Ollaan maaliskuun puolivälissä ja lunta riittää edelleen, mikä on tietysti näin Suomen oloissa ihan luonnollista. Pitkästä aikaa minulla on kuitenkin sellainen olo, että talvi saisi jo loppua. Kaipaan kevättä, vaikka monena vuonna olen iloinnut talvikeleistä.
Huomaan, että into kirjoittamisen suhteen vaihtelee tällä hetkellä ulkona vallitsevan säätilan mukaan. Harmaina lumisadepäivinä ajatus ei kulje vaan mielikin on vähän harmaa. Sitten kun aurinko kurkistelee ikkunasta, koko olemus piristyy ja näppäimistöä on helpompi takoa.
En tosin tarkoita tällä, ettenkö kirjoittaisi harmaina päivinä. Itse asiassa olen viime aikoina ahkeroinut sen verran paljon, että oikeasti pitäisi kai rajoittaa. Oikea käteni on ruvennut kipuilemaan nimettömän ja pikkusormen kohdalta. Vaiva tuntuu pahenevan aina pitkien kirjoitussessioiden aikana, joten epäilen todellakin kirjoittaneeni viime aikoina liikaa.
En vain nyt haluaisi pitää taukoa, koska en tiedä yhtään, milloin uusi työ löytyy. Kun se tapahtuu, energia menee taas uusien juttujen opetteluun ja ihmisiin tutustumiseen. Olen todennäköisesti hetken aikaa illat ja viikonloput sen verran kuormittunut, ettei luovalle työskentelemiselle jää tilaa. Siispä nyt olen ahkeroinut myös niinä harmaina päivinä, vaikkei ajatus kulje täysillä.
Olen kirjoittanut Level up!:n postausten raakaversioita varastoon, työstänyt Kristallin lapsien päätösosaa ja kirjoituskurssin novellia. Kaikki nämä ovat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta ainakin jokainen projekti on edennyt. Blogi on tietysti päättymätön matka, joten sen parissa riittää tekemistä niin kauan kuin itse haluan. Siksi ehkä tuntuu helpottavalta, että kahdella muulla projektilla on selkeä päätös.
Novellilla on jopa deadline, johon mennessä kelvollinen versio on oltava valmis. Sanon kelvollinen, koska se ei välttämättä ole lopullinen. Saatan palata vielä työstämään sitä kurssin jälkeen, jos siltä tuntuu. Toki pyrin saamaan kurssille mahdollisimman valmiin tuotoksen, mutta uskon opettajan löytävän siitä vielä hiottavaa palautuksen jälkeen.
Tällä hetkellä on silti kevyintä kirjoittaa Kristallin lapsien päätösosaa. Sillä on selkeä suunnitelma ja runko, jonka mukaan edetä. Tosin ajoittain havahdun siihen, että hahmot tekevät omiaan ja ajattelevat eri tavalla kuin olin suunnitellut. Annan sen tapahtua. He todennäköisesti tietävät paremmin kuin minä, ja aina voin editoidessa siistiä heidän puuhiaan, jos jokin töksähtää jälkikäteen.
Moni sarjaa kirjoittanut on puhunut luopumisen tuskasta. Itse vielä odotan tuota vaihetta. Juuri nyt olen vain innoissani, että olen päässyt viimeiseen osaan ja se etenee. Haluan saada sen valmiiksi, pois käsistä ja maailmalle. Tällä hetkellä minulla on tunne, että haluan vain päästää irti ja antaa lapsukaisten itsenäistyä. Voi olla, että tuska iskee myöhemmin ja takerrun käsikirjoitukseen, kun se pitäisi julkaista kirjana. Itse asiassa uskon, että kipuilun aika iskee varmasti. On kuitenkin hyvä, ettei se ole vielä tullut.
Joka tapauksessa pitkästä aikaa en koe olevani väsynyt. Olen vain hautautunut omaan pesääni samalla tavalla kuin maisema on piiloutunut lumen alle. Kaipaan kevättä, heräävää luontoa ja vihreyttä. Kaipaan sitä vireyttä, jonka muuttuva ilma tuo omaan oloon.
Nyt ehkä pitäisi kuitenkin antaa käden levätä hetki... tai voisiko sitä vain opetella kirjoittamaan pelkästään vasemmalla kädellä?
Seuraa myös somessa!
