19. helmikuuta 2018

Kuka on Missä sydämen Lis Bello?

Tammikuussa esittelin Missä sydämen päähahmon, Luvia Melek, tänään on vuorossa kirjan toinen päähahmo, kirjailija Lis Bello. Postaus ei sisällä suurempia juonipaljastuksia, joten voit lukea sen huoletta, vaikket olisi vielä ehtinytkään kirjaan tarttua.


Kannen kuva: Elli Hytti
Lis Bello on menestyvä kolmekymppinen kirjailija, joka asuu merenrannalla 17-vuotiaan poikansa kanssa valkoisessa isohkossa omakotitalossa. Lisäksi hänellä on suhde kustannustoimittajaansa. Hän on hakenut itselleen assistenttia ja paikkaa hakee nuori ja sievä Luvia Melek.

Lisillä on ruskea olkapäille ulottuva tukka ja hän käyttää silmälaseja. Hänen pukeutumistyylinsä on aikuisen asiallinen ja tarvittaessa huolitellut tyylikäs, mutta vapaalla hän saattaa vaihtaa hieman rennompaankin lookkiin.

Siinä, missä Luvia on hitusen vässykkämäinen, Lis on määrätietoinen uralleen omistautunut nainen. Hän tietää, mitä haluaa ja toimii tavoitteidensa mukaan. Toisaalta hän ei aina osaa ilmaista itseään parhaalla mahdollisella tavalla, ja esimerkiksi hänen välinsä teini-ikäiseen poikaansa ovat jokseenkin hankalat. Myös suhde kustannustoimittajaan on hieman omalaatuinen, ja huhu kertoo, että Lisillä on taipumusta hankkia hetkellistä hupiseuraa muista kuin miesystävästään.

Kirjassa Lisiä tarkastellaan Luvian näkökulmasta, josta hän näyttäytyy etäisenä, tiukkana ja ajoittain myös päällekäyvänä. Luvian on vaikea hahmottaa, mitä Lis, jota hän kutsuu rouva Belloksi, oikeastaan haluaa.

Lue myös


Mistä Missä sydän sai alkunsa?
Missä sydän saatavilla!
Kuka on Missä sydämen Luvia Melek?


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

12. helmikuuta 2018

Näin valmistuu indiekirja: kirjoitusprosessi

Minulta pyydettiin jo viime vuonna postausta siitä, miten indiekirja oikein valmistuu. Nyt vihdoin ehdin käydä tämän aiheen kimppuun. Totesin kuitenkin sen melkoisen laajaksi käsitellä yhdessä postauksessa, joten aion kirjoittaa aiheesta useamman. Tässä ensimmäisessä paneudun indiekirjan kirjoitusprosessiin, jossa lienee reilusti yhtymäkohtia siihen kustannetun kirjankin kirjoittamisprosessiin.


Alkuun täytyy tietenkin todeta, että kirjoitusprosessi on aina kirjoittajan näköinen. Ei ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa tapaa kirjoittaa kirja vaan jokaisen on löydettävä ne itselleen toimivat ratkaisut. Senpä takia nämä pohdinnat ovat todella subjektiivisia.

Indiekirjan tarina kuitenkin alkaa tekstin luomisesta. Siispä siitä alkaa tämä postaussarjakin. Tässä ensimmäisessä postauksessa käyn vaihe vaiheelta läpi, miten omat käsikirjoitukseni ovat edenneet. 


Ideointivaihe


Kirjoittaminen ilman ideaa on vaikeaa. Totta kai tajunnanvirtaa voi puskea ulos ilman, että sitä tarvitsee pohtia sen tarkemmin. Totuus kuitenkin on, että harvemmin siitä tajunnanvirrasta syntyy koherenttia tarinaa, saati kokonaista kirjaa. Tajunnanvirralla on kuitenkin aikansa ja paikkansa, eikä tarkoitukseni ole väheksyä sitä.

Tajunnanvirtaa voi käyttää ideointiapuna. Kun antaa vain kynän lentää paperilla (tai sormien näppäimistöllä), voi onnistua kampeamaan alitajunnasta jotain käyttökelpoista ja tarinaksi muokattavaa. Itse tosin harvemmin käytän tätä taktiikkaa.

Minun ideani syntyvät aika pitkälti muiden medioiden kautta. Pelaan japanilaisia roolipelejä, luen mangaa ja katson animea ja japanilaisia draamasarjoja. Käytännössä siis kulutan paljolti japanilaista viihdettä. Viihdyn myös länsiviihteen parissa ja luen monenmaalaisia kirjoja, mutta huomaan silti, että ideani ja inspiraationi kumpuavat jostain syystä idän suunnasta. Tässä kohtaa en lähde kuitenkaan syytä tähän analysoimaan tarkemmin.

Japanilaisen viihteen parissa huomaan usein miettiväni, kuinka samantapaisen jutun voisi toteuttaa kirjassa. Miten tämä mangakohtaus toimisi tekstiksi muutettuna? Miten tämän pelin tarinaa ja ominaisuuksia pitäisi muuttaa, jotta se toimisi kirjana? Miten kuvailisin sanallisesti tuon katseiden vaihdon tässä draamassa? Miten maalaisin sanoilla tämän animemaiseman? Ja niin edelleen. Luon päässäni uusiksi japanilaisessa viihteessä näkemiäni ajatuksia tekstin muotoon.

En kuitenkaan lähde suoraan kirjoittamaan näitä juttuja. En siis nappaa kivaa animea ja kopioi sitä tekstin muotoon. Sen sijaan saatan napata teeman jostain animesta, kivanoloisen hahmotyypin tai pari jostain pelistä ja yksittäisen juonielementin vaikkapa tv-draamasta. Sitten kaadan nämä ainekset tekstikulhooni ja alan sekoittaa. Ulos tulee jotain, mistä viitteet inspiraationi lähteisiin saattaa tunnistaa, mutta kyseessä on kuitenkin silti oma ideani, joka ei enää muodostu pelkistä alun aineksista vaan siitä on kasvanut jotain enemmän.

Yllä oleva esimerkistä mutkat on kuitenkin suoristettu. Harvoin nimittäin ryhdyn tällaiseen prosessiin tietoisesti. Lähempänä totuutta on, että pääni kerää aineksia pikku hiljaa samalla, kun puuhaan jotain ihan muuta kuin kirjoittamista, ja jossain vaiheessa idea sitten pulpahtaa esille. Pystyn itse erottelemaan siitä eri lähteistä irtautuneita elementtejä, mutta ne ovat silti muhitelleet aikansa alitajunnassani, ennen kuin varsinainen idea ponnahtaa tietoisuuteeni.


Suunnitteluvaihe


Omassa prosessissani ideointia seuraa luonnollisesti suunnitteluvaihe. Tiedän, että on kirjoittajia, jotka skippaavat tämän kohdan ja lähtevät vain paukuttamaan näppäimistöä. Osa heistä saa jopa kokonaisia käsikirjoituksia aikaan tällaisella seikkailuotteella, mutta minä en kuulu siihen joukkoon. Tarvitsen rungon.

Koen olevani hahmokeskeinen kirjoittaja ja usein mietinkin ensimmäisenä, minkälaisia hahmoja haluan ideani toteuttamisessa käyttää. Luon päähahmot ja joitain sivuhahmoja, mutta jälkimmäisiä usein syntyy lisää varsinaisessa kirjoitusvaiheessa tarpeen mukaan.

Rakentelen suunnitteluvaiheessa myös tarinan miljöötä ja maailmaa. Jos tarina sijoittuu tuntemaamme todellisuuteen, saatan joutua ottamaan selvää erinäisistä realiteeteista. Taustatutkimus siis kuuluu oleellisena osana suunnitteluvaiheeseen. Jos sijoitan tarinan kokonaan toiseen maailmaan, suunnittelutyötä on tehtävä paljon. Tähän toki vaikuttaa se, miten paljon tästä toisesta maailmasta esitellään. On mahdollista sijoittaa tarina vaikkapa yhteen kaupunkiin tai sitten sen aikana voidaan koluta koko planeetta läpi tai mitä tahansa tältä väliltä. On siis tärkeää miettiä, miten suuren maantieteellisen alueen tarina kattaa ja miettiä maailmansa sen mukaan. Ja vaikka sijoittaisin tarinani vain yhteen kyläpahaseen, on minun ainakin jollain tasolla tiedettävä, mitä kylän ympärillä on. Uhraan siis maailman miettimiseen melkoisesti aikaa, mutta tiedostan myös, ettei tässä kohtaa voi täysin valmiiksi tulla. Maailman syövereihin voi unohtua pysyvästi, jos ei osaa jossain vaiheessa päästää irti ja vain ryhtyä kirjoittamaan.

Suunnitteluvaiheessa luon myös ideaan pohjautuvan juonen ja tarinan rakenteen. Minulla on yleensä tiedossa alku, keskivaihe ja loppu sekä joitain välietappeja. Juonen luojana olen kuitenkin summittainen ja kirjaan ylös vain pääasiat. Minulla voi olla mielessäni myös yksityiskohtia, mutta usein juoni elää, kun pääsen kirjoitusprosessiin kiinni, ja annan sen tapahtua. Joskus asiat eivät vain toimi sellaisina kuin ne alun perin suunnittelin ja muutoksia tarvitaan.


Kirjoittamisvaihe


Suunnittelua seuraa vihdoin kirjoittaminen. Yleensä olen tässä melko kronologinen ja haluan kirjoittaa asiat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuvat. Tämä johtuu siitä, että ensimmäisellä kerralla kerron tarinaa itselleni ja minun on hahmotettava se ajallisesti. Mitä tapahtuu ja missä järjestyksessä?

Veden vaiston kohdalla huomasin kuitenkin, että minun oli helpompaa kirjoittaa kokonaisuus hahmoarkeittain. Aloitin kirjoittamisen kronologisesti, mutta puolivälin paikkeilla homma ei enää pysynyt sillä tavoin kasassa. Tästä syystä päädyin kirjoittamaan Sonjan juoniarkin loput osuudet yhteen putkeen, vaikka minulta jäi kronologisesti paljon tapahtumia välistä. Seuraavaksi kirjoitin Sennan ja Momin juoniarkin ja viimeiseksi vielä Astaran.

