Featured Slider

Vuosi 2018

Vuosi on taas vierähtänyt kuin huomaamatta. Nykyisin aika tuntuu kulkevan niin nopeasti, etten pysy mukana. Vasta oli tammikuu ja nyt joulukuu vetelee viimeisiään. Minä roikun takin liepeessä ja toivon, etten putoa matkalta.

Alkuvuosi meni jonkinlaisessa sumussa. Työstin Veden vaistoa, toivuin joulukuussa tulleista ikävistä uutisista, aloittelin uutta vaihetta elämässä ja pelasin. Olin uppoutuneena jonkinlaiseen omaan kuplaani.

Kun kevät lähestyi, aloin taas hiljalleen avautua maailmalle enemmän, mutta tekeminen ei loppunut kesken. Veden vaisto väritti koko vuoden ensimmäistä puoliskoa ja välillä tuntui, ettei urakka lopu koskaan. Tämä siitä huolimatta, että työstin sen lopulta valmiiksi paljon nopeammin kuin Maan mahdin tai Tulen tahdon.

Kesä oli kuuma ja toi mukanaan taas uuden elämänmuutoksen. Kokopäivätyöt imivät mehuja ja kirjoittaminen jäi vähemmälle. Tai niin kuvittelin, sillä oikeasti syksyn myötä kirjoitin taas todella paljon, vaikka aina eivät rahkeet meinanneet töiden ohella riittää.

Nyt loppuvuodesta olen huomannut, että on aika taas höllätä. Flunssakierre näyttää loputtomalta, väsymys painaa hartioilla. Työt on toki tehtävä, mutta muusta voi vähän tinkiä, vaikka toisaalta sormet pyrkivät näppäimistölle välillä silloinkin, kun silmät eivät jaksaisi pysyä auki.

Uusien alkujen vuosi


En ole blogissa tai paljon muuallakaan asiasta puhunut, mutta aloitin miltei vuosi sitten kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Kurssitehtävät ovat lohkaisseet osan kirjoitusajasta sekä keväällä että syksyllä, mutta jotenkin olen löytänyt aikaa myös omille projekteille.

On ollut mielenkiintoista keskustella kirjoittamisesta toisten kanssa ja arvokasta on luonnollisesti ollut myös palaute, jota olen saanut niin opettajilta kuin toisilta opiskelijoiltakin. Palautetta ei nimittäin ole koskaan liikaa, ja ihanaa on, kun kritiikinkin saa kannustavassa muodossa.

Opintojen lisäksi aloitin tosiaan vuoden aikana myös uuden työn. Tosin työ on ollut erilaisissa pätkissä mutta silti varsin jatkuvaa. Väliin on jäänyt vain yksittäisiä viikkoja, jolloin töitä ei ole ollut tarjolla. Työ on luonteeltaan sellaista, etten aio sitä sen tarkemmin blogissa avata. Sanottakoon vain, että se imee introvertistä mehuja kiitettävästi, vaikka kyseisessä tehtävässä viihdynkin.

Töiden ja opiskelun yhdistäminen on tehnyt arjesta ajoittain hektistä, mutta hienoahan se on, että on uusia hommia. Kirjoittamisesta en taas haluaisi luopua vaan sille on löydettävä aina edes vähän tilaa. Toisinaan on silti vähän väsyttänyt kaiken keskellä.

Uusien projektien vuosi


Vaikka Veden vaiston työstäminen kahmaisi ison osan vuodesta, mahtui sekaan joukko muita pienempiä projekteja. Pääsin mukaan peräti kahteen fanzineen, joihin kumpaankin kirjoitin englanninkielistä fanifiktiota. Toiseen Tales of Zestiria -pelistä, toiseen Xenoblade Chronicles X -pelistä. Projektit olivat hauskoja mutta hieman stressaaviakin, koska ne piti ujuttaa kaiken muun tekemisen väliin.

Olen pitkään arastellut englanniksi kirjoittamista, joten olen iloinen, että uskalsin hakea zineihin mukaan. Kun omia tekstejä editoi useampaan kertaan ja sai betalukijoilta palautetta, aloin taas entistä paremmin tiedostaa, missä omat kehittämisen paikkani englannin osalta ovat. Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, etteivät betat antaneet palautetta ainoastaan kieliopista ja kirjoitusvirheistä vaan kommentoivat myös sisältöä.

