Featured Slider

Verenperintö - lukunäyte

Julkaisemme kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa yhteisen kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Tässä postauksessa kerron vähän tarkemmin novellistani Verenperintö ja lopusta löytyy myös pieni lukunäyte novellista.

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Voit tutustua kokoelman toiseen novelliin tarkemmin tässä postauksessa.

Verenperintö ei ole täysin uusi novelli. Kirjoitin sen alun perin vuonna 2016 ja lähetin Type & Tellin järjestämään Oma novelli -kilpailuun nimellä Koti. Kilpailun kanssa tuli hieman kiire, joten en ehtinyt hioa novellia niin paljon kuin olisin toivonut. Lisäksi pituusrajoitus aiheutti sen, että jouduin karsimaan ja tiivistämään kokonaisuutta rankalla kädellä. Joskus se on hyvä asia, joskus taas tarina voi siitä kärsiä.

Vaikken itse ollut täysin tyytyväinen tuotokseeni, yllätyksekseni se sijoittui kilpailussa kymmenen parhaan joukkoon ja pääsi Type & Tellin Kymmenen kulmaa -novelliantologiaan. Olin tietysti iloinen tästä menestyksestä, mutta samalla mielessä kaihersi se, että novelli ei ollut sellainen kuin halusin.

Kun lähdimme suunnittelemaan kokoelmaa S. A. Keräsen kanssa, päätin lopulta antaa novellilleni uuden elämän. Kaivoin alkuperäisen tekstin arkistojen kätköistä ja lisäksi kaiken sen, minkä olin siitä joutunut leikkaamaan pois. Osa oli sellaista, mikä jouti mennäkin, mutta löysin myös paljon hyvää, joka ansaitsi päästä takaisin osaksi kokonaisuutta.

Editointirupeama oli silti melkoinen. Palaset eivät meinanneet löytää paikkojaan ja pyörittelin tekstiä moneen kertaan. Onneksi sain apua parilta innokkaalta esilukijalta, ja lopulta kokonaisuus alkoi hahmottua. Samassa rytinässä heitin myös novellin vanhan nimen romukoppaan, sillä mielestäni se ei kuvastanut tarinaa. Kodista tuli Verenperintö.

Type & Tellin novelliantologia ei levinnyt kovin laajalti, mikä tarkoittaa, ettei novellini lopulta löytänyt tietään kovin monen lukijan käsiin. Toivon, että Rajatut menestyy paremmin ja että Verenperintö pääsee vihdoin luettavaksi sellaisena, millainen sen kuuluu ollakin.

Novellissa Utukan elämä kääntyi päälaelleen, kun hänen kykynsä kutsua lohikäärmeitä heräsi kesken koulupäivän. Vaikka aiempi kutsujien sukupolvi karkotettiin pohjoiseen, Utukka sai jatkaa asumista kotipaikkakunnallaan. Pelätty kyky on syrjäyttänyt hänet yhteiskunnan rajamaastoon, mutta tuulahdus menneisyydestä pakottaa hänet kohtaamaan itsensä.
Kurkista nyt hieman novellin alkua. Varsinainen kirja ilmestyy kesäkuun lopulla, jolloin pääset sitten lukemaan tarinan loppuun!


Verenperintö


Taivaan täytti jyrinä. Jouduin irrottamaan katseeni iloisesti ympärilläni kieppuvasta liskosta, jonka sateenkaarisilmät säihkyivät ilta-auringon valossa. Olin tarkkaillut, kuinka sen terävät hampaat erottuivat vasten punertavaa kuonoa ja häntä heilahteli jokaisen liikkeen mukana. Siivet räpsyivät niin vinhaa vauhtia, että niitä oli vaikea erottaa.

Nyt kuitenkin käänsin katseeni taivaalle. Sini syveni idän suunnalla, mutta jyrinä tuli lännestä, keskustasta päin. Iltaruskoa leikkasi nopeasti laskeutuva valonväläys, joka oli kuin tähdenlento mutta suurempi. Syöksyin jaloilleni samalla hetkellä, kun jyrinä päättyi rysähdykseen.