Tällainen hajanainen kirjoitustyyli oli minulle täysin uutta ja ihmeellistä. Koin sen kuitenkin toimivaksi, kun pystyin keskittymään niin sanotusti yhteen asiaan kerrallaan eikä minun tarvinnut hypähdellä hahmojen välillä ennen kuin yksi osuus oli saatu päätökseen. Pidin näissä siirtymissä myös pienen tauon, mikä helpotti ajatusten kääntämistä uuteen vaiheeseen.

En vielä tiedä, millä tavalla seuraavan käsikirjoituksen raakaversion kirjoitan. Luultavasti aloitan taas kronologisesti, mutta jos virta lopulta vetää toiseen suuntaan, saatan heittäytyä sen vietäväksi. Kuten alussa sanoi, ei ole oikeita tai vääriä tapoja kirjoittaa kirja.

Omaan kirjoittamisvaiheeseeni kuuluu myös oleellisesti halu luovuttaa. On päiviä, jolloin teksti on takkuista tai huonoa eikä mikään tunnu onnistuvan. Sitten on niitä päiviä, jolloin ei vain huvita. Pidän vaiheen aikana lyhyitä taukoja, joita tulee pakostakin jo arjen velvotteiden myötä, mutta toisinaan veden henkeä muuten vain. Pyrin kuitenkin aina siihen, etteivät tauot veny liian pitkiksi, koska silloin tekstin pariin on vaikea palata.

Minulle tärkeä huomio on ollut myös se, että aina ei pidetä taukoa, vaikka kirjoittaminen ei tuntuisi sujuvan tai ei huvittaisi. En saisi mitään valmiiksi, jos antaisin itselleni luvan lepsuilla jokaisen mielenailahduksen vuoksi. En siis jää odottamaan inspiraatiota. Se tulee, jos tulee, mutta sen kaverin varaan en voi laskea. Otan sen kuitenkin ilolla vastaan silloin, kun se haluaa vieraisille tulla.

Kirjoitan siis paljon ilman inspiraatiota enkä koe tekstin siitä kärsivän. Kirjoittaminen voi myös olla hauskaa, vaikkei varsinaista inspiraatiota olisikaan. Aloittaminen on minulle usein vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin tekstiä kyllä tulee. 


Tuulettumisvaihe


Minulla on tapana pitää kuukauden tai parin tauko raakaversion kirjoittamisen jälkeen. Tässä kohtaa saatan työstää jotain toista tarinaa, kirjoitella fanifiktiota tai ihan vain keskittyä muihin harrastuksiin. Kuulostelen, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä, enkä halua pakottaa itseäni mihinkään, koska kirjoitusvaiheessa on yleensä tullut iskettyä ruoskaa omaan selkään ihan tarpeeksi.

Editointivaihe


Indiekirja ei suinkaan ole valmis, kun ensimmäinen versio on puserrettu ulos (juonipaljastus: ei ole kustantajan kautta ilmestyvä kirjakaan!). Epäilemättä jostain löytyy se ihmelapsi, joka on kirjoittanut ensimmäisestä versiosta niin timanttisen, että se kelpaa heti kansien väliin ja myyntiin, mutta me muut hiomme tekstiämme paljon pidempään.

Kun olen taukoni pitänyt, tartun tekstiin jälleen. Käyn läpi sen rakenteen ja siirtelen lukuja paikasta toiseen. Toisinaan tässä kohtaa hylkään kronologisen rakenteen, toisinaan se saa jäädä. Joka kerta täytyy miettiä, mikä tarinaa palvelee parhaiten.

Ensimmäisellä editointikierroksella luen koko tarinan läpi luku luvulta. Teen pieniä korjauksia lauserakenteisiin, kappalejakoihin ja hahmojen puheeseen. Puran maneereja, joita on tekstin sekaan päässyt livahtamaan. Toisinaan syntyy myös isompia muutoksia ja saatan kirjoittaa kokonaisia lukuja uudestaan. Luonnollisesti editoidessa korjailen kirjoitusvirheitä ja muita silmään osuvia kökköyksiä, mutta pääpaino on silti suuremmassa kokonaisuudessa.

Myös editointivaiheeseen kuuluu oleellisena osana tunne siitä, ettei mikään toimi ja kaikki on sitä itseään. Toisaalta sen kanssa vuorottelee löytämisen riemu, kun huomaa, miten upeasti onkaan jonkin kohdan osannut toteuttaa. Tämä tunteiden vuoristorata voi joskus olla aika kuluttava. 


Ensimmäinen esilukuvaihe


Kun olen mielestäni editoinut tekstiä tarpeeksi enkä enää pääse sen kanssa eteenpäin, on aina antaa se jollekulle toiselle luettavaksi. Minulla on esilukijoita, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksen kokonaan, mutta olen myös surutta hyödyntänyt esilukuun kirjoituskursseja.

Luonnollisestikaan harrastajakurssille en voi tyrkätä kokonaista romaanimittaista käsikirjoitusta toisten riesaksi, mutta jos kurssin harjoitustehtävä sopii johonkin kohtaan tarinassa, olen uuden tekstin kirjoittamisen sijaan hyödyntänyt työn alla olevaa. Sekä Tulen tahto että Missä sydän ovat käyneet tällaisessa kirjoituskurssisyynissä (ja itse asiassa myös alkuvaiheessa oleva I & P myös). Kurssilaiset ovat siis päässeet lukemaan ja kommentoimaan yksittäisiä kohtauksia. 

Yksittäisten kohtausten näyttäminen kurssilla sisältää riskinsä. Kurssilaisilla ei ole käsitystä kokonaiskuvasta, joten joskus palaute ei ole hyödynnettävissä. Aina matkaan on kuitenkin tarttunut myös hyödyllisiä kehitysehdotuksia.

Tekstin kokonaan lukevilta esilukijoilta saa usein hyvää palautetta kokonaisuudesta ja rakenteesta, mutta osa tykkää tarttua myös yksityiskohtiin. Toisinaan minut myös saadaan kiinni ajatus- ja asiavirheistä. Monella esilukijalla tuntuukin olevan varsin tarkat silmät.

Vaikka minulla on taustalla jo liuta esilukijoita, otan joukkoon uusia oikein mielelläni. Esiluen myös mieluusti toisten tekstejä, joten tekstien vaihtaminen päikseen sopii minulle hyvin.

Mitä sitten itse teen, kun teksti on esiluettavana? Toistan samoja juttua kuin tuulettumisvaiheessa.


Toinen editointivaihe


Kun teksti tai sen osat ovat palautuneet esilukijoilta, käyn palautteet läpi. En ryhdy heti toimiin tekstin kanssa vaan minun on mietittävä, mikä palautteissa on oleellista ja mikä ei. En siis aina lähde tekemään esilukijoiden ehdottamia muutoksia, mutta otan kaikki palautteet huomioon. Luonnollisesti jos useampi henkilö on huomauttanut samasta asiasta, on kyseistä asiaa pohdittava vakavasti. Toisaalta myös yksittäiset huomiot voivat osoittautua hyvin tärkeiksi.

Makustelun jälkeen on aika käydä toimeen. Valitsen korjattavat tai muokattavat asiat ja lähden työstämään tekstiä niiden osalta. Luen myös tekstin jälleen kokonaisuutena tekemieni muutosten jälkeen. Yksittäinen muutos voi toisinaan aiheuttaa varsinaisen muutoksien lumivyöryn, joten tässäkin vaiheessa saatan kirjoittaa kokonaisia lukuja uudelleen.

Editointi- ja esilukuvaiheet vuorottelevatkin tästä eteenpäin niin monta kertaa kuin koen tarpeelliseksi. En ole asettanut itselleni mitään määrää, kuinka monta kertaa tekstiä on editoitava tai esiluettava vaan kuulostelen omaa tunnettani. Editointivaiheessa on samaa vikaa kuin suunnitteluvaiheessa. Siihen voi jäädä jumiin. Jossain kohtaa on kuitenkin osattava päästää irti ja siirryttävä eteenpäin.


Kustannustoimitusvaihe


Jos kirja julkaistaan kustantajan kautta, esilukua ja editointia seuraa jossain kohtaa kustannustoimitus, joka on sekin oikeasti osa editointiprosessia. Indiekirjailijalla ei ole kustantajaa eikä näin ollen kustannustoimittajaa, jos ei sellaisen palveluita osta. Osa ostaa ja osa ei. Jokaisen on tehtävä itse ratkaisunsa oman halunsa ja budjettinsa rajoissa.

Kustannustoimittamisesta hyötyy aina varmasti. Itse en ole sitä kuitenkaan käyttänyt, mutta kyse ei ole siitä, että väheksyisin kustannustoimittamisen arvoa. Tämä on puhtaasti budjettikysymys ja toivonkin, että jonain päivänä budjetti antaa enemmän periksi.

Kustannustoimittamisen sijaan olen hyödyntänyt ilmaisia mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi erään kustannustoimittajan tarjoamaa ilmaista sparrausta (tämä oli yksittäistapaus eikä siis jatkuvasti tarjolla oleva palvelu). Näiden suhteen yritän pitää tuntosarvet koko ajan pystyssä ja etsiä mahdollisuuksia. Saa myös vinkata!

Minulla on myös esilukijoideni joukossa niin sanottuja luottohenkilöitä, joiden tiedän sanovan asioista suoraan. Nimittäin esilukijoissa voi joskus olla se pulma, ettei palautetta uskalleta antaa suoraan vaan asioita kaunistellaan tai ongelmakohtia vähätellään, koska ei haluta pahoittaa kirjoittajan mieltä. Nämä luottotyypit kuitenkin näkevät ne ongelmat ja myös sanovat niistä suoraan. Enkä tarkoita tällä suoraan sanomisessa, että kirjoittajalle pitäisi ilkeillä päin naamaa. Rehellinen voi olla asiallisestikin. (Tämä nyt vain huomiona sen takia, että välillä tulee vastaan ihmisiä, joille suoraan puhuminen tarkoittaa ilkeilyä.)



Oikolukuvaihe


Kuten yltä käy ilmi, korjailen kirjoitusvirheitä yms. jo pitkin matkaa. Silti niitä ei kaikkia voi mitenkään huomata editoidessa. Oikolukuvaiheessa siirrän tekstin Scrivenerista Wordiin ja käytän sen tarjoamaan oikolukua. Sen kohdalla on kuitenkin hyvä muistaa, että se on erinomainen renki mutta umpisurkea isäntä. 

