Tammikuussa luettua

Tammikuu alkaa olla käsitelty ja onkin aika ensimmäisen kerran listata, mitä kaikkea kuukauden aikana tuli luettua. Samalla avaan teoksia muutamalla lauseella. Koska olen toistaiseksi jättänyt aiemmat lukupäiväkirjat taakseni, mukaan pääsevät jatkossa kirjojen lisäksi myös sarjakuvat. Voi myös olla, että listaan lukemani fanifiktionkin, jos ehdin sellaiseen taas jossain välissä paneutua.



1. J. K. Rowling - Harry Potter ja Azkabanin vanki


Sain joulupukilta kuvitetun version Harry Potter ja Azkabanin vanki -kirjasta. Kuten edellisienkin kohdalla, nautin myös tässä kirjassa upeista kuvista. Lukuelämys oli ennallaan ja olisin varmasti ahmaissut kirjan muutamassa päivässä, jos en olisi tarkoituksella himmaillut tahtia.

Tekisi mieli kaivaa hyllystä Liekehtivä pikari, mutta pidän taas näppini kurissa. Sen sijaan harkinnassa on, että jos tänäkin vuonna järjestetään Harry Potter -lukumaraton 1.9., osallistun siihen englanninkielisellä Azkabanin vangilla. Viime vuonnahan luin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion englanniksi maratonia varten.


2. Harry Lichman - Kyllästynyt lohikäärmeisiin


Kyseessä on parodiateos, joka parodioi erityisesti Dragonlancea, mutta sivuaa myös Taru sormusten herrasta -trilogiaa ja Forgotten Realms -sarjaa. Sopinee fantasiaparodian ystäville, mutta minä en tainnut ihan kuulua kohderyhmään.

Koska kyseessä on indiekirja, kirjoitin siitä kuitenkin vähän pidemmän arvostelun omana postauksenaan.

3. Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki


Minulla oli tavoitteena lukea Varjojen kaupungit -sarja viime vuonna loppuun, mutta täysin en tässä onnistunut. Tämä viimeinen osa ei pitänyt minua niin täydellisesti otteessaan kuin olisin toivonut vaan keskivaiheilla oli kohta, jonka jouduin laahautumaan läpi. Kirjan viimeinen luku ja epilogi kuitenkin imaisivat taas tarinaan ja niiden lukemisesta nautin paljonkin.

4. Chris Kohler - Final Fantasy V


Tämän kirjan kohderyhmään kuuluin täydellisesti. Kohler kertoo kirjasta, miten hän teini-ikäisenä joutui pettymään, kun Final Fantasy V -peli ei ilmestynytkään länsimaissa. Seurauksena oli pitkällinen operaatio importata peli ja pelata sitä japaniksi. Osittain kenties tästä syystä Kohler työskentelee nykyisin Kotakun toimittajana.

Kirja oli samalla myös historiikki Final Fantasy V:n ja sen julkaisseen peliyhtiön vaiheista. Se myös avasi länsimaisen otakun elämää 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, minkä koin hyvin nostalgisena. Suosittelenkin teosta lämpimästi Final Fantasy -pelisarjan faneille.

Kirjoitin kirjasta tarkemmin Level up! -blogissa.

5. Mizuho Kusanagi - Akatsuki no Yona 7


Ihastuin aikoinaan Akatsuki no Yona -animeen (suomeksi Aamunkoiton Yona) ja päädyin sitä kautta lukemaan englanniksi käännettyä alkuperäismangateosta. Nyt vihdoin pääsin mangassa tapahtumiin, joita animessa ei ollut ja voi hyvät hyssykät. Seuraava pokkari pitäisi kyllä saada näppeihin ja äkkiä! Tykkään mangan piirrosjäljestä, tarinasta, hahmoista ja myös lyhyistä sketsiosioista todella paljon.

6. Sanna Isto - Maan alaiset


Tämä lasten ja nuorten kirja kiinnitti huomioni jo ilmestyessään, koska miljöönä toimii Suomenlinna. Kun tähän lisätään fantastisia elementtejä, oli kirja jossain vaiheessa vain pakko saada luettavaksi. En pettynyt. Teksti soljuu kauniista ja on helppoa luettavaa. Ikäni puolesta en todellakaan ole kohderyhmää, mutta kirja maistui erinomaisesti ja piti jännityksen yllä loppuun saakka. Alakouluikäisenä olisin varmaan ollut hurmoksessa tästä seikkailusta.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Tulevia projekteja

Veden vaisto on vielä työstövaiheessa, mutta aina silloin tällöin ajatukset harhailevat kohti tulevia projekteja. Useimmat näistä olen kyllä jo aloittanut, mutta niillä ei ole minkäänlaista julkaisuajankohtaa, enkä ole esimerkiksi päättänyt, lähetänkö jonkin näistä kustantajakierrokselle vai julkaisenko mahdollisesti omakustanteena. Aika näyttää sen, mutta nyt haluan kuitenkin hieman kertoa, millaisia juttuja näppäimistöllä paukutetaan.




TT


Tulen tahto kulki blogissa tovin lyhenteellä TT, joten siksi tuntuu hassulta ottaa tuo kirjainpari taas käyttöön. En kuitenkaan halua ryhtyä keksimään Kristallin lapsien päätösosalle mitään höpöhöö-työnimeä, joten kirjainlyhenteellä mennään siitä huolimatta, että se on sama kuin kakkososalla. Koettakaa kestää.

Tavoitteenani on päästä kirjoittamaan TT:n raakaversiota tämän vuoden syksyllä. Kunhan Veden vaisto on puserrettu kasaan, tarvitsen luultavasti taas jonkinlaisen pienen aikalisän ja tuulettumistauon, jonka aikana kirjoittelen jotain muuta tai heittäydyn villiksi ja keskityn pelkästään muihin harrastuksiin.

Koska Veden vaistoakaan ei ole vielä julkaistu, en halua avata tätä projektia kovin tarkasti. Se kuitenkin kietoo yhteen erilleen lähteneitä polkuja ja vie tarinan päätökseen. Se on yhden aikakauden loppu ja toisen alku. En sano, etten enää koskaan tämän jälkeen palaa Nemuriaan, mutta tämä tarina kuitenkin päättyy tähän kirjaan.

Projekti V


Missä sydämelle ei ole tulossa suoraa jatkoa, mutta Projekti V sijoittuu samaan maailmaan, jossa serafit huolehtivat siitä, etteivät daemonit pääse aiheuttamaan vahinkoa ihmisille.

Olen kirjoittanut tarinan alun nyt kahdesti, mutta koko ajan on tuntunut siltä, että jokin ei loksahda paikoilleen. Kunhan sopiva hetki tulee, aloitan jälleen alusta, sillä olen nyt saanut järjesteltyä ajatuksiani ja kenties vihdoin asetelma alkaa löytyä. Hahmot ovat onneksi olleet olemassa jo pidemmän aikaa. Heidän tarinassaan vain on ollut pahoja aukkoja.

Tarina hakee vielä muotoaan, ja varmasti kolmannesta aloittamisesta huolimatta muutoksia tulee matkan varrella olemaan. Sen uskallan kuitenkin luvata, että romantiikkaa on jälleen tarjolla, mutta pelkkä rakkaustarina tämä ei ole.

I & P


I & P on kasvamassa seuraavaksi isommaksi fantasiaprojektikseni. Tarina lähti liikkeelle siitä, että halusin kirjoittaa jotain, jossa on prinsessa ja ilmapiraatti. Tästä lähtökohdasta olisi kenties voinut saada aikaan jotain suhteellisen maanläheistäkin, mutta aika pian huomasin suunnan lipuvan kohti eeppisempiä mittasuhteita.

Kristallin lapset on ollut (ja on edelleen) sen verran suuri projekti, etten haluaisi tehdä tästä samanlaista. Tavoitteena olisi siis saada koko tarina ulos yhtenä teoksena. Minulla on kuitenkin kutina, että siitä voi olla tulossa tiiliskivi. Sehän ei tietysti haittaa, mutta tarkoittaa pitkää työstöprosessia. Aloitin projektin viime vuonna eikä minulla ole toistaiseksi tälle mitään deadlinea. Valmistuu kun valmistuu.

Tarinan alkua olen näyttänyt jo parille esilukijalle. Kommenttien pohjalta olenkin tekemässä siihen jonkin verran muutoksia ennen kuin jatkan kirjoitusprosessia eteenpäin. Tuntuu siltä, että alun vilauttaminen lukijoille oli hyvä ajatus, sillä nyt suunta on varmempi ja tie selkeämpi... kunnes taas eksyn Epätietoisuuden metsään.