Loin pikaisen katseen sinkoilevan liskoni suuntaan ja napsautin sormiani. Se päästi savuavan tuhahduksen mutta katosi poksahduksen saattelemana paikalta. Keräsin hameeni ja säntäsin juoksuun. Jalkani iskivät polkuun tasaista tahtia. Ne osasivat tämän reitin ulkoa eikä niitä haitannut, että hämärä oli jo kietonut huntunsa metsän ympärille. Kivi. Puunjuuri. Liukas kohta. Jalkani muistivat niistä jokaisen.

Polku päättyi hiljaisen tien reunaan. Tähän aikaan täällä ei kulkenut kukaan kunnollinen. Syystuuli tarttui hameideni helmoihin ja pöllytti niitä ylöspäin, kun oikaisin tien poikki rannan suuntaan. Se heilutteli melkein valkoisen tukkani sivuhaituvia kasvoilleni. Työnsin ne tieltäni ja kipitin viimeisten pusikoiden läpi rantaan.

Vesi läikehti, ja liplatus kantoi korviini, kun hiivin hiekalle. Järven toisella puolella välkkyvä masto piirtyi taivasta vasten, mutta pian siitä ei näkyisi kuin tasainen tuike, kun aurinko laskeutuisi kokonaan horisontin taakse.

Hengitykseni huurusi ja sekoittui savuun, joka nousi taivaalta pudonneesta esineestä. Lentopyörä. Ei samaa mallia kuin äidin oli ollut. Se näytti siltä, että joku oli käyttänyt runsaasti aikaa sen tuunaamiseen, mutta nyt työ oli mennyt hukkaan, sillä koko etuosa oli painunut kasaan ja takapää savutti.

Pyörän vieressä hiekalla makasi hahmo, joka ei liikkunut. En tiennyt, kuinka herkkiä lentopyörät olivat räjähtämään, mutta jos tuo päättäisi poksahtaa, tulisi ruumiita. Ei ehkä minusta, sillä olin yhä useamman askeleen päässä härvelistä, mutta maassa makaavasta tyypistä kylläkin.

Vilkuilin ympärilleni. Ketään ei näkynyt vielä, mutta varmasti myös muut olivat kuulleet metelin. Turvaviranomaiset tai ryöstelijät ilmestyisivät ennemmin tai myöhemmin, enkä halunnut silloin olla paikalla. Viisainta olisi ollut häipyä saman tien, mutta uteliaisuuteni vei voiton ja sai minut hiipimään eteenpäin. Tarkkailin pyörää ja valmistauduin pyrähtämään kauemmas, jos se alkaisi savuttaa enemmän tai remahtaisi liekkeihin.

Kumarruin hahmon puoleen. Nuoren naisen tummaan, kiharaan tukkaan oli tarttunut hiekkaa ja otsalle nostettujen suojalasien toinen linssi oli säröillä. Miksei hän ollut pitänyt niitä silmillään?
Naisen kaulaan oli kietaistu huivi, mutta ruskea kulahtanut nahkatakki repsotti auki. Hänen saapikkaidensa nahkainen pinta oli paikoin lohkeillut, ja sukkahousuissa oli silmäpakoja, eivätkä ehjät ruskealla pitsillä koristellut shortsit sopineet kokonaisuuteen.

Poski tuntui kylmältä kättäni vasten. Läpsäytin sitä kevyesti, ja nainen ynähti muttei avannut silmiään. Kuljetin käsiäni pitkin hänen solakoita kylkiään takin alla ja yritin tunnustella, olivatko kylkiluut menneet poikki. En oikeastaan tiennyt, miltä poikki mennyt kylkiluu tuntui, mutta uskoin silti tunnistavani sen. En havainnut mitään erikoista mutten silti ollut varma, kannattiko naista ryhtyä siirtämään. Koulussa oli aina sanottu, että onnettomuuden uhrin sai siirtää vain hätäammattilainen, sillä kaikki vammat eivät näkyneet ulospäin ja siirtäminen saattaisi aiheuttaa jopa kuolemanvaaran. En halunnut kenenkään henkeä vastuulleni. Jos joku tulisi paikalle ja näkisi minut siirtämässä tajutonta naista, johtopäätökset syntyisivät nopeasti. Vielä nopeammin, jos nainen kuolisi tekoni takia.