Jokainen Wordin oikoluvun alleviivaus on syytä tutkia tarkkaan ajatuksen kanssa eikä kaikkia ehdotuksia tule toteuttaa. Se myös päästää läpi virheitä, jotka ovat näennäisesti oikein, mutteivät kuitenkaan ole. Esim. lause "laukka oli jo täynnä kaikenlaisia tavaroita" voi mennä Wordin oikoluvusta läpi, vaikka oikeasti siinä pitäisi lukea "laukku oli jo täynnä kaikenlaisia tavaroita". 

Wordin tarjoaman teknisen avun jälkeen onkin siirryttävä niin sanotusti manuaalivaiheeseen ja hyödynnettävä ihmissilmiä. Luen tässä kohtaa itse tekstin taas kerran läpi ja etsin virheitä. Totuus kuitenkin on, että omalle tekstille sokeutuu ja siksi ei riitä, että oikolukee kaiken itse.

Myös oikolukua on mahdollista ostaa ja jos oma budjetti sen sallii, kannattaa palvelun hankkimista harkita. Voi myös kokeilla taitavan kaverin lahjomista joko ilmaisella kirjalla tai muulla hyödykkeellä tai jos oma osaaminen riittää, tarjota vaihtokauppaa. Kaverin kanssa voi vaihtaa tekstit päikseen ja oikolukea itse toisen tekstin samalla, kun toinen oikolukee sinun tekstisi. Tämä tietenkin vaatii sen, että kummallakin on silmää tekstin oikeellisuuden tarkistamiseen.

Kannattaakin huomata, ettei kaikilla esilukijoilla ole osaamista oikolukuun eikä sitä siksi kannata olettaa välttämättä saavansa esilukijoilta. Plussaa toki on, jos esilukija osaa kielioppi- ja kirjoitusvirheistä huomauttaa, mutta esilukijoiden ensisijainen arvo on kuitenkin muualla. Sen takia kannattaa harkita oikolukijan hankkimista erikseen.


Lopuksi


Oikoluvun myötä indiekirja on tekstinä valmis. Kirjana se ei toki vielä sitä ole, mutta se onkin sitten jatkopostauksen aihe.

Tällä tavoin avattuna kirjoitusprosessi kuulostaa pitkältä ja usein se sitä onkin. En ole pitänyt tarkkaa kirjaa, miten kauan minkäkin tarinan työstämisen parissa on mennyt, mutta oman arvioni mukaan Maan mahtia pyörittelin 2-3 vuotta, Tulen tahdossa meni n. 2 vuotta. Tuo aika on kuitenkin sisältänyt myös muuta kuin tämän kirjoitusprosessin, koska indiekirjailijan työhän ei pääty siihen, että teksti on saatu kasaan. 

Joskus tuntuukin, että se osuus, jonka lukija ehkä mieltää varsinaiseksi kirjoittamiseksi eli raakaversion kasaaminen, on vain rippunen meressä kaiken muun rinnalla. Ensimmäisen version saatan kirjoittaa 1-4 kuukaudessa, mutta muut vaiheet vievätkin sitten paljon enemmän aikaa.

Onneksi kirjoittaminen on kuitenkin kiva ja nautinnollinen harrastus. Se on joskus raskastakin mutta aina pusertamisen arvoista. Pitäisi vain itsekin oppia muistamaan tämä silloin, kun epätoivo iskee.

Haluan myös vielä tähän loppuun toistaa, että esiluen mielelläni toisten tarinoita ja oikoluvussakin olen ihan näppärä. Teen siis mielelläni tekstivaihtoja näiden kahden homman osalta.


Lue myös


Uusia projekteja eli ihana pihalla olemisen tunne
Kahvilassa kirjoittamassa


Kuvat Pixabaysta.
Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

5. helmikuuta 2018

Ajatuksia fanifiktiosta kirjailijan näkökulmasta

Miten suhtautuisin kirjoistani kirjoitettuun fanifiktioon? Tätä minulta kysyttiin ja jouduin pysähtymään pohtimaan vastausta. Vaikka ajatus tuntuu absurdilta, halusin silti sanoa siitä muutaman sanan.

 

Fanifiktion määritelmä ja oma taustani harrastuksen parissa


Urbaani sanakirja määrittelee fanifiktion seuraavanlaisesti:

"Tosielämän henkilöistä tai toisten luomista fiktiivisistä hahmoista kirjoitettu tarina. "Ficeillä" ei juuri koskaan ansaita mitään ja yleensä niitä julkaistaan netissä fanfiction -foorumeilla, joita on hyvin laajasti erilaisia.
Synonyymeja mm. ficci, fanifiktion"

Olen ollut fanifiktion harrastaja noin 12-vuotiaasta eli aika turkasen monta vuotta jo. Alkuun tosin en tiennyt tekemiselleni sanaa ja luulin, ettei kukaan muu puuhaa samaa. Vasta, kun vuosia myöhemmin pääsin kunnolla suffailemaan netissä, ymmärsin, mistä oikein kyse ja kuinka paljon maailmassa harrastajia onkaan.

Nykyisin kirjoitan itse fanifiktiota paljon vähemmän kuin ennen. Syy on yksinkertainen: ei ole aikaa. Käsikirjoitukset ja blogit lohkaisevat ison osan vapaa-ajastani, ja oikeasti haluan tehdä myös muuta kuin kirjoittaa, joten jostain on ollut pakko karsia. Fanifiktiolla on silti aina paikka sydämessäni ja yritän joka vuosi saada vähintään yhden lyhyen tarinan kirjoitettua, toisinaan ehtii enemmänkin.

Itse en oikeastaan kirjoita fanifiktiota kirjoista. Keskityn pääasiassa japanilaisiin roolipeleihin, mutta olen kirjoittanut myös elokuvista ja tv-sarjoista. Harry Potter taitaakin olla ainutlaatuinen poikkeus listassa, mutta nykyisin en kirjoita siitäkään enää.

Minulle kuitenkin heitettiin kysymys: mitä jos joku kirjoittaisi fanifiktiota sinun kirjojesi pohjalta, miten suhtautuisit siihen?

Niin. Hyvä kysymys. Katselenko fanifiktiota jotenkin erilailla pöydän toiselta puolelta?

Yleinen asenne fanifiktiota kohtaan


Fanifiktio on harrastus, josta varmasti läheskään kaikki eivät ole edes tietoisia. Ne, jotka ovat, jakautuvat muutamaan leiriin. Yhtä osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, yksi osa kummeksuu ja saattaa jopa pitää kyseenalaisena, yksi osa on ehkä lievän kiinnostunutta tai ainakin suhtautuu positiivisesti, ja sitten ovat ne harrastajat, jotka joko lukevat tai kirjoittavat fanifiktiota, osa on toki tekee molempia.

Myös kirjailijoiden asenteet vaihtelevat. On kirjailijoita, jotka ovat suoraan sanoneet, etteivät halua heidän hahmoista ja maailmoista kirjoitettavan fanien omia tarinoita. Osa suhtautuu positiivisesti ja kannustavasti ja osa hitusen varauksellisesti, muttei suoraan kielläkään. Muistelisin jonkun myös sanoneen, että kaanonin mukaiset tarinat ovat ok, jos eivät sisällä kovinkaan tarkkaan kuvailtua seksiä.

Lyhyesti voisi siis kaiketi todeta, että niin kuin kaikessa muussakin, näkemyksiä fanifiktiosta on yhtä monta kuin vastaajiakin. Ennen kirjoittamista voi siis yrittää tarkistella alkuperäisteoksen luojan ajatuksia ja suhtautumista asenteeseen. Joskus tiedon löytää, toisinaan vastausta taas ei yksinkertaisesti saa. Silloin on täysin oman harkinnan varassa, kannattaako kyseisestä teoksesta lähteä kirjoittamaan. Taitaa kuitenkin olla niin, että useimmat harrastajat eivät ole erityisen kiinnostuneita tekijöiden suhtautumisesta fanifiktioon.

Ajatus kirjojeni pohjalta kirjoitetusta fanifiktiosta


Kun pyörittelen kysymystä Kristallin lapsista tai Missä sydämestä kirjoitetusta fanifiktiosta, koko ajatus tuntuu absurdilta. En ole itse törmännyt edes kustantajien kautta julkaistuista suomalaisista kirjoista kirjoitettuihin fanifiktioihin, indietuotannosta nyt puhumattakaan. Pidän siis käytännössä mahdottomana, että minun kirjoistani joku raapustelisi omia tarinoitaan tai ainakaan julkaisisi niitä missään.

Toisaalta taas koen yhdeksi kirjojeni kohderyhmäksi anime-, manga- ja jrpg-harrastajat, joista osa on myös innokkaita fanifiktion harrastajia. Kohderyhmässäni saattaa siis olla useampikin innokas fanifiktion lukija tai kirjoittaja, ja tästä kulmasta tarkasteltuna ajatus Kristallin lapset- tai Missä sydän -fanifiktiosta muuttuu mahdottomasta epätodennäköiseksi mutta kuitenkin teoreettisesti mahdolliseksi. Ehkäpä kysymys on siis sittenkin relevantti ja pohtimisen arvoinen.

Minä en missään nimessä kuulu siihen joukkoon kirjailijoita, jotka haluavat kieltää teoksistaan kirjoittamisen. Oma taustani fanifiktion kirjoittajana vaikuttaa varmasti tähän. Toisaalta sitä kautta tiedän myös, millaiset "riskit" kirjoittamisen salliminen sisältää. On mahdollista, että joku kirjoittaa täysin kaanonin vastaisia tarinoita tai parittaa toisilleen hahmot, jotka eivät minun mielestäni todellakaan kuulu yhteen. Joku voi laittaa hahmoni harrastamaan tarkkaan kuvailtua seksiä tai sijoittaa heidät äärimmäisen väkivaltaisiin kohtauksiin tai kirjoittaa hahmoistani täysin erilaisia persoonia kuin he kirjoissani ovat.

