Featured Slider

Joulutarina: Herätys

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Kolmantena on vuorossa Namille kirjoitettu Final Fantasy VII -fanifiktiotarina. Tämä oli arvonnassa tulleista fandomeista ainoa, jonka osalta tunnen olevani vähän vahvemmilla. Aihepiiri muodostui kuitenkin sellaiseksi, etten ehkä ollut aivan omimmalla maaperällä. Nami toivoi tarinan olevan kauhua tai komediaa, joita en kumpaakaan koe omiksi lajeikseni. Ehkä tämä kuitenkin on lähempänä jälkimmäistä.

Valitsin tarinan päähenkilöksi Renon, koska tiedän Namin pitävän hänestä. Tarinassa esiintyy myös pari muuta hahmoa, joista ainakin toinen lukeutuu hänen suosikeihinsa.


Herätys


Katto oli vieras. Avasin juuri raottamani silmäni ammolleen, mutta katto ei muuttunut yhtään tutummaksi. Vihaiset mooglet moukaroivat ohimoitani ja chocobo oli todennäköisesti kussut suuhuni. Käännyin hitaasti kyljelleni ja yökkäsin, mutta suuhuni nousi vain pistelevää sappea, mikä saattoi olla hyvä asia, sillä lattia oli peitetty pinkillä karvalankamatolla. Kuka piru käyttää pinkkejä karvalankamattoja?

Vatsani pohjassa myllersi. Olin toki ollut näissä tilanteissa ennenkin, mutta jokin tajuntani liepeillä sanoi, että tällä kertaa oli tosi kyseessä. Nielaisin karvaan sapen takaisin kurkkuuni ja kierrätin katsettani huoneessa. Yöpöydällä lojui hempeä rakkausromaani, joilla tietynlaiset naiset tapasivat itseään viihdyttää, varmaan samat, jotka ostivat niitä helkkarin pölyä imeviä pinkkejä ällötyksiä.
En muistanut ketään sellaista edellisillalta. Elena oli ollut seurueemme ainoa nainen, enkä vain voinut kuvitella häntä tähän huoneeseen. Vaikka kuinka kaivelin mieleni syövereitä, näin vain Ruden kaatamassa minulle lisää juomaa 7th Heavenin nurkkapöydässä, johon olimme kai tilanneet useamman kokonaisen pullon. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut?

Oli vain yksi tapa saada selville. Aistin toisen ihmisen lämmön vasten selkääni, kuulin rahisevan hengityksen ja pystyin haistamaan vanhan viinan, joka ei löyhähtänyt ainoastaan minusta. Nopea käännös olisi kivuttomin. Sitten tietäisin.

Juuri sillä hetkellä narahdus kantautui korviini ja näin huoneen oven työntyvän auki. Rekisteröin ensimmäisenä pitkäkyntiset sormet, jotka hapuilivat valokatkaisinta. Seuraavaksi katseeni liimautui antavaan mustaan mekkoon, joka tarjoili hekumallisen vaon. Sellaisen, johon moni mies olisi mieluusti upottanut kasvonsa pysyvästi.

Pakottauduin nostamaan katseeni ylemmäs. Huulet muodostivat hämmentyneen o-kirjaimen, ruskeat silmät porautuivat omiini, kunnes siirtyivät jonnekin taakseni. Sänky keinahti, lakanat kahisivat. Ei helvetti. Ei helvetin helvetin helvetti.

”Cloud?” Tifan sanat tunkeutuivat tikareina korviini. ”Reno?”

”Huomenta?”
 
Yritys oli epätoivoinen. En ehtinyt edes liikahtaa, kun selkäni takaa kuului epämääräinen karjahdus ja voimakas käsi iski minut alas sängystä. Koulutuksen karaisemat refleksini olivat unohtuneet kohmelon tahmeisiin kouriin, kun syljeskelin pinkkejä karvoja suustani.

Tifa katosi huoneen ovelta. Askeleet paukuttivat portaita alas ja niitä seurasi pamahdus. Keräsin itseni pystyyn vain kohdatakseni sinisten silmien vauhkon katseen. Cloud oli kääräissyt peiton vyötärölleen, eikä minulla ollut ylläni sitäkään vähää.

”Ulos.”

Se oli ainoa sana, jonka blondi soi minulle. Hitto. Oli ollut virhe tulla 7th Heaveniin viettämään pikkujouluja ja ennen kaikkea oli ollut virhe humaltua niin pahasti, että arvostelukykyni oli pettänyt. Mutta kuinka humalassa Cloud oli ollut? Hän ei ollut kertaakaan tuttavuutemme aikana päästänyt minua lähelleen vaan mulkoillut kiukkuisesti ja epäluuloisesti kauempaa sen kaapinkokoisen korston seurassa. Helvetti, hän ei ollut valmis tähän. Se oli kirjoitettu hänen kasvoilleen.

