Vakavasti fanifiktiosta

Fanifiktio on pääosin internetissä julkaistavaa kirjallisuutta, joka ammentaa muiden luomista alkuperäisteoksista. Sen kirjoittaminen on ollut osa elämääni reilut parikymmentä vuotta, enkä ole hylännyt rakasta harrastustani, vaikka tie on vienyt kirjailijaksi. Tänään haluan sanoa muutaman sanan tästä salarakkaastani.




Nyt kun Kristallin lapset -sarja on päättynyt ja saimme S. A. Keräsen kanssa myös yhteisen kokoelmamme, Rajatut, uunista ulos, olen viettänyt kirjailijan lomaa. Käytännössä tämän lomani (joka ei ole lomaa palkkatyöstä) olen kirjoittanut hillittömiä sanamääriä... fanifiktiota.

Miltei kaikki vapaa-aikani heinäkuussa on mennyt tekstiä editoidessa ja uutta paukuttaessa. Tällainen vimma iskee harvoin päälle ja yleensä prosessini ovat pidempiä ja hitaampia. Nyt olen kuitenkin nauttinut vauhdista ja siitä, että jotain syntyy. Yhtään ei harmita, ettei tällä kertaa ole kyse romaanikäsikirjoituksesta, vaikka romaanimittaista tekstiä työstänkin (tai itse asiassa kahta, mutta palaan tähän joskus myöhemmin toisessa postauksessa).


Mikä ihmeen fanifiktio?


Lainaus englanninkielisestä Wikipediasta:

Fan fiction or fanfiction (also abbreviated to fan fic, fanfic, fic or ff) is a type of fictional text written by fans of any work of fiction where the author uses copyrighted characters, settings, or other intellectual properties from an original creator as a basis for their writing. Fan fiction ranges from a couple of sentences to an entire novel, and fans can both keep the creator's characters and settings or add their own. Fan fiction is a form of fan labor.

Fan fiction can be based on any fictional (and sometimes non-fictional) subject. Common bases for fan fiction include novels, movies, bands, and video games.


Ajauduin kirjoittamaan fanifiktiota tietämättä koko termiä. Olin kai noin 12-vuotias ja Prätkähiiret-sarja kaipasi mielestäni lisää ja parempia jaksoja. Koska niitä ei tullut, päätin kirjoittaa jaksot itse.

Myöhemmin innostuin kirjoittamaan Harry Potter -hahmoille romanttisia seikkailuja, ja siinä kohtaa löysin myös muut fanifiktion parissa viihtyvät potteristit. Pääsin osaksi yhteisöä ja sain harrastukselleni nimen.

Sittemmin Potterit ja Prätkähiiret ovat jääneet taakse. Kirjoitan fanifiktiota enimmäkseen japanilaisista roolipeleistä ja jonkin verran myös mangasta/animesta. Kirjojen pohjalta kirjoittaminen ei oikeastaan edes kiinnosta vaan mieluummin sukellan visuaalisempiin maailmoihin, jotka saan sitten itse taivuttaa kirjalliseen muotoon.

Minulla on taipumus ihastua fiktiivisiin hahmoihin, ja haluan kirjoittaa kyseisille hahmoille laajempia tarinoita kuin alkuperäinen teos tarjoaa. Fanifiktio on tähän oiva keino, ja samalla se on vapaa leikkikenttä, jossa saan tehdä aidosti, mitä minua huvittaa.

Nimittäin edes indiekirjojen kirjoittaminen ei aina tunnu sellaiselta. Kirjojani työstäessä otan lukijat eri tavalla huomioon kuin fanifiktiota kirjoittaessa. Vaikka kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, fanifiktion kohdalla tämä pätee syvemmällä tasolla. Totta kai olen ilahtunut, jos joku lukee myös kirjoittamaani fanifiktiota, mutta ne tarinat eivät mene samanlaisen seulan läpi kuin kirjani.

Fanifiktiotarinoissa en jätä kohtauksia pois sen takia, että ne eivät välttämättä vie juonta eteenpäin vaan ovat ainoastaan hahmojen kuumottelua varten. Saatan myös tunkea mukaan kasan kliseitä ihan vain siksi, että se on kutkuttavan ihanaa. Kirjoissani mietin näitä asioita paljon enemmän ja karsin pois turhuudet, vaikka ne olisivat suloisen kuumottavia turhuuksia.

Tästä syystä pidän fanifiktion kirjoittamista lomana. Teen, mitä minua sattuu huvittamaan, ja heittäydyn täysin vapaaksi kaikista (itse asetetuista) kirjoittamisen kahleista.


Kummallista suhtautumista muilta


Aika pian Potter-päivien alettua opin yhden asian: fanifiktion kirjoittamisesta puhuminen saa aikaan kieroja katseita, kritiikkiä, suoranaisia solvauksia ja laskee arvoa kirjoittajana joidenkin ihmisten silmissä.

Okei, itse asiassa opin aika monta asiaa.

Olen ollut reilut 15 vuotta erilaisissa kirjoittajayhteisöissä ja yhä tänä päivänä törmään ajoittain negatiivisiin asenteisiin fanifiktion kirjoittajia kohtaan.