Tungin käden laukkuuni ja etsin lähetintäni, kunnes muistin, että olin jättänyt sen kotiin. En ollut halunnut kenenkään häiritsevän harjoitteluani. Ei sillä, että kukaan olisi oikeasti häirinnyt. Isä teki niin pitkiä työpäiviä, ettei osannut kaivata minua kotiin ennen kuin yön puolella.

Suoristauduin ja tähyilin jälleen ympärilleni. Taivas oli pimentynyt, ja keskustan suunnassa paloi kirkas valaistus, joka heijastui taivaalle oranssina kajona. Muuta ei illassa enää erottunut. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei ketään ollut liikkeellä. Näin myöhään ei ollut järkevää kulkea yksin eikä taatusti maata tajuttomana rannalla houkuttelevan lentopyörän haaskan vieressä.

Mutina hiekalta johdatti minut kyykistymään uudelleen. Naisen silmäluomet räpsyivät ja kädet pyrkivät kasvoille.

“Oletko sä kunnossa?” kysyin ja vilkaisin metsän suuntaan.

“... päästä karkuun”, nainen vastasi, ja käännyin taas katsomaan häntä.

“Niin pitää, me ei voida jäädä tähän. Pystytkö sä nousemaan?”

“Kiireesti.”

Nainen työnsi itsensä istualleen ja ravisteli hiekkaa tummasta, säkkäräisestä tukastaan. Hänen ilmeensä muuttui pahoinvoivaksi, ja hän jäi pitelemään otsaansa.

“Sä löit varmaan pääsi pudotessasi. Sun pitäisi kuitenkin nousta, sillä tää ranta on pimeään aikaan ryöstelijöiden aluetta, eikä me haluta joutua tekemisiin niiden kanssa.”

“On pahempiakin asioita.”

Olin samaa mieltä. Jos kohta en halunnut törmätä ryöstelijöihin, turvaviranomaisia välttelin vielä mieluummin. Ojensin käteni naiselle ja suorastaan yllätyin, kun hän tarttui siihen ja antoi minun kiskoa hänet pystyyn. Joku koski minuun vapaaehtoisesti. Hän ei varmastikaan ollut vielä huomannut silmiäni.

Naisen sormet olivat hyytävät hikistä kämmentäni vasten. Pitelin niistä kiinni ehkä hieman liian pitkään, sillä hän loi kummeksuvan katseen suuntaani ja nykäisi käden otteestani. Hän horjui ja näytti siltä kuin olisi pidätellyt oksennusta. Kaiken järjenvastaisesti kiepsautin käteni hänen kainalonsa alta ja vedin hänet kiinni itseeni. Hänestä huokui öljyn ja pölyn tuoksu, johon sekoittui jokin mauste. Kenties kaneli. Tuoksu tulvautti muistoja mieleeni, mutta työnsin ne syrjään.

“Sitten mennään”, sanoin kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään omituista.

“Laukku...”

Huokaisin ja vilkaisin lentopyörän suuntaan. Sen sivulla tosiaan roikkui nahkainen laukku. Päästin naisesta irti, kävin hakemassa kovan onnen kassin ja ripustin sen oman laukkuni rinnalle. Metsän suunnalta kantautui rasahtelua, joten oli viimeinen hetki karata paikalta. Onneksi lentopyörä vangitsisi varmasti ryöstelijöiden huomion muutamaksi toviksi. Jos ehtisimme sillä välin asutetun alueen reunamille, olisimme turvassa.

Rannasta ei ollut pitkä matka kotiin mutta tänään se tuntui kymmenien kilometrien pituiselta. Nainen kainalossani hoipersi ja nojasi painonsa olkaani vasten. Hänen karheat kiharansa sivelivät ihoani ja lähettivät väristyksiä suoraan sisimpääni. Ne muistuttivat liikaa… Ei, työnsin ajatuksen syrjään ennen kuin se ehti edes kunnolla muodostua.