”Ulos!”

Karjaisu sai minuun vipinää. Sieppasin kalsarini ja muut vaatteeni lattialta, ennen kuin kiirehdin Tifan jalanjäljissä alakertaan.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Pikkujouluaie

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Toisena julkaisen Anniinalle kirjoitetun Harry Potter -fanifiktiotarinan. En ole kirjoittanut Harry Potterista vuosiin, koska fandomiin tarttuminen on suoraan sanottuna pelottanut minua erittäin ikävän palautekokemuksen vuoksi. Tämä arvonta tarjosi oikein loistavan tilaisuuden voittaa pelkoni, sillä pääsin kirjoittamaan Pottereista peräti kahdesti.

Anniina kertoi pitävänsä pahistelusta ja luihuisista (listasi hän toki muitakin hahmoja), joten tartuin tähän teemaan. En tiedä, tavoitinko lopulta mitään sellaista, mistä juuri hän pitää, mutta nyt kävi niin, että Pansy ja Draco halusivat päästä estraadille.



Pikkujouluaie


Oleskeluhuoneen vihreät ja hopeiset koristeet sopivat täydellisesti, kuten aina. Nyt niiden seuraksi oli kiikutettu kuusi, jonka ympärillä hehkuivat hopeiset nauhat ja niin ikään hopeiset pallot, joiden pinnalla suihki pieniä lentotähtiä. Kaikki oli valmista. Täydellistä.

Pansy kiirehti makuusaliin ja kiskoi matka-arkustaan mittatilaustyönä teetetyn mekon, joka myötäili hänen vartaloaan. Se ei ollut liian avoin mutta jätti olkapäätä miltei paljaiksi. Vihreästä violettiin väriä vaihtava silkki oli ollut hävyttömän kallista, ja Pansy oli joutunut polkemaan jalkaansa äidilleen muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä oli suostunut sen hankkimaan vain luihuisten perinteisiä pikkujouluja varten. Äidin mukaan 13-vuotiaat saattoivat hyvin juhlia koulukaavuissaan, kun kyse oli vain oman tuvan tapahtumasta, mutta Pansy ei ollut hyväksynyt vastausta. Hän halusi loistaa, olla illan upein tyttö. Hän kiepautti vielä pitkän, mustan tukkansa nutturalle ja ripusti kaulaansa hopeisen käärmeriipuksen.

”Millicent, siirsitkö sinä sen yhden mistelinoksan?” hän kysyi välittömästi, kun ystävä livahti sisään makuusaliin.

”Tietenkin. Se on siinä syvennyksessä, jonne ei näe suoraan oleskeluhuoneesta kuusen takia.”

”Mahtavaa!”

Millicent jäi vaihtamaan vaatteitaan makuusaliin, kun Pansy sujautti jalkansa vihreisiin avokkaisiin ja purjehti takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Tilaan oli jo kerääntynyt oppilaita, joista vanhimmat lastasivat pöydille kermakaljapulloja. Pansyn hämmästykseksi kassista nousi myös pari tuliviskiputelia, joiden hankkiminen ja salakuljettaminen kouluun oli varmasti vaatinut taitoa. Jonain päivänä hän olisi se, jonka juhlien järjestystaitoja ihailtaisiin.

Pansy suuntasi muiden kolmasluokkalaisten muodostamaan porukkaan, jonka keskelle Draco oli jo asettunut. Hänen kätensä oli paremmassa kunnossa kuin aiemmin syksyllä, mutta parhaillaan poika silti kertoi, kuinka sitä kolotti tällaisina synkkinä ja sateisina päivinä.

”Toivottavasti se hevoskotka teloitetaan pian”, Pansy sanoi ja työntyi Dracon viereen. Hän ojensi kätensä ja hieroi kevyesti pojan neulepaidan peittämää rannetta. Dracon jäänsininen katse kääntyi, ja Pansy tunsi, kuinka hänen oma sydämensä työntyi rintalastaa vasten kovin lyönnein. Hymy nousi hänen huulilleen.

”Tuo onneksi vähän helpottaa tuskaa”, Draco sanoi.

Pansyn hymy leveni entisestään. Hän jatkoi ranteen sivelyä ja toivoi, ettei neulepaita olisi ollut tiellä. Hän halusi ujuttaa sormensa sen alle, tuntea Dracon ihon. Olisiko se yhtä jäinen kuin hänen katseensa vai kenties sormia polttavan kuuma?

