Featured Slider

Vakavasti fanifiktiosta

Fanifiktio on pääosin internetissä julkaistavaa kirjallisuutta, joka ammentaa muiden luomista alkuperäisteoksista. Sen kirjoittaminen on ollut osa elämääni reilut parikymmentä vuotta, enkä ole hylännyt rakasta harrastustani, vaikka tie on vienyt kirjailijaksi. Tänään haluan sanoa muutaman sanan tästä salarakkaastani.




Nyt kun Kristallin lapset -sarja on päättynyt ja saimme S. A. Keräsen kanssa myös yhteisen kokoelmamme, Rajatut, uunista ulos, olen viettänyt kirjailijan lomaa. Käytännössä tämän lomani (joka ei ole lomaa palkkatyöstä) olen kirjoittanut hillittömiä sanamääriä... fanifiktiota.

Miltei kaikki vapaa-aikani heinäkuussa on mennyt tekstiä editoidessa ja uutta paukuttaessa. Tällainen vimma iskee harvoin päälle ja yleensä prosessini ovat pidempiä ja hitaampia. Nyt olen kuitenkin nauttinut vauhdista ja siitä, että jotain syntyy. Yhtään ei harmita, ettei tällä kertaa ole kyse romaanikäsikirjoituksesta, vaikka romaanimittaista tekstiä työstänkin (tai itse asiassa kahta, mutta palaan tähän joskus myöhemmin toisessa postauksessa).


Mikä ihmeen fanifiktio?


Lainaus englanninkielisestä Wikipediasta:

Fan fiction or fanfiction (also abbreviated to fan fic, fanfic, fic or ff) is a type of fictional text written by fans of any work of fiction where the author uses copyrighted characters, settings, or other intellectual properties from an original creator as a basis for their writing. Fan fiction ranges from a couple of sentences to an entire novel, and fans can both keep the creator's characters and settings or add their own. Fan fiction is a form of fan labor.

Fan fiction can be based on any fictional (and sometimes non-fictional) subject. Common bases for fan fiction include novels, movies, bands, and video games.


Ajauduin kirjoittamaan fanifiktiota tietämättä koko termiä. Olin kai noin 12-vuotias ja Prätkähiiret-sarja kaipasi mielestäni lisää ja parempia jaksoja. Koska niitä ei tullut, päätin kirjoittaa jaksot itse.

Myöhemmin innostuin kirjoittamaan Harry Potter -hahmoille romanttisia seikkailuja, ja siinä kohtaa löysin myös muut fanifiktion parissa viihtyvät potteristit. Pääsin osaksi yhteisöä ja sain harrastukselleni nimen.

Sittemmin Potterit ja Prätkähiiret ovat jääneet taakse. Kirjoitan fanifiktiota enimmäkseen japanilaisista roolipeleistä ja jonkin verran myös mangasta/animesta. Kirjojen pohjalta kirjoittaminen ei oikeastaan edes kiinnosta vaan mieluummin sukellan visuaalisempiin maailmoihin, jotka saan sitten itse taivuttaa kirjalliseen muotoon.

Minulla on taipumus ihastua fiktiivisiin hahmoihin, ja haluan kirjoittaa kyseisille hahmoille laajempia tarinoita kuin alkuperäinen teos tarjoaa. Fanifiktio on tähän oiva keino, ja samalla se on vapaa leikkikenttä, jossa saan tehdä aidosti, mitä minua huvittaa.

Nimittäin edes indiekirjojen kirjoittaminen ei aina tunnu sellaiselta. Kirjojani työstäessä otan lukijat eri tavalla huomioon kuin fanifiktiota kirjoittaessa. Vaikka kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, fanifiktion kohdalla tämä pätee syvemmällä tasolla. Totta kai olen ilahtunut, jos joku lukee myös kirjoittamaani fanifiktiota, mutta ne tarinat eivät mene samanlaisen seulan läpi kuin kirjani.

Fanifiktiotarinoissa en jätä kohtauksia pois sen takia, että ne eivät välttämättä vie juonta eteenpäin vaan ovat ainoastaan hahmojen kuumottelua varten. Saatan myös tunkea mukaan kasan kliseitä ihan vain siksi, että se on kutkuttavan ihanaa. Kirjoissani mietin näitä asioita paljon enemmän ja karsin pois turhuudet, vaikka ne olisivat suloisen kuumottavia turhuuksia.

