Anna Kaija

Tiedätkö sen tuskallisen hetken, kun pitäisi saada tekstiin oikein tunnepitoinen kohtaus mutta saatkin ehkä päkistettyä sinne vain ”häntä jännitti todella paljon”. Tulit siis kertoneeksi tunteen, et näyttäneeksi sitä. Tuttu juttu minullekin.

Olet varmasti kuullut ohjeen, kuinka ei pitäisi kertoa vaan näyttää. Sitä viljellään ahkerasti oltiinpa kirjoittamassa mitä tahansa. Se on kuitenkin melkoinen yksinkertaistus. Joskus kertomiselle on ihan paikkansa, sillä jokaista yksityiskohtaa ei ole tarpeen näyttää lukijalle perusteellisesti. Toisinaan toimii näiden molempien yhdistelmä, ja joskus parhaaseen lopputulokseen pääset, kun todellakin viet lukijan kokemaan tilanteen. Tätä samaa voit joutua pohtimaan myös tunteiden osalta.

Milloin kertoa ja milloin näyttää?

Mieti, mikä kohtauksen painopiste on. Jos tärkeimpänä seikkana ovat ulkoiset tapahtumat ja juonenkuljetus eteenpäin, tunteet saattavat jäädä toissijaisiksi. Ehkä oleellisempaa onkin juuri nyt näyttää, mitä konkreettisesti tapahtuu ja hahmojen sisäisen maailman kuvaaminen laajasti hidastaisi tekstin rytmitystä liiallisesti. Tällöin voit mainita ohimennen esimerkiksi ”tilanne sai hänet tuntemaan suurta iloa”. Sen sijaan, jos kohtauksen painotus on hahmon kokemuksessa ja tunnemylläkässä, voikin olla hyödyllisempää lähteä avaamaan, millaisen olon tunteet hahmolle tuovat ja jättää toiminta ja konkreettiset tapahtumat toiselle sijalle.

Myös valitsemasi genre saattaa vaikuttaa siihen, onko tunteita kuvattu vai kerrotaanko ne lukijalle. Esimerkiksi dekkareissa voi olla keskeisempää ratkaista rikos ja koska toisinaan kuvataan myös varsin väkivaltaisia tilanteita tai väkivallan seurauksia, ei lukija välttämättä haluakaan sukeltaa näihin kovin syvällisesti tunnetasolla. Tarina on helpompi ottaa vastaan, kun se ei mene liiaksi ihon alle. Sen sijaan, jos olet kirjoittamassa romantiikkaa tai vaikkapa kauhua, haluatkin ehkä saada myös lukijasi tuntemaan samoja tunteita kuin henkilöhahmosi. Kukapa ei nauttisi ihastuksen kihelmöinnistä hohkaavaa romanssia lukiessaan tai haluaisi hieman värähtää pelosta, kun uppoutuu kauhuromaniin? Näissä genreissä tarina saattaa jäädä kokemuksena liian laimeaksi, jos tunteita ei näytä.

Toisaalta joskus voi olla hyödyllistä näyttää tunne kokemuksena ja samalla sanottaa, mikä tunne on kyseessä. Tällainen tilanne voi tulla esille vaikkapa lastenkirjoissa, koska lapset vielä opettelevat tunnekokemuksia ja niiden käsittelyä. Lyhyt kuvaus tunteen aiheuttamasta reaktiosta ja tunteen nimen kertominen voivat siis lasten kohdalla olla oivallinen tilaisuus opettaa tunteista. Mahdollisesti sama voisi toimia selkokirjoissakin, mutta minun on myönnettävä, etten ole ainakaan toistaiseksi niiden kirjoittamiseen kovin laajasti perehtynyt. Sen sijaan nuorille ja aikuisille suunnatuissa teksteissä voi jo luottaa enemmän lukijan omaan tulkintakykyyn ja antaa hänen tehdä omat päätelmänsä siitä, mikä tunnetila hahmolla on meneillään kuvauksen perusteella. Toki tunteen voi nimetä, jos haluaa, mutta liiallista alleviivaavista kannattaa välttää.

Mutta miten?

Isoin haaste lienee se, miten tunteet sitten oikein näytetään tekstissä. Tähän on itse asiassa useita eri tapoja, ja voitkin miettiä, mitkä niistä sopivat omaan kirjoitustyyliisi tai juuri nyt työstettävissä olevaan käsikirjoitukseesi. Nostan tässä nyt esille muutamia vaihtoehtoja.