Myönnettävä on, etten erityisemmin pidä kaikista noista ajatuksista. Erityisen paljon minua häiritsisi hahmojen persoonien muuttuminen epäuskottavasti. Hyväksyn siis sen, että fanifiktion kautta hahmoja esimerkiksi kehitetään eteenpäin siten, että heidän kaanoninen taustansa huomioidaan. (Tässä mielessä siis sivuhahmot ovat fanifiktioon turvallisempi valinta kuin päähahmot, koska heistä tiedetään yleensä vähemmän. Tämä jo ihan kirjoittajan huomionakin.) Hahmoa saa siis kehittää ja muuttaa, kunhan se on perusteltua, mutta perusteeton luonteen muuttaminen häiritsisi minua. Tiedostan silti, ettei minulla ole valtaa vaikuttaa siihen, mitä muut kirjoittavat, joten en menettäisi yöuniani luonteensa vastaisesti toimivien hahmojen takia. 

Paritukset, joita en ole itse kaanonissani käyttänyt, eivät välttämättä häiritsisi minua paitsi, jos kyseessä olisi jotain lainvastaista, kuten lapsiin sekaantumista. Jos kuitenkin puhutaan aikuisten ihmisten välisistä terveistä ihmissuhteista, en saisi hepulia, vaikka joku keksisi kirjoittaa fanifiktion, jossa Blade ja Thyme yhtäkkiä kiinnostuvat toisistaan ja päätyvät vällyjen väliin. Toki mieluusti soisin, että tällekin olisi jokin perustelu olemassa, mutta toisaalta ymmärrän senkin, että joku haluaa kirjoittaa PWP:tä eli pornoa ilman juonta (porn without plot). Tästä voitaneekin jo päätellä, että hahmojen välisestä seksistä kirjoittaminen ei minua haittaisi. Väkivallasta en yleisesti ottaen pidä, mutta kukapa minä toisaalta olen muita kieltämään siitä kirjoittamasta. Sitä paitsi myös omat tekstini sisältävät toisinaan väkivaltaa.

Mitä tästä pitäisi päätellä?


Yhteenvetona voisinkin sanoa, että minun puolestani on ok, jos joku haluaa kirjojeni pohjalta fanifiktiota kirjoittaa. Toivon luonnollisesti, että kirjoittaja ottaisi kaanonin ja hahmojen luonteet huomioon ja kunnioittaisi niitä, mutta fanifiktio on viidakko, johon minun on turha lähteä lakeja luomaan.

Edelleen pidän hyvin epätodennäköisenä, että koskaan törmäisin omista kirjoistani kirjoitettuun fanifiktioon. Jos näin kuitenkin käy, aion suhtautua teokseen avoimin mielin. Kirjoittaminen on hyvä harrastus ja fanifiktion kirjoittaminen suorastaan erinomainen. Jos joku siis innostuu minun kirjojeni vuoksi näppäimistöä takomaan, voin olla vain iloinen.

Lue myös


Fanitaidetta Kristallin lapsista



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

29. tammikuuta 2018

Tammikuussa luettua

Tammikuu alkaa olla käsitelty ja onkin aika ensimmäisen kerran listata, mitä kaikkea kuukauden aikana tuli luettua. Samalla avaan teoksia muutamalla lauseella. Koska olen toistaiseksi jättänyt aiemmat lukupäiväkirjat taakseni, mukaan pääsevät jatkossa kirjojen lisäksi myös sarjakuvat. Voi myös olla, että listaan lukemani fanifiktionkin, jos ehdin sellaiseen taas jossain välissä paneutua.



1. J. K. Rowling - Harry Potter ja Azkabanin vanki


Sain joulupukilta kuvitetun version Harry Potter ja Azkabanin vanki -kirjasta. Kuten edellisienkin kohdalla, nautin myös tässä kirjassa upeista kuvista. Lukuelämys oli ennallaan ja olisin varmasti ahmaissut kirjan muutamassa päivässä, jos en olisi tarkoituksella himmaillut tahtia.

Tekisi mieli kaivaa hyllystä Liekehtivä pikari, mutta pidän taas näppini kurissa. Sen sijaan harkinnassa on, että jos tänäkin vuonna järjestetään Harry Potter -lukumaraton 1.9., osallistun siihen englanninkielisellä Azkabanin vangilla. Viime vuonnahan luin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion englanniksi maratonia varten.


2. Harry Lichman - Kyllästynyt lohikäärmeisiin


Kyseessä on parodiateos, joka parodioi erityisesti Dragonlancea, mutta sivuaa myös Taru sormusten herrasta -trilogiaa ja Forgotten Realms -sarjaa. Sopinee fantasiaparodian ystäville, mutta minä en tainnut ihan kuulua kohderyhmään.

Koska kyseessä on indiekirja, kirjoitin siitä kuitenkin vähän pidemmän arvostelun omana postauksenaan.

3. Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki


Minulla oli tavoitteena lukea Varjojen kaupungit -sarja viime vuonna loppuun, mutta täysin en tässä onnistunut. Tämä viimeinen osa ei pitänyt minua niin täydellisesti otteessaan kuin olisin toivonut vaan keskivaiheilla oli kohta, jonka jouduin laahautumaan läpi. Kirjan viimeinen luku ja epilogi kuitenkin imaisivat taas tarinaan ja niiden lukemisesta nautin paljonkin.

4. Chris Kohler - Final Fantasy V


Tämän kirjan kohderyhmään kuuluin täydellisesti. Kohler kertoo kirjasta, miten hän teini-ikäisenä joutui pettymään, kun Final Fantasy V -peli ei ilmestynytkään länsimaissa. Seurauksena oli pitkällinen operaatio importata peli ja pelata sitä japaniksi. Osittain kenties tästä syystä Kohler työskentelee nykyisin Kotakun toimittajana.

Kirja oli samalla myös historiikki Final Fantasy V:n ja sen julkaisseen peliyhtiön vaiheista. Se myös avasi länsimaisen otakun elämää 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, minkä koin hyvin nostalgisena. Suosittelenkin teosta lämpimästi Final Fantasy -pelisarjan faneille.

Kirjoitin kirjasta tarkemmin Level up! -blogissa.

5. Mizuho Kusanagi - Akatsuki no Yona 7


Ihastuin aikoinaan Akatsuki no Yona -animeen (suomeksi Aamunkoiton Yona) ja päädyin sitä kautta lukemaan englanniksi käännettyä alkuperäismangateosta. Nyt vihdoin pääsin mangassa tapahtumiin, joita animessa ei ollut ja voi hyvät hyssykät. Seuraava pokkari pitäisi kyllä saada näppeihin ja äkkiä! Tykkään mangan piirrosjäljestä, tarinasta, hahmoista ja myös lyhyistä sketsiosioista todella paljon.

6. Sanna Isto - Maan alaiset


Tämä lasten ja nuorten kirja kiinnitti huomioni jo ilmestyessään, koska miljöönä toimii Suomenlinna. Kun tähän lisätään fantastisia elementtejä, oli kirja jossain vaiheessa vain pakko saada luettavaksi. En pettynyt. Teksti soljuu kauniista ja on helppoa luettavaa. Ikäni puolesta en todellakaan ole kohderyhmää, mutta kirja maistui erinomaisesti ja piti jännityksen yllä loppuun saakka. Alakouluikäisenä olisin varmaan ollut hurmoksessa tästä seikkailusta.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

22. tammikuuta 2018

Tulevia projekteja

Veden vaisto on vielä työstövaiheessa, mutta aina silloin tällöin ajatukset harhailevat kohti tulevia projekteja. Useimmat näistä olen kyllä jo aloittanut, mutta niillä ei ole minkäänlaista julkaisuajankohtaa, enkä ole esimerkiksi päättänyt, lähetänkö jonkin näistä kustantajakierrokselle vai julkaisenko mahdollisesti omakustanteena. Aika näyttää sen, mutta nyt haluan kuitenkin hieman kertoa, millaisia juttuja näppäimistöllä paukutetaan.




TT


Tulen tahto kulki blogissa tovin lyhenteellä TT, joten siksi tuntuu hassulta ottaa tuo kirjainpari taas käyttöön. En kuitenkaan halua ryhtyä keksimään Kristallin lapsien päätösosalle mitään höpöhöö-työnimeä, joten kirjainlyhenteellä mennään siitä huolimatta, että se on sama kuin kakkososalla. Koettakaa kestää.

Tavoitteenani on päästä kirjoittamaan TT:n raakaversiota tämän vuoden syksyllä. Kunhan Veden vaisto on puserrettu kasaan, tarvitsen luultavasti taas jonkinlaisen pienen aikalisän ja tuulettumistauon, jonka aikana kirjoittelen jotain muuta tai heittäydyn villiksi ja keskityn pelkästään muihin harrastuksiin.

Koska Veden vaistoakaan ei ole vielä julkaistu, en halua avata tätä projektia kovin tarkasti. Se kuitenkin kietoo yhteen erilleen lähteneitä polkuja ja vie tarinan päätökseen. Se on yhden aikakauden loppu ja toisen alku. En sano, etten enää koskaan tämän jälkeen palaa Nemuriaan, mutta tämä tarina kuitenkin päättyy tähän kirjaan.

Projekti V


Missä sydämelle ei ole tulossa suoraa jatkoa, mutta Projekti V sijoittuu samaan maailmaan, jossa serafit huolehtivat siitä, etteivät daemonit pääse aiheuttamaan vahinkoa ihmisille.

Olen kirjoittanut tarinan alun nyt kahdesti, mutta koko ajan on tuntunut siltä, että jokin ei loksahda paikoilleen. Kunhan sopiva hetki tulee, aloitan jälleen alusta, sillä olen nyt saanut järjesteltyä ajatuksiani ja kenties vihdoin asetelma alkaa löytyä. Hahmot ovat onneksi olleet olemassa jo pidemmän aikaa. Heidän tarinassaan vain on ollut pahoja aukkoja.

Tarina hakee vielä muotoaan, ja varmasti kolmannesta aloittamisesta huolimatta muutoksia tulee matkan varrella olemaan. Sen uskallan kuitenkin luvata, että romantiikkaa on jälleen tarjolla, mutta pelkkä rakkaustarina tämä ei ole.

I & P


I & P on kasvamassa seuraavaksi isommaksi fantasiaprojektikseni. Tarina lähti liikkeelle siitä, että halusin kirjoittaa jotain, jossa on prinsessa ja ilmapiraatti. Tästä lähtökohdasta olisi kenties voinut saada aikaan jotain suhteellisen maanläheistäkin, mutta aika pian huomasin suunnan lipuvan kohti eeppisempiä mittasuhteita.

