Featured Slider

Tuulen taiston 1. luku

Kristallin lapset -sarjan päätösosa, Tuulen taisto, ilmestyy tänä vuonna. Viimeinen editointikierros on yhä meneillään, mutta halusin silti tarjoilla teille lukijoille jo pienen maistiaisen tarinasta. Siispä tässä luettavaksi kirjan ensimmäinen luku.

Tuulen taisto


Luku 1


Nahahan pellot levittäytyivät Sennan edessä niin tuttuina, että hänen rintaansa alkoi puristaa ja hengitys kulki pihisten. Kasvavan viljan tuoksu sekoittui mehevään multaan. Sadonkorjuun aika olisi pian. Sennan sydän jysähti. Syksyn olisi pitänyt olla pidemmällä ja viljan jo leikattu, läheisen metsän hehkuvan väriloiston olla vaihtumassa ruskeuteen ja lehdettömiin oksiin. Aika oli jälleen nyrjähtänyt, ja Senna oli päätynyt johonkin muualle kuin missä hänen kuuluisi olla.

Missään ei näkynyt kiintopistettä todellisuuteen, ei keinoa palata Vesikristallin temppelille, ellei Senna sitten aikonut kävellä sinne. Ei sillä, että hän olisi tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi matkattava. Tuuli puhalsi hiukset kasvoille ja työnsi selästä kuin olisi halunnut saada hänen jalkansa liikkeelle. Senna keskittyi tuntemaan tuulen ihollaan. Aiemmissa näyissään hän ei ollut voinut koskettaa mitään. Hän oli vain nähnyt ja kuullut asioita. Toisaalta hän muisti istuneensa sängylle, mutta oliko hän todella istunut. Hän ei osannut sanoa. Nyt kuitenkin multa möyri paljaiden varpaiden väleihin ja viljan korret kutittelivat sääriä. Maailma tuntui todellisemmalta kuin koskaan aiemmin.

Senna tunnusteli maata varpaillaan ennen kuin uskaltautui astumaan eteenpäin. Kamara oli aito, hitusen viileä ja kostea, joten aiemmin päivällä oli luultavasti satanut. Nyt aurinko oli jo piiloutumassa puiden lomaan, eikä pelloilla näkynyt ketään, ei edes niiden laitamilla. Pienen kylän ikkunoista kuitenkin kajasti valoa.

Sennan askeleet kiihtyivät, kunnes hän jo juoksi. Multa tarttui varpaisiin, mutta hän ei välittänyt syöksyessään kohti kotitaloaan. Kyyneleet kiipesivät silmille, vaikkei suru puristanut. Silti juuri nyt kaikki tuttu ja turvallinen hyökyi hänen ylitseen. Sara ja isä olivat täällä. Hän saisi nähdä heidät vielä kerran ennen kuin jatkaisi matkaansa kohti Tuulikristallin temppeliä ja auttaisi Momia herättämään maakristallin. Hän saisi tilaisuuden kertoa, mitä oli tapahtunut. Tilaisuuden kysyä, mikseivät isä ja Sara olleet koskaan paljastaneet totuutta hänen syntyperästään. Asiat voitaisiin puhua auki, selvittää kerta kaikkiaan. Sen jälkeen olisi kevyempi matkustaa.

Tuttu talo nousi edessä yhtä tomerana kuin aina mutta siinä oli jotain erilaista kuin ennen. Katto oli suoremmassa, ehkä jopa ruskeampi kuin aiemmin, ikkunat näyttivät kirkkaammilta ja verhot puhtaammilta, pihassa seisovat puut liian pieniltä ollakseen samoja, jotka Senna muisti edelliseltä vierailultaan. Hänen askeleensa hidastuivat ja pysähtyivät lopulta ikkunan taakse. Sisällä erottui yksi lamppu, jonka ääreen oli istahtanut viimeisillään raskaana oleva punapäinen nainen. Hetken Senna luuli Saran tulleen isän luokse vieraisille, mutta naisen piirteet olivat erilaiset kuin siskon, ja silti niin kovin tutut.

