Featured Slider

Joulutarina: Pikkujouluaie

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Toisena julkaisen Anniinalle kirjoitetun Harry Potter -fanifiktiotarinan. En ole kirjoittanut Harry Potterista vuosiin, koska fandomiin tarttuminen on suoraan sanottuna pelottanut minua erittäin ikävän palautekokemuksen vuoksi. Tämä arvonta tarjosi oikein loistavan tilaisuuden voittaa pelkoni, sillä pääsin kirjoittamaan Pottereista peräti kahdesti.

Anniina kertoi pitävänsä pahistelusta ja luihuisista (listasi hän toki muitakin hahmoja), joten tartuin tähän teemaan. En tiedä, tavoitinko lopulta mitään sellaista, mistä juuri hän pitää, mutta nyt kävi niin, että Pansy ja Draco halusivat päästä estraadille.



Pikkujouluaie


Oleskeluhuoneen vihreät ja hopeiset koristeet sopivat täydellisesti, kuten aina. Nyt niiden seuraksi oli kiikutettu kuusi, jonka ympärillä hehkuivat hopeiset nauhat ja niin ikään hopeiset pallot, joiden pinnalla suihki pieniä lentotähtiä. Kaikki oli valmista. Täydellistä.

Pansy kiirehti makuusaliin ja kiskoi matka-arkustaan mittatilaustyönä teetetyn mekon, joka myötäili hänen vartaloaan. Se ei ollut liian avoin mutta jätti olkapäätä miltei paljaiksi. Vihreästä violettiin väriä vaihtava silkki oli ollut hävyttömän kallista, ja Pansy oli joutunut polkemaan jalkaansa äidilleen muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä oli suostunut sen hankkimaan vain luihuisten perinteisiä pikkujouluja varten. Äidin mukaan 13-vuotiaat saattoivat hyvin juhlia koulukaavuissaan, kun kyse oli vain oman tuvan tapahtumasta, mutta Pansy ei ollut hyväksynyt vastausta. Hän halusi loistaa, olla illan upein tyttö. Hän kiepautti vielä pitkän, mustan tukkansa nutturalle ja ripusti kaulaansa hopeisen käärmeriipuksen.

”Millicent, siirsitkö sinä sen yhden mistelinoksan?” hän kysyi välittömästi, kun ystävä livahti sisään makuusaliin.

”Tietenkin. Se on siinä syvennyksessä, jonne ei näe suoraan oleskeluhuoneesta kuusen takia.”

”Mahtavaa!”

Millicent jäi vaihtamaan vaatteitaan makuusaliin, kun Pansy sujautti jalkansa vihreisiin avokkaisiin ja purjehti takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Tilaan oli jo kerääntynyt oppilaita, joista vanhimmat lastasivat pöydille kermakaljapulloja. Pansyn hämmästykseksi kassista nousi myös pari tuliviskiputelia, joiden hankkiminen ja salakuljettaminen kouluun oli varmasti vaatinut taitoa. Jonain päivänä hän olisi se, jonka juhlien järjestystaitoja ihailtaisiin.

Pansy suuntasi muiden kolmasluokkalaisten muodostamaan porukkaan, jonka keskelle Draco oli jo asettunut. Hänen kätensä oli paremmassa kunnossa kuin aiemmin syksyllä, mutta parhaillaan poika silti kertoi, kuinka sitä kolotti tällaisina synkkinä ja sateisina päivinä.

”Toivottavasti se hevoskotka teloitetaan pian”, Pansy sanoi ja työntyi Dracon viereen. Hän ojensi kätensä ja hieroi kevyesti pojan neulepaidan peittämää rannetta. Dracon jäänsininen katse kääntyi, ja Pansy tunsi, kuinka hänen oma sydämensä työntyi rintalastaa vasten kovin lyönnein. Hymy nousi hänen huulilleen.

”Tuo onneksi vähän helpottaa tuskaa”, Draco sanoi.

