Opiskelijan suosituksesta otin luettavaksi Lauri Nummenmaan Tunteiden psykologian, joka esittelee melko kattavasti, mitä tunteista tiedetään mm. neurologian näkökulmasta. Kesä vierähti enemmän muiden kirjojen parissa, mutta tuli tämäkin lopulta luettuna ja osoittautui kyllä erittäin hyväksi lukukokemukseksi, jota olen tässä makustellut sitten hyvän tovin.
 |
| Lauri Nummenmaa - Tunteiden psykologia (2010) |
Minun ei ole tarkoitus kirjoittaa Nummenmaan teoksesta kuitenkaan kirja-arvostelua. En edes lukenut teosta siitä näkökulmasta vaan enemmänkin lähdin pohdiskelemaan, onko siitä hyötyä kirjoittajalle ja toisaalta myös sanataideohjaajalle kirjoituskurssien sisällön kannalta. Niinpä tässä postauksessa teen enemmänkin nostoja kirjan tarjoamista tiedoista ja pohdin niitä suhteessa proosan kirjoittamiseen.
Suosittelen kyllä lämmöllä Tunteiden psykologian lukemista olit sitten kirjoittaja tai et. Se nimittäin tarjoaa yleisesti mielenkiintoista tietoa siitä, miten tunteet toimivat, miksi ne toimivat sillä tavoin ja mitä kehossa ja aivoissa tapahtuu niiden kokemisen aikana. Kirjan voi ottaaa myös keinona parantaa omaa itsetuntemustaan ja ymmärrystään kanssaihmisistä.
Kirjoittaja ja tunteiden kielellistämisen vaikeus
Tunteet ovat haasteellinen kirjoittamisen osa-alue. Näin olen itse todennut ja kuullut monelta opiskelijaltanikin. Tämä on itse asiassa melko järkeen käyvää, sillä Nummenmaan mukaan tunteiden käsittely kielellisesti on meille hankalaa. Ja mistäpä muustakaan on kyse silloin, kun yrität kirjoittaa henkilöhahmosi tunteet näkyviin ilman, että pelkästään nimeät ne. Nummenmaa selittääkin, että tunnekokemuset ovat alkukantaisia ja kehittyneet ihmislajille jo ennen kielen syntymistä. Tämän vuoksi tunteiden kokemiselle voi olla välillä vaikeaa löytää sanoja.
Tähän Nummenmaa kuitenkin jatkaa, että sanallistamisen oppiminen tapahtuu usein lapsuudessa. Kun lapsi seuraa, millaisia tunnereaktioita toiset tuottavat eri tilanteissa, hän oppii tunnistamaan niitä. Vanhempi voi lisäksi selittää auki lapsen omia tunnereaktioita, esimerkiksi "sinua harmittaa, koska..." tai "taidat olla iloinen, koska..." Tällä tavoin lapsi oppii, miltä tunnekokemukset tuntuvat, miten niihin reagoidaan ja millä nimellä tunnetta kutsutaan. Tämän voikin ottaa huomioon esimerkiksi, jos kirjoittaa pienille lapsille. Samalla kun tunteen näyttää tarinassa, voi olla hyvä ajatus nimetä se. Kuvakirja antaa lisäksi mahdollisuuden esittää sama tunnetila vielä kuvituksessa.
Toki silti kehollisten kokemusten tuominen tekstiin voi olla hankalaa, vaikka tunteen itsessään osaisi omassa elämässä tunnistaa. Mahdotonta se ei ole, muttet taatusti ole yksin, jos kipuilet juuri tämän aiheen osalta tekstisi kanssa. Olenkin aiemmassa artikkelissa nostanut esille muutamia keinoja, joilla tunteita voi tekstissä näyttää.
Tunteiden luokittelua Nummenmaan kirjassa
Nummenmaa erittelee ihmiselle joukon perustunteita, jotka kehittyvät meille luonnostaan.