Tästä syystä pidän fanifiktion kirjoittamista lomana. Teen, mitä minua sattuu huvittamaan, ja heittäydyn täysin vapaaksi kaikista (itse asetetuista) kirjoittamisen kahleista.


Kummallista suhtautumista muilta


Aika pian Potter-päivien alettua opin yhden asian: fanifiktion kirjoittamisesta puhuminen saa aikaan kieroja katseita, kritiikkiä, suoranaisia solvauksia ja laskee arvoa kirjoittajana joidenkin ihmisten silmissä.

Okei, itse asiassa opin aika monta asiaa.

Olen ollut reilut 15 vuotta erilaisissa kirjoittajayhteisöissä ja yhä tänä päivänä törmään ajoittain negatiivisiin asenteisiin fanifiktion kirjoittajia kohtaan.

Olen kuullut mm. että fanifiktio on B-luokan kirjallisuutta ja että sen kirjoittajat eivät vain osaa luoda mitään omaa. Fanifiktion on myös sanottu olevan ajan tuhlaamista, koska saman ajan voi käyttää romaanikäsikirjoituksen työstämiseen. Se on myös epäkunnioittavaa kirjailijoita kohtaan (vaikka kirjoittaisi peleistä, kuten minä, tätä en vieläkään tajua... voisiko joku selittää, kiitos?). Fanifiktio on varastamista, alkuperäisteoksien pilaamista ja silkkaa irstailua. Lista jatkuu loputtomiin.

Käytännössä siis fanifiktio on kirjallisuuden pahis, joka pitää äkkiä potkia maan rakoon. Ainakin se on harrastus, jota pitäisi vähän hävetä.

Olen siitä ikävä ihminen, etten suostu häpeämään harrastuksiani.


Miksi fanifiktio on mahtavaa?


Fanifiktio on kirjoittamista ja jo siksi se on mielestni arvokasta.

Kyllä, tarinoiden joukosta löytyy löysiä rakenteita, silkkaa seksiä, hahmojen kuumottelua vailla mitään juonta ja kyseenalaisia teemoja. Joku on kuitenkin laittanut aikaa myös noiden tekstien kirjoittamiseen ja samalla kenties kehittynyt kirjoittajana hieman paremmaksi. Fikkien kirjoittaminen siis kehittää kirjoittajana samalla tavalla kuin muu kirjoittaminen.

En kuitenkaan halua typistää fanifiktiota kirjoitusharjoitukseksi, koska fanifiktion funktio ei ole olla vain hyödyllistä toimintaa. Sen on tarkoitus viihdyttää niin kirjoittajaa itseään kuin mahdollista lukijaa.

Pidän myös tympeänä kriitikin siitä, etteivät fanifiktion kirjoittajat luo mitään omaa. Vaatii nimittäin melkoista taitoa käsitellä jonkun toisen luomia hahmoja uskottavasti. Samalla  hahmoja on usein kehitettävä eteenpäin, koska alusta loppuun samana pysyvää hahmoa ei ole välttämättä kiva kirjoittaa (eikä se miellyttäisi lukijoitakaan). Tämä kehityskaari tapahtuu alkuperäisteoksen luomissa puitteissa, joten hahmoon on tutustuttava erittäin hyvin, jos haluaa onnistua. Sama pätee muiden luomiin maailmoihin. Jotta niistä voi kirjoittaa uskottavasti, on tehtävä taustatyötä ja otettava asioista selvää.

Toki kaikki eivät suhtaudu fanifiktion kirjoittamiseen vakavasti eivätkä edes halua tehdä isoa taustatyötä tarinoitaan varten. He kenties vain kirjoittavat kivoista hahmoista sen enempää miettimättä, ja sekin on hieno tapa harrastaa fanifiktiota. Ehkä fanifiktion mahtavuus perustuu juuri siihen, että kukin tekee sitä omalla tavallaan.

Fanifiktio on rajaton maailma, jossa seikkailut ja löytöretket eivät lopu koskaan. Toisille kyse on hetken huvista, joka riipaistaan kasaan tunneissa, toiset upottavat jopa vuosia tarinansa työstämiseen. Fanfiktiota luodaan monin eri tavoin, mutta sen ytimessä on rakkaus. Rakkaus alkuperäisteoksia ja kirjoittamista kohtaan.