“Sattuuko sun päähäsi?” kysyin.

Nainen ei näyttänyt vuotavan verta, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi ollut kunnossa. Olin kuullut kallon sisäisistä verenvuodoista. En tiennyt, mitä niistä tarkalleen ottaen seurasi tai miltä ne näyttivät ulospäin, mutta mitään hyviä seurauksia sellaisella ei varmasti ollut.

“Vähän jomottaa. Minne me ollaan menossa?”

“Mun kotiin.”

“Se ei ole hyvä ajatus.”

“Ei se haittaa. Isä on vielä töissä.”

“Oletko varma?”

“Saadaan olla rauhassa. Mä voin katsoa sun päätä, kun päästään perille.”

Olipa siinäkin lupaus! Enhän minä mikään parantaja ollut. En ollut yhtään mitään, koska koulut olivat jääneet kesken eikä kukaan kelpuuttanut minua edes hanttihommiin. Jos isää ei olisi ollut, ryöstelisin todennäköisesti viattomia elannokseni.

“Kuka sä olet?” kysyin samalla hetkellä, kun astuimme katuvalojen kellertävään loisteeseen. “Mä olen Utukka, Utukka Hallavaara.”

Nainen pysähtyi ja käänsi katseensa suuntaani. Vasta nyt näin hänen piirteensä kunnolla. Ruskeat silmät tuijottivat omiini värähtämättä, ja ne olivat täynnä pieniä kellertäviä tähtiä, jotka saivat sydämen muljahtamaan rinnassani.

“Tiera”, nainen sanoi ja suoristautui. Hänen sormensa painoivat hartiaani, kun hän pakottautui seisomaan omin avuin. “Vaikket sä varmastikaan muista.”

Puistelin päätäni enkä hetkeen saanut sanaa suustani. Sydämeni löi niin kovaa, että korvissani humisi.
“Tiera Mannermäki”, sanoin. Nimi tuli suustani hitaasti.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ennen sadetta -novellin lukunäyte

Julkaisen kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Kokoelmaa on työstetty pitkän aikaa, joten on ilo sanoa, että urakka lähestyy loppusuoraansa.

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Novellini Ennen sadetta on kirjoitettu alun perin Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoissa. Se toimi työnäni tekstikokoelman opintojaksolla.

Alkuun minua hieman hirvitti esittää koko suunnitelmaa opettajalle, koska tekstikokoelman kai pitäisi olla kokoelma eikä yksittäinen novelli. Ideani vielä liittyi japanilaiseen viihdekulttuuriin, joka ei ole ehkä kaikkien makuun. Tässäkin suhteessa pelkäsin tulevani tyrmätyksi.

Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmani meni läpi ja sain kirjoittaa novellini. Noh, olisin tosin kirjoittanut sen joka tapauksessa, mutta oli bonus, että sain samalla yhden opintojakson kuitattua.

Ennen sadetta on rakkauskirjeeni japanilaiselle viihdekulttuurille. Yhdistelen siinä yuri-genreä (naisten välinen rakkaus) taikatyttötarinoihin. Miljöönä toimii tyttökoulu, Liljapellon taika-akatemia. Siellä taikatyttösukujen esikoistytöt oppivat taitoja, joilla taistella yliluonnollisia voimia vastaan ja suojella tavallisia ihmisiä.

Novellin kirjoittaminen oli hauska ja mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana uppouduin myös antaumuksella yurimangojen maailmaan ja toisaalta luin, mitä taikatyttögenrestä on netin ihmemaassa kirjoitettu. Ehkä animeakin tuli vähän silmäiltyä. Mainittakoon, että Madoka on aina vaan loistavaa katsottavaa.

Sain opintojakson päätteeksi opettajalta hyvän ja monipuolisen palautteen, jonka ansiosta pystyin kehittämään tarinaa entisestään. Esilukijoille lähti siis hiotumpi versio, johon sain myös erittäin hyödyllistä palautetta.