Perustunteisiin kuuluvat:
- Mielihyvä: Ohjaa ihmistä kohti itselleen hyödyllistä toimintaa
- Pelko: Ohjaa ihmistä pois haitallisista tapahtumista
- Inho: Estää ihmistä syömästä tai juomasta jotain myrkyllistä tai pilaantunutta
- Suru: Vähentää ihmisen toimintavalmiutta ja saa muissa ihmisissä aikaan empatian kokemuksia, jotka mahdollistavat avun saamisen
- Viha: Nostaa toimintavalmiutta, suuntaa ihmisen huomion puolustautumiseen tai vastustajan kimppuun hyökkäämiseen. Ihmiset saattavat käyttää vihanilmauksia ennakoivina pelotuksina
- Hämmästys: Keskeyttää toiminnan ja valmistaa ihmisen muuttamaan sitä
Myöhemmin Nummenmaa vielä lisää, että inhoon liittyy lisäksi moraalinen inho, mutta se ei ole perustunne. Sen sijaan se syntyy, kun asiat tai tapahtumat ovat voimakkaasti ristiriidassa kyseisen ihmisen arvomaailman kanssa. Tämä on opittua ja kulttuurillista.
Nämä ovat seikkoja, joita voit hyödyntää omassa kirjoittamisessasi. Tunteet voivat toimia esimerkiksi henkilöhahmon tekojen motiiveina. Mikäli jokin toiminta tuottaa hahmollesi mielihyvää, hän todennäköisesti pyrkii tekemään juuri tätä asiaa. Pelot puolestaan voivat saada hänet karttamaan tiettyjä tilanteita tai reagoimaan niihin voimakkaasti, mikäli hän kuitenkin joutuu tilanteen tai pelottavan asian kohtaamaan.
Inho saattaa puolestaan vääristää hahmon kasvot, jos hän syö jotain pilaantunutta, mutta moraalinen inho voi olla kirjoittamisen kannalta vielä kiinnostavampaa. Voit nimittäin hyödyntää hahmojen erilaisia moraalisia kompasseja ja laittaa heidät inhoamaan eri asioita moraalisista syistä, jolloin saat heidän välilleen konflikteja. Tämä taas luo jännitettä hahmojen välille, mikä taas voi johtaa toimintaan. Luonnollisesti on syytä miettiä, mikä toimii kirjoittamasi tarinan kontekstissa ja vie juonta eteenpäin, mutta joka tapauksessa ottamalla tunteet mukaan saat fiktiivisen tilanteen tuntumaan elävämmältä.
Suru ja viha voivat myös selittää hahmon toimintaa erilaisissa tilanteissa. Normaalisti reipas hahmo voi surua kokiessaan muuttua lamaantuneeksi ja esimerkiksi kyvyttömäksi puolustamaan itseään. Toisaalta vihan valtaan joutunut hahmo voi olla suorastaan hyökkäävä ja toimia ajattelemattomastikin, vaikka olisi yleensä harkitsevainen.
Nummenmaa jatkaa tunteiden luokittelua sosiaalisiin tunteisiin, jotka opitaan sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Lapsella ei näitä ole syntyessään vaan ne alkavat kehittyä vasta, kun hän on vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.
Sosiaalisiin tunteisiin kuuluvat:
- Nolostuminen
- Häpeä
- Ujostuminen
- Ylpeys
- Kateus
- Halveksunta
Näitä tunteita ei siis välttämättä vielä esiinny, mikäli kirjoitat aivan pienistä lapsista. Toisaalta taas hieman vanhemmista lapsista kirjoittaessa voit ottaa huomioon, että tunteet ovat kehittymässä ja lapsi opettelee niitä. Tämä voisi tekstissä näkyä siinä, ettei hän oikein itsekään ymmärrä, miksi poskia yhtäkkiä kuumottaa ja olo on niin epämukava, että tekisi mieli kiemurrella. Ehkä hän on ensimmäistä kertaa nolostunut tai häpeissään.