Kristallin lapset on ollut (ja on edelleen) sen verran suuri projekti, etten haluaisi tehdä tästä samanlaista. Tavoitteena olisi siis saada koko tarina ulos yhtenä teoksena. Minulla on kuitenkin kutina, että siitä voi olla tulossa tiiliskivi. Sehän ei tietysti haittaa, mutta tarkoittaa pitkää työstöprosessia. Aloitin projektin viime vuonna eikä minulla ole toistaiseksi tälle mitään deadlinea. Valmistuu kun valmistuu.

Tarinan alkua olen näyttänyt jo parille esilukijalle. Kommenttien pohjalta olenkin tekemässä siihen jonkin verran muutoksia ennen kuin jatkan kirjoitusprosessia eteenpäin. Tuntuu siltä, että alun vilauttaminen lukijoille oli hyvä ajatus, sillä nyt suunta on varmempi ja tie selkeämpi... kunnes taas eksyn Epätietoisuuden metsään.

Kettujuttu


Tätäkin tarinaa olen muutaman luvun ehtinyt kirjoitella, mutta jotain puuttui. Kokonaisuus ei tuntunut toimivan. Tästä syystä se onkin ollut haudontahatussa muhimassa. Siellä onneksi ajatukset yleensä selkiytyvät ja niin kävi tässäkin tapauksessa.

Ketut säilyvät tarinassa, mutta kokonaisuudesta on tulossa tyystin erilainen kuin alun perin ajattelin. Joudun käytännössä aloittamaan työn alusta, mutta se ei haittaa. Mikään prosessin vaihe ei mielestäni mene hukkaan vaan on tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Taustatyössä on myös paljon sellaista, jota pystyn uudessa konseptissakin hyödyntämään.

Kettujuttu tulee näillä näkymin sijoittumaan nykypäivän Lahteen, mikä onkin minulle harvinaista. Yleensä lähden mieluusti seikkailemaan täysiin uusiin maailmoihin, joten askeleeni on tällä kertaa hieman hutera ja epävarma. Todellinen maailma miljöönä tuo omat haasteensa ja kompastuskivensä.

Miljöön lisäksi tiedossa on jo, että kyseessä on aikuisille suunnattu paranormaali romanssi, johon ne ketut liittyvät aika oleellisesti. Mukana on maagisia elementtejä ja ehkä lihamukikin mainitaan.

Lue myös


Syksyn kirjoitussuunnitelma
Kirjoitus- ja editointityöpaja
Uusia projekteja eli ihana pihalla olemisen tunne

Kuvat Pixabaysta

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

18. tammikuuta 2018

Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös

Julkaisin joulukuussa lukijalahjana tarinan nimeltä Joululahja Eorzeasta. Sen oli tarkoitus jäädä sellaisekseen, mutta yllättäen aloin saada pyyntöjä kirjoittaa sille jatkoa. Tämä oli varsin häkellyttävää, sillä en osannut odottaa tällaista vastaanottoa. Lämmin kiitos siis kaikesta palautteesta!

Suosittelen lukemana tuon ensimmäisen osan ennen kuin hyppäät tämän pariin. Saat tarinasta siten huomattavasti paremmin kiinni.


Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös


Juna kolkutteli kohti Helsinkiä. Meno oli juuri sellainen kuin nyt uudenvuoden aattona saattoi olettaa. Osa matkustajista oli aloittanut juhlimisen todennäköisesti jo noustuaan kyytiin Joensuussa, konnarien pinna oli kireällä ja lähimpien vaunujen vessat olivat pois käytöstä tuntemattomasta syystä. Todennäköisesti joku uuno oli yrittänyt tunkea sixpackinsa pahvit pytystä alas tai jotain muuta yhtä fiksua.

Olin onneksi saanut ikkunapaikan ja selvän vierustoverin. Enimmät äänetkin pystyin sulkemaan ulkopuolelle kuuntelemalla musiikkia, mutta aina ajoittain jokin terävämpi huudahdus tunkeutui kuulokkeideni läpi. Pidin katseeni tiukasti ikkunassa, vaikka oli jo niin pimeää, että ohikiitävää maisemaa oli turha kuvitella näkevänsä. Ikkuna heijasti omat kasvoni ja vaunun. Näin itsekin, että ilmeessäni karehti hermostuneisuus.

Malla oli raahannut minut välipäivien alennusmyynteihin heti tapaninpäivän jälkeen. Hän oli käyttänyt tekosyynä haluaan ostella edullisia vauvanvaatteita, mutta käytännössä olimme rampanneet myös muilla osastoilla ja lopulta minulla oli uusi hame ja neulepusero, vaikken ollut sellaisia suunnitellut hankkivani. Kieltämättä vihreä villahame toimi vaaleanharmaan pitsikauluksisen puseron kanssa, mutta nypläsin silti helmaa yhä uudestaan. Oliko polvipituinen hame liian lyhyt tai pitkä? Olisiko ollut parempi laittaa housut? Toisaalta omistin ainoastaan yhdet farkut, jotka nekin olivat aika kuluneet. Kaikki muut housuni olivat sellaisia, ettei niitä kehdannut kodin ulkopuolelle pukea päälleen.

Olin myös kerrankin yrittänyt saada tukkani kuriin. Sää oli kuitenkin perinteisen kostea eikä pakkasesta ollut tietoakaan, joten suoristusraudan käyttäminen oli ollut täysin turhaa. Kiharat olivat pysyneet kateissa ehkä viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin astunut ulos kotiovestani. Junassa olin lopulta kietaissut tukan pikaiselle ponnarille, kun se oli uhannut villiintyä täysin.

Ada oli saapunut jo eilen Suomeen kaveripariskunnan kanssa. En ollut saanut vaihdettua työvuorojani, joten pääsin lähtemään vasta tänään. Onneksi työpäivä oli ollut poikkeuksellisen lyhyt ja rauhallinen, joten olin ollut kotona hyvissä ajoin ja ehtinyt valmistautua kunnolla. Joskin nyt mietin, olisiko minun pitänyt käyttää vähemmän ripsiväriä. Mitä jos Adan mielestä näyttäisin turhamaiselta? Olin yrittänyt saada itseni näyttämään enemmän pelihahmoltani Adelialta, mutten ollut varma, olinko onnistunut tavoitteessani.

Kaivoin puhelimen takkini taskusta ja vilkaisin sitä, mutta Discordissa ei ollut uusia viestejä. Tuorein oli keskipäivältä, kun olimme sopineet tapaavamme iltakuuden pintaan Helsingin päärautatieaseman kiviukkojen edessä. Hetken ajattelin lähettäväni viestin ja pyytäväni Adasta kuvaa, mutten saanut sormiani liikkeelle. Tiesin, että kuva olisi pitänyt pyytää, sillä en välttämättä tunnistaisi häntä, mutta tuntui nolostuttavalta vasta nyt esittää pyyntö.

Ehkä Ada pitäisi minua typeryksenä. En uskaltanut kysyä kuvaa, en ollut lähettänyt itsestäni sellaista ja olin pukeutunut tosi tyttömäisesti. Toki tyylini oli sellainen normaalistikin, mutta kenties Ada ei pitäisi sellaisesta. Hänhän pelasi karskia au ra -miestä ja oli ammatiltaan vartija. Vai takerruinko nyt liikaa stereotyyppeihin?

Entäpä sitten puhuminen? Oli yksi asia kirjoitella chattiin englanniksi ja kokonaan toinen ryhtyä oikeasti puhumaan kasvotusten. Sitä paitsi oli törkeän noloa, että ruotsini oli tasoa ”Hej, jag heter Selja” ja siinäpä se. Toinen kotimainen ja sillein, mutta minulla oli ollut kyseistä kieltä kohtaan sekä yläkoulussa että lukiossa pahemman sortin asennevamma. Aikuisiällä taas en ollut tarvinnut ruotsia kertaakaan, joten vähäinenkin kielitaitoni oli kutistunut olemattomiin. Ada pitäisi minua varmasti epäkohteliaana töykimyksenä, kun tajuaisi, etten osannut hänen äidinkieltään, vaikka suomalaisena minun olisi pitänyt.

Otsalleni muodostui ryppyjä ja ohimoitani puristi. Vedin syvään henkeä. Olin selvinnyt paljon pahemmista tilanteista. Titan Extreme oli pahin painajaiseni, mutta pärjäsin jopa sitä vastaan nykyisin vähintäänkin välttävästi. Muistin yhä ensimmäisen kertani ihan tavallista Titania vastaan. Nykyisin kyseinen taistelu olisi varmasti hoitunut melkeinpä silmät sidottuinakin, mutta tuolloin olin ollut valmis paiskomaan hiiren pitkin seiniä.

”Adelia. Älä. Seiso. Landslidessa.”

Tuijotin tiimi-chattiin ilmestynyttä viestiä silmät kosteina ja kädet hioten. Sormeni puristivat hiirtä niin, että saatoin miltei kuulla sen rutisevan. En minä tahallani ollut taas pudonnut Titanin areenan pohjalle, en varmasti! Olin vain uppoutunut ampumiseen enkä ollut nähnyt hirviön aloittamaa aluehyökkäystä riittävän ajoissa.

”Olen pahoillani”, naputtelin viestin jäykin sormin.
”Ehkä pitäisi antaa olla…” tiimimme parantaja kirjoitti takaisin. ”En voi auttaa sinua, jos putoat areenalta. Sitä paitsi minun on huolehdittava muistakin.”

En tiennyt, mitä sanoa. En halunnut jumittua tarinan tähän kohtaan, mutta pystyin aistimaan ilmassa muiden turhautuneisuuden. Nyyppien auttaminen ei aina ollut kivaa eikä varsinkaan silloin, kun mokomat mokailivat kerta toisensa jälkeen samoissa kohdissa.

”Yritetään vielä kerran”, Temur sanoi. ”Minä saan kyllä pidettyä aggrot itselläni ja Popolupe tekee niin paljon vahinkoa, ettei haittaa, jos sinä, Adelia, keskityt väistelyyn.”

Puna kihosi poskilleni. Olin muille pelkkä taakka.

”Minäkin jaksan vielä! Me pystymme tähän!” Popolupe huudahti ja hyppäsi hihkuen ilmaan. En voinut olla hymyilemättä emotelle, sillä Popolupe oli lalafellinä kaikkia muita reilusti lyhyempi ja näytti huvittavalta mustan maagin kaavussa hyppelehtiessään. Hän kuului samaan kiltaan kuin Temur ja minä, mutta valitettavasti olimme joutuneet ottamaan matkaamme tuntemattoman parantajan, jonka kärsivällisyys alkoi selvästi olla lopuillaan.