Tänä kesänä novelli vihdoin matkustaa uusien lukijoiden luokse. Omalta osaltani voin todeta, että sen kirjoittaminen jätti kutkutuksen. Ehkäpä uskaltaudun jatkossakin hyödyntämään Japani-innostusta teksteissäni.

Postauksen otsikkoon nähden olen kuitenkin jaaritellut jo aivan liikaa kaikenlaista, joten tässäpä nyt vielä se lupaamani lukunäyte. Kurkista hieman tarinan alkua ennen kuin se saapuu luettavaksi kokonaan!



Ennen sadetta


Hennon vaaleanpunaiset kirsikankukat leijailevat alas. Ne takertuvat mustaan tukkaasi, joka tanssahtelee kevättuulen mukana. Hameesi helma keinahtaa, kun käännyt, ja aurinko läikähtää silmälasiesi linsseistä. Valo saa tummat  silmäsi tuikkimaan ja nostaa karehtivan hymyn huulillesi.

Sinä olet kevät. Minun kevääni, joka saa sydämeni lyömään tiheämmin ja vuorikristallin rinnassani sädehtimään kirkkaammin. Mikään ei ole mitään ilman sinua ja sinun hymyäsi, ilman kirsikkahuuliasi ja räpsyviä ripsiäsi. Kaikki taika, mitä tarvitsen, on tässä. Tämä koulu ei voi opettaa minulle mitään sellaista, millä olisi todellista merkitystä, koska todellinen merkitys olet sinä. Haruko. Kunpa tietäisit.

Näen, kuinka sanat pulpahtelevat suustasi, vaikken kuule ääntäsi. En tiedä, kenen kanssa juttelet, mutten voi olla seuraamatta huulikiillolla huolellisesti maalatujen huuliesi liikettä.

Heilautat tukkaasi ja naurat. Nyt ääni solisee korviini asti, ja hivuttaudun lähemmäs. Olet kauniimpi kuin silloin, kun näin sinut ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Myös tuolloin seisoimme koulun pihalla ja oli tällainen samanlainen kevätpäivä. Koulupukusi kulmikas, valkoinen kaulus nousi tuulessa vasten kaulaasi, ja syvänsinisen vekkihameen helma tempoili reisilläsi samalla, kun nypläsit kaulassasi roikkuvaa rusettia. Jalkasi naputti maata kuin olisit ollut kärsimätön. Sitten toiset tytöt ilmestyivät kulman takaa ja veivät sinut pois. Et koskaan huomannut minua yläkoulussa tai lukiossa, josta katosit kesken kaiken. Oletin isäsi saaneen töissä siirron toiseen prefektuuriin ja perheenne muuttaneen sen takia pois, sillä sellainen ei ollut epätavallista. Nyt tiesin olleeni väärässä, eikä mikään olisi voinut saada hymystäni kirkkaampaa.

Kun sain vuorikristallini ja kutsuni Liljapellon taika-akatemiaan, vapauduin lukion tylsyydestä. Mutta vasta saavuttuani kaarevista porteista tähän pihaan ymmärsin, miten onni oli minua siunannut. Sinä seisoit tuossa samassa paikassa, missä myös nyt. Palasit elämääni, vaikket tiennyt sitä itse.

En ole uskaltanut kurottaa sinua kohti, mutta aika tulee vielä. Meidän ei tarvitse enää pelata tavallisen maailman säännöillä, sillä täällä jokainen meistä voi olla oma itsensä. Kenties nyt, kun myös minulla on mahdollisuus säihkyä ja erottua joukosta, sinä vihdoin näet minut. Samassa joku ärähtää nimeni selkäni takaa ja laukku iskee olkapäähäni. Muistuttaa siitä, ettei kaikki ole muuttunut. Kompuroin ja putoan lopulta polvilleni. Voisin vaikka vannoa, ettei pelkkä laukku saa aikaan tuollaista työntöä, mutten pysty todistamaan epäilystäni. Hameet keinahtelevat puolelta toiselle, kun lauma kikattavia toisluokkalaisia kulkee kohti jylhää koulurakennusta. En tiedä, mikseivät he pidä minusta. En ole tehnyt heille mitään.