Ja jos kysyt tältä kirjailijalta, rakkaus kirjoittamista kohtaan on kaikki kaikessa.


PS. Jos haluat kirjojeni lisäksi kurkistaa kirjoittamaani fanifiktiota, klikkaa itsesi Ficcikirjastoon!

Vieraskynä: Kuoleman kysymys -pienoisromaani

Julkaisemme kirjailija S. A. Keräsen kanssa yhteisen kokoelman, Rajatut, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi pitkää novellia, Ennen sadetta ja Verenperintö, jotka olen esitellyt aikaisemmin. Tänään ääneen pääsee Keränen. Lue Kuoleman kysymys -pienoisromaanin taustoista ja kurkista lukunäytettä tarinasta.

Anna

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Sanottakoon se heti alkuunsa. Kuoleman kysymyksen ongelma on, että siitä on hyvin vaikea kertoa juuri mitään spoilaamatta tarinaa. Tämän pulman kanssa painin jo takakansitekstiä muotoillessani. Mitä tästä nyt sanoisi? ”Siinä on kuolemanenkeleitä, ihmisiä ja lentokoneita. Se sijoittuu menneisyyteen.” Ehkä onkin tarinan sisällön sijaan parempi keskittyä taustojen avaamiseen.

Lentojuttunakin tunnetun pienoisromaanin idea ei ole uusi. Ensimmäisen kerran yritin sitä joskus kuusi tai jopa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin tarinan siivet eivät oikein ottaneet tuulta alleen (pun totally intended). Viime marraskuussa ryhdyin uuteen yritykseen ja rykäisin aika lailla sekä henkilöhahmot että juonen uusiksi. Raamit säilyivät silti samoina, koska kyseessä on todelliseen historialliseen tapahtumaan kiinteästi liittyvä tarina.

Pienoisromaani on minulle uusi aluevaltaus, koska yleensä tapaan kirjoittaa yli 100 000 sanan tekeleitä – alle 30 000 sanassa pysyminen voidaan katsoa tälle jaarittelijalle jonkinmoiseksi saavutukseksi. Olen kuitenkin luultavasti käyttänyt Kuoleman kysymykseen yhtä paljon aikaa kuin täyspitkään romaaniin, kiitos jatkuvien historiallisten faktojen tarkistelun. Tarina lähti liikkeelle novellina, mutta aika nopeasti ymmärsin, että se vaatii paisuttamista. Tein samaan aikaan kirjoittamisen perusopintoja ja päädyin käyttämään Kuoleman kysymystä Tekstikokoelma-kurssilla. Opettaja pystyi toki lukemaan vain alkupään ja synopsiksen tekstin laajuuden vuoksi, mutta silti sain tarinan työstämiseen hyvin käyttökelpoisia vinkkejä. Myös muilta esilukijoilta, niiltä, jotka ovat lukeneet koko jutun, on tullut arvokkaita kommentteja.

On ehkä syytä mainita erityisesti vanhoille lukijoilleni, että kyseessä ei ole sateenkaaritarina, vaikka joitain sateenkaarevia elementtejä pystyykin tekstistä bongaamaan. Kuitenkin, tyylilleni uskollisena, Kuoleman kysymys yhdistelee eri genrejä ja tyylejä. Siinä on romanssia, jännitystä ja huumoriakin. Historiallisesta viitekehyksestä huolimatta siitä löytyy moderneja ilmauksia ja hiuksenhienoja kannanottoja mm. tasa-arvoon liittyen, koska kuolemanenkelit katselevat ihmisten maailmaa ulkopuolisen, lähestulkoon ajattoman olennon silmin. Ja muuten, melkeinpä suosittelen, että mikäli ei tunnista tarinan historiallista viitekehystä, pidättäytyisi googlettamasta ennen kuin on päässyt loppuun.

Romaania työstäessäni olen innostunut luomistani kuolemanenkeleistä sen verran, että saatan tulevaisuudessa kirjoittaa heistä vielä lisää. Ja se takakansitekstihän kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään seuraavasti: Kuolemanenkeli Jackie joutuu vaikean moraalisen valinnan eteen, kun kesken työkeikan hänen on päätettävä, rikkoako kuolemanenkelten sääntöjä sekaantumalla ihmisten kohtaloihin vai antaako itselleen tärkeän ihmismiehen kuolla lento-onnettomuudessa.