Kehollisuus

Vaikka tunteita herkästi ajatellaan mielentilana, ne ovat itse asiassa hyvin kehollinen kokemus. Usein reaktio tapahtuu kehossa jo ennen kuin osaamme edes nostaa esille tunteeseen liittyvän sanan. Tuomalla nämä keholliset reaktiot osaksi tekstiäsi, voit viestiä henkilöhahmojesi tunnetiloista ilman, että sinun tarvitsee välttämättä nimetä valittuja tunteita lainkaan. Lukija tunnistaa tunteen oman kehollisen kokemuksensa kautta ja tulkitsee tekstiä siitä käsin. Toki tunteiden kokemisessa voi olla yksilöllisiä eroja, joten joskus lukijan tulkinta voi olla erilainen kuin tekstin kirjoittajan, mutta sama tapahtuu monen muukin seikan kohdalla. Lukija siis tulkitsee aina tekstiä omista lähtökohdistaan käsin ja siksi sama teksti on eri lukijoille erilainen kokemus.

Omien tunnekokemusten tunteminen on avuksi tunteiden näyttämisessä tekstissä. Voit esimerkiksi käydä mielessäsi läpi erilaisia tunnetiloja, joita olet kokenut, ja kirjata ylös, missä kohtaa kehoa ne tuntuivat ja millä tavoin. Oliko tunne esimerkiksi kihelmöivä, värisevä, lämmittävä? Tuntuiko se puristuksena tai kiristyksenä jossain kohtaa kehoa? Liittyikö siihen sydämen sykkeen muutosta, käsien hikoamista tai vaikkapa kehon lämpötilan muutos? Kirjoita tunnehavaintoja itsellesi ylös, jolloin saat kerättyä itsellesi tunteiden kuvauspankin. Voit myös haastatella muita ihmisiä heidän tunnekokemuksistaan (Huom! Kerro, mihin tarkoitukseen olet tietoa käyttämässä) tai etsiä lisätietoa niin netistä kuin kirjoistakin. 

Alla pari artikkelia, jotka käsittelevät tunteiden tuntumista kehossa:

• Aalto-yliopiston tutkijat paljastavat tunteiden kartat kehossa | Aalto-yliopisto
• Tunteet: ilman niitä elämä ei tunnu miltään - vihakin on tarpeellista | Tiede | Yle

Dialogi

Hahmojen puhe tarjoaa tilaisuuden viestiä tunteista suoraan. Mieti kuitenkin, millä sanoin juuri sinun hahmosi puhuisivat esimerkiksi rakkaudesta, ilosta, vihasta, pelosta tai surusta. Minkä tunteiden suhteen he ovat avoimia? Entä, mitkä pitävät mieluummin omana tietonaan? Tähän voi vaikuttaa myös seura, jossa hahmo kyseisellä hetkellä on. Samoin hänen saamallaan kasvatuksella ja muulla taustalla voi olla vaikutusta siihen, kuinka hyvin ja rohkeasti hän tunteitaan sanoittaa. Esimerkiksi jos hahmon lapsuuden perheessä ei ole ollut sallittua ilmaista negatiivisia tunteita, voi olla, että hän välttelee samaa aikuisenakin.

Tunteet näkyvät hahmojen puheissa paitsi tunnesanoina, myös muunlaisina sanavalintoina ja puhetyylinä. Vihaisena tyyli voi muuttua käskyttäväksi ja muutenkin lyhyemmäksi. Toisaalta joku saattaa purskauttaa kerralla kaiken kiukkunsa ulos, jolloin tuloksena onkin varsin runsas puhetulva. Hermostunut tai pelokas puhuja taas saattaa esimerkiksi pehmentää sanomisiaan lieventävillä ilmaisuilla, kuten ”ehkä”, ”mahdollisesti” ja niin edelleen. Nämä sopivat myös epävarman suuhun. Innostuneen tyyli voi olla reipas ja kupliva sekä hyviä puolia korosta, esimerkiksi ”se oli ihan älyttömän siistiä”. 