Nousen maasta ja puhdistan polveni ruohonkorsista. Katseesi pysähtyy hetkeksi minuun, ja täydelliset kulmakarvasi kurtistuvat. Suot minulle pikaisen hymyn ennen kuin käännyt takaisin ystäviesi puoleen. Rinnassani läikähtää. Haruko. Sinä katsoit minuun.



Luokkahuoneen kihinää pystyi miltei koskettelemaan. Katseet kohdistuivat tyttöön, joka seisoi ympyrän keskellä. Hän piteli käsissään sauvaa, jonka päässä oli glitteröity tähti, ja hänen mustavalkoinen koulupukunsa oli vaihtunut keltaisen ja kullan väreissä sädehtivään lyhythelmaiseen mekkoon. Topaasi hänen rinnassaan kisaili loistokkuudellaan kullanhohtoisen tukan kanssa. Kaikki taputtivat käsiään ja hihkuivat, mutta minä nojasin seinään ja tuijotin kelloa, joka ei edennyt lainkaan. Tätä menoa joutuisin yrittämään muodonmuutosta kaikkien edessä.

“Kengät puuttuvat vielä, mutta kelpo suoritus”, opettaja sanoi. “Alkaa näyttää siltä, että saamme pienryhmät muodostettua ennen välitenttien alkua.”

Vatsassani muljahti. Pienryhmä toki tarkoitti, etten joutuisi enää toistuvasti esittelemään kyvyttömyyttäni koko luokalle, mutta ryhmätehtävissä olisin haitaksi muille. Minusta tulisi naurun aiheen lisäksi rasite. Halusin vajota lattialankkujen alle enkä nousta sieltä koskaan. Entä jos vain karkaisin koulusta? Mitä kävi taikatytöille, jotka jättivät opinnot kesken? Kukaan ei ollut kertonut. Voisinko vain palata tavalliseen lukioon ja jatkaa elämääni siitä, mihin se oli jäänyt? Tavallisuus olisi kelvannut minulle varsin hyvin, sillä normaaleista koulutehtävistä suoriuduin jopa erinomaisesti, ainakin kun vertasin sähellykseen, jota sain Liljapellon taika-akatemiassa aikaan.

“Itou-san, sinä seuraavaksi”, opettaja lausui pelkäämäni sanat.

Jalkani olivat liimatut lattiaan. Tuijotin naista, jonka nutturasta oli karannut hiuksia. Silmäkulmien rypyt tiukkenivat, kun hän vastasi katseeseeni. Oli vaikea kuvitella häntä taistelemaan pahuutta vastaan pastellisävyisessä asussa, mutta jokainen opettaja oli ennen ollut yksi meistä. Jokainen heistä oli opiskellut tässä koulussa ja valmistumisensa jälkeen huolehtinut ihmisten turvallisuudesta, kunnes olivat käyneet liian vanhoiksi. Toisaalta äiti ei ollut vanha eikä silti enää käyttänyt kykyjään vaan eli normaalia elämää yhdessä isäni ja siskoni kanssa, joten tästä yhteisöstä oli mahdollista päästä irti. En voinut ymmärtää, miksen saanut valita kohtaloani.

“Kyllä, opettaja”, sanoin.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli turha väittää vastaan, vaikka tiesin, mikä odotti. Sanat maistuivat suussani happamilta.

Suoristauduin. Jalkani tärisivät, kun astelin kohti lattialle rajattua ympyrää, jossa muodonmuutos oli tarkoitus suorittaa. Myös käteni alkoivat täristä kuin hyytelö, jota oli tyrkätty lusikalla, kun kuulin sormien taakse piilotetut hihitykset. Opettaja nyökkäsi minulle, ja asetuin ympyrään. Hengitykseni suostui hädin tuskin kulkemaan, ja sydän oli takertunut kurkun tienoille.