Olen kuullut mm. että fanifiktio on B-luokan kirjallisuutta ja että sen kirjoittajat eivät vain osaa luoda mitään omaa. Fanifiktion on myös sanottu olevan ajan tuhlaamista, koska saman ajan voi käyttää romaanikäsikirjoituksen työstämiseen. Se on myös epäkunnioittavaa kirjailijoita kohtaan (vaikka kirjoittaisi peleistä, kuten minä, tätä en vieläkään tajua... voisiko joku selittää, kiitos?). Fanifiktio on varastamista, alkuperäisteoksien pilaamista ja silkkaa irstailua. Lista jatkuu loputtomiin.

Käytännössä siis fanifiktio on kirjallisuuden pahis, joka pitää äkkiä potkia maan rakoon. Ainakin se on harrastus, jota pitäisi vähän hävetä.

Olen siitä ikävä ihminen, etten suostu häpeämään harrastuksiani.


Miksi fanifiktio on mahtavaa?


Fanifiktio on kirjoittamista ja jo siksi se on mielestni arvokasta.

Kyllä, tarinoiden joukosta löytyy löysiä rakenteita, silkkaa seksiä, hahmojen kuumottelua vailla mitään juonta ja kyseenalaisia teemoja. Joku on kuitenkin laittanut aikaa myös noiden tekstien kirjoittamiseen ja samalla kenties kehittynyt kirjoittajana hieman paremmaksi. Fikkien kirjoittaminen siis kehittää kirjoittajana samalla tavalla kuin muu kirjoittaminen.

En kuitenkaan halua typistää fanifiktiota kirjoitusharjoitukseksi, koska fanifiktion funktio ei ole olla vain hyödyllistä toimintaa. Sen on tarkoitus viihdyttää niin kirjoittajaa itseään kuin mahdollista lukijaa.

Pidän myös tympeänä kriitikin siitä, etteivät fanifiktion kirjoittajat luo mitään omaa. Vaatii nimittäin melkoista taitoa käsitellä jonkun toisen luomia hahmoja uskottavasti. Samalla  hahmoja on usein kehitettävä eteenpäin, koska alusta loppuun samana pysyvää hahmoa ei ole välttämättä kiva kirjoittaa (eikä se miellyttäisi lukijoitakaan). Tämä kehityskaari tapahtuu alkuperäisteoksen luomissa puitteissa, joten hahmoon on tutustuttava erittäin hyvin, jos haluaa onnistua. Sama pätee muiden luomiin maailmoihin. Jotta niistä voi kirjoittaa uskottavasti, on tehtävä taustatyötä ja otettava asioista selvää.

Toki kaikki eivät suhtaudu fanifiktion kirjoittamiseen vakavasti eivätkä edes halua tehdä isoa taustatyötä tarinoitaan varten. He kenties vain kirjoittavat kivoista hahmoista sen enempää miettimättä, ja sekin on hieno tapa harrastaa fanifiktiota. Ehkä fanifiktion mahtavuus perustuu juuri siihen, että kukin tekee sitä omalla tavallaan.

Fanifiktio on rajaton maailma, jossa seikkailut ja löytöretket eivät lopu koskaan. Toisille kyse on hetken huvista, joka riipaistaan kasaan tunneissa, toiset upottavat jopa vuosia tarinansa työstämiseen. Fanfiktiota luodaan monin eri tavoin, mutta sen ytimessä on rakkaus. Rakkaus alkuperäisteoksia ja kirjoittamista kohtaan.

Ja jos kysyt tältä kirjailijalta, rakkaus kirjoittamista kohtaan on kaikki kaikessa.


PS. Jos haluat kirjojeni lisäksi kurkistaa kirjoittamaani fanifiktiota, klikkaa itsesi Ficcikirjastoon!

Vieraskynä: Kuoleman kysymys -pienoisromaani

Julkaisemme kirjailija S. A. Keräsen kanssa yhteisen kokoelman, Rajatut, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi pitkää novellia, Ennen sadetta ja Verenperintö, jotka olen esitellyt aikaisemmin. Tänään ääneen pääsee Keränen. Lue Kuoleman kysymys -pienoisromaanin taustoista ja kurkista lukunäytettä tarinasta.

Anna

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Sanottakoon se heti alkuunsa. Kuoleman kysymyksen ongelma on, että siitä on hyvin vaikea kertoa juuri mitään spoilaamatta tarinaa. Tämän pulman kanssa painin jo takakansitekstiä muotoillessani. Mitä tästä nyt sanoisi? ”Siinä on kuolemanenkeleitä, ihmisiä ja lentokoneita. Se sijoittuu menneisyyteen.” Ehkä onkin tarinan sisällön sijaan parempi keskittyä taustojen avaamiseen.

Lentojuttunakin tunnetun pienoisromaanin idea ei ole uusi. Ensimmäisen kerran yritin sitä joskus kuusi tai jopa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin tarinan siivet eivät oikein ottaneet tuulta alleen (pun totally intended). Viime marraskuussa ryhdyin uuteen yritykseen ja rykäisin aika lailla sekä henkilöhahmot että juonen uusiksi. Raamit säilyivät silti samoina, koska kyseessä on todelliseen historialliseen tapahtumaan kiinteästi liittyvä tarina.