Pansyn hymy leveni entisestään. Hän jatkoi ranteen sivelyä ja toivoi, ettei neulepaita olisi ollut tiellä. Hän halusi ujuttaa sormensa sen alle, tuntea Dracon ihon. Olisiko se yhtä jäinen kuin hänen katseensa vai kenties sormia polttavan kuuma?

Pojat jatkoivat keskustelua syksyn tapahtumista. Jossain vaiheessa seuraan liittyivät myös Daphne ja Millicent, ja kermakaljapullot lähtivät kiertämään kohti ojennettuja käsiä. Pansykin sieppasi yhden itselleen ja antoi juoman valua kurkustaan alas. Sen täyteläinen maku leikitteli kielellä ja sai hymyn loistamaan entistäkin kirkkaampana. Maku ei silti ollut täysin sama kuin siinä kermakaljassa, jota Pansy oli maistanut Kolmessa Luudanvarressa. Siinä oli jotain terävää ja pisteliästä, jotain mikä ei kuulunut kermakaljaan. Pansy ei kuitenkaan välittänyt omituisesta sivumausta enää, kun suloinen turtumus ja leijaileva olotila levisivät hänen raajoihinsa. Koko illan orastanut hermostus lientyi.

Pansy nojautui lähemmäs Dracoa, joka vilkaisi hänen suuntaansa. Pojasta huokui jokin mausteinen tuoksu, joka sekoittui kermakaljaan.

”Pansy, eikö sinun pitänyt näyttää Dracolle se juttu? Se, jonka anastit siltä typerältä kuraveriseltä”, Millicent kysyi yhtäkkiä.

Oliko jo aika? Ilta tuntui kuluvan nopeammin kuin Pansy oli kuvitellut. Hänen vatsansa jännittyi ja pala nousi kurkkuun, kun hän nyökkäsi.

”Grangerilta?” Draco kysyi. ”No, näytä?”

”Pansy vei sen tuonne”, Millicent kuiskasi ja osoitti kohti kuusen taakse jäävää syvennystä. Dracon ilme oli jotain epäuskoisen ja ärtyneen väliltä. Hän ei tulisi, ei suostuisi jättämään muita. Ei nyt, kun oli huomion keskipisteenä. Se oli toki paikka, jonka Draco ansaitsi, mutta juuri nyt Pansy halusi hänet kokonaan itselleen.

”Miksi ihmeessä?” Draco kysyi.

”Haluan näyttää sen ensin vain sinulle”, Pansy sanoi, kun uteliaat katseet kohdistuivat häneen. Pettymys valahti muiden luihuisten kasvoille, mutta Draco näytti nyt yllättävän tyytyväiseltä.

”Vilkaistaan sitten”, hän sanoi.

Pansy tunsi jalkojensa hoipperoivan, kun hän suuntasi Dracon edellä kohti syvennystä. Hengitys kulki raskaana. Draco ei pitänyt petetyksi tulemisesta. Hän saattaisi suuttua, kun tajuaisi, ettei Pansy ollut vienyt Grangerilta yhtään mitään.

Syvennyksessä Pansy kääntyi ympäri ja nojasi selkänsä vasten seinää. Draco jäi seisomaan puolen metrin päähän kysymys kasvoiltaan paistaen.

”Ei täällä ole mitään, Parkinson”, hän sanoi. ”Mitä peliä sinä pelaat?”

Pansy nielaisi. Juuri nyt hän ei pystynyt pitämään yllä kovaa ilmettä, jonka oli jo lapsena osannut asetella kasvoilleen aina, kun joku kyseenalaisti hänet. Draco pääsi kuoren läpi, oli päässyt aina.
Pansyn katse hakeutui ylöspäin. Millicent oli pitänyt lupauksensa, ja kauniin vihreä oksa punaisine marjoineen roikkui katosta ja kiepahteli ympäri ilmavirran tahdissa. Dracon katse seurasi Pansyn katsetta, ja vaaleat kulmakarvat katosivat yhtä vaalean otsatukan taakse. Kun Pansy laski katseensa jälkeen, Draco ei näyttänyt yhtään niin kovanaamaiselta kuin kaveriporukkansa keskellä.