Kettujuttu


Tätäkin tarinaa olen muutaman luvun ehtinyt kirjoitella, mutta jotain puuttui. Kokonaisuus ei tuntunut toimivan. Tästä syystä se onkin ollut haudontahatussa muhimassa. Siellä onneksi ajatukset yleensä selkiytyvät ja niin kävi tässäkin tapauksessa.

Ketut säilyvät tarinassa, mutta kokonaisuudesta on tulossa tyystin erilainen kuin alun perin ajattelin. Joudun käytännössä aloittamaan työn alusta, mutta se ei haittaa. Mikään prosessin vaihe ei mielestäni mene hukkaan vaan on tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Taustatyössä on myös paljon sellaista, jota pystyn uudessa konseptissakin hyödyntämään.

Kettujuttu tulee näillä näkymin sijoittumaan nykypäivän Lahteen, mikä onkin minulle harvinaista. Yleensä lähden mieluusti seikkailemaan täysiin uusiin maailmoihin, joten askeleeni on tällä kertaa hieman hutera ja epävarma. Todellinen maailma miljöönä tuo omat haasteensa ja kompastuskivensä.

Miljöön lisäksi tiedossa on jo, että kyseessä on aikuisille suunnattu paranormaali romanssi, johon ne ketut liittyvät aika oleellisesti. Mukana on maagisia elementtejä ja ehkä lihamukikin mainitaan.

Lue myös


Syksyn kirjoitussuunnitelma
Kirjoitus- ja editointityöpaja
Uusia projekteja eli ihana pihalla olemisen tunne

Kuvat Pixabaysta

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös

Julkaisin joulukuussa lukijalahjana tarinan nimeltä Joululahja Eorzeasta. Sen oli tarkoitus jäädä sellaisekseen, mutta yllättäen aloin saada pyyntöjä kirjoittaa sille jatkoa. Tämä oli varsin häkellyttävää, sillä en osannut odottaa tällaista vastaanottoa. Lämmin kiitos siis kaikesta palautteesta!

Suosittelen lukemana tuon ensimmäisen osan ennen kuin hyppäät tämän pariin. Saat tarinasta siten huomattavasti paremmin kiinni.


Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös


Juna kolkutteli kohti Helsinkiä. Meno oli juuri sellainen kuin nyt uudenvuoden aattona saattoi olettaa. Osa matkustajista oli aloittanut juhlimisen todennäköisesti jo noustuaan kyytiin Joensuussa, konnarien pinna oli kireällä ja lähimpien vaunujen vessat olivat pois käytöstä tuntemattomasta syystä. Todennäköisesti joku uuno oli yrittänyt tunkea sixpackinsa pahvit pytystä alas tai jotain muuta yhtä fiksua.

Olin onneksi saanut ikkunapaikan ja selvän vierustoverin. Enimmät äänetkin pystyin sulkemaan ulkopuolelle kuuntelemalla musiikkia, mutta aina ajoittain jokin terävämpi huudahdus tunkeutui kuulokkeideni läpi. Pidin katseeni tiukasti ikkunassa, vaikka oli jo niin pimeää, että ohikiitävää maisemaa oli turha kuvitella näkevänsä. Ikkuna heijasti omat kasvoni ja vaunun. Näin itsekin, että ilmeessäni karehti hermostuneisuus.

Malla oli raahannut minut välipäivien alennusmyynteihin heti tapaninpäivän jälkeen. Hän oli käyttänyt tekosyynä haluaan ostella edullisia vauvanvaatteita, mutta käytännössä olimme rampanneet myös muilla osastoilla ja lopulta minulla oli uusi hame ja neulepusero, vaikken ollut sellaisia suunnitellut hankkivani. Kieltämättä vihreä villahame toimi vaaleanharmaan pitsikauluksisen puseron kanssa, mutta nypläsin silti helmaa yhä uudestaan. Oliko polvipituinen hame liian lyhyt tai pitkä? Olisiko ollut parempi laittaa housut? Toisaalta omistin ainoastaan yhdet farkut, jotka nekin olivat aika kuluneet. Kaikki muut housuni olivat sellaisia, ettei niitä kehdannut kodin ulkopuolelle pukea päälleen.

Olin myös kerrankin yrittänyt saada tukkani kuriin. Sää oli kuitenkin perinteisen kostea eikä pakkasesta ollut tietoakaan, joten suoristusraudan käyttäminen oli ollut täysin turhaa. Kiharat olivat pysyneet kateissa ehkä viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin astunut ulos kotiovestani. Junassa olin lopulta kietaissut tukan pikaiselle ponnarille, kun se oli uhannut villiintyä täysin.

Ada oli saapunut jo eilen Suomeen kaveripariskunnan kanssa. En ollut saanut vaihdettua työvuorojani, joten pääsin lähtemään vasta tänään. Onneksi työpäivä oli ollut poikkeuksellisen lyhyt ja rauhallinen, joten olin ollut kotona hyvissä ajoin ja ehtinyt valmistautua kunnolla. Joskin nyt mietin, olisiko minun pitänyt käyttää vähemmän ripsiväriä. Mitä jos Adan mielestä näyttäisin turhamaiselta? Olin yrittänyt saada itseni näyttämään enemmän pelihahmoltani Adelialta, mutten ollut varma, olinko onnistunut tavoitteessani.

Kaivoin puhelimen takkini taskusta ja vilkaisin sitä, mutta Discordissa ei ollut uusia viestejä. Tuorein oli keskipäivältä, kun olimme sopineet tapaavamme iltakuuden pintaan Helsingin päärautatieaseman kiviukkojen edessä. Hetken ajattelin lähettäväni viestin ja pyytäväni Adasta kuvaa, mutten saanut sormiani liikkeelle. Tiesin, että kuva olisi pitänyt pyytää, sillä en välttämättä tunnistaisi häntä, mutta tuntui nolostuttavalta vasta nyt esittää pyyntö.

Ehkä Ada pitäisi minua typeryksenä. En uskaltanut kysyä kuvaa, en ollut lähettänyt itsestäni sellaista ja olin pukeutunut tosi tyttömäisesti. Toki tyylini oli sellainen normaalistikin, mutta kenties Ada ei pitäisi sellaisesta. Hänhän pelasi karskia au ra -miestä ja oli ammatiltaan vartija. Vai takerruinko nyt liikaa stereotyyppeihin?

Entäpä sitten puhuminen? Oli yksi asia kirjoitella chattiin englanniksi ja kokonaan toinen ryhtyä oikeasti puhumaan kasvotusten. Sitä paitsi oli törkeän noloa, että ruotsini oli tasoa ”Hej, jag heter Selja” ja siinäpä se. Toinen kotimainen ja sillein, mutta minulla oli ollut kyseistä kieltä kohtaan sekä yläkoulussa että lukiossa pahemman sortin asennevamma. Aikuisiällä taas en ollut tarvinnut ruotsia kertaakaan, joten vähäinenkin kielitaitoni oli kutistunut olemattomiin. Ada pitäisi minua varmasti epäkohteliaana töykimyksenä, kun tajuaisi, etten osannut hänen äidinkieltään, vaikka suomalaisena minun olisi pitänyt.

Otsalleni muodostui ryppyjä ja ohimoitani puristi. Vedin syvään henkeä. Olin selvinnyt paljon pahemmista tilanteista. Titan Extreme oli pahin painajaiseni, mutta pärjäsin jopa sitä vastaan nykyisin vähintäänkin välttävästi. Muistin yhä ensimmäisen kertani ihan tavallista Titania vastaan. Nykyisin kyseinen taistelu olisi varmasti hoitunut melkeinpä silmät sidottuinakin, mutta tuolloin olin ollut valmis paiskomaan hiiren pitkin seiniä.

”Adelia. Älä. Seiso. Landslidessa.”

Tuijotin tiimi-chattiin ilmestynyttä viestiä silmät kosteina ja kädet hioten. Sormeni puristivat hiirtä niin, että saatoin miltei kuulla sen rutisevan. En minä tahallani ollut taas pudonnut Titanin areenan pohjalle, en varmasti! Olin vain uppoutunut ampumiseen enkä ollut nähnyt hirviön aloittamaa aluehyökkäystä riittävän ajoissa.

”Olen pahoillani”, naputtelin viestin jäykin sormin.
”Ehkä pitäisi antaa olla…” tiimimme parantaja kirjoitti takaisin. ”En voi auttaa sinua, jos putoat areenalta. Sitä paitsi minun on huolehdittava muistakin.”