Kesällä listalle putkahti vielä kaksi puserrusta lisää. Pääsin mukaan projektiin, joka osoittautui varsin vaativaksi. Jälkikäteen ajateltuna en ehkä ollut täysin valmis siihen eivätkä tilannetta helpottaneet uusi työ, opinnot ja omat harrastukset. Sain kesän ja syksyn aikana tehtyä oman osuuteni projektista, mutta mieleen jäi kummittelemaan epäonnistunut fiilis. Ainoa positiivinen palaute, jonka tuona aikana sain, oli että juttuni halutaan ehdottomasti mukaan. Kaikki muu oli kritiikkiä, mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska lopputuloksesta haluttiin mahdollisimman hyvä. Itselleni jäi kuitenkin olo, etten onnistunut missään kohtaa, en edes lopullisen version kanssa. Syksyllä paininkin tämän tuntemuksen kanssa ja se vaikutti kirjoittamiseeni paljon enemmän kuin olisin halunnut. Yhtäkkiä aloin kyseenalaistaa, onko minusta todella kirjoittamaan. Onneksi pahin kipuilu on nyt jo jäänyt taakse.

Jos palataan kesään, pöydälleni lennähti kuitenkin myös toinen projekti eli Feny Kuunvalon Salainen liljatarha, jonka työstämisessä olin erittäin aktiivisesti mukana. Oli hauskaa sukeltaa eroottisten novellien pariin, mutta tältäkin osalta voi jälkikäteen todeta, että ajoituksen olisi voinut valita myös paremmin. Aina nämä jutut eivät kuitenkaan katso sitä, onko kalenterissa hyvä hetki vai ei.

Minua pyydettiin mukaan myös muihin juttuihin, mutta siinä kohtaa järki (ja puoliso) sanoi jo ei. Hieman harmitti, etten päässyt kokeilemaan siipiäni vielä parissa erilaisessa projektissa, mutta oikeasti ihan hyvä niin. Jo nykyisellään jaksaminen oli koetuksella, joten lisähommat tuskin olisivat tilannetta parantaneet. Muutamat ihmiset ovat minulle sanoneetkin, että järkevämpää olisi luopua kaiken maailman kirjoitusjutuista ja keskittyä oikeisiin töihin ja oikeaan vapaa-aikaan. En vain osaa. Ei, en pysty. En ole minä, jos en saa kirjoittaa.

Aika hiljentää vauhtia?


Olen monena vuonna tähän aikaan kirjoittanut, että jaksamisen kanssa on ollut haasteita ja että olen haalinut itselleni liikaa tekemistä. Kamppailen edelleen tämän asian kanssa. Jostain pitäisi karsia mutta mistään ei haluaisi luopua. Ehkä tasapaino kuitenkin vielä löytyy?

Yritän kuitenkin ensi vuonna olla armollisempi itselleni. Työt pitää tehdä ajallaan ja opiskelun aikarajoista on pidettävä kiinni, mutta minun ei ole omille projekteilleni mikään pakko laittaa tiukkoja deadlineja. Kristallin lapsien päätösosa on jäänyt nyt syksyllä muun elämän jalkoihin, mutta sekin valmistuu aikanaan. Ei minun tarvitse rykäistä kirjaa ulos vuodessa eikä varsinkaan puolessa vuodessa. On lupa myös pysähtyä hengittämään.

Tiedän jo nyt, että ensi vuosi on muutoksien vuosi, vaikken itse mitään sellaista suunnitellut. Elämässä menee moni asia kokonaan ympäri ja on opeteltava paljon uutta. On etsittävä oma paikkansa uudelleen. Pelkästään muutos on väsyttävää, joten sen rinnalla ei pidä vaatia itseltään liikoja.

Edellinen voi kuulostaa kovin salaperäiseltä, mutta kerron asioista kyllä tarkemmin, kun ne ovat ajankohtaisia. Ihan vielä en niitä voi blogin puolella enempää avata. Sen verran voin sanoa, että olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani enkä osaa sanoa, tuleeko vuodesta 2019 todella hieno vai todella vaikea. Aika näyttää.