“Äiti!” sana muodostui Sennan huulilla. Parahdus leikkasi iltaa mutta nainen ikkunan toisella puolella ei havahtunut, vaikka Senna tiesi, että äänet kantoivat sisälle erittäin hyvin. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä äiti saattaisi kadota, jos häntä häiritsisi. Sydän pamppaili rintaa vasten ja kipusi ylemmäs kuristamaan kurkkua. Miten äiti saattoi olla täällä? Oliko tämä todellisuutta vai näky menneestä? Polttava halu sännätä sisälle ja heittäytyä äidin syliin korvensi Sennaa mutta hän pysytteli paikoillaan.

Huoneeseen astui toinen hahmo. Senna tunnisti isänsä, jonka olemus oli kuitenkin nuorempi kuin hän muisti. Kyllä, hän oli jotenkin päätynyt menneisyyteen.

“Annoin Saralle yrtit, ja hän nukkuu pian. Meidän on tehtävä se tänä yönä”, isän sanat kantoivat ikkunan läpi.

Äiti hieroi ohimoitaan kulmat kurtussa.

“En tiedä, onko se oikein…”

“Teillä kaikilla on edessänne parempi elämä, kun totuus ei paista jokaiselle vastaantulijalle. Kasvatan lapset kuin omani, ja siltä heidän tulee myös näyttää. Ihmisen lapsilta, ei haltiavaihdokkailta.”

“En halua tuottaa Saralle kipua.”

“Parantaja lupasi, ettei tyttö kärsi kohtuuttomasti. Ajattele sitä kipua, jota hän tuntee, kun toiset lapset kiusaavat häntä töröttävistä korvista. Ajattele naimakauppamahdollisuuksia. Ei tässä kylässä tai naapurissa kukaan puolihaltiaa nai kuin uhattuna.”

“Sinä kuitenkin kelpuutat minut?”

“Olisin kelpuuttanut sinut jo aikaisemmin. Ei ole sinun syytäsi, että se haltiakloppi langetti päällesi loitsun. Hänellä oli kristallilta saatuja epäluonnollisia voimia, joilla hän sinut vietteli. Mutta nyt olet turvassa, ja kun leikkaamme lasten korvat, ei heilläkään ole enää hätää.”

Äiti puisteli päätään mutta nyökkäsi heti perään. Päättäväisyys työntyi hänen kasvoilleen, kun hän silitteli vatsakumpuaan.

“Heidän vuokseen mitä tahansa.”

“Mitä tahansa”, isä vastasi. “He eivät tarvitse totuutta vaan turvaa. Lupaan suojella teitä kaikkia.”

Senna tajusi painaneensa nenänsä ikkunaan ja vetäytyi nopeasti taaksepäin. Lasiin ei jäänyt jälkeä, ei edes illan viilentymisen myötä huurtuneesta hengityksestä. Hän suuntasi askeleensa ulko-ovelle ja yritti vetää sen auki, mutta käsi tapasi vain tyhjää.

Minä haluan sisälle, minun on nähtävä Sara, ajatus puski mieleen väkisin. Seuraavassa hetkessä hän huomasi seisovansa piskuisessa eteistilassa, vaikkei ollut koskenut oveen. Henkäisy karkasi huulilta, ja Senna läiskäisi käden suunsa eteen. Hän ei halunnut tulla kuulluksi sen enempää kuin nähdyksikään siitä huolimatta, että samaan aikaan olisi ollut ihanaa vielä kerran painaa pää äidin syliin. Senna ei edes tiennyt, kumpi olisi kamalampaa; se, että äiti näkisi hänet vai se, ettei näkisi.

Sara löytyi samasta sopesta, jossa hän oli nukkunut kesäkaudet yhdessä Sennan kanssa. Sisko näytti kuitenkin liian nuorelta, paljon nuoremmalta kuin Senna muisti. Sara oli niin viaton. Käsi oli rutistunut reikäisen räsyn ympärille ja peukalo eksynyt huulten väliin. Sara oli vielä niin pieni, ettei voinut mitenkään muistaa.

Jotain humahti Sennan läpi, ja hän hypähti kauemmas. Isä kumartui soppeen ja nosti Saran syliinsä niin, että tytön pää retkahti. Silti Sara ei edes inahtanut vaan jatkoi raskasta untaan. Isä silitti tytön tukkaa hellemmin kuin Senna muisti. Hänen mieleensä oli palanut kuva kädestä, joka kuritti, ja suusta, joka muistutti siitä, miten kelvottomasti hän oli toiminut, vaikka hän oli yrittänyt olla kiltisti.

