kirosin itsekseni, kun en vain saa aikaan. Myönnettäköön, että mangan pariin oli melko helppo palata. Positiivista kuitenkin on, että manga tavallaan liittyy tarinan taustoihin. Olen hakenut tietyntyyppisistä mangoista innostusta ja siksi lukemisestakin on hyvä pitää kiinni.

Viikonloppu menikin sitten leffojen, lukemisen, seurustelun ja Japanin kuvien katselun merkeissä. Jossain välissä kuitenkin varastin pienen hetken itselleni ja linnoittauduin anoppilan keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan pikaista kohtausluonnosta vihkoon. Onneksi M:n perhe on tottunut siihen, että olen välillä vähän omissa maailmoissani eikä kukaan tunnu ottavan sitä pahalla. Minulta ei vaadita jatkuvaa henkistä läsnäoloa ja se on todella ihana ja rakastettava juttu. Arvostan suuresti!

Aika ottaa tukeva niskaote


Viikko on siis kulunut ilman, että olen saanut oikeastaan mitään aikaan. Nyt asialle on tehtävä jotain, koska olen vitkuttelun kruunaamaton kuningatar, mitä kirjoittamiseen tulee. Miten voi olla näin vaikea aloittaa jotain, jota oikeasti rakastaa? Mikä minua oikein pidättelee? Tämä on asia, jota joudun miettimään usein. Aloittaminen on julmetun nihkeää, mutta kun pääsen ensimmäisen kynnyksen yli, tulvaportti yleensä aukeaa.

Tällä viikolla yritän saada uudet kohtaukset tarinaani vihdoin kuntoon. Maanantaista keskiviikkoon on tarkoitus paukuttaa rungot kasaan, torstaina ja perjantaina vietän kaverin kanssa kirjoitustyöpajaa, joka minun osaltani on kuitenkin enemmän editointipaja. Kun on kaveri kyttäämässä, en pysty lipsumaan yhtä pahasti, pysyn kurissa ja minun on pakko työskennellä. Lupaan nyt vielä tässä, että raportoin myöhemmin blogiin pajan sujumisesta. Toivotaan, ettei minun tarvitse nolona kertoa, kuinka epäonnistuin surkeasti.

Suunnitelma ainakin kuulostaa hyvältä. Nyt tarvitaan vain aitoa toteuttamista, tukevaa niskaotetta tekemiseen. On aika rykäistä rutiinit takaisin paikoilleen ja lopettaa harhailu. Mitään ei valmistu, ellen itse tee jotain. Siispä puhumisen sijaan on tartuttava tekemiseen.

2 kommenttia

  1. Mä niin tiedän tuon aloittamisen vaikeuden! Omalla kohdallani se pätee erityisesti silloin, kun pitäisi aloittaa ihka uuden tarinan kirjoittaminen. Vaikka olisin pyöritellyt päässäni uusia hahmoja, paikkoja ja juonenkäänteitä jo pitkään, ja vaikka tiedän rakastavani kirjoittamista, niin silti. Keksin tekosyitä, miksen voi aloittaa vielä tänään. Ja sitten ärsyynnyn aikaansaamattomuuteeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuden tarinan aloittaminen on kyllä omalla tavalla haastavaa sekin. Mulla tosin usein menee niin päin, että alun saan helpostikin ulos, mutta jatkamaan pitää sitten vähän pakottaa itseään, vaikka tarina innostaakin.

      Ihmisaivot toimivat kovin kummallisesti. :D

      Poista