Featured Slider

Sini Helminen - Maan povessa (Väkiveriset #4)

Luin viime toukokuussa Sini Helmisen Väkiveriset-sarjasta kolme ensimmäistä osaa varsin tiiviissä tahdissa. Sarjan päättävä osa, Maan povessa, kolahti postiluukusta sisään nyt huhtikuussa, ja pitihän se toki heti kahlata läpi.

Sini Helmisen Maan povessa kokoaa aiempien osien päähahmot yhteen yhteisen tehtävän äärelle ja solmii erilliset tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi. Aiemmat osat voi mielestäni lukea myös itsenäisinä teoksina, mutta tämä viimeinen voi olla vaikeammin lähestyttävä yksinään. En sano, etteikö sitä voisi lukea sellaisenaan, mutta enemmän siitä saa ehdottomasti irti, jos lukee ensin kolme ensimmäistä.

Kirjassa esitellään aiemmista osista tuttujen Tuulian, Pihlan, Pekon ja Marin lisäksi uusi tärkeä hahmo, Otra. Koin kuitenkin vanhat, tutut hahmot kiinnostavampina ja kosketuspintani Otraan jäi ehkä hitusen pinnalliseksi. Lukukokemusta se ei silti varsinaisesti häirinnyt, sillä Otran motiivit avautuivat joka tapauksessa tarinan edetessä. Silti itselleni oli tärkeämpää päästä lukemaan, mitä jo ennestään tutuille hahmoille kuului. Päähahmoista läheisimmäksi tunnen Marin, mutta Pihlan tarinasta pidin eniten, joten erityisesti heidän elämistään oli mukava lukea lisää.

Tuttu miljöö teki lukukokemuksesta erikoisen


Pääsin heti alkumetreillä sukeltamaan syvälle tarinaan, koska se alkoi edellisen osan tapaan itselleni tutusta kouluympäristöstä ja entisestä kotikaupungistani. Kärsin tällä hetkellä melkoisesta koti-ikävästä, jota kirja oli omiaan vahvistamaan.

Ehkä juuri koti-ikävän ja tutun miljöön takia kiinnitin erityistä huomiota kaupunkikuvaukseen ja jäin pohtimaan sen yksityiskohtia, kuten sitä, missä kaikkialla hahmot liikkuivat tai sitä, missähän Mari tarkalleen ottaen mahtaa asua.

Miljöön miettiminen teki lukukokemuksesta paikoin hitaan, sillä lukeminen todellakin pysähtyi, kun jäin pohdiskelemaan pikku-Veskun ympäristö tai Hennalan vanhaa kasarmia. En kuitenkaan usko, että kaikilla on tätä ongelmaa kirjan parissa. Halusin oikeastaan nostaa tämän seikan esille vain siksi, että se väritti omaa lukemistani niin vahvasti. Pahuksen koti-ikävä.

Toimiva kokonaisuus ja sopiva päätösosa sarjalle


Maan povessa oli kepeää ja viihdyttävää luettavaa, mutta samalla tarinassa käsiteltiin vakaviakin aiheita. Osaa sivuttiin, osaan paneuduttiin enemmän. Tärkeinä teemoina kirjan pohjalta näkisin luonnonsuojelun mutta myös ihmisen kasvun ja kehityksen. Hahmot painivat omien parisuhdeongelmiensa kanssa ja vanhemmaksi kasvun parissa samalla, kun heidän on yhdistettävä voimansa yhteisen ystävänsä puolesta.

Kukaan päähahmoista ei ole suoranainen sankari vaan oman elämänsä tavis, jolla on arkipäiväiset ongelmansa. Heillä on kuitenkin väkiverisyyden puolelta tulevia ominaisuuksia, voimia ja haasteita, jotka värittävät sekä arkea että pelastusretkeä, jonka ympärille kaikki kulminoituu. Kirja päättää sarjan sujuvasti. Se vie hahmojen tarinat päätökseen mutta jättää silti oven auki tulevaisuuteen. Jokaisella hahmolla on varmasti vielä paljon käänteitä edessään, vaikka niistä ei ole välttämättä tarpeen kertoa lukijalle. Jokainen voi mielessään rakentaa yksittäisten hahmojen tarinoita vielä eteenpäin.

Viihdyin Väkiveristen parissa erinomaisesti alusta loppuun saakka. Maan povessa tarjoaa hyvän pohjan monenlaiselle pohdinnalle ja (koko sarja) sopii erinomaisesti niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin lukijoille.




Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Sanataideohjaajaksi? Sanataideohjaajaksi!