“Hän olisi voinut olla omani alusta asti”, isä sanoi. “Tehdään hänestä nyt ihminen.”

“Pelkään, että jotain menee pieleen.”

“Sain tarkat ohjeet. Ei hänellä ole hätää.”

Isä kantoi Saran äidin syliin Sennan tuijottaessa vieressä. Kumpikaan ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi nähnyt hänet. Sennasta oli tullut näkymätön perheelleen, olematon. Kenties kyse ei edes ollut pelkästä näyssä kulkemisesta. Isä oli lakannut välittämästä, kun hän oli lähtenyt temppeliin. Hän oli pettänyt isän toiveet tavallisesta elämästä Nahahan tyttärenä ja valinnut toisen tien. Tien, jolta isä oli kenties yrittänyt häntä suojella.

Isä kastoi puhtaan liinan kellertävään nesteeseen, josta nousi pistävä haju. Liinalla hän pyyhki huolellisesti terävimmän veitsensä samalla, kun äiti siirsi Saran hiukset huolellisesti sivuun. Pienet suipot korvat kohosivat kohti kattoa sievinä, täydellisinä, samanlaisina kuin Neralla. Senna painoi kädet suunsa eteen, kun isä asetti veitsen vasten Saran ihoa ja viilsi. Kesken leikkauksen Sara alkoi ynistä ja kyyneleet puskivat hänen poskilleen. Isä kiskaisi viillon loppuun, ja korvan suippo kärki putosi lattialle. Verta oli kaikkialla.

“Nopeasti! Käännä hänet!”

Isän ääni oli muuttunut kylmän käskeväksi. Äiti oli kalvakka mutta totteli ja käänsi Saran toisinpäin sylissään, vaikka tyttö itki jo ääneen ja veri tahrasi äidin rinnukset.

Enää Sara ei pysynyt paikoillaan. Hänen silmänsä avautuivat sumeina ja kirkuna leikkasi iltaa, kun isä kävi toisen korvan kimppuun. Senna huusi yhdessä siskon kanssa eikä voinut olla katsomatta, vaikka halusi juosta karkuun. Sara rimpuili äidin sylissä ja veitsi jätti korvaan röpelöisen reunan, joka ei paranisi koskaan kauniin tasaiseksi.

“Ah, vauvakin hermostuu.”

Ähkäisyt karkasivat äidin huulilta samalla hetkellä, kun isä sai toisen korvan kärjen nyrhittyä irti. Isä joutui sieppaamaan huutavan ja verta vuotavan Saran äidin sylistä, kun äiti taipui kaksin kerroin ja painoi vatsaansa.

“Se aistii vain sinun pelkosi”, isä sanoi. Hänen äänensä oli hutera ja kasvot vitivalkoiset, mutta silti hän ryhtyi puhdistamaan Saran haavoja. Sisko ei suostunut pysymään paikoillaan, joten toimenpide näytti epätoivoiselta.

Senna kääntyi ympäri. Hän ei pystynyt katselemaan enempää vaan syöksyi suoraan seinän läpi ulos pimenevään iltaan. Pari kyläläistä oli pysähtynyt talon eteen kummeksuva ilme kasvoillaan, mutta kukaan ei pyrkinyt kohti ovea, ei yrittänyt selvittää, mistä meteli johtui. Senna juoksi, juoksi, juoksi, kunnes saapui toriaukiolle ja pysähtyi hengittämään. Hän ei ollut hengästynyt ja silti hänestä tuntui, että sydän puristuisi rinnasta ulos ja kurkku kuroutuisi umpeen. Päässä pyöri ja vatsa halusi kääntyä ympäri. Hän kosketti omia korviaan ja tunsi jälleen niiden röpelöisyyden. Sama oli tapahtunut myös hänelle. Siitä huolimatta, miten Sara oli kärsinyt, isä ja äiti olivat päättäneet leikata myös Sennan korvat.