Parantaja ei sanonut mitään muttei häipynyt paikaltakaan. Temur rynnisti kohti Titania, ja minä jännitin jälleen jouseni. Sivusilmällä erotin Popolupenkin säntäävään taisteluun.

Noudatin Temurin ohjetta ja keskityin enemmän väistelyyn kuin varsinaisesti taistelemiseen. Sydämenlyönnit kaikuivat korvissani, hikipisara valui niskakuoppaani ja pidätin hengitystäni, kunnes minun oli pakko vetäistä happea kiristäviin keuhkoihini.

Sieltä se nyt tuli: pahamaineinen Landslide. Kiirehdin askeliani ja ehdin pois alta viime hetkellä. Jännitin jouseni uudestaan ja tähtäsin. Ei ollut enää mitään muuta kuin taistelu Titania vastaan.

Ja sitten yhtäkkiä jättiläishirviö rysähti maahan. Voittofanfaari helähti soimaan ja hahmoni iloitsi ruudulla. Sydämeni jyskytti edelleen ja keuhkojani kivisti. Huomasin huohottavani, ja hiireni oli tahmea, kun irrotin hetkeksi otteeni siitä kirjoittaakseni chattiin.

”Kiitos! Kiitos teille kaikille!”
”Jihaa, me teimme sen! Kiitos sinulle!” Popolupe kirjoitti minulle takaisin.
”Sanoinhan, että me pärjätään”, Temur vastasi omaan rauhalliseen tapaansa. Parantaja ei sanonut mitään vaan poistui paikalta. Työnsin häpeän mieleni peränurkkaan ja keskityin iloitsemaan kiltakaverieni kanssa.

Nyökäytin päätäni, ja ikkunaan heijastuva kuvajainen toisti eleen. Olin selvinnyt Titanista kerta toisensa jälkeen, myös Extreme-versiosta. Minut oli keitetty sellaisessa liemessä, ettei enää minkään olisi pitänyt pelottaa minua. Silti sydämeni uhkasi lähteä kiitolaukkaan ja henkeni salpaantua ihan vain Adan tapaamisen ajattelemisesta. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne jälleen. Minä selviytyisin tästäkin taistelusta. Minulla ei ollut mitään pelättävää. En ollut enää pelkkä jousiampuja vaan minusta oli kasvanut taitava bardi, joka pystyi laulamaan tiimilleen lisää voimia. Pystyisin siis nostattamaan omatkin voimatasoni riittävän korkealle.

Tai ainakin voisin yrittää uskotella itselleni niin.

Juna kolkutteli Helsingin päärautatieasemalle. Nousin kyydistä, ja kosteus tunkeutui välittömästi läpi takistani. Musta ja märkä asfaltti imaisi vähänkin valon itseensä ja kiilteli tyytyväisenä tehtyään synkästä illasta vielä vähän synkemmän. Astelin väkijoukon mukana kohti ovia, joiden takaa tuulahti lämmintä ilmaa kasvoilleni.

Asemalla oli yllättävän paljon ihmisiä, joiden lomitse jouduin luovimaan tieni vastapäiselle seinustalle. Työnnyin taas uusista ovista ulos ja siirryin seinustan viereen seisoskelemaan. Kivimiehet kohosivat ylläni ylväinä, kun vilkaisin niitä ihan vain varmistaakseni, että olin varmasti astunut ulos oikeista ovista. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos mokomat olisi vaikka päätetty siirtää toiselle seinustalle.

Työnsin kädet takkini taskuihin, sillä edes lapaset eivät tuntuneet riittävän lämpöisiltä. Kosteus oli viheliäistä, olisin ottanut kunnon pakkaset paljon mieluummin, mutta eipä niitä ollut näkynyt vuosiin. Talvet menivät aina vain surkeammiksi.

”Onks sulla tulta?”
Viereeni ilmiintyi jätkä, jonka katse haritti ja jonka huulien välistä roikkui sytyttämätön tupakka.
”Ei ole”, töksäytin ja käänsin katseeni toiseen suuntaan.
”Aika kiva hame kuitenkin”, jätkä jatkoi jutustelua. En vastannut mitään. ”Lyhyt tälle kelille. Taidat olla hakemassa jotain sen alle.”

Koleudesta huolimatta poskilleni nousi epämiellyttävä kuumotus. Loin jätkään niin murhaavan katseen kuin suinkin osasin, mutta hän vähät välitti siitä. Sen sijaan hän astui askeleen lähemmäs, ja sai minut puolestaan perääntymään. Ohikulkijat käänsivät katseensa kiireesti toiseen suuntaan kuin meitä kahta ei olisi ollut olemassakaan.

”Jos mä vähän lämmittelisin sua…” Jätkä pyrki taas lähemmäs, ja käsi kurottautui uhkaavasti kohti hameeni helmaa. Sain liikettä lihaksiini ja löin hapuilevia sormia omalla kädelläni. Valitettavasti lapasen pehmentämä isku ei näyttänyt juuri sattuvan, lähinnä se taisi saada jätkän ärsyyntymään.
”Ai, esität vaikeasti tavoteltavaa? Ei kuule mene läpi. Jos pukeutuu kuin huora, on huora ja haluaa munaa. Turha vetää mitään roolia.”
”Painu helvettiin siitä!” sähähdin yhteen puristettujen huulien välistä ja yritin perääntyä. Jätkän käsi tarttui käsivarteeni, ja hän nykäisi minua itseään kohti. Pystyin haistamaan vanhan röökin ja viinan hänen hengityksestään, ja se nosti kuvottavan tunteen kurkkuuni.

”Hei!” Yhtäkkinen kiukun sävyttämä huudahdus sai minut sekä jätkän säpsähtämään. Irrotin katseeni turhan lähelle pyrkineistä kasvoista ja näin kaksi lähestyvää hahmoa. Toinen oli liki parimetrinen tummaihoinen mies, toinen häntä hieman lyhyempi nainen.

Mies tarttui jätkää niskasta ja yksinkertaisesti vain nosti hänet pois kimpustani. Ote käsivarrestani suli pois, ja kuulin jätkän ulisevan jotain, mihin liittyi n-sana ja muita epämiellyttäviä termejä.

”Are you okay?” nainen kysyi minulta. Hieroin käsivarttani ja nyökkäsin. Vasta nyt uskaltauduin kohottamaan kasvoni ja näin tuikkivat ruskeat silmät. Ne lukittautuivat omaani ja niissä häivähti jotain, mistä en täysin saanut otetta. Naisen kasvojen hieman teräviä piirteitä korosti lyhyt, ruskea piikkitukka, ja äkkivilkaisulta hän vaikutti jäntevältä ja voimakkaalta, vaikka oli pukeutunut puoleen reiteen ulottuvaan, vyötäröä korostavaan villakangastakkiin ja pörröiseen huiviin. Pillifarkkujen lahkeet katosivat mustiin nahkasaappaisiin.

”Thanks, everything is fine… now”, sain sanottua. Nainen silmäili minua edelleen kuin ei olisi uskonut sanoihini. Mietin, pitäisikö minun kertoa odottavani jotakuta paikalle, ettei hän huolehtisi suotta. Hänen seuraavat sanansa kuitenkin yllättivät minut.

”Adelia?” hän kysyi. Sydämeni jysähti jonnekin polvieni tienoille ja henkeni salpautui. Tuijotin ruskeisiin silmiin enkä ollut enää varma, miten jalkani pysyivät pystyssä. Ne olivat samat silmät, jotka olin nähnyt niin monta kertaa ja joita en kuitenkaan ollut oikeasti koskaan nähnyt. Ne olivat Temurin silmät. Oliko tämä todellistakaan?

Kenties leukani liikahti nyökkäykseen, kenties vain tuijotin naista edelleen. Hänen kauniit mutta terävät piirteensä sekoittuivat Temurin komeuteen. Hän ei ollut yhtä jykevä ruumiinrakenteeltaan mutta huokui silti voimaa, joka sai oloni tuntumaan välittömästi turvalliselta. Hän oli tosielämän paladin ja juuri pelastanut minut kaverinsa kanssa.

Paikalle ilmestyi myös toinen nainen. Hän oli vaaleatukkainen, kuten minäkin, mutta hänen hiuksensa joko olivat luonnostaan suorat tai ainakin tottelivat suoristusrautaa paremmin kuin oma kiittämätön kuontaloni. Temurin – Adan, korjasin mielessäni – kanssa paikalle tullut nuorimies palasi myös aseman edustalle saatuaan hätistettyä häirikön kauemmas. Hän kietaisi kätensä vaalean naisen olkapäiden ympärille ja käytännössä samalla vetäisi tämän kainaloonsa, johon nainen näytti hukkuvan. Heidän kokoeronsa oli niin huomattava, että olisi voinut kuvitella roegadynin halailevan lalafelliä. Roet olivat Final Fantasy XIV:n ehkä vähiten suosittu rotu ison ja kolhon olemuksensa vuoksi, mutta puhkuivat toisaalta suunnatonta voimaa ja luotettavuutta.

”Oletko sinä kunnossa?” mies kysyi minulta englanniksi. Nyt sain jopa nyökäytettyä päätäni.
”Olen. Kiitos teille kummallekin”, sopersin.
”Ja arvatkaapa, mikä sattuma: hän on Adelia!” vieressäni seisova ruskeahiuksinen nainen hihkaisi. Käänsin katseeni varovaisesti takaisin häneen, vaikka tunsin, miten puna kiipesi kaulaani pitkin uhkaavasti kohti poskia. Miksi, miksi juuri Ada kavereineen oli päässyt todistamaan tuota valitettavaa välikohtausta? Helsingissä oli liikkeellä varmaan puoli miljoonaa muutakin ihmistä, mutta juuri he olivat osuneet juuri nyt kohdalle, vaikka tapaamisaikaankin oli vielä vartti.
”Mitä? Oletko todella?” vaaleatukkainen nainen kysyi ja vilkaisi minua huikaisevan sinisillä silmillään. ”Minä olen Pristina, ja tässä on Popolupe.”