En tiennyt, mitä sanoa. En halunnut jumittua tarinan tähän kohtaan, mutta pystyin aistimaan ilmassa muiden turhautuneisuuden. Nyyppien auttaminen ei aina ollut kivaa eikä varsinkaan silloin, kun mokomat mokailivat kerta toisensa jälkeen samoissa kohdissa.

”Yritetään vielä kerran”, Temur sanoi. ”Minä saan kyllä pidettyä aggrot itselläni ja Popolupe tekee niin paljon vahinkoa, ettei haittaa, jos sinä, Adelia, keskityt väistelyyn.”

Puna kihosi poskilleni. Olin muille pelkkä taakka.

”Minäkin jaksan vielä! Me pystymme tähän!” Popolupe huudahti ja hyppäsi hihkuen ilmaan. En voinut olla hymyilemättä emotelle, sillä Popolupe oli lalafellinä kaikkia muita reilusti lyhyempi ja näytti huvittavalta mustan maagin kaavussa hyppelehtiessään. Hän kuului samaan kiltaan kuin Temur ja minä, mutta valitettavasti olimme joutuneet ottamaan matkaamme tuntemattoman parantajan, jonka kärsivällisyys alkoi selvästi olla lopuillaan.

Parantaja ei sanonut mitään muttei häipynyt paikaltakaan. Temur rynnisti kohti Titania, ja minä jännitin jälleen jouseni. Sivusilmällä erotin Popolupenkin säntäävään taisteluun.

Noudatin Temurin ohjetta ja keskityin enemmän väistelyyn kuin varsinaisesti taistelemiseen. Sydämenlyönnit kaikuivat korvissani, hikipisara valui niskakuoppaani ja pidätin hengitystäni, kunnes minun oli pakko vetäistä happea kiristäviin keuhkoihini.

Sieltä se nyt tuli: pahamaineinen Landslide. Kiirehdin askeliani ja ehdin pois alta viime hetkellä. Jännitin jouseni uudestaan ja tähtäsin. Ei ollut enää mitään muuta kuin taistelu Titania vastaan.

Ja sitten yhtäkkiä jättiläishirviö rysähti maahan. Voittofanfaari helähti soimaan ja hahmoni iloitsi ruudulla. Sydämeni jyskytti edelleen ja keuhkojani kivisti. Huomasin huohottavani, ja hiireni oli tahmea, kun irrotin hetkeksi otteeni siitä kirjoittaakseni chattiin.

”Kiitos! Kiitos teille kaikille!”
”Jihaa, me teimme sen! Kiitos sinulle!” Popolupe kirjoitti minulle takaisin.
”Sanoinhan, että me pärjätään”, Temur vastasi omaan rauhalliseen tapaansa. Parantaja ei sanonut mitään vaan poistui paikalta. Työnsin häpeän mieleni peränurkkaan ja keskityin iloitsemaan kiltakaverieni kanssa.

Nyökäytin päätäni, ja ikkunaan heijastuva kuvajainen toisti eleen. Olin selvinnyt Titanista kerta toisensa jälkeen, myös Extreme-versiosta. Minut oli keitetty sellaisessa liemessä, ettei enää minkään olisi pitänyt pelottaa minua. Silti sydämeni uhkasi lähteä kiitolaukkaan ja henkeni salpaantua ihan vain Adan tapaamisen ajattelemisesta. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne jälleen. Minä selviytyisin tästäkin taistelusta. Minulla ei ollut mitään pelättävää. En ollut enää pelkkä jousiampuja vaan minusta oli kasvanut taitava bardi, joka pystyi laulamaan tiimilleen lisää voimia. Pystyisin siis nostattamaan omatkin voimatasoni riittävän korkealle.

Tai ainakin voisin yrittää uskotella itselleni niin.

Juna kolkutteli Helsingin päärautatieasemalle. Nousin kyydistä, ja kosteus tunkeutui välittömästi läpi takistani. Musta ja märkä asfaltti imaisi vähänkin valon itseensä ja kiilteli tyytyväisenä tehtyään synkästä illasta vielä vähän synkemmän. Astelin väkijoukon mukana kohti ovia, joiden takaa tuulahti lämmintä ilmaa kasvoilleni.

Asemalla oli yllättävän paljon ihmisiä, joiden lomitse jouduin luovimaan tieni vastapäiselle seinustalle. Työnnyin taas uusista ovista ulos ja siirryin seinustan viereen seisoskelemaan. Kivimiehet kohosivat ylläni ylväinä, kun vilkaisin niitä ihan vain varmistaakseni, että olin varmasti astunut ulos oikeista ovista. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos mokomat olisi vaikka päätetty siirtää toiselle seinustalle.

Työnsin kädet takkini taskuihin, sillä edes lapaset eivät tuntuneet riittävän lämpöisiltä. Kosteus oli viheliäistä, olisin ottanut kunnon pakkaset paljon mieluummin, mutta eipä niitä ollut näkynyt vuosiin. Talvet menivät aina vain surkeammiksi.

”Onks sulla tulta?”
Viereeni ilmiintyi jätkä, jonka katse haritti ja jonka huulien välistä roikkui sytyttämätön tupakka.
”Ei ole”, töksäytin ja käänsin katseeni toiseen suuntaan.
”Aika kiva hame kuitenkin”, jätkä jatkoi jutustelua. En vastannut mitään. ”Lyhyt tälle kelille. Taidat olla hakemassa jotain sen alle.”

Koleudesta huolimatta poskilleni nousi epämiellyttävä kuumotus. Loin jätkään niin murhaavan katseen kuin suinkin osasin, mutta hän vähät välitti siitä. Sen sijaan hän astui askeleen lähemmäs, ja sai minut puolestaan perääntymään. Ohikulkijat käänsivät katseensa kiireesti toiseen suuntaan kuin meitä kahta ei olisi ollut olemassakaan.

”Jos mä vähän lämmittelisin sua…” Jätkä pyrki taas lähemmäs, ja käsi kurottautui uhkaavasti kohti hameeni helmaa. Sain liikettä lihaksiini ja löin hapuilevia sormia omalla kädelläni. Valitettavasti lapasen pehmentämä isku ei näyttänyt juuri sattuvan, lähinnä se taisi saada jätkän ärsyyntymään.
”Ai, esität vaikeasti tavoteltavaa? Ei kuule mene läpi. Jos pukeutuu kuin huora, on huora ja haluaa munaa. Turha vetää mitään roolia.”
”Painu helvettiin siitä!” sähähdin yhteen puristettujen huulien välistä ja yritin perääntyä. Jätkän käsi tarttui käsivarteeni, ja hän nykäisi minua itseään kohti. Pystyin haistamaan vanhan röökin ja viinan hänen hengityksestään, ja se nosti kuvottavan tunteen kurkkuuni.

”Hei!” Yhtäkkinen kiukun sävyttämä huudahdus sai minut sekä jätkän säpsähtämään. Irrotin katseeni turhan lähelle pyrkineistä kasvoista ja näin kaksi lähestyvää hahmoa. Toinen oli liki parimetrinen tummaihoinen mies, toinen häntä hieman lyhyempi nainen.

Mies tarttui jätkää niskasta ja yksinkertaisesti vain nosti hänet pois kimpustani. Ote käsivarrestani suli pois, ja kuulin jätkän ulisevan jotain, mihin liittyi n-sana ja muita epämiellyttäviä termejä.

”Are you okay?” nainen kysyi minulta. Hieroin käsivarttani ja nyökkäsin. Vasta nyt uskaltauduin kohottamaan kasvoni ja näin tuikkivat ruskeat silmät. Ne lukittautuivat omaani ja niissä häivähti jotain, mistä en täysin saanut otetta. Naisen kasvojen hieman teräviä piirteitä korosti lyhyt, ruskea piikkitukka, ja äkkivilkaisulta hän vaikutti jäntevältä ja voimakkaalta, vaikka oli pukeutunut puoleen reiteen ulottuvaan, vyötäröä korostavaan villakangastakkiin ja pörröiseen huiviin. Pillifarkkujen lahkeet katosivat mustiin nahkasaappaisiin.

”Thanks, everything is fine… now”, sain sanottua. Nainen silmäili minua edelleen kuin ei olisi uskonut sanoihini. Mietin, pitäisikö minun kertoa odottavani jotakuta paikalle, ettei hän huolehtisi suotta. Hänen seuraavat sanansa kuitenkin yllättivät minut.