Alta löytyvä tekstinäyte on kolmannen luvun alusta. Koska editointi jatkuu vielä, pienet muutokset ovat mahdollisia.



Kuoleman kysymys


3. luku



Kuva: StockSnap / Pixabay
Periaatteessa Länsi-Saksaa huonompiakin niittopaikkoja oli, mutta Jackie olisi silti mieluummin ollut Roomassa. Koska hänen työvuoronsa alkaisi vasta varhaisaamulla ja koska oli kesäkuinen launtai-ilta, hän oli lähtenyt nuuskimaan paikallista yöelämää. Hän oli ensin harkinnut keskustan kallista yökerhoa, mutta tuumannut sitten, että jokin sivukadun hämärä ja savuinen kellariklubi tarjoaisi mielenkiintoisemman ikkunan ihmisten elämään. Niin se oli toistaiseksi tehnytkin, hän totesi seuratessaan vuoronperään erään seurueen riitaisaa ihmissuhdedraamaa ja erittäin humaltuneen, erittäin nuhruisen pöytäkunnan kortinlätkimistä. Jos hänen olisi pitänyt lyödä vetoa, ihmissuhteisiin keskittynyt porukka alkaisi nujakoida ensin, mutta vain siksi, että pelurit alkoivat olla liian humalassa edes nousemaan tuoleiltaan ja heppujen sätkissä paloi muutakin kuin tupakkaa.

Yksinäisen naisen oli vaikea päästä yökerhon kynnyksen yli. Jackie myönsi kallistuvansa enemmän feminiinisiin muotoihin (toisinaan hän viihdytti itseään antamalla ihmisten päättää), mikä oli näinä sukupuolten eriarvoisuuden vuosina epätavallinen ratkaisu kuolemanenkelille. Hän tunsi ainoastaan kaksi muuta naispuolisena viihtyvää kollegaa, toinen työskenteli jossain Itä-Aasian suunnalla ja sai tiemmä sukupuolierottelun lisäksi niskaansa roturasismia, toinen oli heidän osastoonsa kuuluva Astrid Lund, josta juoruttiin, että tämä oli toiminut aikoinaan valkyriana.

Kuva: skip604 / Pixabay
Tänä iltana hän oli joutunut muovaamaan itselleen miehisemmät piirteet ja vaateparren, jotta portieeri laskisi hänet sisään. Asetuttuaan baaritiskille hän oli palautunut mukavampaan muottiinsa, pikkuhiljaa, pala kerrallaan niin, ettei ihmissilmä rekisteröinyt muutosta. Joku saattoi ihmetellä, missä hänen seurueensa oli, mutta kukaan ei ollut toistaiseksi tullut häätämään. Juomanlaskija teki hänen pyytämänsä cocktailin, mutta Jackie pani merkille, että miehen syrjäsilmä tallensi hänen liikkeitään ja kenties tämän pään päällä leijui ajatuskupla, ’Eikö tuo nainen ollut äsken mies?’ Hampurin savuisissa kellariklubeissa ei vain oltu niin tarkkoja kuin lätäkön takana, joten hän arveli saavansa jatkaa istuskeluaan niin kauan kuin ei herättänyt liikaa huomiota.

Hänen suunnitelmansa oli ollut tunnin, kahden vierailu ja sitten hotellille nappaamaan vähän unta ennen työkeikkaa, mutta luonnollisesti se suunnitelma meni uusiksi. Hän oli puolivälissä liian imelää ja liian kermaista drinkkiään, kun hänen näkökenttänsä laidalla häivähti tumma hahmo. Ei tarvinnut edes kuolemanenkelin kuudetta aistia, niin selvästi vieras halusi hänen huomaavan. Tulijan strategiaan kuului silti jostain syystä odottaa, että hän käänsi päätään, ennen kuin tämä puhutteli häntä.

”Iltaa, neiti.”