Automaattiset tunnereaktiot ja motivaatiotilat kirjoittajan apuna
Jo aiemmin mainitut perustunteet ovat Nummenmaan mukaan niin sisäänrakennettuja, että vauvakin kykenee niitä ilmaisemaan. Ja toisaalta ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä, voi silti pelätä käärmeitä ja säikähtää vaikkapa polulla olevaa oksaa, kun näkee sen vain silmäkulmastaan. Tämä johtuu siitä, että käärmeiden, ja itse asiassa myös korkeiden paikkojen, pelko ovat aikoinaan olleet ihmisen selviytymisen kannalta kriittisiä. Ne on siis tavallaan koodattu meihin valmiiksi.
Tätä seikkaa pystyy hyödyntämään realistisessa kaunokirjoituksessa, jos sinulla on tavoitteena saada hahmosi säikähtämään turhaan, jotta jotain muuta voisi tapahtua. Toisaalta näen tässä myös maailmanrakennuksellisia mahdollisuuksia spekulatiivisen fiktion puolella. Millaiset asiat ja olosuhteet spefi-maailmassa olisivat voineet luoda tällaisia sisäänrakennettuja pelkoja maailman asukkaille? Mikä siinä maailmassa on tai on ollut selviytymisen kannalta äärimmäisen oleellinen pelko? Kun liikumme spekulatiivisen fiktion puolella, meillä on luova vapaus kuvitella myös tällaiset seikat erilaiseksi kuin oma todellisuutemme.
On hyvä myös huomata, kuten Nummenmaa sanoo, että tunnereaktiot tapahtuvat nopeasti ja ovat automaattisia. Tunteiden perimmäinen tarkoitus on suojella hyvinvointiamme ja siten pitää meidät elossa. Emme siis aina edes tietoisella tasolla näe pelkomme kohdetta, kun tunne on jo vallannut kehomme tai saatamme yhdistää positiivisia tunteita vaikkapa mainoksen tuotteeseen ihan vain siksi, että mainoksessa näkyvät myös hymyilevät kasvot. Meihin voidaan siis vaikuttaa tunnetasolla ilman, että heti tajuamme sitä.
Kirjoittaessa kannattaakin antaa tunteiden syttyä hahmoissa nopeasti ja niiden avulla voit myös johtaa hahmojasi harhaan. Ehkä toisen hahmon hymy saa päähahmon luottamaan tähän herkemmin, koska hymyily herättää hänessä myönteisiä tuntemuksia. Toisaalta säikähdys saattaa pelastaa hänet täpärästä tilanteesta, kun hänen kehonsa reagoi ärsykkeeseen automaattisesti tai epämääräinen pelon tunne valtaa hänet jo ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu. Vaarallinen tapahtuma voi seurata myöhemmin.
Kiinnostavana seikkana Nummenmaa mainitsee myös motivaatiotilat, jotka ohjaavat ihmisen toimintaa. Tällainen voi olla esimerkiksi toive palkkiosta, nälkä, jano tai kivun kokeminen. Motivaatiotiloista voikin saada hahmoille lyhytaikaisia motivaatiota, jotka nousevat keskiöön vaikkapa yksittäisessä kohtauksessa. Hahmolla voi olla, ja on usein syytä ollakin, pitkäaikaisia tavoitteita ja niiden taustalta löytyvä motivaatio, mutta inhimillisillä olennoilla on usein myös omiin tarpeisiinsa liittyviä tavoitteita, jotka voivat vaikuttaa toimintaan lyhyemmällä aikavälillä. Tässäkin tosin on syytä ottaa huomioon esimerkiksi juonenkuljetus. Jokaista nälkää, janoa tai vessahätää ei ole syytä kuvata, mutta joskus tällaisesta inhimisillisestä tekijästä voi hyvinkin saada kohtaukseen lisää syvyyttä ja jopa juonen nytkähtämään eteenpäin, kun hahmo toimii tarpeensa ohjaamalla tavalla.