Dialogin ja kehollisuuden voi myös kytkeä yhteen. Tämä toimii erityisen hyvin silloin, kun hahmo haluaa salata tunteitaan ja suullisesti joko kiistää niiden olemassaolon tai selittää niitä jollain muulla samalla, kun hänen eleensä, ilmeensä tai keholliset reaktionsa kielivät kuitenkin tunteen läsnäolosta. Esimerkiksi hahmo voi pimeällä kujalla kulkiessaan hokea itselleen, ettei häntä pelota lainkaan, mutta samaan aikaan vilkuilla ympärilleen, säpsähdellä ja kietoa vaikkapa takkia tiukemmin kehonsa ympärille.

Tapahtumapaikan tai henkilön kuvailu

Lisäksi hahmon tunnetilasta voi myös paljastaa jotain se, miten hän mielessään kuvaa joko tapahtumapaikkaa tai tilanteessa läsnä olevia henkilöitä. Millaisin sanankääntein syvästi ihastunut hahmo kuvaili rakkaansa sotkuista asuntoa? Entä miten sitä kuvaisi töistä väsynyt pitkäaikainen puoliso? Se, miten hahmo näkee tapahtumapaikan värittyy hänen senhetkisen mielentilansa kautta, jolloin kuvaus ei näyttäydy neutraaleina havaintoina paikasta vaan esimerkiksi positiivisina tai negatiivisina huomioina.

Sama pätee toisten hahmojen kuvaamiseen. Hahmolla päällä oleva tunnetila voi vaikuttaa siihen, miten hän näkee muut hahmot ja värittää hänen sanavalintojaan. Toisaalta myös se, mitä hahmo tuntee toista hahmoa kohtaan vaikuttaa asiaan. Miten sama henkilö kuvaisi ärsyttävää ja meluavaa naapuria tai parasta ystäväänsä? Tuskin ainakaan täysin samoin sanoin.

Tällainen kuvailutyyli toimii usein parhaiten silloin, kun tarinassa on selkeä näkökulmahahmo, jonka kautta kaikki tilanteet suodatetaan. Sen sijaan jos käytät kaikkitietävää kertojaa, tällaiset kuvaukset eivät välttämättä istu tekstiin yhtä luontevasti tai ainakin niiden kohdalla on syytä tehdä lukijalle selväksi, kenen silmin kertoja maisemaa tai muita hahmoja siinä hetkessä tarkastelee.

Kokemus opettaa ja editointikierrokset kehittävät

Kuten kirjoittamisessa muutenkin, ei tunnekuvauksiakaan tarvitse saada kerralla valmiiksi. Kun vielä kirjoitat raakatekstiä, voi olla helpompaa yksinkertaisesti kertoa, mikä tunne hahmolla on eri tilanteissa. Myöhemmin voit käydä tekstiä läpi ja miettiä, missä kohtaa tunteet kannattaakin avata laajemmin ja kokeilla eri keinoja. Kaikkia ei välttämättä kannata käyttää samassa kohdassa, sillä mikä tahansa tehokeino voi alkaa tuntua liialta, jos sitä käyttää todella runsaasti.

Kirjoittamiskokemus tuo sinulle lisää varmuutta ja löydät myös oman tapasi tunteiden kuvaamiseen. Sinun tunnekuvauksiesi ei tarvitse kuulostaa samalta kuin minun. On rikkautta löytää oma tapansa ilmaista asioita. 

Anna tekstille aikaa ja editoi sitä rauhassa. Kysy esilukijoiden näkemyksiä ja mieti niiden pohjalta, miten haluat tekstiäsi kehittää. Kirjoittaminen on prosessi myös tunnekuvauksen osalta. Kiire ei ole. 

Ensi vuoden alussa tulee 5 vuotta täyteen siitä, kun aloitin työ- ja kansanopistokentällä tuntiopettajana. Paljon on ehtinyt mahtua jo näihin viiteen vuoteen ja uskon, että sama jatkuu tulevaisuudessakin. Kokemusta ja oppia karttuu koko ajan lisää.

Ensiaskeleet pandemian keskellä 

Kohti sanataideohjaajan opintoja alkuvuodesta 2020,  kun korona ei ollut vielä alkanut kurittaa koko maailmaa

Kun sanataideohjaan opinnot käynnistyivät osaltani, minulla oli jo oma visioni kirjoituskursseista, joita haluaisin ohjata (tuolloin en vielä käyttänyt sanaa ”opettaa”). Olin osallistunut itse sekä lähi- että verkko-opetukseen, joista jälkimmäisen koin itselleni varsin mielekkääksi opiskelumuodoksi. 