”Adelia?” hän kysyi. Sydämeni jysähti jonnekin polvieni tienoille ja henkeni salpautui. Tuijotin ruskeisiin silmiin enkä ollut enää varma, miten jalkani pysyivät pystyssä. Ne olivat samat silmät, jotka olin nähnyt niin monta kertaa ja joita en kuitenkaan ollut oikeasti koskaan nähnyt. Ne olivat Temurin silmät. Oliko tämä todellistakaan?

Kenties leukani liikahti nyökkäykseen, kenties vain tuijotin naista edelleen. Hänen kauniit mutta terävät piirteensä sekoittuivat Temurin komeuteen. Hän ei ollut yhtä jykevä ruumiinrakenteeltaan mutta huokui silti voimaa, joka sai oloni tuntumaan välittömästi turvalliselta. Hän oli tosielämän paladin ja juuri pelastanut minut kaverinsa kanssa.

Paikalle ilmestyi myös toinen nainen. Hän oli vaaleatukkainen, kuten minäkin, mutta hänen hiuksensa joko olivat luonnostaan suorat tai ainakin tottelivat suoristusrautaa paremmin kuin oma kiittämätön kuontaloni. Temurin – Adan, korjasin mielessäni – kanssa paikalle tullut nuorimies palasi myös aseman edustalle saatuaan hätistettyä häirikön kauemmas. Hän kietaisi kätensä vaalean naisen olkapäiden ympärille ja käytännössä samalla vetäisi tämän kainaloonsa, johon nainen näytti hukkuvan. Heidän kokoeronsa oli niin huomattava, että olisi voinut kuvitella roegadynin halailevan lalafelliä. Roet olivat Final Fantasy XIV:n ehkä vähiten suosittu rotu ison ja kolhon olemuksensa vuoksi, mutta puhkuivat toisaalta suunnatonta voimaa ja luotettavuutta.

”Oletko sinä kunnossa?” mies kysyi minulta englanniksi. Nyt sain jopa nyökäytettyä päätäni.
”Olen. Kiitos teille kummallekin”, sopersin.
”Ja arvatkaapa, mikä sattuma: hän on Adelia!” vieressäni seisova ruskeahiuksinen nainen hihkaisi. Käänsin katseeni varovaisesti takaisin häneen, vaikka tunsin, miten puna kiipesi kaulaani pitkin uhkaavasti kohti poskia. Miksi, miksi juuri Ada kavereineen oli päässyt todistamaan tuota valitettavaa välikohtausta? Helsingissä oli liikkeellä varmaan puoli miljoonaa muutakin ihmistä, mutta juuri he olivat osuneet juuri nyt kohdalle, vaikka tapaamisaikaankin oli vielä vartti.
”Mitä? Oletko todella?” vaaleatukkainen nainen kysyi ja vilkaisi minua huikaisevan sinisillä silmillään. ”Minä olen Pristina, ja tässä on Popolupe.”

En ehtinyt estää itseäni, kun suuni jo rävähti auki. Minun tuntemani Pristina oli kaapinkokoinen roegadyn-nainen, jolla oli hitusen sinertävä iho ja joka pelasi miltei aina soturia tai mustaa ritaria. Olimme harvoin samassa tiimissä, koska pääasiassa pelasin Temurin kanssa eikä tiimiin tarvittu kahta tankkia, ellei kyse ollut kahdeksan tai kahdenkymmenenneljän hengen luolastoista. Pristina kuitenkin kuului kanssamme samaan kiltaan ja oli solminut ikuisen liiton Popolupen kanssa. Olin jopa ollut tilaisuudessa paikalla.

Aivoni nyrjähtivät, kun katseeni kääntyi seuraavaksi mieheen, joka oli sulkenut Pristinan kainaloonsa. Järjettömän leveä virne työntyi luvatta kasvoilleni, kun vertasin mielikuvaani pienen pienestä Popolupesta edessäni seisovaan komeaan lihaskimppuun. Hihitys karkasi huuliltani pyytämättä ja yllätyksenä, mutten kyennyt estämään sitä. En varmasti koskaan ollut ollut yhtä punainen kuin nyt, kun yritin tukahduttaa nauruni, mutta se vain pärskähteli huuliltani.

”Usko pois, minäkin repesin, kun näin Karenen ja Håkonin ensimmäistä kertaa tosielämässä”, Ada sanoi ja taputti varovasti tärisevää olkapäätäni. ”Teidän rodut on valittu juuri väärinpäin, enkö ole sanonut sataan kertaan?”
”Minä olen vain vapauttanut sisäisen lalani. Eikä sinulla ole varaa sanoa siitä, millaisella hahmolla kukakin pelaa”, Håkon puolustautui.
”Mutta sinä kyllä näytät ihan Adelialta”, Karene sanoi minulle. Punastuin vielä syvemmin, jos se ylipäätään oli mahdollista. Ehkä kaikki muut toteuttivat jonkinlaisia sisäisiä unelmiaan hahmojensa kautta. Tarkoittiko se siis, että olin vähän liiankin itsetyytyväinen, kun olin pyrkinyt luomaan hahmosta itseni, mutta nätimmän version? ”Mikä sinun oikea nimesi on?” Karene jatkoi, kun en saanut sanaa suustani.
”Selja”, mutisin.
”Onko se tavallinen suomalainen nimi?” Håkon kysyi.
”Ööh… en tiedä?” En ollut koskaan edes miettinyt asiaa. En tuntenut ketään toista Seljaa enkä ollut koskaan tarkistanut väestörekisteristä, kuinka monta meitä oli.
”Kiva nimi se on joka tapauksessa”, Ada sanoi. ”Hei, mennäänkö johonkin sisälle? Täällä jäätyy!”
”Mikä olisi hyvä paikka?” Karene kysyi minulta. Kohautin olkapäitäni.
”Käyn aika harvoin Helsingissä”, sanoin. Totuus oli, etten ollut käynyt Helsingin yöelämässä koskaan. ”Olen kuullut, että Steam Hellsinki voisi olla hyvä, mutten osaa sinne.” Tunnustus vain lisäsi kuumotusta poskillani. Olin taatusti onnistunut tekemään uusiin tuttaviini lähtemättömän vaikutuksen, mutten ollut lainkaan varma, että se oli hyvä.

Håkon kaivoi puhelimen taskustaan ja ryhtyi näpertämään sitä. Hetkeä myöhemmin hän jo kehotti meitä seuraamaan. Karene tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kiirehti edelleni. Ada jäi kulkemaan vierelläni. Vaikka askeleeni olivat yhtä rauhalliset kuin muillakin, sydämeni paukutti kuin olisin ollut suorittamassa sadan metrin pikajuoksua. Olin luultavasti joskus ostosreissulla kulkenut tällä kadulla aiemminkin, mutta kaikki näytti vieraalta enkä osannut kohdistaa katsettani mihinkään. Olisin halunnut tuijottaa Adaa, mittailla hänen jokaista piirrettä katseellani, mutten halunnut olla epäkohtelias. Tilanne oli muutenkin absurdin puoleinen. Olikohan Adasta tuntunut tältä, kun olin saanut tietää hänen olevan nainen?

Katselin, kuinka moogle-kuningas haihtui ja pienemmät mooglet nousivat violetin sävyissä hohtelevalle taivaalle. Sydämeni takoi ja käteni olivat hikiset, mutta voitonriemu nousi pulppuavana vatsani pohjalta ja tyrkkäsi naurun huulilleni. Vihdoin! Vihdoin! Vihdoin!

Olin jo seonnut laskuissani eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka monesti olimme joutuneet yrittämään moogle-taistelua. Mukana oli ollut pari muutakin ensikertalaista, ja olimme olleet kaikki yhtä onnettomia. Olin jopa kerrankin katsonut ennakkoon taistelun ohje- ja strategiavideon, mutta siitä huolimatta olin onnistunut säheltämään samalla tavalla kuin kaikki muutkin. En voinut kuin ihmetellä konkarien kärsivällisyyttä, kun olimme koko porukka kaatuneet kerta toisensa jälkeen kesken taistelun.

”Vau! Näitkö, miten hyvin Temur tankkasi?” kahdeksan hengen tiimistämme toinen paladin, Sharkly, kysyi minulta. ”Hän on uskomaton! Olen niin kateellinen!” Minun oli myönnettävä, etten ollut seurannut Temurin suoritusta, koska olin joutunut keskittymään täysillä omaani. Nyt huomioni kiinnittyi kuitenkin keskustelukumppanini sanavalintaan. Sharkly oli käyttänyt Temurista englannin persoonapronominia ”she”. Hetken mietin, oliko kyseessä pelkkä erehdys, mutta hän jatkoi Temurin taidoista vaahtoamista ja omistaan valittamasta, ja sama pronomini toistui yhä uudestaan.