Senna ei edes tiennyt, oliko silpominen vai valehtelu pahempaa siitä huolimatta, että molemmat oli puettu suojelemisen huntuun. Hänellä oli oikeus tietää totuus taustastaan mutta se oli riistetty häneltä. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, että hän oli muutakin kuin köyhä tyttö pienestä kylästä. Hän voisi olla enemmän, hän voisi tehdä enemmän. Hänet oli tarkoitettu auttamaan Momia ja pelastamaan maakristalli, vaikka hänen voimansa tuli vedeltä.

“Senna? Oletko sinäkin kuollut?”

Senna pyörähti ympäri. Hän oli kuvitellut, ettei kuulisi tuota ääntä enää koskaan. Hän oli itse riistänyt siltä vapauden jatkaa elämää.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Vuosi 2019

Eletään vuoden viimeistä päivää ja on aika katsoa taaksepäin. Mitä tuli tehtyä ja mitä ei? Jäikö vuodesta lopulta mitään käteen?

Vilkaisin huvikseni, mitä puhuin vuosista 2018 ja 2017 vastaavissa postauksissa. Molemmissa toistui sama teema: väsymys. Valitettavasti siitä en ole täysin päässyt eroon vieläkään. Olen kuitenkin taas oppinut jotain tahdin himmaamisesta ja kenties jonain vuonna vielä löydän itselleni sen sopivan vauhdin tehdä asioita uuvuttamatta itseäni.

Viime vuonna puhuin siitä, että vuoden 2019 alku tulee olemaan muutosta ja myllerrystä. Sitä se todellakin oli. Oli muutto Espooseen ja sen myötä tutun työpaikan jättäminen taakse. On ollut työttömyyttä ja uutta työtä ja sitten taas työttömyyttä. On ollut myös sairaalareissua ja siitä toipumista. Menoa vähän liikaa omaan makuun ihan kirjoittamisen ulkopuolella. Silti olen ehtinyt myös kirjoittaa, mihin olen tyytyväinen.

Vuodesta jäi tunne, ettei toista samanlaista, kiitos. En kaipaa tällaista kaaosta elämääni vaan tasaisuutta, sillä siitä jaksaminen kumpuaa. Kun arki rullaa, rullaa myös teksti ja olo pysyy hyvänä.



Päättymisiä ja palkintoja


Aloitin kirjoittamisen perusopinnot tammikuussa 2018 ja sain ne päätökseen kesäkuussa 2019. Aina ei ollut ihan helppoa, ei varsinkaan silloin, kun oli töitä samaan aikaan. Silti nautin opiskelusta. Tuntui, että vihdoin opiskelin jotain sellaista, jota minun kuuluikin. Olin oikeassa paikassa. Tästä syystä oli surullista, että opinnot päättyivät.

Olisin toki voinut samantien jatkaa aineopintojen pariin, mutta sain keväällä tiedon, joka muutti sen suunnitelman. Siitä vähän myöhemmin.

Päättymisiin liittyy myös se, että kirjoitin miltei koko vuoden Kristallin lapsien päätösosaa. Loka-marraskuun vaihteessa se lähti vihdoin esilukijoille ja on nyt palautunut omalle työpöydälläni. Täysin valmista ei siis tämän vuoden puolella tullut, mutta loppumetreillä ollaan. Edessä on vielä editointirupeama ja sen jälkeen teksti suuntaa oikolukuun. Yksi matka päättyy sen myötä.

Näin päättymisien lisäksi vuoteen mahtui myös pari palkintoa. Osallistuin yhteensä neljään kirjoituskilpailuun: Novaan, Luovuudella lentoon ry:n novellikilpailuun, Möllärimestariin ja Portin novellikilpailuun. Kahdesta kisasta tärppäsi, joten voittoprosentti tälle vuodelle oli aika makoisa.

Novellini Neiti Sakura voitti Luovuudella lentoon ry:n kilpailun aikuisten sarjan, mistä toki lämmin kiitos tuomaristolle. Missä sydän -romaani taas pääsi 2. sijalle Möllärimestarikilpailun romaanisarjassa. Suuret kiitokset myös sinne!

Novasta ei sijoittumista tullut eikä Portistakaan, mutta jälkimmäisestä löysin oman nimimerkkini loppukilpailuun päässeiden joukosta. Se oli hymyilyttävä yllätys. Ehkä sinne lähetetyssä novellissa on potentiaalia, joten saatan jatkaa sen työstämistä jossain kohtaa.