Pienoisromaani on minulle uusi aluevaltaus, koska yleensä tapaan kirjoittaa yli 100 000 sanan tekeleitä – alle 30 000 sanassa pysyminen voidaan katsoa tälle jaarittelijalle jonkinmoiseksi saavutukseksi. Olen kuitenkin luultavasti käyttänyt Kuoleman kysymykseen yhtä paljon aikaa kuin täyspitkään romaaniin, kiitos jatkuvien historiallisten faktojen tarkistelun. Tarina lähti liikkeelle novellina, mutta aika nopeasti ymmärsin, että se vaatii paisuttamista. Tein samaan aikaan kirjoittamisen perusopintoja ja päädyin käyttämään Kuoleman kysymystä Tekstikokoelma-kurssilla. Opettaja pystyi toki lukemaan vain alkupään ja synopsiksen tekstin laajuuden vuoksi, mutta silti sain tarinan työstämiseen hyvin käyttökelpoisia vinkkejä. Myös muilta esilukijoilta, niiltä, jotka ovat lukeneet koko jutun, on tullut arvokkaita kommentteja.

On ehkä syytä mainita erityisesti vanhoille lukijoilleni, että kyseessä ei ole sateenkaaritarina, vaikka joitain sateenkaarevia elementtejä pystyykin tekstistä bongaamaan. Kuitenkin, tyylilleni uskollisena, Kuoleman kysymys yhdistelee eri genrejä ja tyylejä. Siinä on romanssia, jännitystä ja huumoriakin. Historiallisesta viitekehyksestä huolimatta siitä löytyy moderneja ilmauksia ja hiuksenhienoja kannanottoja mm. tasa-arvoon liittyen, koska kuolemanenkelit katselevat ihmisten maailmaa ulkopuolisen, lähestulkoon ajattoman olennon silmin. Ja muuten, melkeinpä suosittelen, että mikäli ei tunnista tarinan historiallista viitekehystä, pidättäytyisi googlettamasta ennen kuin on päässyt loppuun.

Romaania työstäessäni olen innostunut luomistani kuolemanenkeleistä sen verran, että saatan tulevaisuudessa kirjoittaa heistä vielä lisää. Ja se takakansitekstihän kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään seuraavasti: Kuolemanenkeli Jackie joutuu vaikean moraalisen valinnan eteen, kun kesken työkeikan hänen on päätettävä, rikkoako kuolemanenkelten sääntöjä sekaantumalla ihmisten kohtaloihin vai antaako itselleen tärkeän ihmismiehen kuolla lento-onnettomuudessa.

Alta löytyvä tekstinäyte on kolmannen luvun alusta. Koska editointi jatkuu vielä, pienet muutokset ovat mahdollisia.



Kuoleman kysymys


3. luku



Kuva: StockSnap / Pixabay
Periaatteessa Länsi-Saksaa huonompiakin niittopaikkoja oli, mutta Jackie olisi silti mieluummin ollut Roomassa. Koska hänen työvuoronsa alkaisi vasta varhaisaamulla ja koska oli kesäkuinen launtai-ilta, hän oli lähtenyt nuuskimaan paikallista yöelämää. Hän oli ensin harkinnut keskustan kallista yökerhoa, mutta tuumannut sitten, että jokin sivukadun hämärä ja savuinen kellariklubi tarjoaisi mielenkiintoisemman ikkunan ihmisten elämään. Niin se oli toistaiseksi tehnytkin, hän totesi seuratessaan vuoronperään erään seurueen riitaisaa ihmissuhdedraamaa ja erittäin humaltuneen, erittäin nuhruisen pöytäkunnan kortinlätkimistä. Jos hänen olisi pitänyt lyödä vetoa, ihmissuhteisiin keskittynyt porukka alkaisi nujakoida ensin, mutta vain siksi, että pelurit alkoivat olla liian humalassa edes nousemaan tuoleiltaan ja heppujen sätkissä paloi muutakin kuin tupakkaa.

Yksinäisen naisen oli vaikea päästä yökerhon kynnyksen yli. Jackie myönsi kallistuvansa enemmän feminiinisiin muotoihin (toisinaan hän viihdytti itseään antamalla ihmisten päättää), mikä oli näinä sukupuolten eriarvoisuuden vuosina epätavallinen ratkaisu kuolemanenkelille. Hän tunsi ainoastaan kaksi muuta naispuolisena viihtyvää kollegaa, toinen työskenteli jossain Itä-Aasian suunnalla ja sai tiemmä sukupuolierottelun lisäksi niskaansa roturasismia, toinen oli heidän osastoonsa kuuluva Astrid Lund, josta juoruttiin, että tämä oli toiminut aikoinaan valkyriana.