Pojat jatkoivat keskustelua syksyn tapahtumista. Jossain vaiheessa seuraan liittyivät myös Daphne ja Millicent, ja kermakaljapullot lähtivät kiertämään kohti ojennettuja käsiä. Pansykin sieppasi yhden itselleen ja antoi juoman valua kurkustaan alas. Sen täyteläinen maku leikitteli kielellä ja sai hymyn loistamaan entistäkin kirkkaampana. Maku ei silti ollut täysin sama kuin siinä kermakaljassa, jota Pansy oli maistanut Kolmessa Luudanvarressa. Siinä oli jotain terävää ja pisteliästä, jotain mikä ei kuulunut kermakaljaan. Pansy ei kuitenkaan välittänyt omituisesta sivumausta enää, kun suloinen turtumus ja leijaileva olotila levisivät hänen raajoihinsa. Koko illan orastanut hermostus lientyi.

Pansy nojautui lähemmäs Dracoa, joka vilkaisi hänen suuntaansa. Pojasta huokui jokin mausteinen tuoksu, joka sekoittui kermakaljaan.

”Pansy, eikö sinun pitänyt näyttää Dracolle se juttu? Se, jonka anastit siltä typerältä kuraveriseltä”, Millicent kysyi yhtäkkiä.

Oliko jo aika? Ilta tuntui kuluvan nopeammin kuin Pansy oli kuvitellut. Hänen vatsansa jännittyi ja pala nousi kurkkuun, kun hän nyökkäsi.

”Grangerilta?” Draco kysyi. ”No, näytä?”

”Pansy vei sen tuonne”, Millicent kuiskasi ja osoitti kohti kuusen taakse jäävää syvennystä. Dracon ilme oli jotain epäuskoisen ja ärtyneen väliltä. Hän ei tulisi, ei suostuisi jättämään muita. Ei nyt, kun oli huomion keskipisteenä. Se oli toki paikka, jonka Draco ansaitsi, mutta juuri nyt Pansy halusi hänet kokonaan itselleen.

”Miksi ihmeessä?” Draco kysyi.

”Haluan näyttää sen ensin vain sinulle”, Pansy sanoi, kun uteliaat katseet kohdistuivat häneen. Pettymys valahti muiden luihuisten kasvoille, mutta Draco näytti nyt yllättävän tyytyväiseltä.

”Vilkaistaan sitten”, hän sanoi.

Pansy tunsi jalkojensa hoipperoivan, kun hän suuntasi Dracon edellä kohti syvennystä. Hengitys kulki raskaana. Draco ei pitänyt petetyksi tulemisesta. Hän saattaisi suuttua, kun tajuaisi, ettei Pansy ollut vienyt Grangerilta yhtään mitään.

Syvennyksessä Pansy kääntyi ympäri ja nojasi selkänsä vasten seinää. Draco jäi seisomaan puolen metrin päähän kysymys kasvoiltaan paistaen.

”Ei täällä ole mitään, Parkinson”, hän sanoi. ”Mitä peliä sinä pelaat?”

Pansy nielaisi. Juuri nyt hän ei pystynyt pitämään yllä kovaa ilmettä, jonka oli jo lapsena osannut asetella kasvoilleen aina, kun joku kyseenalaisti hänet. Draco pääsi kuoren läpi, oli päässyt aina.
Pansyn katse hakeutui ylöspäin. Millicent oli pitänyt lupauksensa, ja kauniin vihreä oksa punaisine marjoineen roikkui katosta ja kiepahteli ympäri ilmavirran tahdissa. Dracon katse seurasi Pansyn katsetta, ja vaaleat kulmakarvat katosivat yhtä vaalean otsatukan taakse. Kun Pansy laski katseensa jälkeen, Draco ei näyttänyt yhtään niin kovanaamaiselta kuin kaveriporukkansa keskellä.

Dracon aataminomena keinahti alas ja takaisin ylös, kun hän nielaisi. Hän näytti melkein ujolta. Pansyn suu tuntui yllättävän kuivalta. Hän oli kuvitellut tämän hetken monesti mutta pystyi nyt hädin tuskin hengittämään. Hän ei halunnut näyttää Dracon silmissä avuttomalta. Draco viihtyi hänen seurassaan, koska hän oli vuosiluokan kovimpia tyttöjä. Hän ei pelännyt mitään. Verinen Paroni sentään, hän ei säikkyisi yhtä pusua.

Pansy nojautui eteenpäin ja heilautti kätensä Dracon olkapäille. Draco ei vastustellut, kun hän painautui pojan syliin ja pusersi huulensa vasten tämän huulia. Jotain lämmintä humahti hänen lävitseen, kun Dracon kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja puristivat kevyesti.

Suudelma oli ohitse melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Draco vetäytyi kauemmas ja virnisti. Ujous oli poissa, poika näytti jopa kasvaneen pituutta.

”Aika siisti juttu, Parkinson. Älä paljasta sitä vielä muille”, Draco sanoi äänellä, joka varmasti kantoi oleskeluhuoneen puolelle.

Kun poika livahti takaisin ystäviensä seuraan, Pansy nojasi selkänsä vasten kalseaa kiviseinää. Hän oli tehnyt sen.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84