Dracon aataminomena keinahti alas ja takaisin ylös, kun hän nielaisi. Hän näytti melkein ujolta. Pansyn suu tuntui yllättävän kuivalta. Hän oli kuvitellut tämän hetken monesti mutta pystyi nyt hädin tuskin hengittämään. Hän ei halunnut näyttää Dracon silmissä avuttomalta. Draco viihtyi hänen seurassaan, koska hän oli vuosiluokan kovimpia tyttöjä. Hän ei pelännyt mitään. Verinen Paroni sentään, hän ei säikkyisi yhtä pusua.

Pansy nojautui eteenpäin ja heilautti kätensä Dracon olkapäille. Draco ei vastustellut, kun hän painautui pojan syliin ja pusersi huulensa vasten tämän huulia. Jotain lämmintä humahti hänen lävitseen, kun Dracon kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja puristivat kevyesti.

Suudelma oli ohitse melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Draco vetäytyi kauemmas ja virnisti. Ujous oli poissa, poika näytti jopa kasvaneen pituutta.

”Aika siisti juttu, Parkinson. Älä paljasta sitä vielä muille”, Draco sanoi äänellä, joka varmasti kantoi oleskeluhuoneen puolelle.

Kun poika livahti takaisin ystäviensä seuraan, Pansy nojasi selkänsä vasten kalseaa kiviseinää. Hän oli tehnyt sen.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Lahja

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Ensimmäisenä on vuorossa Sieggulle kirjoitettu Tales of Berseria -fanifiktiotarina Artoriuksesta. Sitä oli mielenkiintoista kirjoittaa, koska en ole aiemmin kyseisestä pelistä kirjoittanut mitään. Artorius hahmona tuntui haastavalta, mutta sijoitin tarinan aikaan, jolloin hän kantoi vielä Arthurin nimeä ja oli ehkä hieman helpommin lähestyttävä.


Lahja


Kylmä tuuli pöllytti lehtiä pitkin Aballin kylää, kun Arthur raahasi puukoria kohti kuistia. Aurinko oli ehtinyt olla taivaalla vasta hetkisen, mutta valmistautui jo painumaan mailleen. Pimeys hiiviskeli nurkissa odottaen tilaisuuttaan valloittaa maisema jälleen.

Arthur huokaisi ja nosti puukorin ovesta sisään. Lämpö tulvahti kasvoille yhdessä herkullisten tuoksujen kanssa. Velvet ja Laphicet istuivat nurkassa sylikkäin selaamassa suurta kirjaa, mutta Celica oli ehtinyt kääräistä esiliinan suloisen kapealle uumalleen ja sekoitteli padassa kiehuvaa keitosta. Sen lihaisa ja mausteinen tuoksu sai veden herahtamaan Arthurin kielelle, kun hän painoi oven kiinni perässään ja sulki kylmyyden pienen mökin ulkopuolelle.

Celica kääntyi ja nojasi takapuolensa vasten lieden reunaa. Hänen kasvoillaan karehti kevyt punoitus, joka vain lisäsi hänen hehkuaan. Juuri tänään hän oli aivan erityisen kaunis, eikä Arthur osannut sanoa, mistä se johtui. Hän halusi vain pudottaa puukorin siihen paikkaan ja siepata tuon upean naisen syleilyynsä välittämättä tämän nuorempien sisarusten mahdollisista vastalauseista.