Kuva: skip604 / Pixabay
Tänä iltana hän oli joutunut muovaamaan itselleen miehisemmät piirteet ja vaateparren, jotta portieeri laskisi hänet sisään. Asetuttuaan baaritiskille hän oli palautunut mukavampaan muottiinsa, pikkuhiljaa, pala kerrallaan niin, ettei ihmissilmä rekisteröinyt muutosta. Joku saattoi ihmetellä, missä hänen seurueensa oli, mutta kukaan ei ollut toistaiseksi tullut häätämään. Juomanlaskija teki hänen pyytämänsä cocktailin, mutta Jackie pani merkille, että miehen syrjäsilmä tallensi hänen liikkeitään ja kenties tämän pään päällä leijui ajatuskupla, ’Eikö tuo nainen ollut äsken mies?’ Hampurin savuisissa kellariklubeissa ei vain oltu niin tarkkoja kuin lätäkön takana, joten hän arveli saavansa jatkaa istuskeluaan niin kauan kuin ei herättänyt liikaa huomiota.

Hänen suunnitelmansa oli ollut tunnin, kahden vierailu ja sitten hotellille nappaamaan vähän unta ennen työkeikkaa, mutta luonnollisesti se suunnitelma meni uusiksi. Hän oli puolivälissä liian imelää ja liian kermaista drinkkiään, kun hänen näkökenttänsä laidalla häivähti tumma hahmo. Ei tarvinnut edes kuolemanenkelin kuudetta aistia, niin selvästi vieras halusi hänen huomaavan. Tulijan strategiaan kuului silti jostain syystä odottaa, että hän käänsi päätään, ennen kuin tämä puhutteli häntä.

”Iltaa, neiti.”

Kuva: StockSnap / Pixabay
Jackie ei vastannut ennen kuin oli tehnyt hemmosta pika-analyysin, antanut katseensa lipua mustista hiuksista kiiltävien bootsien kärkiin. Valkoisesta paidasta oli jäänyt useampi nappi napittamatta, rintaa vasten lepäsi suuri hopeinen risti raskaan korun varassa. Olkia verhosi nahkatakki, jalkoja tummat farkut. Jollekin toiselle aikakaudelle tukka olisi ollut liian pitkä, mutta tällä vuosikymmenellä sitä olisi voinut nimittää jopa lyhyeksi. Se oli harottu epätasaisesti taaksepäin geelillä, kostealta näyttävät suortuvat kieltäytyivät pysymästä päälaella ja kurottelivat eroon muodostelemasta, osa sivuille, osa kasvoille. Jackien oli myönnettävä, että tyyli oli paljon enemmän hänen mieleensä kuin juuri muoti-ilmiön roolia tavoitteleva miesten hippitukka keskipäänjakauksella. Hiusten mustuus nosti yhdessä kajaalirenkaiden kanssa jäänsiniset silmät tyrkylle kasvoista, leuasta erottui vuorokauden vanha sänki, joka täydensi rosoista tyyliä. Rokkarin käry leijui miehen ympärillä sakeana ja kauas kantavana, pakotti erottumaan massasta, joka oli pukeutunut samettihousuihin ja kauluspaitaan.

”Oletko täällä yksin?”

Jackie pyöräytti pilliä vaaleanpunaisessa juomassaan. ”Saatanpa ollakin.”

Hän sai vastaukseksi häivähdyksen hymyä. Tämän miehen moraalikäsityksiä ei yksinäinen naisihminen baarissa tuntunut rikkovan, tai kenties tyyppi piti häntä helppona nakkina. Siinä tämä erehtyi – jos kohta mies oli niin viehättävä, että Jackie saattaisi tällä kertaa poiketa periaatteistaan. Hän oli ehtinyt jo harmitella vuosikymmenen lopun outoa muotia, joka kasvatti miehille jeesustukan ja -parran tai pahimmassa tapauksessa pelkät viikset ja vaatetti heidät psykedeelisiin pallopaitoihin ja haaroihin liimattuihin kangashousuihin, joista pystyi mittaamaan kantajansa varustelutason yhdellä vilkaisulla. Hyi olkoon.

”Sopiiko istua?” mies kysyi ja odottamatta vastausta veti baarijakkaran alleen ja vinkkasi baarimikolle, jonka huomio oli jo heissä. ”Neidille toinen samanlainen.” Sormi heilahti Jackien drinkkilasin suuntaan.

Kuva: Eisenmenger / Pixabay
”Oikeastaan ottaisin mieluummin Tequila Sunrisen”, Jackie huomautti. Hän oli tilannut Pink Squirrelin vain saadakseen tietää, mikä sekoituksessa oli niin ihmeellistä, ja todennut, etteivät kermaiset cocktailit olleet hänen makuunsa.

Hymy miehen huulilla leveni. Jackie näki saalistajan sen takana. Mikäs siinä, hän voisi kyllä katsoa, kuinka kauan gentlemannin elkeet kestäisivät. ”Tequila Sunrise siis. Minulle huurteinen.”

Baarimikko nyökkäsi. ”Tulossa.”