Lisäksi olin omien kurssikokemusten pohjalta havainnut, että tekstistä suullisen palautteen antaminen, saaminen ja muistaminen on ainakin minulle haastavaa. Ei siksi, että suullisen palautteen saaminen olisi jollain tapaa huono asia, ei sinnepäinkään. Omat ajatukseni ovat kuitenkin hitaita ja minun on saatava prosessoida sekä tekstiä että sen palautetta kaikessa rauhassa, muotoilla sanavalintani huolellisesti, jotta asiat tulevat ulos sellaisina kuin haluan. Itse saadusta palautteesta myös harvemmin muistin mitään kunnollista ja muistiinpanotkin jäivät hatariksi. Lisäksi olin havainnut, että kurssit, joilla käytiin pitkällisiä suullisia palauterinkejä, saivat ajatukseni harhailemaan tai vaihtoehtoisesti jännitin tilannetta niin paljon, että suurin osa asiasta meni minulta sen takia ohitse.

Kokemusteni pohjalta halusin luoda kursseja itseni kaltaisille hiljaisille ja rauhallisesti ajatteleville introverteille. Kursseja, joilla on mahdollista antaa kirjallista palautetta ja suullinen palaute jää vähäisempään osaan. Toiseksi minua kiinnosti alustana verkko, vaikka videoneuvottelun välityksellä ”esiintyminen” tuntui kauhistuttavalta. 

Kun sitten opintojen alussa esittelin näitä ajatuksia, minulle jäi tunne, ettei vastakaikua tullut vaan pikemminkin vastustusta. Sanataiteen ohjaus ei sovi verkkoon, verkossa ei synny aitoa kohtaamista ja verkko-opetus on hankalaa. Kannustuspuheita oli turha odottaa ja mietinkin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Voisiko visioni introverttien verkkokirjoituskursseista koskaan toteutua? Olin jo valmiiksi ahdistunut siitä, etten voisi tehdä harjoitteluani verkossa. Se kun olisi hyvä tilaisuus testata ideani toimivuutta.

Sitten tuli korona. 

Tarvitseeko tuota sen enempää avatakaan? 

Vaikkei pandemia ole iloinen asia, se kuitenkin pakotti maailman yhtäkkiä mukautumaan siihen todellisuuteen, jota olin omien kurssiajatusteni suhteen kaivannut. Yhtäkkiä oli vain pakko hoitaa asiat verkossa. Pidin opintojeni harjoitteluna toimineen kurssin Discordissa ja onnistuihan se ihan kivasti. Ei täydellisesti, mutta osallistujilta tuli kuitenkin hyvää palautetta. Jäin pohtimaan, mitä tarvitsen, jotta voin toteuttaa kursseja entistä paremmin valmistumiseni jälkeen.

Omasta visiosta todellisuutta

Tuore sanataideohjaaja vuoden 2021 alussa

Pandemia ei ollut ohitse, kun valmistuin. Yhtäkkiä se, mistä minua oli suomittu, olikin opettajassa toivottu ominaisuus. Tuntiopettaja, joka haluaa opettaa verkossa, oli kovin tervetullut tapaus. Pääsin ensin Lahden Wellamo-opistoon ja hieman myöhemmin ovet aukesivat myös Espoon työväenopiston puolelle. Kurssitarjontaa oli alkuun ihan vain muutama, mutta suurin osa verkossa! Olin menossa toivomaani suuntaan.

Nyt viisi vuotta myöhemmin korona on onneksi asettunut enemmän kausiflunssan rooliin kuin koko maailman sisälle lukitsevaksi vuosittaiseksi kauhistukseksi. Minä jäin kuitenkin verkkoon, enimmäkseen. Opetan (kyllä, nyt se sana on käytössäni) aina silloin tällöin lyhyitä lähikursseja, jotka tarjoavatkin arkeen mukavaa vaihtelua. 