”Sori, kun kysyn tätä, mutta tarkoitatko, että Temur on nainen vai…?” kirjoitin chattiin ja painoin enteriä.
”!” joku kirjoitti.
”Häh! Olen luullut sen olevan mies! Mitä ihmettä?” toinen naputteli chattiin. Tajusin liian myöhään naputelleeni viestini koko tiimin yhteiseen chattiin sen sijaan, että olisin lähettänyt yksityisviestin Sharklylle.
”Sori, luulin että tiesit. Te vaikutatte niin läheisiltä”, Sharkly kirjoitti minulle yksityisesti.
”Tuli yksi kotijuttu. Minun pitää mennä. Anteeksi!” Temur naputti tiimin chattiin samaan aikaan, enkä ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo katosi linjoilta. Äskeinen voitonriemuni valui taisteluareenan nurmikolle, ja lysähdin veltoksi tietokonetuolini ääressä.
”No hitto! Meidän piti vielä mennä Garuda ja Ultros tänään”, joku kirjoitti. En jaksanut kiinnittää puhujaan huomiota.
”Ehkä huomenna? Minullekin tuli muuta”, kiirehdin sanomaan ja poistuin taistelukentältä. Vilkaisin ystävälistaani, mutta Temur oli offline-tilassa, joten kirjauduin itsekin ulos pelistä.

Klikkasin auki pelaajien oman pikaviestiohjelman, Discordin, ja vilkaisin serveriä, jolla vietimme kummatkin aikaa. Yllättäen Temur näkyi olevan paikalla ja keskustelevan äsken käydystä taistelusta parin muun kanssa kuin hänellä ei olisi ollut kiire mihinkään. Näykin huultani ja mietin, pitäisikö minun puhua hänelle. Ehkä hän oli halunnut pitää sukupuolensa salaisuutena, ja nyt minä olin huudellut siitä kaikkien kuullen sen sijaan, että olisin kysynyt häneltä yksityisesti. Hän oli varmasti todella vihainen.

Nielaisin mutta avasin silti yksityisen keskustelun hänen kanssaan. Naputtelin viestin ja pyyhin sen pois ainakin viidesti ennen kuin uskaltauduin painamaan enteriä.
”Anteeksi, minun olisi pitänyt kysyä sinulta. Sharkly vain kehui sinua minulle yksityisesti ja käytti sinusta ’she’-pronominia… mutta minun olisi pitänyt kysyä sinulta eikä häneltä. Ja kaiken lisäksi kirjoitin vahingossa tiimi-chattiin. Olen niin pahoillani!”

Kun viesti oli lähtenyt, syöksyin pois koneelta. Kipitin keittiöön, täytin vedenkeittimen, laitoin sen paikoilleen ja naksautin päälle. Ongin kaapista kamomillateepussin ja lykkäsin sen chocobo-mukiini. Hetkeä myöhemmin lorotin kuumaa vettä pussin päälle ja jäin sitten nykimään sitä edestakaisin mukissa veden värjäytyessä hiljalleen keltaisen rusehtavaksi. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt karata koneen äärestä, mutta jalkani olivat vain vieneet minut keittiöön. En edes erityisemmin pitänyt kamomillateestä. Sen sanottiin kuitenkin rauhoittavan hermoja, joten olin ottanut tavaksi juoda sitä aina, kun jokin sai minut tolaltani. Tiedä sitten, oliko sillä mitään todellisia vaikutuksia. Tällä hetkellä minulle kuitenkin riitti plasebokin, kunhan vain sydämeni olisi lakannut hakkaamasta rintaani vasten ja kuristus kadonnut kurkustani.

Tee oli valmista hieman liian pian. Pudotin pussin biojätteisiin ja valuin takaisin tietokoneeni ääreen. Discordissa ei näkynyt uutta viestiä, mutta Temur näytti kirjoittavan sellaista. Piinalliset viitisen minuuttia särvin teetä ja tuijotin Discordin ilmoitusta siitä, että Temur kirjoitti edelleen. Aina välillä ilmoitus katosi. Minun teki mieli sanoa vielä jotain, mutten kyennyt laskemaan sormiani näppäimistölle. Olinko pilannut välimme lopullisesti?

”Ei se mitään. Aika moni tietää jo.”

Tuijotin tekstiä. Tuonko kirjoittamiseen oli mennyt minuuttikaupalla aikaa? Ja miksen minä tiennyt, jos ’moni’ tiesi? Ehkä Temur ei pitänyt minua yhtä hyvänä kaverina kuin minä häntä. Oikeastaan hän oli minulle vähän enemmänkin, en vain ollut koskaan kertonut sitä hänelle. Onneksi en ollut kertonut! Hemmetti! Hänhän olikin nainen ja todennäköisesti hetero, vaikka mieshahmolla pelasikin. Jos olisin mennyt möläyttämään kuumotuksistani, olisin voinut pilata välimme lopullisesti!

”Ai. No, olen silti pahoillani, etten kysynyt suoraan sinulta”, sain kirjoitettua. Vatsastani kohosi kurkkua kohti närästys.
”Saat anteeksi. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle jo. Ajattelin vain, ettei sillä ole väliä tai jotain, kun mehän vain pelaillaan yhdessä…”

Nyökyttelin vaistomaisesti lukiessani sanoja. Olipa todella hyvä, että olin pitänyt suuni kiinni. Temur halusi vain olla pelikaverini, ei muuta. Olisin voinut sössiä asiat pahasti, mutta nyt osasin jatkossa olla varovaisempi.

”Ei sillä olekaan. Mikään ei ole muuttunut, kaikki hyvin”, kirjoitin takaisin ja tarkoitin sitä. Paitsi, että jokin oli muuttunut. En edes tiennyt, mistä se johtui, mutta kuumotukseni oli kasvanut kymmenenteen potenssiin. Temur oli kuuma au ra -mies, mutta hän oli myös nainen. Millainen nainen? Halusin oppia tuntemaan hänet!

”Näyttää coolilta paikalta”, Håkonin ääni tunkeutui tajuntaani. Miltei törmäsin hänen selkäänsä, mutta Adan käsi ehti pysäyttää minut.
”Huomiokykysi on näköjään yhtä loistava tosielämässä kuin pelatessa”, hän nauroi vasten kasvojani, mutta hänen äänessään ei ollut tippaakaan pilkallisuutta. Kuulinko siinä jopa hitusen leikkisyyttä? ”Ei ihme, että seisot aina landslidessa!”
”Haha, enkä seiso! En enää!” vastasin. Paitsi tietysti, jos satuin unohtumaan tuijottamaan Temurin liikkeitä, mutta sen jätin mainitsematta. Tohelointini Titan-taisteluissa olivat niin kuuluisia, ettei minun tarvinnut enää itse vahvistaa epämääräistä mainettani. Silti kaikki nauroivat puolustautumiselleni.

Astuimme sisään Steam Hellsinkiin, joka tuntui suorastaan kuumalta kylmän ja kostean iltailman jälkeen. Sinne oli myös pakkautunut kiitettävästi väkeä juhlistamaan uuttavuotta, mutta onnistuimme silti löytämään yhden vapaan pöydän. Laskin juuri tilaamani tuopin pöydälle ja kuoriuduin takistani. Adan katse käväisi puserossani, ja kiitin onneani, että olin päätynyt siihen enkä esimerkiksi huomattavasti kaula-aukon osalta antavampaan vaihtoehtoon, jota Malla oli ensin yrittänyt minulle tyrkyttää.

Ada näytti suosivan yksinkertaista tyyliä. Hänellä oli printti-t-paita ja punainen neuletakki sen päällä. Koruja hän ei näyttänyt käyttävän. Itse olin lykännyt korviini pienet helmet, vaikka kiharapilven joukosta ne eivät juuri erottuneet.

Håkon ja Karene istuivat kanssamme samaan pöytään, mutta ryhtyivät yllättäen käymään keskustelua ruotsiksi. Ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaisuudesta en päässyt kärryille. En ollut koskaan katunut kielen opiskelua koskevaa vanhaa asennevammaani yhtä paljon kuin tuolla hetkellä.