Joka tapauksessa uusi vuosi tulee vääjäämättä ja voin vain ottaa sen vastaan. Ensi vuonna haluan tulevan muutoksen ohella keskittyä viemään kirjoittamisen perusopinnot päätökseen ja kirjoittamaan Kristallin lapsien päätösosaa. Lisäksi haluan hurvitella pelien parissa ja toki kirjoittaa vähän niistäkin. Tuossa kaikessa on kuitenkin jo tavoitteita tarpeeksi enkä aio kasata näistäkään itselleni liian suuria paineita (toivottavasti).


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Tuokio

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Viimeisenä julkaisen Emmin toivoman tarinan omasta kirjastani Missä sydän. Emmi halusi kertomuksen kirjan päähenkilöstä Luviasta joko ennen tai jälkeen kirjan tapahtumia. Päädyin jälkimmäiseen ja kirjoitin Luvian ja Lisin ensimmäisestä yhteisestä joulusta. Mateo on toki kuvioissa myös.

Fanifiktiota oli hauska kirjoittaa mutta mielenkiintoista oli sukeltaa myös takaisin oman kirjan maailmaan. Tässä lyhyessä kertomuksessa vilkaistaan pientä tuokiota hahmojen välillä ja paljastetaan serafien maailmasta jotain sellaista, mitä ei juurikaan varsinaisessa kirjassa käsitellä.

Ja kyllä, tämän lukemalla spoilaannut kirjan loppuratkaisusta. Oma päätöksesi on, haittaako se sinua.



Tuokio


Lumihiutaleet olivat kuin valkoisia höyheniä, kun ne laskeutuivat taivaalta. Ihastelin pienen mökin ikkunasta vuoristomaisemaa, jollaista en ollut koskaan nähnyt muualla kuin televisiossa ja valokuvissa. Takassa räiskyi tuli, mutta olimme silti kääriytyneet lämpimiin vaatteisiin ja vetäneet paksut, villaiset sukat jalkoihimme.

Takaani kantautui kolinaa tupakeittiöstä ja ihmeellistä paukutusta television äärestä, kun Mateo pelasi. Olin yrittänyt seurata hänen tekemisiään, mutta kuva oli liikkunut vilkkaasti ja ollut niin täynnä säkenöiviä valoja, että minulle oli tullut vain paha olo. Niinpä olin siirtynyt ikkunan ääreen nauttimaan sen läpi huokuvasta ihmeellisestä rauhasta.

Sukkien vaimentamat askeleet lähestyvät takaapäin. Lisin pehmoisen villapaidan peittämä vartalo painautui vasten selkääni ja hänen kätensä kiersi etupuolelleni. Eteeni ojennettiin höyryävä kupillinen mausteilta tuoksuvaa juomaa. Siinä oli jotain vierasta ja viettelevää, kun nostin sen huulilleni ja maistoin varovaisesti. Se herätti jokaisen makunystyräni eloon ja lämmitti koko matkan vatsaani saakka.

”Hehkuviini karkottaa talven kylmyyden”, Lis kuiskasi korvaani. Ihoni sävähti kananlihalle, kun hänen huulensa sipaisivat ihoani.

”Hitto, mutsi, oma huone!” Mateo sanoi siitä huolimatta, että oli todennäköisesti edelleen liimautunut television eteen pelinsä pariin. Hänen huomiokykynsä oli ilmiömäinen mitä tuli läheisyydenosoituksiin. En halunnut kuitenkaan valittaa, sillä yleisesti ottaen hän oli ottanut minut hyvin vastaan ja näytti hyväksyvän tilanteemme.

”Siivoa suusi”, Lis sanoi pojalleen, mutta siirtyi kuitenkin vierelleni. Hän nojasi takapuolensa ikkunalautaan eikä jäänyt katselemaan lumisadetta. Seurasin, kuinka muki nousi hänen kauniisti kaartuville huulilleen. Pitkät, tummat ripset valahtivat poskille, kun hänen luomensa sulkeutuivat nielaisun ajaksi. Lisin posket punoittivat kevyesti, ja tunsin, kuinka lämpö nousi myös omille kasvoilleni.

”Oikeasti, ei muidenkaan porukat ole koko ajan kuhertelemassa, kun lapset on läsnä”, Mateo sanoi.
”Mistä sinä sen tiedät? Oletko ollut näkemässä?”