Enimmäkseen työni tapahtuu kuitenkin omasta työhuoneesta käsin tietokoneen ääressä istuen. Ei kuitenkaan yksin vaan yhdessä opiskelijoiden kanssa. Olen tutustunut kurssien myötä aivan ihaniin ihmisiin, joista osaa en ole koskaan tavannut niin sanotusti todellisessa elämässä. Silti yhteys on syntynyt ja samat tyypit ilmestyvät kursseille yhä uudestaan. Uusiakin opiskelijoita linjoille liittyy joukkoon säännöllisesti. 

Toisin kuin pahimman pandemian aikaan, verkkokurssi on nyt myös opiskelijoille aidosti valinta. Lähitarjontaa on jälleen kattavasti, mutta verkkokurssin voi poimia itselleen, jos aihe kiinnostaa ja aikataulut sopivat. Tämä on varmasti hyvä asia, sillä kukapa haluaisi pakon vuoksi osallistua verkko-opetukseen.

Verkko-open työpiste talvella 2024

Opettajana en silti ole vain tekstin takana vaan aidosti läsnä omilla kasvoillani. Vaikken vaadi opiskelijoitani pitämään kameraa auki kursseilla, itse toimin toisin ja pidän oman päällä suurimman osan aikaa muutamia poikkeustilanteita lukuun ottamatta. Alkuun tämä aiheutti melkoista stressiä, mutta nykyisin en enää juurikaan ajattele asiaa. 

 

Arkea näytön takana

 

Luovan kirjoittamisen opettaja syksyllä 2025

Olen joutunut opettelemaan esiintymistä, jota olen kammonnut aina ala-asteelta asti. Nykyisinkin saan siitä välillä sydämentykytyksiä, mutta ilokseni olen huomannut, että pärjään ja pystyn. Joskus joudun hetken hakemaan sanoja, mutta lopulta ne tulevat. 

Aivan alkuun kirjoitin puheeni sanasta sanaan ja harjoittelin kunkin kurssikerran puhumalla sen läpi vähintään kerran ja videoimalla itseäni. Sitä minun ei onneksi enää tarvitse tehdä. Silti teen melko tarkat kirjalliset muistiinpanot kurssikerroistani aikatauluineen ja pohdintoineen. Ne ovat tukiranka, johon voin nojata ja joiden ansiosta voin luottaa siihen, että paketti pääsääntöisesti pysyy minulla kasassa. 

Näin viiden vuoden jälkeen uskallan todeta, että visioni toimii. Sanataiteen ja luovan kirjoittamisen verkkokurssit eivät missään nimessä ole kaikille sopiva ratkaisu. Ne saattavat kuitenkin olla sopivia kotona viihtyville introverteille sekä muille, joiden arkiaikatauluihin ei mahdu opistolle kiirehtiminen. Tai jopa ulkosuomalaisille, jotka haluavat kotimaisen kirjoittajayhteisön ja luovaa tekemistä samalla, kun ovat jossain aivan muualla kuin kotimaan kamaralla. Muistelisin, että lukuisten suomalaisten paikkakuntien lisäksi kursseilleni on osallistuttu ainakin Italiasta, Hollannista, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista käsin. 

Tätä työtä voi tehdä näin eikä se tarkoita, ettei kohtaamisia ja keskusteluja syntyisi. Kaiken opetuksen ei tietenkään tule olla verkossa, mutta sen tarjoaminen vaihtoehtona mahdollistaa kursseille osallistumisen heille, jotka eivät syystä tai toisesta lähiopetukseen tulisi. Kaikki opettajatkaan eivät verkosta nauti, joten on vain hyvä juttu, että osa tekee työnsä mieluummin lähinä luokkahuoneessa ja verkko painottuu heille, joita se innostaa. Tällaisena IRCin ja mesen kasvattamana pikkunörttinä myös koen, että olen tottunut kohtaamaan ihmisiä verkkoympäristöissä luontevasti.

Siispä katson luottavaisin silmin kohti tulevaisuutta. Verkon mahdollisuudet epäilemättä muuttuvat ja kehittyvät vuosien saatossa. On pysyttävä kartalla ja kehityttävä sekä verkkotaitojen että opettajuuden suhteen. Tämä on kuitenkin sellaista työtä, jonka tekemisestä aidosti nautin ja jonka parissa haluaisin löytää laajenemismahdollisuuksia. Siispä haluan jatkossakin painottaa kurssini verkko-opetukseen ja vierailla lähiopetuksessa satunnaisesti. 

Kiitos upeista 5 vuodesta! Tästä on hyvä jatkaa.