Juomanlaskijan täyttäessä heidän tilaustaan Jackie tajusi äkkiä, että lähimpien pöytäkuntien huomio oli heissä. Tai ei oikeastaan vain lähimpien vaan kaikkien, joilla oli näköyhteys, poislukien juopunut pokeriremmi ja tosielämän saippuaoopperatähdet. Hän kääntyi tuolillaan, loi töllöttäjiin kysyvän katseen: Mitä hittoa nyt? Kai yksinäisen naisen on sallittua ottaa vastaan tarjottu drinkki? Jotkut reagoivat hänen mulkaisuunsa ja käänsivät päänsä, toiset jatkoivat pällistelyään. Jotkut katsoivat suoraan hänen ohitseen nahkatakkiasuiseen mieheen ja mutisivat toistensa korviin.

Tuijottakaa nyt sitten, Jackie tuhahti mielessään ja pyörähti takaisin mieheen päin. Kun tämä istui niin lähellä häntä, hän tajusi kunnolla, kuinka kookas tämä oli. Hän oli 178-senttisenä pitkä naiseksi, mutta hänen uusi tuttavuutensa päihitti hänet ainakin viidellätoista sentillä. Hartiat olivat niin leveät, että tällä täytyi olla vaikeuksia löytää istuvia vaatteita. Silti tämä ei näyttänyt kehonrakentajalta, vaikka hyvässä kunnossa olikin.

Jackie ei voinut kieltää, että piti näkemästään. Piti kovasti.

Haasta itsesi kirjoittamaan ja löydä inspiraatiosi

Ohjaan ensimmäistä sanataidekurssiani, Sanadiscoa, tänä kesänä. Eilisellä kurssikerralla pohdimme inspiraation lähteitä ja apuja yhdessä kurssilaisten kanssa. Keskustelu oli niin loistavaa, että se jäi pyörimään mieleeni vielä yön pimeinä tunteinakin. Tänään siis puhetta kirjoittamisesta ja inspiraatiosta.

Monella kirjoittajalla on taipumusta jäädä odottelemaan inspiraation syntymistä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Tunnistan tämän myös itsestäni, mutta viime vuosina olen aktiivisesti pyrkinyt eroon odottelusta.

Kirjoittaminen ilman inspiraatiota on mahdollista, ja monet ammatikseen kirjoittavat kohtaavat kausia, jolloin tekstin tuottaminen saattaa olla puurtamista ilman inspiraation häivääkään. 

Huvikseen kirjoittavat eivät ehkä tähän pulmaan välttämättä törmää niin usein, varsinkin jos tosiaan kirjoittaa vain silloin, kun inspiraatio itsestään pilkahtaa esille.

Inspiraatiota ei ole kuitenkaan pakko jäädä odottelemaan vaan sitä voi herätellä aktiivisesti. Onnistuuko tämä aina? Ei, mutta yrittämällä ei taatusti häviä mitään. Kun kokeilee erilaisia tapoja inspiraation herättelyyn, löytää lopulta ne, jotka itselle toimivat.

Eräs tuttavani lähtee aina kahvilaan kirjoittamaan, sillä ympärillä pyörivä häly saa hänet innostuneeseen tilaan, jossa teksti alkaa virrata. Toinen vaeltaa luontoon kynän ja vihon kanssa etsimään inspiraationsa lähteitä, kolmannella sanat kuohuvat esille, kun ensin on saatu hiki virtaamaan liikunnan kautta. Olemme jokainen erilaisia, joten myös tapamme inspiroitua eroavat toisistaan.

Haaste itselle


Tänä keväänä olen taas kerran kipuillut kiireisen arjen ja kirjoittamisen yhdistämisen kanssa. Väsymys painaa ja loman tarvetta olisi, mutta realiteetit tulevat vastaan. Aina ei saa sitä, mitä haluaa, eikä välttämättä edes sitä, mitä tarvitsee. 

Päätin haastaa itseni kiireestä huolimatta. Tämänhetkiseen tilanteeseeni ei sovi jääräpäinen "paukuta päivittäin 1000 sanaa uuteen käsikirjoitukseen" -tyylinen puurtaminen. Juuri nyt tarvitaan lempeyttä ja kuria muttei todellakaan ruoskaa.

Olen vuosien saatossa kerännyt itselleni Pinterestiin kuvia kansioon nimeltä "Sekalainen inspismatsku" ja ajoittain olen noita kuvia jopa hyödyntänyt. Nyt haastan kuitenkin itseni kirjoittamaan tänä kesänä niin monesta kansion kuvasta kuin suinkin ehdin. Yhteen kuvaan käytän kuitenkin maksimissaan 10 minuuttia. Sen verran löytyy kyllä jokaisesta kiireisestä päivästäni.

Tarkoitus ei ole, että saisin aikaan eeppisen romaanin tai edes julkaisukelpoisen novellin. Tuotan pelkkää raakatekstiä, jota ei ole suunniteltu mitenkään. Ammennan mieleni syövereistä kuvista nousevia ajatuksia paperille ilman, että mietin lopputulosta. Syleilen vapautta kirjoittaa ihan mitä tahansa ilman julkaisupaineita.