Julkaisuja


Ensin meinasin sanoa, etten julkaissut tänä vuonna yhtään kirjaa, mutta itse asiassa se ei ole täysin totta. Pelikasvattajan käsikirja 2 tuli ulos alkuvuodesta, ja siinä on kaksi kirjoittamaani artikkelia mukana. Jostain syystä pääni ei suostu vieläkään tajuamaan, että olin tekemässä tätä projektia.

Muita virallisia julkaisuja vuodella 2019 ei kuitenkaan mahtunut. Epävirallisempaa sen sijaan puuhasin vähän varjoissa. 

Olen parina viime vuonna osallistunut fanzine-projekteihin ja tavallaan ihastunut niihin. Halusin sellaiseen myös tänä vuonna, mutta yksikään hakuni ei tärpännyt. 

Kun kukaan ei kelpuuttanut minua tekijäporukkaan, päätin sitten tehdä kaiken itse, koska miksipä ei. Kyllä neljä romaania julkaisseelta indiekirjailijalta nyt yhden fanzinen tekeminen sujuu, ei siihen muita tarvita. Ja sujuihan se. Tosin ei täysin yksin. Käytin esilukijaa ja sain myös kannelle tekijän. Lisäksi fanzinessa on ainoastaan fanifiktiota, koska en ole kuvataiteilija.

Projekti oli omanlaisensa puserrus, mutta sain Kaiken jälkeen, Final Fantasy VII -fanzineni joka tapauksessa kasaan. Tekeminen oli hauskaa, mutta sanottava on, että yhdessä muiden kanssa olisi luultavasti ollut hauskempaa. Ehkä taas jonain vuonna minut huolitaan porukkaan mukaan ja pääsen osallistumaan isompaan fanzineen.


Katse kohti tulevaa


Kuten sanoin: en kaipaa toista tällaista vuotta. Toivon siis, että vuosi 2020 on armollisempi ja rennompi. Pelkään, ettei näin käy.

Uusia alkuja vuosi 2020 joka tapauksessa tuo mukanaan. Työttömyyden ja pätkätöiden välissä kimpoilu loppuu kokonaiseksi vuodeksi, sillä sain jopa 12 kuukauden mittaisen määräaikaisen työsuhteen. Jatkosta ei toki tässä kohtaa ole tietoa, joten katsellaan. En aio murehtia sitä vielä. Tuntuu yhtä aikaa hurjalta ja jännittävältä olla koko tuleva vuosi kokoaikatöissä. 

Jos tammikuussa alkavat työt, helmikuussa starttaavat taas opinnot. Nimittäin sanataideohjaajan opinnot, joita odotan jo innolla. Niiden takia en vielä aloittanut kirjoittamisen aineopintoja, sillä haluan keskittyä nyt täysillä tähän.

Ensi vuoden aikana minusta tulee siis sanataideohjaaja, ja toivon sen avaavaan uusia ovia (työ)elämässä. Omaa kirjoittamistani en aio missään nimessä lopettaa, mutta koen myös sisäistä paloa auttaa muita. Varsinaisesti opettajana en osaa itseäni ajatella. Sen sijaan haluan kulkea rinnalla, ohjata, kannustaa ja etsiä yhdessä jokaisen kirjoittajan omaa polkua. Opinnot ovat ensimmäinen askel tähän suuntaan.

Koska Kristallin lapset -sarja päättyy vuonna 2020, on aika suunnata uusille teille myös kirjoittamisen suhteen. Minulla on yksi romaanikäsikirjoituksen raakile odottamassa työstämistä, pari novelli-ideaa varastossa ja syyhyävät sormet. Ajatus uudesta romaanista ja uusista maailmoista kutkuttaa mieltä jo nyt.

Tällä hetkellä siis näyttää, että astun kohti tuntematonta. Se on pelottavaa ja todennäköisesti myös jälleen kerran väsyttävää. Silti tiedän, että tämä matka on kuljettava, sillä en halua jämähtää paikoilleni.


Kiitos kuluneesta vuodesta ja mahtavaa vuotta 2020! 
Törmäillään somessa ja tapahtumissa!



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84