”No, onneksi en! Samaa ei voi sanoa omasta himasta.”

”Nyt ei olla kotona.”

”Ihan sama.”

Lis naurahti ja Mateo tuhahti. Kumpikaan ei onneksi vaikuttanut niin kiukkuiselta kuin silloin, kun olin tavannut heidät ensimmäistä kertaa. Mateo uppoutui takaisin peliinsä ja Lis jatkoi juomansa hörppimistä kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Rauha virtasi ikkunan läpi mökkiin sisälle.
”Miten serafit viettävät joulua?” Lis kysyi ja sai minut säpsähtämään.

Serafien asioista ei saanut puhua ihmisille, mutta toisaalta olin jo luultavasti rikkonut liki kaikkia muitakin sääntöjä. Siipisulkani olivat kuluneet syksyn aikana muuttuneet täysin mustiksi eivätkä enää palaisi ennalleen. Minä en voisi koskaan palata Kotiin. Olin pakolainen, karkotettu, ei toivottu daemoni, samanlainen kuin Lucifer. En ollut serafi enää, joten serafien säännöt eivät koskeneet minua.

”Joulu on ihmisten juhla”, vastasin. ”Me kunnioitamme valoa, joka alkaa jälleen lisääntyä, muttemme suoranaisesti juhlista sitä.”

”Mutta… eikö joulun pitäisi olla teille vuoden suurin tapahtuma?”

Katsoin Lisiin oman mukini ylitse. En ymmärtänyt hänen kysymystään.

”Tarkoitan vain, että jouluna juhlistetaan vapahtajaa. Eikö hänen pitäisi olla aika merkittävä teille?”
Jouduin kaivelemaan muistiani hetken ennen kuin sanoin kiinni Lisin ajatuksesta. Hän puhui ihmisten uskonnosta, johon liittyi pelastuminen jouluna syntyneen vapahtajan kautta.

”On ja ei ole. Hänen isänsä on serafi. Monet ihmisten ja serafien jälkeläiset ovat olleet ihmisten maailmassa melko valovoimaisia persoonia, mutta me emme juhlista heitä. Ei ole tarkoitus, että heitä edes syntyisi”, vastasin totuudenmukaisesti. Ensimmäiset separdit olivat syntyneet tarkoituksella, kun serafit olivat halunneet itselleen uskollisia lähettiläitä ihmisten maailmaan. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että serafien ja ihmisten jälkeläiset olivat vaikeasti hallittavia, joten kokeilusta oli luovuttu. Kaikki sen jälkeen syntyneet separdit olivat saaneet alkunsa luvattomissa olosuhteissa, myös tuo henkilö, jota jotkut ihmiset kutsuivat vapahtajakseen.

Lis näytti pohtivan sanojani. Hän siemaisi hehkuviiniään ja kohotti kätensä leikittelemään kiharoillani. Rakastin tuota hänen mietteliästä ilmettään, vaikka sen myötä hän usein katosi luotani. Olisinpa voinut kurkistaa hänen sisäiseen maailmaansa muutenkin kuin kirjojen kautta. Nyt hänen kasvoilleen nousi hymy ja silmät kirkastuivat tavallista nopeammin.

”Siinäpä tarina, joka ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.”

”Eikö se ole jo kirjoitettu?” Mateo kommentoi.

”Mutta tämä todellinen versio.”

Puistelin päätäni, kun jotain kylmää valahti vatsani pohjalle. Oli eri asia kertoa totuus Lisille ja Mateolle kuin koko maailmalle. Mikael ei ollut tullut perääni, mutta jos hän saisi tietää minun laverrelleen serafien salaisuuksia ja paljastaneen olemassaolomme ihmisille, kärsisin tuomion nahoissani. Todennäköisesti kärsisivät myös Lis ja Mateo, sillä en enää luottanut Mikaelin hyväntahtoisuuteen.

”Älä hätäile, fantasia ei ole minun genreni. Nautin siitä vain näin tosielämässä”, Lis sanoi ja kumartui puoleeni. Hänen huulensa painuivat huulilleni ja maistuivat hehkuviiniltä. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen, kun vastasin suudelmaan.

”Nyt, hitto, oikeasti sinne omaan huoneeseen!” Mateo karjaisi.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84