”Takka kaipasikin jo lisää puuta”, Celica kuitenkin sanoi ja käännähti takaisin keitoksensa pariin. Arthur potki saappaat jaloistaan ja kolisteli puukorin kanssa peremmälle. Pari lehteä lennähti mökin lattialle hänen hartioiltaan, kun hän kyykistyi takan äärelle ja lappoi puuta räiskyviin liekkeihin. Noustessaan hän kohensi takan laidalla roikkuvia sukkia, joihin Celica oli kirjaillut jokaisen nimen huolellisesti. Kaikki oli täydellistä huomista varten. Kun vuoden pimein päivä olisi ohitse, he tervehtisivät yhdessä aamuaurinkoa ja kurkistaisivat, mitä lahjoja sukista löytyisi tulevaa valon aikaa varten.

Kaikki oli niin tavallista. Juuri sellaista, mitä Arthur oli elämäänsä kaivannut. Ilman Celicaa hänellä ei olisi ollut syytä jatkaa. Hänen elämänsä olisi ollut arvotonta, mutta nyt kaikella oli merkitys.

”Riisu jo takkisi. Ruoka on pian valmista, ja haluan, että syömme kaikki yhdessä”, Celica sanoi.

Arthur hymyili ja kiskoi takin yltään. Siitä tipahteli vesipisaroita puhtaaksi kuuratulle puulattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon.

~o~

Ikkunan takana vaani läpitunkematon mustuus, kun Arthur sulki makuuhuoneen verhot. Vaikka Celica oli jo sammuttanut viimeisen lyhdyn, hänen valkoinen yöpaitansa erottui pimeyden läpi. Hän livahti lakanoiden väliin ja valitti viileyttä siitä huolimatta, että Arthur oli lappanut koko illan takkaan puita.

”Kyllä minä saan sinut vielä lämpenemään”, Arthur sanoi. Hän puhalsi käsiinsä ja kiepsahti itsekin peiton alle. Celican iho tuntui lämpöiseltä kämmeniin, vaikka nainen oli omasta mielestään kylmissään. Celica oli pehmeä, kun painautui Arthurin syliin ja antautui hänen kosketuksilleen. Pakahduttava tunne kohosi Arthurin vatsan tienoilta ja ajatukset karkasivat kauemmas.

Celica kuitenkin painoi kämmenensä vasten Arthurin rintaa ja väänsi itsensä kylkiasentoon. Hän jäi sivelemään miehen olkapäätä, jolla vaaleat hiukset lepäsivät nyt vapaina.


”En malta odottaa aamuun. Haluan antaa lahjani sinulle jo nyt”, Celica sanoi.

Arthur kohotti kulmiaan. Hän voisi kyllä odottaa lahjaa aamuun saakka, jos saisi Celican juuri nyt. Silti hän malttoi mielensä ja ainoastaan nyökkäsi. Oli vaikea sanoa, kuinka hyvin Celica erotti eleen pimeydessä.

Celica tarttui Arthurin käteen ja suukotti hänen sormiaan kevyesti.

”Sinä olet antanut minulle kaiken, mitä saatoin toivoa. En edes uskaltaisi pyytää enempää”, Celica sanoi. Hänen huulensa koskettivat suloisen pehmeinä ja kosteina Arthurin kämmentä, ennen kuin hän vei käden alemmas ja laski sen omalle vatsalleen, jonka napa oli hitusen koholla. Arthur muisti, kuinka oli lipaissut sitä ensimmäisen kerran ja kuinka Celica oli voihkaissut.

”Minä kannan rakkaudella sen, mitä sinä olet antanut, ja kun odotuksemme on täysi, annan elämän vuorostaan sinun kannettavaksesi”, Celica jatkoi.

Naisen sanat humisivat Arthurin korvissa. Hän siveli vatsaa, joka oli litteä ja lämmin. Oliko hän ymmärtänyt oikein? Tarkoittiko Celica todella..?

”Oletko sinä… olenko minä…” Arthur ei saanut sanoja kunnolla muodostettua.

”Perheemme saa yhden jäsenen lisää”, Celica kuiskasi.

Ne olivat kauneimmat sanat, jotka Arthur oli koskaan kuullut. 


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84