Haasteen tarkoitus on antaa itselleni edes hieman aikaa kirjoittaa ja samalla päästää irti paineista, joita olen kerännyt viime vuosina. Haasteen ansiosta syntyy tekstiä, josta voin mahdollisesti myöhemmin löytää jotain hyödynnettävää. Yksittäisiä lauseita, kokonaisia ajatuksia, kenties ideoita uusiin maailmoihin.

Materiaalin tutkiskelun aika tulee kuitenkin myöhemmin myöhemmin. Ensin on vapaus, jota ei rajoita mikään. Syksymmällä tarkastelen, mitä on syntynyt, ja saatan jopa jatkaa haastetta, jos siltä tuntuu.

Haastan mukaan myös sinut!


Jos tuntuu, että vain odotat inspiraation syntymistä, nyt on se hetki, kun voit lopettaa odottamisen. Sinulla on mahdollisuus herätellä itse omaa inspiraatiotasi. 

Joka päivä et ehkä onnistu, toisena päivänä taas teksti virtaa ulos kuin huomaamatta. Tärkeintä on, että yrität ja luot samalla rutiinia itsellesi.

Mikäli kirjoittaminen on sinulle rakas harrastus, haasteeseen kannattaa hypätä mukaan. Se maksaa vain pienen hetken aikaasi mutta voi antaa paljon iloa arkisen ahertamisen keskellä.

Ja sinä olet sen ilon arvoinen! Pienen ajan ottaminen itselle tärkeän asian parissa on merkityksellistä. Se kertoo siitä, että arvostat itseäsi, mikä taas kohottaa mielialaasi ja vaikuttaa yleisesti hyvinvointiisi. Joskus asioita kannattaa siis tehdä ihan vain omaksi hyödyksi.

Haaste pähkinänkuoressa

  • Valitse jokin sinua innostava aihepiiri, esim. kuvista, musiikista tai lähiympäristöstä kirjoittaminen
  • Varaa joka päivä 10 minuuttia kirjoittamiseen tai esim. 30 min viikossa
  • Poimi sopiva kuva / biisi / paikka / jne. ja lähde kirjoittamaan siitä mitä tahansa mieleesi tulee
  • Säilytä kaikki tekstit yhdessä paikassa, jotta niihin on helppo palata myöhemmin

Itse valitsin haasteeseeni kuvat, koska kuvien katselu saa usein mielikuvitukseni liikkeelle. Sinulle voi toimia jokin toinen lähdemateriaali, joten valitse omasi vapaasti. Halutessasi voit myös valita jokaiselle kerralle myös erilaisen teeman. Tänään musiikki, huomenna elokuva, ylihuomenna tuokio parvekkeella jne. 

Voit jättää alle kommentin ja kertoa samalla, millä tavoin aiot tätä haastetta soveltaa omassa elämässäsi. Kommentti kannattaa kirjoittaa, koska silloin teet osallistumisesi näkyväksi muille ja samalla annat itsellesi viestin, että olet tosissasi. Todennäköisesti teet silloin asioiden eteen  herkemmin jotain kuin jos vain pohtisit osallistumistasi omassa mielessäsi.


Tehdään yhdessä tästä kirjoittamisen kesä!

Verenperintö - lukunäyte

Julkaisemme kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa yhteisen kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Tässä postauksessa kerron vähän tarkemmin novellistani Verenperintö ja lopusta löytyy myös pieni lukunäyte novellista.

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Voit tutustua kokoelman toiseen novelliin tarkemmin tässä postauksessa.

Verenperintö ei ole täysin uusi novelli. Kirjoitin sen alun perin vuonna 2016 ja lähetin Type & Tellin järjestämään Oma novelli -kilpailuun nimellä Koti. Kilpailun kanssa tuli hieman kiire, joten en ehtinyt hioa novellia niin paljon kuin olisin toivonut. Lisäksi pituusrajoitus aiheutti sen, että jouduin karsimaan ja tiivistämään kokonaisuutta rankalla kädellä. Joskus se on hyvä asia, joskus taas tarina voi siitä kärsiä.

Vaikken itse ollut täysin tyytyväinen tuotokseeni, yllätyksekseni se sijoittui kilpailussa kymmenen parhaan joukkoon ja pääsi Type & Tellin Kymmenen kulmaa -novelliantologiaan. Olin tietysti iloinen tästä menestyksestä, mutta samalla mielessä kaihersi se, että novelli ei ollut sellainen kuin halusin.

Kun lähdimme suunnittelemaan kokoelmaa S. A. Keräsen kanssa, päätin lopulta antaa novellilleni uuden elämän. Kaivoin alkuperäisen tekstin arkistojen kätköistä ja lisäksi kaiken sen, minkä olin siitä joutunut leikkaamaan pois. Osa oli sellaista, mikä jouti mennäkin, mutta löysin myös paljon hyvää, joka ansaitsi päästä takaisin osaksi kokonaisuutta.

Editointirupeama oli silti melkoinen. Palaset eivät meinanneet löytää paikkojaan ja pyörittelin tekstiä moneen kertaan. Onneksi sain apua parilta innokkaalta esilukijalta, ja lopulta kokonaisuus alkoi hahmottua. Samassa rytinässä heitin myös novellin vanhan nimen romukoppaan, sillä mielestäni se ei kuvastanut tarinaa. Kodista tuli Verenperintö.