En ehtinyt estää itseäni, kun suuni jo rävähti auki. Minun tuntemani Pristina oli kaapinkokoinen roegadyn-nainen, jolla oli hitusen sinertävä iho ja joka pelasi miltei aina soturia tai mustaa ritaria. Olimme harvoin samassa tiimissä, koska pääasiassa pelasin Temurin kanssa eikä tiimiin tarvittu kahta tankkia, ellei kyse ollut kahdeksan tai kahdenkymmenenneljän hengen luolastoista. Pristina kuitenkin kuului kanssamme samaan kiltaan ja oli solminut ikuisen liiton Popolupen kanssa. Olin jopa ollut tilaisuudessa paikalla.

Aivoni nyrjähtivät, kun katseeni kääntyi seuraavaksi mieheen, joka oli sulkenut Pristinan kainaloonsa. Järjettömän leveä virne työntyi luvatta kasvoilleni, kun vertasin mielikuvaani pienen pienestä Popolupesta edessäni seisovaan komeaan lihaskimppuun. Hihitys karkasi huuliltani pyytämättä ja yllätyksenä, mutten kyennyt estämään sitä. En varmasti koskaan ollut ollut yhtä punainen kuin nyt, kun yritin tukahduttaa nauruni, mutta se vain pärskähteli huuliltani.

”Usko pois, minäkin repesin, kun näin Karenen ja Håkonin ensimmäistä kertaa tosielämässä”, Ada sanoi ja taputti varovasti tärisevää olkapäätäni. ”Teidän rodut on valittu juuri väärinpäin, enkö ole sanonut sataan kertaan?”
”Minä olen vain vapauttanut sisäisen lalani. Eikä sinulla ole varaa sanoa siitä, millaisella hahmolla kukakin pelaa”, Håkon puolustautui.
”Mutta sinä kyllä näytät ihan Adelialta”, Karene sanoi minulle. Punastuin vielä syvemmin, jos se ylipäätään oli mahdollista. Ehkä kaikki muut toteuttivat jonkinlaisia sisäisiä unelmiaan hahmojensa kautta. Tarkoittiko se siis, että olin vähän liiankin itsetyytyväinen, kun olin pyrkinyt luomaan hahmosta itseni, mutta nätimmän version? ”Mikä sinun oikea nimesi on?” Karene jatkoi, kun en saanut sanaa suustani.
”Selja”, mutisin.
”Onko se tavallinen suomalainen nimi?” Håkon kysyi.
”Ööh… en tiedä?” En ollut koskaan edes miettinyt asiaa. En tuntenut ketään toista Seljaa enkä ollut koskaan tarkistanut väestörekisteristä, kuinka monta meitä oli.
”Kiva nimi se on joka tapauksessa”, Ada sanoi. ”Hei, mennäänkö johonkin sisälle? Täällä jäätyy!”
”Mikä olisi hyvä paikka?” Karene kysyi minulta. Kohautin olkapäitäni.
”Käyn aika harvoin Helsingissä”, sanoin. Totuus oli, etten ollut käynyt Helsingin yöelämässä koskaan. ”Olen kuullut, että Steam Hellsinki voisi olla hyvä, mutten osaa sinne.” Tunnustus vain lisäsi kuumotusta poskillani. Olin taatusti onnistunut tekemään uusiin tuttaviini lähtemättömän vaikutuksen, mutten ollut lainkaan varma, että se oli hyvä.

Håkon kaivoi puhelimen taskustaan ja ryhtyi näpertämään sitä. Hetkeä myöhemmin hän jo kehotti meitä seuraamaan. Karene tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kiirehti edelleni. Ada jäi kulkemaan vierelläni. Vaikka askeleeni olivat yhtä rauhalliset kuin muillakin, sydämeni paukutti kuin olisin ollut suorittamassa sadan metrin pikajuoksua. Olin luultavasti joskus ostosreissulla kulkenut tällä kadulla aiemminkin, mutta kaikki näytti vieraalta enkä osannut kohdistaa katsettani mihinkään. Olisin halunnut tuijottaa Adaa, mittailla hänen jokaista piirrettä katseellani, mutten halunnut olla epäkohtelias. Tilanne oli muutenkin absurdin puoleinen. Olikohan Adasta tuntunut tältä, kun olin saanut tietää hänen olevan nainen?

Katselin, kuinka moogle-kuningas haihtui ja pienemmät mooglet nousivat violetin sävyissä hohtelevalle taivaalle. Sydämeni takoi ja käteni olivat hikiset, mutta voitonriemu nousi pulppuavana vatsani pohjalta ja tyrkkäsi naurun huulilleni. Vihdoin! Vihdoin! Vihdoin!

Olin jo seonnut laskuissani eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka monesti olimme joutuneet yrittämään moogle-taistelua. Mukana oli ollut pari muutakin ensikertalaista, ja olimme olleet kaikki yhtä onnettomia. Olin jopa kerrankin katsonut ennakkoon taistelun ohje- ja strategiavideon, mutta siitä huolimatta olin onnistunut säheltämään samalla tavalla kuin kaikki muutkin. En voinut kuin ihmetellä konkarien kärsivällisyyttä, kun olimme koko porukka kaatuneet kerta toisensa jälkeen kesken taistelun.

”Vau! Näitkö, miten hyvin Temur tankkasi?” kahdeksan hengen tiimistämme toinen paladin, Sharkly, kysyi minulta. ”Hän on uskomaton! Olen niin kateellinen!” Minun oli myönnettävä, etten ollut seurannut Temurin suoritusta, koska olin joutunut keskittymään täysillä omaani. Nyt huomioni kiinnittyi kuitenkin keskustelukumppanini sanavalintaan. Sharkly oli käyttänyt Temurista englannin persoonapronominia ”she”. Hetken mietin, oliko kyseessä pelkkä erehdys, mutta hän jatkoi Temurin taidoista vaahtoamista ja omistaan valittamasta, ja sama pronomini toistui yhä uudestaan.

”Sori, kun kysyn tätä, mutta tarkoitatko, että Temur on nainen vai…?” kirjoitin chattiin ja painoin enteriä.
”!” joku kirjoitti.
”Häh! Olen luullut sen olevan mies! Mitä ihmettä?” toinen naputteli chattiin. Tajusin liian myöhään naputelleeni viestini koko tiimin yhteiseen chattiin sen sijaan, että olisin lähettänyt yksityisviestin Sharklylle.
”Sori, luulin että tiesit. Te vaikutatte niin läheisiltä”, Sharkly kirjoitti minulle yksityisesti.
”Tuli yksi kotijuttu. Minun pitää mennä. Anteeksi!” Temur naputti tiimin chattiin samaan aikaan, enkä ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo katosi linjoilta. Äskeinen voitonriemuni valui taisteluareenan nurmikolle, ja lysähdin veltoksi tietokonetuolini ääressä.
”No hitto! Meidän piti vielä mennä Garuda ja Ultros tänään”, joku kirjoitti. En jaksanut kiinnittää puhujaan huomiota.
”Ehkä huomenna? Minullekin tuli muuta”, kiirehdin sanomaan ja poistuin taistelukentältä. Vilkaisin ystävälistaani, mutta Temur oli offline-tilassa, joten kirjauduin itsekin ulos pelistä.

Klikkasin auki pelaajien oman pikaviestiohjelman, Discordin, ja vilkaisin serveriä, jolla vietimme kummatkin aikaa. Yllättäen Temur näkyi olevan paikalla ja keskustelevan äsken käydystä taistelusta parin muun kanssa kuin hänellä ei olisi ollut kiire mihinkään. Näykin huultani ja mietin, pitäisikö minun puhua hänelle. Ehkä hän oli halunnut pitää sukupuolensa salaisuutena, ja nyt minä olin huudellut siitä kaikkien kuullen sen sijaan, että olisin kysynyt häneltä yksityisesti. Hän oli varmasti todella vihainen.

Nielaisin mutta avasin silti yksityisen keskustelun hänen kanssaan. Naputtelin viestin ja pyyhin sen pois ainakin viidesti ennen kuin uskaltauduin painamaan enteriä.
”Anteeksi, minun olisi pitänyt kysyä sinulta. Sharkly vain kehui sinua minulle yksityisesti ja käytti sinusta ’she’-pronominia… mutta minun olisi pitänyt kysyä sinulta eikä häneltä. Ja kaiken lisäksi kirjoitin vahingossa tiimi-chattiin. Olen niin pahoillani!”

Kun viesti oli lähtenyt, syöksyin pois koneelta. Kipitin keittiöön, täytin vedenkeittimen, laitoin sen paikoilleen ja naksautin päälle. Ongin kaapista kamomillateepussin ja lykkäsin sen chocobo-mukiini. Hetkeä myöhemmin lorotin kuumaa vettä pussin päälle ja jäin sitten nykimään sitä edestakaisin mukissa veden värjäytyessä hiljalleen keltaisen rusehtavaksi. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt karata koneen äärestä, mutta jalkani olivat vain vieneet minut keittiöön. En edes erityisemmin pitänyt kamomillateestä. Sen sanottiin kuitenkin rauhoittavan hermoja, joten olin ottanut tavaksi juoda sitä aina, kun jokin sai minut tolaltani. Tiedä sitten, oliko sillä mitään todellisia vaikutuksia. Tällä hetkellä minulle kuitenkin riitti plasebokin, kunhan vain sydämeni olisi lakannut hakkaamasta rintaani vasten ja kuristus kadonnut kurkustani.

Tee oli valmista hieman liian pian. Pudotin pussin biojätteisiin ja valuin takaisin tietokoneeni ääreen. Discordissa ei näkynyt uutta viestiä, mutta Temur näytti kirjoittavan sellaista. Piinalliset viitisen minuuttia särvin teetä ja tuijotin Discordin ilmoitusta siitä, että Temur kirjoitti edelleen. Aina välillä ilmoitus katosi. Minun teki mieli sanoa vielä jotain, mutten kyennyt laskemaan sormiani näppäimistölle. Olinko pilannut välimme lopullisesti?

”Ei se mitään. Aika moni tietää jo.”

Tuijotin tekstiä. Tuonko kirjoittamiseen oli mennyt minuuttikaupalla aikaa? Ja miksen minä tiennyt, jos ’moni’ tiesi? Ehkä Temur ei pitänyt minua yhtä hyvänä kaverina kuin minä häntä. Oikeastaan hän oli minulle vähän enemmänkin, en vain ollut koskaan kertonut sitä hänelle. Onneksi en ollut kertonut! Hemmetti! Hänhän olikin nainen ja todennäköisesti hetero, vaikka mieshahmolla pelasikin. Jos olisin mennyt möläyttämään kuumotuksistani, olisin voinut pilata välimme lopullisesti!