Kun vuosia sitten kuulin ensimmäistä kertaa sanan "sanataideohjaaja", se herätti välittömästi mielenkiintoni. Löysin koulutuksenkin ja innostuin lisää. Valitettavasti kyseinen koulutus oli liian kaukana, jotta siihen osallistuminen olisi silloisessa elämäntilanteessani ollut mahdollista. Ajatus jäi kuitenkin kytemään.

Jo muutaman vuoden ajan olen tutkinut koulutustarjontaa ja odotellut, että opinnot alkaisivat sopivan lähellä ja mieluiten sopivaan  hintaan. Jotenkin olen silti onnistunut missaamaan haut, mutta haluan uskoa, että sillä on ollut tarkoitus. Tänä vuonna nimittäin tajusin, että sanataideohjaajan opintoihin vaaditaan pohjalle kirjoittamisen perusopinnot tai vastaavat tiedot. Voihan tämä kuulostaa pikkuisen hassulta, mutta ehkä minun ei ollut tarkoituskaan hakea aikaisemmin. Saan nimittäin vasta tänä vuonna kirjoittamisen perusopinnot päätökseen.

Bongasin sopivan koulutuksen, joka alkaa Hämeenlinnassa helmikuussa 2020. Se ei tietysti ole ihan naapurissa, mutta matkaa ei silti kerry niin paljon, että kulkeminen kävisi mahdottomaksi. Lähiopetusta on nimittäin vain kerran kuussa viikonloppuisin, joten homman pitäisi onnistua.

Laitoin hakemuksen ja sain jo vahvistuksen, että minulle on koulutuksessa paikka. Edessä on vielä kirjoittamisen perusopintojen tekeminen loppuun ja sen jälkeen pieni odottelu, että uudet opinnot alkavat. Siinä välissä voikin sitten keskittyä täysillä omiin projekteihin ja ehkä pitää vähän vapaatakin.

Hämeenlinnan opinnoista


Sanataideohjaaja voi opettaa kirjoittamista tai käyttää muuten sanataiteen keinoja omassa työssään. Opinnot painottuvat siihen, mitä on opettaa kirjoittamista aikuisille. Aiempi koulutukseni ja työkokemukseni painottuvat vahvasti (aikuisten) ihmisten ohjaamiseen ja valmentamiseen, vaikka tällä hetkellä työskentelen nuoremman kohderyhmän parissa.

Uskon, että tästä koulutus- ja työkokemuspohjasta on hyötyä sanataideohjaajaksi opiskellessa, mutta varmasti oma kirjoitustausta on myös erittäin tärkeä. Vaikka osaan ohjata ja valmentaa erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, minulla ei toistaiseksi ole kokemusta juuri kirjoittamisen ohjaamisesta (jos esilukijana toimimista ei lasketa, ja onhan se nyt kuitenkin vähän eri juttu). Koulutus siis varmasti myös antaa uutta.

Unelma uudesta työstä


Viihdyn nykyisissä tehtävissäni ihan kohtalaisesti, mutta minulla on koko ajan tunne, etten pääse tekemään asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä. Työ ottaa enemmän kuin se antaa, ja huomaan usein, että minulla on nääntynyt olo. Joudun venyttämään omia rajoja tavalla, josta en erityisemmin pidä, mutta totta kai teen tehtäväni niin hyvin kuin vain ikinä pystyn. Olen myös ihan hyvä tehtävissäni ja saan usein kiitosta. Sisäinen palo vain vetää toiseen suuntaan.

Tämän asian kanssa olen kipuillut melkeinpä jo siitä asti, kun aloitin aiemmat opintoni. Päädyin hakemaan niihin, koska minulle sanottiin, että se on viisasta ja töitä riittää. Oma sydän veti jo silloin toiseen suuntaan, mutta keskityin kuuntelemaan järjen ääntä. Ehkäpä se olisi järkevää nytkin, mutta olen huomannut, että kaikkia valintoja ei voi tehdä pelkästään järjellä. Ja lopulta... onko järkevää tehdä valintoja, jotka saavat olon tuntumaan pidemmän päälle väsyneeltä ja nahistuneelta?

Jos voisin valita vapaasti, olisin vapaa kirjailija. Sellainen valinta ei kuitenkaan ole taloudellisesti realistinen, joten jotain muuta on myös tehtävä. Ei sanataideohjaajienkaan työtilanne varmasti päätä huimaa mutta todennäköisesti siinä hommassa tienaa edes vähän paremmin kuin kirjailijan työssä. Siispä tämä kivi on käännettävä ja katsottava, mitä alta oikeasti löytyy.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84