”Pääsitkö helposti tulemaan? Sinulla oli ilmeisesti jotain ongelmaa työvuorojen kanssa?” Ada veti minut mukaan keskusteluun englanniksi. Håkon ja Karene tosin näyttivät uppoutuneen puhumaan toisilleen niin, etteivät edes huomanneet. Hetken mietin, oliko se tarkoituksellista, mutta katsoin paremmaksi olla kysymättä.
”En vain saanut jo sovittua vuoroa vaihdettua. Ei sen kummempaa. Muuten olisi kyllä ollut kiva tulla jo eilen”, vastasin. Ada kavereineen oli saapunut Suomeen edellispäivän aamuna. He olivat ilmeisesti käyttäneet ajan tutustumalla Helsingin nähtävyyksiin ja shoppailemalla kaupoissa. Omasta mielestäni tosin Tukholman kauppa- ja ravintolatarjonta oli kiinnostavampi, mutta kaipa vieraassa maassa oli aina pieni eksotiikkalisä, vaikka kyse olisi ihan vain lähinaapuristakin.

”Sujuiko junamatka hyvin?” Ada jatkoi kyselemistä. Nyökkäsin vastaukseksi.
”Ihan okei, vähän siellä oli levoton tunnelma. Miten teidän laivareissu?”
”Humalaisia täynnä”, Ada vastasi ja kohotti oman tuoppinsa huulilleen kuin ei olisi halunnut jäädä toiseksi Ruotsin laivan viinasienille. Kiirehdin maistamaan omaa siideriäni ja yritin muistella, koska olin viimeksi nauttinut jotain alkoholia. Olin ehkä ostanut juhannukseksi pari tölkkiä jotain uutta lonkeroa. Sen jälkeen pelaamisesta ei ollut tullut oikein mitään. Ehkä kuitenkin pystyisin jutustelemaan rennommin, jos joisin juomani. Nythän ei tarvinnut väistellä alueiskuja, ainoastaan varoa, etten lipsauttaisi mitään typerää, ja olin sen verran hiljaista sorttia, että niin tuskin pääsisi käymään.

Ada ryhtyi kuvailemaan seikkaperäisesti laivamatkaa Ruotsista Suomeen ja kertoilemaan edellispäivän seikkailustaan Helsingissä. Nyökyttelin sujuvasti ja annoin hänen puhua. Aina välillä hän esitti minulle jonkin kysymyksen, johon sain jopa vastattua. Hänen seurassaan oli yllättävän helppo olla, vaikka nyt vain istuimme saman pöydän ääressä. Pelatessa yhteistä puhuttavaa löytyi aina, koska pelissä itsessään riitti keskustelunaihetta loputtomiin. Olin kuitenkin hieman pelännyt, ettei jutteleminen olisi ollut yhtä helppoa kasvotusten.

Jossain vaiheessa Håkon ja Karenekin liittyivät jälleen keskusteluun. Aika pian huomasin kertaavani kaikkien kolmen kanssa huippuhetkiä erilaisissa luolastoissa ja eri taisteluiden mekaniikkoja. Puhuimme samoista asioista kuin pelatessakin, erona oli vain se, että nyt kaikki kävi helpommin, kun ei tarvinnut takoa näppäimistöä. Parin siiderin jälkeen minäkin sain kerrottua omat mielipiteeni jo sulavammin enkä arastellut vieraan kielen käyttöä, kuten olin pelännyt. Oli helpotus huomata, ettei englantini ollutkaan niin ruosteessa kuin olin ajatellut sen olevan.

Puoli kahdentoista pintaan päätimme jättää Steam Hellsingin taaksemme ja lähteä ulos. Kosteus oli haihtunut kirpeään pikkupakkaseen, mutta lunta ei valitettavasti näkynyt missään. Ilma tuntui nyt kuitenkin ihanan raikkaalta ja huuhtoi osan kuumotuksesta poskiltani, joille olin kuvitellut tuntemuksen jo asettuneen pysyvästi.

Harhailimme kaupungin kaduilla ilman tarkempaa suuntaa ja löysimme itsemme lopulta Kansalaistorilta, jonne oli pakkaantunut innokkaita juhlijoita. Kello tikutti kohti puoltayötä ja joku mainitsi ilotulituksen, joten ehdotin toisille, että jäisimme katsomaan sen. Kukaan ei vastustanut, joten pian pönötimme torilla muiden seassa ja odotimme taivaan värjäytymistä kirjavaksi. Innostunut tunnelma ryömi suoniini, vaikken ollut koskaan erityisemmin perustanut ilotulitteista, saati muista paukkuvista asioista. Kovat äänet saivat minut aina säpsähtämään.

Ja sitten jo paukahtikin. En voinut mitään, kun hätkähdin. Ilotulitteita oli ihan okei katsella kauempaa, mutta kun ne räjähtelivät lähistöllä, oloni oli aina jokseenkin epämukava. Tiesin, ettei kaupungin järjestämä ilotulitus olisi katsojille vaarallinen, mutta en voinut mitään sille, että pidin jo Kansalaistorille saapumista huonona ajatuksena.

Yhtäkkiä käsi kiertyi hartioideni ympärille. Ada veti minut rintaansa vasten ja painoi pääni olkaansa. Seisoin paikoillani tietämättä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sydämeni jyskytti niin lujaa, että ilotulituksen pauke peittyi osittain sen lyöntien alle.

”Kaikki on kunnossa”, Ada kuiskasi korvaani… tai todennäköisimmin ei edes kuiskannut. Ympärillämme oli sen verran meteliä, että luultavasti hän joutui oikeasti korottamaan ääntään. Hänen kätensä eksyi hiusteni lomaan ja sormet sekoittuivat kiharoihini. Kohotin katsettani ja näin hänen tuijottavan minua taivaalla meneillään olevan näytöksen sijaan. Vihdoin sain käsiini liikettä ja kiedoin ne varovaisesti hänen ympärilleen, vaikken edelleenkään ollut varma, sainko tehdä niin. Kenties hän oli vain luullut minun olevan suorastaan kauhuissani ja halunnut lohduttaa. Ehkä hän ei ajatellut tästä hetkestä mitään enempää, mutta minusta tuntui kuin taivas olisi kääntynyt yllämme.

Adan käsi selvitti jotenkin tiensä kiharapilveni seasta ja tarttui leukaani. Nielaisin niin kovaäänisesti, että vieressämme seisovat ihmisetkin varmaan kuulivat sen. Näin Adan kasvojen lähestyvän omiani, ja yhtäkkiä hänen huulensa olivat vasten omiani. Ne imaisivat hiljaa, kokeilevasti. Ne kysyivät lupaa, ja minä annoin sen epäröimättä. En ymmärtänyt, miten tässä oli käynyt näin, mutten aikonut vastustella.

”Hyvää uutta vuotta”, Ada kuiskasi vasten huuliani. Tunsin sanat pikemmin kuin kuulin ne. Tiesin, että tästä vuodesta tulisi paras koskaan.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Kuka on Missä sydämen Luvia Melek?

Missä sydän ilmestyi vuonna 2017, mutta olen puhunut kirjasta blogissa melko vähän. Tänä vuonna on tarkoitus korjata tilannetta ja kirjoittaa aiheesta muutama postaus. Aloitan kertomalla hieman kirjan päähahmosta Luvia Melekistä. Pyrin silti välttämään suuria spoilereita.




Kannen kuva: Elli Hytti
Luvia on Kodissa asuva 22-vuotias serafi, joka on opiskellut likipitäen koko ikänsä. Nyt on jo miltei täysivaltainen, sillä enää opinnoista on jäljellä viimeinen koetinkivi eli harjoittelujakso ihmisten maailmassa. Kun se on kunnialla suoritettu, Luvia valmistuu ja saa ensimmäisen työtehtävänsä täysivaltaisena serafina.

Luvialla on pitkät vaaleat, kiharat hiukset ja huikaisevan siniset silmät. Todellisessa muodossaan hänellä on myös suuret valkosulkaiset siivet, mutta harjoittelun ajan hänen on osattava pitää yllä ihmisen näköistä olomuotoaan, koska ihmisille ei tule serafien olemassaoloa paljastaa.

Luonteeltaan Luviaa voisi kuvata hitusen vässykäksi. Hän noudattaa käskyjä kyseenalaistamatta niitä ja pyrkii miellyttämään muita. Sääntöjen venyttäminen ei kuulu hänen periaatteisiinsa. Toisaalta hän on myös herttainen ja ystävällinen ja välittää hyvin paljon parhaasta ystävästään Gadriellesta, vaikka he ovat hyvin erilaisia keskenään.