”Ai. No, olen silti pahoillani, etten kysynyt suoraan sinulta”, sain kirjoitettua. Vatsastani kohosi kurkkua kohti närästys.
”Saat anteeksi. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle jo. Ajattelin vain, ettei sillä ole väliä tai jotain, kun mehän vain pelaillaan yhdessä…”

Nyökyttelin vaistomaisesti lukiessani sanoja. Olipa todella hyvä, että olin pitänyt suuni kiinni. Temur halusi vain olla pelikaverini, ei muuta. Olisin voinut sössiä asiat pahasti, mutta nyt osasin jatkossa olla varovaisempi.

”Ei sillä olekaan. Mikään ei ole muuttunut, kaikki hyvin”, kirjoitin takaisin ja tarkoitin sitä. Paitsi, että jokin oli muuttunut. En edes tiennyt, mistä se johtui, mutta kuumotukseni oli kasvanut kymmenenteen potenssiin. Temur oli kuuma au ra -mies, mutta hän oli myös nainen. Millainen nainen? Halusin oppia tuntemaan hänet!

”Näyttää coolilta paikalta”, Håkonin ääni tunkeutui tajuntaani. Miltei törmäsin hänen selkäänsä, mutta Adan käsi ehti pysäyttää minut.
”Huomiokykysi on näköjään yhtä loistava tosielämässä kuin pelatessa”, hän nauroi vasten kasvojani, mutta hänen äänessään ei ollut tippaakaan pilkallisuutta. Kuulinko siinä jopa hitusen leikkisyyttä? ”Ei ihme, että seisot aina landslidessa!”
”Haha, enkä seiso! En enää!” vastasin. Paitsi tietysti, jos satuin unohtumaan tuijottamaan Temurin liikkeitä, mutta sen jätin mainitsematta. Tohelointini Titan-taisteluissa olivat niin kuuluisia, ettei minun tarvinnut enää itse vahvistaa epämääräistä mainettani. Silti kaikki nauroivat puolustautumiselleni.

Astuimme sisään Steam Hellsinkiin, joka tuntui suorastaan kuumalta kylmän ja kostean iltailman jälkeen. Sinne oli myös pakkautunut kiitettävästi väkeä juhlistamaan uuttavuotta, mutta onnistuimme silti löytämään yhden vapaan pöydän. Laskin juuri tilaamani tuopin pöydälle ja kuoriuduin takistani. Adan katse käväisi puserossani, ja kiitin onneani, että olin päätynyt siihen enkä esimerkiksi huomattavasti kaula-aukon osalta antavampaan vaihtoehtoon, jota Malla oli ensin yrittänyt minulle tyrkyttää.

Ada näytti suosivan yksinkertaista tyyliä. Hänellä oli printti-t-paita ja punainen neuletakki sen päällä. Koruja hän ei näyttänyt käyttävän. Itse olin lykännyt korviini pienet helmet, vaikka kiharapilven joukosta ne eivät juuri erottuneet.

Håkon ja Karene istuivat kanssamme samaan pöytään, mutta ryhtyivät yllättäen käymään keskustelua ruotsiksi. Ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaisuudesta en päässyt kärryille. En ollut koskaan katunut kielen opiskelua koskevaa vanhaa asennevammaani yhtä paljon kuin tuolla hetkellä.

”Pääsitkö helposti tulemaan? Sinulla oli ilmeisesti jotain ongelmaa työvuorojen kanssa?” Ada veti minut mukaan keskusteluun englanniksi. Håkon ja Karene tosin näyttivät uppoutuneen puhumaan toisilleen niin, etteivät edes huomanneet. Hetken mietin, oliko se tarkoituksellista, mutta katsoin paremmaksi olla kysymättä.
”En vain saanut jo sovittua vuoroa vaihdettua. Ei sen kummempaa. Muuten olisi kyllä ollut kiva tulla jo eilen”, vastasin. Ada kavereineen oli saapunut Suomeen edellispäivän aamuna. He olivat ilmeisesti käyttäneet ajan tutustumalla Helsingin nähtävyyksiin ja shoppailemalla kaupoissa. Omasta mielestäni tosin Tukholman kauppa- ja ravintolatarjonta oli kiinnostavampi, mutta kaipa vieraassa maassa oli aina pieni eksotiikkalisä, vaikka kyse olisi ihan vain lähinaapuristakin.

”Sujuiko junamatka hyvin?” Ada jatkoi kyselemistä. Nyökkäsin vastaukseksi.
”Ihan okei, vähän siellä oli levoton tunnelma. Miten teidän laivareissu?”
”Humalaisia täynnä”, Ada vastasi ja kohotti oman tuoppinsa huulilleen kuin ei olisi halunnut jäädä toiseksi Ruotsin laivan viinasienille. Kiirehdin maistamaan omaa siideriäni ja yritin muistella, koska olin viimeksi nauttinut jotain alkoholia. Olin ehkä ostanut juhannukseksi pari tölkkiä jotain uutta lonkeroa. Sen jälkeen pelaamisesta ei ollut tullut oikein mitään. Ehkä kuitenkin pystyisin jutustelemaan rennommin, jos joisin juomani. Nythän ei tarvinnut väistellä alueiskuja, ainoastaan varoa, etten lipsauttaisi mitään typerää, ja olin sen verran hiljaista sorttia, että niin tuskin pääsisi käymään.

Ada ryhtyi kuvailemaan seikkaperäisesti laivamatkaa Ruotsista Suomeen ja kertoilemaan edellispäivän seikkailustaan Helsingissä. Nyökyttelin sujuvasti ja annoin hänen puhua. Aina välillä hän esitti minulle jonkin kysymyksen, johon sain jopa vastattua. Hänen seurassaan oli yllättävän helppo olla, vaikka nyt vain istuimme saman pöydän ääressä. Pelatessa yhteistä puhuttavaa löytyi aina, koska pelissä itsessään riitti keskustelunaihetta loputtomiin. Olin kuitenkin hieman pelännyt, ettei jutteleminen olisi ollut yhtä helppoa kasvotusten.

Jossain vaiheessa Håkon ja Karenekin liittyivät jälleen keskusteluun. Aika pian huomasin kertaavani kaikkien kolmen kanssa huippuhetkiä erilaisissa luolastoissa ja eri taisteluiden mekaniikkoja. Puhuimme samoista asioista kuin pelatessakin, erona oli vain se, että nyt kaikki kävi helpommin, kun ei tarvinnut takoa näppäimistöä. Parin siiderin jälkeen minäkin sain kerrottua omat mielipiteeni jo sulavammin enkä arastellut vieraan kielen käyttöä, kuten olin pelännyt. Oli helpotus huomata, ettei englantini ollutkaan niin ruosteessa kuin olin ajatellut sen olevan.

Puoli kahdentoista pintaan päätimme jättää Steam Hellsingin taaksemme ja lähteä ulos. Kosteus oli haihtunut kirpeään pikkupakkaseen, mutta lunta ei valitettavasti näkynyt missään. Ilma tuntui nyt kuitenkin ihanan raikkaalta ja huuhtoi osan kuumotuksesta poskiltani, joille olin kuvitellut tuntemuksen jo asettuneen pysyvästi.

Harhailimme kaupungin kaduilla ilman tarkempaa suuntaa ja löysimme itsemme lopulta Kansalaistorilta, jonne oli pakkaantunut innokkaita juhlijoita. Kello tikutti kohti puoltayötä ja joku mainitsi ilotulituksen, joten ehdotin toisille, että jäisimme katsomaan sen. Kukaan ei vastustanut, joten pian pönötimme torilla muiden seassa ja odotimme taivaan värjäytymistä kirjavaksi. Innostunut tunnelma ryömi suoniini, vaikken ollut koskaan erityisemmin perustanut ilotulitteista, saati muista paukkuvista asioista. Kovat äänet saivat minut aina säpsähtämään.

Ja sitten jo paukahtikin. En voinut mitään, kun hätkähdin. Ilotulitteita oli ihan okei katsella kauempaa, mutta kun ne räjähtelivät lähistöllä, oloni oli aina jokseenkin epämukava. Tiesin, ettei kaupungin järjestämä ilotulitus olisi katsojille vaarallinen, mutta en voinut mitään sille, että pidin jo Kansalaistorille saapumista huonona ajatuksena.

Yhtäkkiä käsi kiertyi hartioideni ympärille. Ada veti minut rintaansa vasten ja painoi pääni olkaansa. Seisoin paikoillani tietämättä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sydämeni jyskytti niin lujaa, että ilotulituksen pauke peittyi osittain sen lyöntien alle.

”Kaikki on kunnossa”, Ada kuiskasi korvaani… tai todennäköisimmin ei edes kuiskannut. Ympärillämme oli sen verran meteliä, että luultavasti hän joutui oikeasti korottamaan ääntään. Hänen kätensä eksyi hiusteni lomaan ja sormet sekoittuivat kiharoihini. Kohotin katsettani ja näin hänen tuijottavan minua taivaalla meneillään olevan näytöksen sijaan. Vihdoin sain käsiini liikettä ja kiedoin ne varovaisesti hänen ympärilleen, vaikken edelleenkään ollut varma, sainko tehdä niin. Kenties hän oli vain luullut minun olevan suorastaan kauhuissani ja halunnut lohduttaa. Ehkä hän ei ajatellut tästä hetkestä mitään enempää, mutta minusta tuntui kuin taivas olisi kääntynyt yllämme.

Adan käsi selvitti jotenkin tiensä kiharapilveni seasta ja tarttui leukaani. Nielaisin niin kovaäänisesti, että vieressämme seisovat ihmisetkin varmaan kuulivat sen. Näin Adan kasvojen lähestyvän omiani, ja yhtäkkiä hänen huulensa olivat vasten omiani. Ne imaisivat hiljaa, kokeilevasti. Ne kysyivät lupaa, ja minä annoin sen epäröimättä. En ymmärtänyt, miten tässä oli käynyt näin, mutten aikonut vastustella.

”Hyvää uutta vuotta”, Ada kuiskasi vasten huuliani. Tunsin sanat pikemmin kuin kuulin ne. Tiesin, että tästä vuodesta tulisi paras koskaan.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84