Kuva: StockSnap / Pixabay
Jackie ei vastannut ennen kuin oli tehnyt hemmosta pika-analyysin, antanut katseensa lipua mustista hiuksista kiiltävien bootsien kärkiin. Valkoisesta paidasta oli jäänyt useampi nappi napittamatta, rintaa vasten lepäsi suuri hopeinen risti raskaan korun varassa. Olkia verhosi nahkatakki, jalkoja tummat farkut. Jollekin toiselle aikakaudelle tukka olisi ollut liian pitkä, mutta tällä vuosikymmenellä sitä olisi voinut nimittää jopa lyhyeksi. Se oli harottu epätasaisesti taaksepäin geelillä, kostealta näyttävät suortuvat kieltäytyivät pysymästä päälaella ja kurottelivat eroon muodostelemasta, osa sivuille, osa kasvoille. Jackien oli myönnettävä, että tyyli oli paljon enemmän hänen mieleensä kuin juuri muoti-ilmiön roolia tavoitteleva miesten hippitukka keskipäänjakauksella. Hiusten mustuus nosti yhdessä kajaalirenkaiden kanssa jäänsiniset silmät tyrkylle kasvoista, leuasta erottui vuorokauden vanha sänki, joka täydensi rosoista tyyliä. Rokkarin käry leijui miehen ympärillä sakeana ja kauas kantavana, pakotti erottumaan massasta, joka oli pukeutunut samettihousuihin ja kauluspaitaan.

”Oletko täällä yksin?”

Jackie pyöräytti pilliä vaaleanpunaisessa juomassaan. ”Saatanpa ollakin.”

Hän sai vastaukseksi häivähdyksen hymyä. Tämän miehen moraalikäsityksiä ei yksinäinen naisihminen baarissa tuntunut rikkovan, tai kenties tyyppi piti häntä helppona nakkina. Siinä tämä erehtyi – jos kohta mies oli niin viehättävä, että Jackie saattaisi tällä kertaa poiketa periaatteistaan. Hän oli ehtinyt jo harmitella vuosikymmenen lopun outoa muotia, joka kasvatti miehille jeesustukan ja -parran tai pahimmassa tapauksessa pelkät viikset ja vaatetti heidät psykedeelisiin pallopaitoihin ja haaroihin liimattuihin kangashousuihin, joista pystyi mittaamaan kantajansa varustelutason yhdellä vilkaisulla. Hyi olkoon.

”Sopiiko istua?” mies kysyi ja odottamatta vastausta veti baarijakkaran alleen ja vinkkasi baarimikolle, jonka huomio oli jo heissä. ”Neidille toinen samanlainen.” Sormi heilahti Jackien drinkkilasin suuntaan.

Kuva: Eisenmenger / Pixabay
”Oikeastaan ottaisin mieluummin Tequila Sunrisen”, Jackie huomautti. Hän oli tilannut Pink Squirrelin vain saadakseen tietää, mikä sekoituksessa oli niin ihmeellistä, ja todennut, etteivät kermaiset cocktailit olleet hänen makuunsa.

Hymy miehen huulilla leveni. Jackie näki saalistajan sen takana. Mikäs siinä, hän voisi kyllä katsoa, kuinka kauan gentlemannin elkeet kestäisivät. ”Tequila Sunrise siis. Minulle huurteinen.”

Baarimikko nyökkäsi. ”Tulossa.”

Juomanlaskijan täyttäessä heidän tilaustaan Jackie tajusi äkkiä, että lähimpien pöytäkuntien huomio oli heissä. Tai ei oikeastaan vain lähimpien vaan kaikkien, joilla oli näköyhteys, poislukien juopunut pokeriremmi ja tosielämän saippuaoopperatähdet. Hän kääntyi tuolillaan, loi töllöttäjiin kysyvän katseen: Mitä hittoa nyt? Kai yksinäisen naisen on sallittua ottaa vastaan tarjottu drinkki? Jotkut reagoivat hänen mulkaisuunsa ja käänsivät päänsä, toiset jatkoivat pällistelyään. Jotkut katsoivat suoraan hänen ohitseen nahkatakkiasuiseen mieheen ja mutisivat toistensa korviin.

Tuijottakaa nyt sitten, Jackie tuhahti mielessään ja pyörähti takaisin mieheen päin. Kun tämä istui niin lähellä häntä, hän tajusi kunnolla, kuinka kookas tämä oli. Hän oli 178-senttisenä pitkä naiseksi, mutta hänen uusi tuttavuutensa päihitti hänet ainakin viidellätoista sentillä. Hartiat olivat niin leveät, että tällä täytyi olla vaikeuksia löytää istuvia vaatteita. Silti tämä ei näyttänyt kehonrakentajalta, vaikka hyvässä kunnossa olikin.

Jackie ei voinut kieltää, että piti näkemästään. Piti kovasti.