Siirtyminen ihmisten maailmaan ei käy Luvialta helposti. Hän saa pian huomata, etteivät asiat välttämättä ole aina yksinkertaisia ja että oikeaa ja väärää voi olla joskus vaikea erottaa toisistaan. Aina teot eivät edes ole yksiselitteisesti joko oikeita tai vääriä vaan kaikki riippuu näkökulmasta.

Serafeille on myös opetettu, että nuoruudessa koetut tunteet karisevat ajan myötä. Luvia ei koskaan ole kokenut erityisen kiihkeitä tunteita ketään kohtaan, minkä vuoksi Gadrielle sanookin hänen syntyneen vanhana. Nyt ihmisten maailmassa Luvia huomaa kuitenkin, että hänenkin sisältään voi kummuta mitä erilaisempia tunteita. Hän joutuukin pohtimaan, pitävätkö kaikki opetukset välttämättä paikkaansa ja mikä on hänen paikkansa maailmassa. Millaisen tulevaisuuden hän valitsee itselleen, kun vaakakupissa on ylhäältä sanellut velvollisuudet ja oman sydämen sykähdys?

Lue myös


Missä sydän -soundtrack
Mistä Missä sydän sai alkunsa?
Missä sydän saatavilla!


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Indiekirja esittelyssä: Kyllästynyt lohikäärmeisiin osa 1

Lupasin esitellä tarkemmin indiekirjoja, jotka tämän vuoden aikana luen. Nyt on ensimmäinen lukaistu, joten hommiin siis!


Harry Lichman - Kyllästynyt lohikäärmeisiin osa 1


Kryynin valtakuntaa kansoittavat myyttiset hirviöt, suuret sankarit ja vähäpukeiset tarjoilijattaret. Seikkailu saa alkunsa, kun Tennis Huolihaltia, Flimp Kulokassara ja Tassledorf Ohdaketassu kohtaavat toisensa vuosien jälkeen ja lähtevät Tappiin Asti -kapakkaan tapaamaan tuttaviaan Praistlin ja Connamon Majonesia. Lukijalle esitellään myös liuta kovin tutunkuuloisia hahmoja ja mielenkiintoisia kohtauksia.

Kyllästynyt lohikäärmeisiin parodioi tunnettua Dragonlance-fantasiasarjaa, mutta kirjailija on lukenut myös Sormusten herransa ja Forgotten Realmsinsa. Erinäisistä hahmoista on nostettu pintaan tuttuja piirteitä ja kärjistetty niitä. Hahmot ovat tunnistettavissa, mutta silti selkeitä parodiaversioita alkuperäisistä.

Kirja hieroo häpeilemättä fantasian kliseitä lukijan naamaan ja nauraa räkäisesti päälle. Kuvailu on monisanaista ja perusteellista ja meneekin usein varsinaisen kerronnan ja tarinankuljetuksen edelle. Sopan suola on mehustella miltei irvokkailla kuvauksilla, ei niinkään kertoa uutta ja omaperäistä tarinaa.

Tiedättekö ne tietyn Facebook-kaverin jokseenkin ylipitkät ja (muka)hauskat status-päivitykset, jotka kuvailevat jotain lievästi omituista mutta kuitenkin arkista tapahtumaa vuolaasti kielikuvia ja omalaatuisia sanavalintoja käyttäen? Tämä kirja on kokonaisuudessaan kuin tuollainen status-päivitys. Näille löytyy omat faninsa ja epäilemättä siis Lichmanin parodiateoksellekin. Voinkin kuvitella osan lukijoista hörähtelevän vuolaalle ja mehukkaalle kuvailulle.

Minä en valitettavasti edes hymähtänyt kertaakaan kirjaa lukiessa. Tosin jotkut ovatkin sanoneet minua huumorintajuttomaksi, mitä en toki itse allekirjoita. Pidän kenties vain hieman hienovaraisemmasta huumorista. Teksti sinänsä kulki ja oli selkeää luettavaa monisanaisuudestaan huolimatta, mutta kuvailu ja infodumppaus katkaisi tarinan etenemisen minun makuuni turhan usein. Myönnettävä on, etten muista, miten Dragonlancet pärjäävät tällä saralla, joten on täysin mahdollista, että tyyli jäljittelee ja parodioi alkuperäistä.

Myös kirjan taitto pisti minua silmään. Muutama vuosi sitten en olisi todennäköisesti huomannut mitään, joten tästä ei tarvitse lukijan välttämättä huolestua. En ole kovinkaan kokenut taittaja, mutta sen verran hommaa on tullut tehtyä, etten voi enää olla silmäilemättä taittoa kirjaa lukiessa. Kirjassa ei ollut lainkaan sisennyksiä kappaleiden alussa vaan kappaleen vaihtumisesta kertoi tyhjä rivinväli. Yleensä kirjoissa tyhjä rivinväli kertoo siitä, että myös kohtaus vaihtuu, mutta netissä sisentäminen ei välttämättä ole mahdollista, joten rivinväliä käytetään sen korvikkeena. Luultavasti nettimaailman käytännöt siis näkyvät taitossa. Lukemistahan tuo ei tietenkään haittaa, kun silmä tottuu.

Muutamat kirjoitusvirheet hyppäsivät tekstistä myös silmille, varsinkin viimeisessä luvussa. Näitä sattuu toki kaikille eikä oikolukijakaan aina huomaa jokaista pikkumokaa eli en tästä kauheasti sakottaisi. Virheetön teksti olisi tietysti silti toivottavaa, mutta onneksi kyse ei ollut mistään lukukokemusta musertavasta kirjoitusvirhetulvasta.

Kirja on kovin lyhyt (n. 70 sivua) ja tarina jää armottomasti kesken. Koska kyseessä on ensimmäinen osa, voi kenties olettaa, että jatkoa joskus ilmestyy. Nähtäväksi jää, seuraako tarina Syyshämärän lohikäärmeitä alusta loppuun vai ottaako se toisen suunnan yhdistelemällä eri fantasiateoksia entistä enemmän.

Loppujen lopuksi se, ettei minua naurattanut, taitto tai kirjoitusvirheet tai edes kirjan pituus eivät minua varsinaisesti haitanneet. Isoin ärsytys minulle olivat immersion rikkovat kuvailut ja vertauskuvat. Kun fantasiakirjassa puhutaan yhtäkkiä Pelastusarmeijasta tai Aalto-maljakoista, minun illuusioni tästä todellisuudesta erillisestä maailmasta yksinkertaisesti särkyy. Joku toinen ei ehkä koe tätä ongelmaksi, varsinkaan parodiassa, mutta itse olisin etsinyt hupaisat kielikuvat siten, että ne istuisivat maailmaan.

Summa summarum, sanoisin että Kyllästynyt lohikäärmeisiin voi sopia lukijalle, joka tykkää esimerkiksi Loru sorbusten herrasta -parodiateoksesta ja nauttii fantasiakliseillä revittelystä sekä ronskista kielenkäytöstä ja huumorista sekä siitä, että fantasiaelementtien lomaan on ripoteltu arkitodellisuudesta tuttuja asioita. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että ensimmäinen osa tosiaan loppuu, ennen kuin tarina pääsee kunnolla alkuun.

Fanitaidetta Kristallin lapsista

Fan art tai fanitaide on kuvataiteen alalaji, jossa tehdään kuvia olemassa olevista teoksista. Näitä voivat olla elokuvat, tv-sarjat, sarjakuvat ja joskus kirjatkin, vaikka se taitaa hieman harvinaisempaa ollakin (tosin esimerkiksi Harry Potter -sarjasta on valtavasti fanitaidetta). Nyt myös Kristallin lapsista on pari kuvaa olemassa. Olen suorastaan häkeltynyt!


Sain Twitterissä yhteydenoton Herainialta, joka harrastaa piirtämistä ja on lukemassa Kristallin lapsia. Hän kertoi tykästyneensä sarjan hahmoihin sen verran paljon, että halusi piirtää heistä fanitaidetta. Myönnettävä on, että olin hämmentynyt. Aika harvoin tällaista kunniaa osuu kohdalle, varsinkaan indiekirjailijan kohdalle.

Sitten 1.1.2018 sain huomata Herainian julkaisseen kaksi hahmokuvaa, enkä oikein tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Fiilishän on uskomaton! Joku pitää teoksestani niin paljon, että haluaa oikeasti piirtää siitä. Joo, tästä puhuttiin etukäteen, mutta tällaiset jutut tuppaavat ainakin minulle realisoitumaan vasta tapahtuessaan.

Alkuperäinen twiitti



Muutaman sananen kuvista


Kuva: Herainia
Saat kuvat suuremmiksi klikkaamalla niitä.