Type & Tellin novelliantologia ei levinnyt kovin laajalti, mikä tarkoittaa, ettei novellini lopulta löytänyt tietään kovin monen lukijan käsiin. Toivon, että Rajatut menestyy paremmin ja että Verenperintö pääsee vihdoin luettavaksi sellaisena, millainen sen kuuluu ollakin.

Novellissa Utukan elämä kääntyi päälaelleen, kun hänen kykynsä kutsua lohikäärmeitä heräsi kesken koulupäivän. Vaikka aiempi kutsujien sukupolvi karkotettiin pohjoiseen, Utukka sai jatkaa asumista kotipaikkakunnallaan. Pelätty kyky on syrjäyttänyt hänet yhteiskunnan rajamaastoon, mutta tuulahdus menneisyydestä pakottaa hänet kohtaamaan itsensä.
Kurkista nyt hieman novellin alkua. Varsinainen kirja ilmestyy kesäkuun lopulla, jolloin pääset sitten lukemaan tarinan loppuun!


Verenperintö


Taivaan täytti jyrinä. Jouduin irrottamaan katseeni iloisesti ympärilläni kieppuvasta liskosta, jonka sateenkaarisilmät säihkyivät ilta-auringon valossa. Olin tarkkaillut, kuinka sen terävät hampaat erottuivat vasten punertavaa kuonoa ja häntä heilahteli jokaisen liikkeen mukana. Siivet räpsyivät niin vinhaa vauhtia, että niitä oli vaikea erottaa.

Nyt kuitenkin käänsin katseeni taivaalle. Sini syveni idän suunnalla, mutta jyrinä tuli lännestä, keskustasta päin. Iltaruskoa leikkasi nopeasti laskeutuva valonväläys, joka oli kuin tähdenlento mutta suurempi. Syöksyin jaloilleni samalla hetkellä, kun jyrinä päättyi rysähdykseen.

Loin pikaisen katseen sinkoilevan liskoni suuntaan ja napsautin sormiani. Se päästi savuavan tuhahduksen mutta katosi poksahduksen saattelemana paikalta. Keräsin hameeni ja säntäsin juoksuun. Jalkani iskivät polkuun tasaista tahtia. Ne osasivat tämän reitin ulkoa eikä niitä haitannut, että hämärä oli jo kietonut huntunsa metsän ympärille. Kivi. Puunjuuri. Liukas kohta. Jalkani muistivat niistä jokaisen.

Polku päättyi hiljaisen tien reunaan. Tähän aikaan täällä ei kulkenut kukaan kunnollinen. Syystuuli tarttui hameideni helmoihin ja pöllytti niitä ylöspäin, kun oikaisin tien poikki rannan suuntaan. Se heilutteli melkein valkoisen tukkani sivuhaituvia kasvoilleni. Työnsin ne tieltäni ja kipitin viimeisten pusikoiden läpi rantaan.

Vesi läikehti, ja liplatus kantoi korviini, kun hiivin hiekalle. Järven toisella puolella välkkyvä masto piirtyi taivasta vasten, mutta pian siitä ei näkyisi kuin tasainen tuike, kun aurinko laskeutuisi kokonaan horisontin taakse.

Hengitykseni huurusi ja sekoittui savuun, joka nousi taivaalta pudonneesta esineestä. Lentopyörä. Ei samaa mallia kuin äidin oli ollut. Se näytti siltä, että joku oli käyttänyt runsaasti aikaa sen tuunaamiseen, mutta nyt työ oli mennyt hukkaan, sillä koko etuosa oli painunut kasaan ja takapää savutti.

Pyörän vieressä hiekalla makasi hahmo, joka ei liikkunut. En tiennyt, kuinka herkkiä lentopyörät olivat räjähtämään, mutta jos tuo päättäisi poksahtaa, tulisi ruumiita. Ei ehkä minusta, sillä olin yhä useamman askeleen päässä härvelistä, mutta maassa makaavasta tyypistä kylläkin.

Vilkuilin ympärilleni. Ketään ei näkynyt vielä, mutta varmasti myös muut olivat kuulleet metelin. Turvaviranomaiset tai ryöstelijät ilmestyisivät ennemmin tai myöhemmin, enkä halunnut silloin olla paikalla. Viisainta olisi ollut häipyä saman tien, mutta uteliaisuuteni vei voiton ja sai minut hiipimään eteenpäin. Tarkkailin pyörää ja valmistauduin pyrähtämään kauemmas, jos se alkaisi savuttaa enemmän tai remahtaisi liekkeihin.

Kumarruin hahmon puoleen. Nuoren naisen tummaan, kiharaan tukkaan oli tarttunut hiekkaa ja otsalle nostettujen suojalasien toinen linssi oli säröillä. Miksei hän ollut pitänyt niitä silmillään?
Naisen kaulaan oli kietaistu huivi, mutta ruskea kulahtanut nahkatakki repsotti auki. Hänen saapikkaidensa nahkainen pinta oli paikoin lohkeillut, ja sukkahousuissa oli silmäpakoja, eivätkä ehjät ruskealla pitsillä koristellut shortsit sopineet kokonaisuuteen.