Toisaalta esimerkiksi juuri palkkion tavoittelu tai pelko sen menetyksestä voisi sopia hyvin hahmon pidempiaikaiseksi tavoitteeksi. Eikö juuri vaikkapa oman läheisen pelastaminen pulasta olekin palkkio itsessään?
Tulkitsemisen mahdollisuudet tarinankerronnassa
Nummenmaa kertoo, että ihmiset tekevät tulkintoja toistensa tunneilmauksista. Esimerkiksi nauru ja itku ovat yleensä hyvin selkeitä merkkejä siitä, mitä tunnetta toinen juuri sillä hetkellä kokee. Jos tunnemme toisen henkilön hyvin, saatamme pystyä päättelemään hänen ajatuksiaan jo melko yksityiskohtaisestikin hänen tunneilmaustensa perusteella. Toisaalta tämän pohjalta voisin kuvitella, että tuntemattomien tunneilmausten tulkitseminen ei puolestaan ole aina yhtä helppoa kuin tuttujen.
Tästä Nummenmaa jatkaa, että tunteet usein välittyvät suoremmin kuin ajatukset. Niiden salaaminen on vaikeampaa ja nopeiden tunnereaktioiden piilottaminen ei välttämättä onnistu välittömästi. Tässäkin on jälleen seikka, jota voit hyödyntää kirjoittamisessa. Hahmo voi esimerkiksi valehdella mutta hänen kehonsa saattaa paljastaa totuuden. Kenties hän vakuuttaa pitävänsä jostakusta toisesta mutta kasvoilla käväisee pikaisesti inhosta viestivä ilme vihjeenä siitä, ettei hän olekaan täysin rehellinen.
Toisaalta Nummenmaa mainitsee myös, että omat tunnekokemuksemme vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja teemme erilaisista tilanteista. Jos joudumme vaikkapa työskentelemään meissä negatiivisia tunteita aiheuttavan henkilön työparina, saatamme tulkita koko tilanteen lähtökohtaisesti kielteisesti, vaikka toisessa seurassa näkisimme sen neutraalina tai jopa positiivisessa valossa.
Jälleen näen kirjoittajana mahdollisuuden tarttua tähän. Tulkintojen avulla voit luoda sopiviin tilanteisiin väärinkäsityksiä ja joskus jopa huijata lukijaa. Mikäli saat lukijan pitämään jotakuta hahmoa epäilyttävänä ja herätät myös lukijassa kielteisiä tunteita kyseistä hahmoa kohtaan, hän on taipuvaisempi ajattelemaan, että juuri kyseinen hahmo voi tehdä ikäviä asioita. Samoin hän alkaa tulkita tilanteita, joissa hahmo esiintyy, negatiivisessa sävyssä. Tämä voi toki tapahtua myös päähahmolle. Ehkä hän tekee vääriä tulkintoja inhoamansa ihmisen seurassa ollessaan tai valmiiksi kielteiseksi kokemassaan tilanteessa. Totuus voi sitten myöhemmin paljastua.
Ja toisinpäin. Olet varmasti kuullut, kuinka ihastuneella ihmisellä on ns. vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihastuneena saattaa tehdä liiankin positiivisia tulkintoja ihastuksensa kohteen tekemisistä ja toisaalta muustakin ympärillä tapahtuvasta. Tunteet voivat siis hämärtää hahmon tulkintoja tapahtumista suuntaan jos toiseenkin. Tällä tavalla saat rakennettua juonenkäänteitä ja väärinkäsityksiä, jotka vaikuttavat lukijastakin aidoilta.
Ajatuksia herättävä teos
Tunteiden psykologia oli erinomainen tietokirjaostos, jonka pariin palaan vielä epäilemättä uudemmankin kerran. Se herätti minussa niin paljon ajatuksia, etten koe niiden järkevästi edes istuvan vain yhteen postaukseen. Voi ollakin, että jatkan aiheen pureskelua taas myöhemmin, kun olen ensin saanut jäsenneltyä omia pohdintojani pidemmälle.
Oletko sinä lukenut Nummenmaan kirjan? Millaisia ajatuksia se sinussa herätti?