Kohotin käteni ja sain nyhdettyä rusettini auki, mutta kauluspaidan napit vain lipsahtelivat sormissani, kun ryhdyin avaamaan niitä. Ujutin kaksi ylintä nappia auki ja paljastin ruusukvartsin, jonka vaaleanpunainen sävy sävähti sormieni alla kirkkaammaksi mutta vain hieman. Se ei säteillyt samalla tavalla kuin toisten oppilaiden jalokivet, vaikka tunsin sen sykkeen kuin oman sydämeni. Se vastasi sipaisuuni välittömästi, joten miksei se voinut totella käskyjäni.

“Mahtivoimat minua suuremmat, antakaa minun ammentaa teistä! Tuokaa esille todellinen
olemukseni, ojentakaa voimani! Portti avaudu!”

Kieleni yritti liimautua kitalakeen ja käheytti ääneni. Ei puhettakaan kirkkaasta solinasta. Sen sijaan mahtisanat työntyivät suustani ulos hitaasti, takkuisina ja toisiinsa takertuneita. Tämä oli typerää. Jos en olisi tiennyt kaiken olevan totta, olisin väittänyt, että koko koulu kärsi kasiluokkalaissyndroomasta ja oli jämähtänyt esiteiniän fantasiakuvitelmiin.

Sisälläni vellovasta kapinasta huolimatta kohotin oikean käteni ja painoin vasemman kämmenen vasten rinnassani hehkuvaa kiveä. Toistin aiemmat sanat ja suljin silmäni. Jotain kuumaa humahti ylitseni. Kihelmöinti alkoi varpaista ja kipusi nilkkoja ylös, kengät ja sukat purkautuivat pois. Hame heilahti ylös, ja sen paino katosi lantioltani. Napit lennähtivät jonnekin, ja tukkani kohosi kohti kattoa. Ilma ympärilläni pyörteili ja sieppasi minut mukaan kieputukseen. Vatsassani velloi, jotain pyrki kohti suuta, mutta sain sen nielaistua takaisin. Kielelleni jäi silti leijumaan hapan maku.

Kikatus täytti luokan samalla hetkellä, kun tukkani laskeutui takaisin olkapäilleni. En tuntenut kädessäni sauvaa vaan sormeni tapasivat tyhjää. Raotin silmiäni sydän kurkussa.

“Itou-san teki sen taas!” joku kiljaisi.

Hirnuva kikatus pakotti itsensä korvistani sisään, mutta sitä seurasivat napsahdus ja kivun sävyttämä kirkaisu, kun opettaja heitti pahinta käkättäjää liidulla.

“Hiljaa!” hän huusi ennen kuin käänsi katseensa minuun. “Sentään sukat. Kai minun on myönnettävä, että olet edistynyt, Itou-san. Ei voi silti sanoa, että olisit millään muotoa äitisi tasolla.”

Opettajan ääneen ei olisi voinut mahtua enempää halveksuntaa. Hänen katseensa sai entistä kovemman kuumotuksen nousemaan poskilleni. Hädin tuskin uskalsin vilkaista alaspäin, sillä tunsin jo ihollani sen, ettei sitä peittänyt vaatekerta, kuten olisi pitänyt.

“Pura muodonmuutos”, opettaja sanoi.

Silmieni eteen piirtyi kostea ja väreilevä verho, kun napautin ruusukvartsia etusormellani.

“Purkaudu”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvasti.

Oli kuin päälleni olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä, vaikken kastunut. Koulupuku humahti takaisin ylleni, mutta hiljainen kikatus luokassa ei lakannut.

“Jää tänne tunnin jälkeen, Itou-san. Sinä seuraavaksi, Yamada-san.”

Kiirehdin pois ympyrästä ja kohti omaa paikkaani luokan perällä. Silti tielleni ehti työntyä jalka, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, makasin lattialla pitkin pituuttani. Opettaja ei sanonut mitään,  huokaisi vain raskaasti. Könysin pystyyn ja hiivin omaan nurkkaani.

“Pervo-Itou”, joku köhäisi nyrkkiinsä.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84