Tässä ensimmäisessä kuvassa on selvästi Momi. Hänet on helppo tunnistaa kultaisesta tukasta, mutta mielestäni tämä kuva myös huokuu sitä voimaa, joka hänessä on, vaikkei se tarinassa olekaan vielä päässyt täyteen mahtiinsa.

Arvostan suuresti myös sitä, että taiteilijan oma tyyli näkyy kuvassa. Seuraan Herainiaa itsekin Twitterissä, joten olen päässyt näkemään hänen taideteoksiaan aiemminkin. Tyyli on siis ehtinyt jo tulla tutuksi, ja olen iloinen, että Herainia on pitänyt siitä kiinni, vaikka hänen valitsemastaan hahmosta on olemassa ns. virallinen kuva, koska Momi esiintyy kahden ensimmäisen kirjan kansissakin.

Pystyn silti näkemään piirroksessa Monan (Momin mallin) piirteitä, mutta silti Herainian tyyli on oleellinen osa kuvaa ja sen tunnelmaa. Niin ja se tunnelma ylipäätään, se on minusta todella toimiva. Kuva on elävä ja täynnä liikettä, vaikka värit ovat seesteiset. Liekö tässä kyse kohtauksesta, jossa Momi osallistuu tanssiin salon ympäri?

Kuva: Herainia
Toinen kuva on Herainian sanojen mukaan hänen oma parituskuvansa. Twiitissään hän ei mainitse, ketkä kaksi tässä kuvassa ovat, mutta minä näen Neran ja Sennan. Kummallakin on vihreät silmät, ja Sennan pisamista ei vain voi erehtyä.

Kuvassa hahmojen välillä on selkeää kemiaa, mistä ei voi olla tykkäämättä. Meininki ei missään nimessä ole ujoa vaan näillä kahdella on jotain jo mielessään, vaikkei sitä ääneen olisi lausuttukaan. Tykkään romantiikasta ja se on minulle myös yksi fanitaiteen suola yleisesti ottaenkin. Senpä takia tällaisia kuvia katselee ilokseen. Ihan mahtavaa!

Fanitaiteesta yleisesti


Olen itsekin joskus muinaishistoriassa piirrellyt fanitaidetta mm. Final Fantasy -peleistä, Narutosta ja Harry Potterista, mutten ole piirtäjänä kovin kummoinen. Nykyisin piirtelyyn on ylipäätään valitettavan vähän aikaa, koska kaikki muu tuntuu syövän käytettävissä olevan ajan. Jostain on vain pakko karsia.

Vaikken itse enää piirrä, tykkään katsella toisten tekemiä kuvia omista suosikki-fandomeista. Ihailen suuresti taiteilijoita, jotka vangitsevat kuviinsa hahmojen olemuksen ja tekevät sen silti siten, että pysyvät uskollisina omalle ilmaisutyylilleen eivätkä yritä piirtää vaikkapa suoraa kopiota olemassa olevasta virallisesta kuvasta (mikä olisi minun ratkaisuni, olen melko kädetön luomaan piirtäessä uutta).

Se, että minun kirjastani piirretään fanitaidetta, on kuitenkin vielä oma lukunsa. Sitä ei oikein voi ymmärtää, koska olen kuitenkin aika pieni tekijä, jonka kirjoja on maailmalla liikkeellä vain muutamia kappaleita. En siis todellakaan odottanut mitään tällaista ja voinkin vain hämmentyneenä ja kiitollisena kumarrella Herainian suuntaan.

Mikäli Herainian taiteilut kiinnostavat enemmänkin, kannattaa tosiaan seurata häntä Twitterissä tai sitten kurkistella vaikkapa hänen DeviantArtiinsa.

Lue myös


Viikonlopun fan fiction -paja
Joulukuun superyllätys


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Vuosi 2018 - mikä muuttuu blogissa

Uusi vuosi on alkanut ja sen myötä uudet kujeet. Tosin mukana on varmasti jotain vanhaakin, mutta vuoden vaihtuminen on aina hyvä ajankohta tehdä muutoksia elämässä ja muissakin asioissa. Oma tavoitteeni on, että vuosi 2018 olisi hyvinvoinnin vuosi mahdollisimman monin tavoin.


Karsittu versio vanhasta


Viime vuonna kamppailin ajoittain sen kanssa, ettei blogia tullut kirjoitettua yhtä ahkerasti kuin ennen. Toisaalta tuntui, että postattavaa oli enemmän kuin olisi jaksanut. Tasapaino oli hukassa. Nyt on aika löytää se jälleen.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia vuonna 2011, halusin paikan, jossa voisin höpistä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tavallaan se olisi hauskaa edelleen, mutta aika ei riitä kaikkeen ja pakkaa on vaikea pitää koossa, jos se on valtavan laaja. Siispä tänä vuonna on tarkoitus pudottaa pois lifestyle-sisältöä, vaikka osa lukijoista on varmasti matkakertomusten ja hiusväripostausten parissakin viihtynyt. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Elumen-postaus oli pitkään blogin luetuimpia, joten luultavasti kasvattaisin lukijamääriäni huomattavasti korkeammaksi siirtymällä kokonaan lifestyle-puolelle, mutta ainakaan nyt se ei tunnu omalta jutulta ja syö vain liikaa aikaa.

Lifestylen lisäksi aion karsia lukupäiväkirjat pois. Aloitin niiden kirjoittamisen kannustaakseni itseäni lukemaan taas enemmän. Tällä hetkellä luenkin niin paljon, että postauksista on tullut rasite. Positiivinen ongelma siis, mutta myös aika helposti korjattavissa. Lukupäiväkirjapostailulla oli minuun toivottu vaikutus ja nyt on aika jatkaa eteenpäin.

Vakaana aikomuksena minulla on kuitenkin kirjoittaa kuukausittainen koostepostaus luetuista kirjoista. Lupaan myös vähintäänkin tähdittää kirjat Goodreadsissa ja pyrkiä twiittaamaan niistä. Isompia esittelyjä teen, mikäli luen jonkin indiekirjan, koska ne eivät saa näkyvyyttä sen enempää lehdissä kuin blogeissakaan, joten jonkun täytyy tämän asian eteen tehdä jotain. Parin kiinnostavan indien osalta olenkin jo kuulolla. Jospa ne tänä vuonna pääsisivät kansien väliin.

Mainittakoon vielä, että osana tätä muutosta hankin blogille oman domainin eli nyt löydät tänne osoitteella www.annakaija.fi. Vanha osoite ohjaa tänne edelleen, mutta kannattaa silti tallentaa tuo uusi muistiin. Samalla poistin kotisivuni, koska koin nekin turhaksi työksi. Blogi saa jatkossa palvella siinäkin asiassa. 

Mitä tilalle?


Jatkossa aion paneutua enemmän kirjoittamista käsitteleviin postauksiin. Puhun menneistä ja tulevista projekteista, mutta myös indiekirjan tekemisestä (tästä on minulta jo pyydetty postausta ja pahoittelen, että sen kirjoittaminen on viivästynyt). Blogi on siis jatkossa enemmän kirjailijablogi ja vähemmän sekametelisoppa. Uskon tämän miellyttävän osaa lukijoista, mutta toki joku voi kokea, ettei pyytänyt tällaista. Se on ymmärrettävää.

Tavoitteenani on julkaista postaus kerran viikossa. Se on melko harva tahti ja tavallaan haluaisin postailla useamminkin. Viime vuosien väsymys on kuitenkin opettanut sen, etten voi vain aina repiä selkänahastani lisää. Energiaa ei ole loputtomiin vaan välillä on latauduttava. Jos tämä blogi olisi ainoa projektini, voisin julkaista postauksen vaikka joka päivä, mutta minulla on paljon muitakin rautoja tulessa enkä halua päästää niistä irti. Kerran viikossa tahti tuntuu siis juuri nyt sopivimmalta. Jos jollain viikolla kuitenkin innostun postaamaan useamman kerran, se on vain plussaa.

Kohti tulevaa


Katseeni on vahvasti tässä alkavassa vuodessa. En tiedä, mitä kaikkea eteeni tällä kertaa heitetään, mutta olen utelias. Uskon, että tälläkin vuodella on varattuna jotain huikeaa takataskussaan. Aion ainakin pitää kiinni lukutottumuksistani ja nauttia kirjoittamisesta. Uskon, että vuoteen tulee kuitenkin kasaantumaan myös muuta hyvää.

Lue myös


Vuosi 2017
Goodreads-profiili
Vuoden 2017 uudistuksia

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84