Poski tuntui kylmältä kättäni vasten. Läpsäytin sitä kevyesti, ja nainen ynähti muttei avannut silmiään. Kuljetin käsiäni pitkin hänen solakoita kylkiään takin alla ja yritin tunnustella, olivatko kylkiluut menneet poikki. En oikeastaan tiennyt, miltä poikki mennyt kylkiluu tuntui, mutta uskoin silti tunnistavani sen. En havainnut mitään erikoista mutten silti ollut varma, kannattiko naista ryhtyä siirtämään. Koulussa oli aina sanottu, että onnettomuuden uhrin sai siirtää vain hätäammattilainen, sillä kaikki vammat eivät näkyneet ulospäin ja siirtäminen saattaisi aiheuttaa jopa kuolemanvaaran. En halunnut kenenkään henkeä vastuulleni. Jos joku tulisi paikalle ja näkisi minut siirtämässä tajutonta naista, johtopäätökset syntyisivät nopeasti. Vielä nopeammin, jos nainen kuolisi tekoni takia.

Tungin käden laukkuuni ja etsin lähetintäni, kunnes muistin, että olin jättänyt sen kotiin. En ollut halunnut kenenkään häiritsevän harjoitteluani. Ei sillä, että kukaan olisi oikeasti häirinnyt. Isä teki niin pitkiä työpäiviä, ettei osannut kaivata minua kotiin ennen kuin yön puolella.

Suoristauduin ja tähyilin jälleen ympärilleni. Taivas oli pimentynyt, ja keskustan suunnassa paloi kirkas valaistus, joka heijastui taivaalle oranssina kajona. Muuta ei illassa enää erottunut. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei ketään ollut liikkeellä. Näin myöhään ei ollut järkevää kulkea yksin eikä taatusti maata tajuttomana rannalla houkuttelevan lentopyörän haaskan vieressä.

Mutina hiekalta johdatti minut kyykistymään uudelleen. Naisen silmäluomet räpsyivät ja kädet pyrkivät kasvoille.

“Oletko sä kunnossa?” kysyin ja vilkaisin metsän suuntaan.

“... päästä karkuun”, nainen vastasi, ja käännyin taas katsomaan häntä.

“Niin pitää, me ei voida jäädä tähän. Pystytkö sä nousemaan?”

“Kiireesti.”

Nainen työnsi itsensä istualleen ja ravisteli hiekkaa tummasta, säkkäräisestä tukastaan. Hänen ilmeensä muuttui pahoinvoivaksi, ja hän jäi pitelemään otsaansa.

“Sä löit varmaan pääsi pudotessasi. Sun pitäisi kuitenkin nousta, sillä tää ranta on pimeään aikaan ryöstelijöiden aluetta, eikä me haluta joutua tekemisiin niiden kanssa.”

“On pahempiakin asioita.”

Olin samaa mieltä. Jos kohta en halunnut törmätä ryöstelijöihin, turvaviranomaisia välttelin vielä mieluummin. Ojensin käteni naiselle ja suorastaan yllätyin, kun hän tarttui siihen ja antoi minun kiskoa hänet pystyyn. Joku koski minuun vapaaehtoisesti. Hän ei varmastikaan ollut vielä huomannut silmiäni.

Naisen sormet olivat hyytävät hikistä kämmentäni vasten. Pitelin niistä kiinni ehkä hieman liian pitkään, sillä hän loi kummeksuvan katseen suuntaani ja nykäisi käden otteestani. Hän horjui ja näytti siltä kuin olisi pidätellyt oksennusta. Kaiken järjenvastaisesti kiepsautin käteni hänen kainalonsa alta ja vedin hänet kiinni itseeni. Hänestä huokui öljyn ja pölyn tuoksu, johon sekoittui jokin mauste. Kenties kaneli. Tuoksu tulvautti muistoja mieleeni, mutta työnsin ne syrjään.

“Sitten mennään”, sanoin kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään omituista.

“Laukku...”

Huokaisin ja vilkaisin lentopyörän suuntaan. Sen sivulla tosiaan roikkui nahkainen laukku. Päästin naisesta irti, kävin hakemassa kovan onnen kassin ja ripustin sen oman laukkuni rinnalle. Metsän suunnalta kantautui rasahtelua, joten oli viimeinen hetki karata paikalta. Onneksi lentopyörä vangitsisi varmasti ryöstelijöiden huomion muutamaksi toviksi. Jos ehtisimme sillä välin asutetun alueen reunamille, olisimme turvassa.

Rannasta ei ollut pitkä matka kotiin mutta tänään se tuntui kymmenien kilometrien pituiselta. Nainen kainalossani hoipersi ja nojasi painonsa olkaani vasten. Hänen karheat kiharansa sivelivät ihoani ja lähettivät väristyksiä suoraan sisimpääni. Ne muistuttivat liikaa… Ei, työnsin ajatuksen syrjään ennen kuin se ehti edes kunnolla muodostua.

“Sattuuko sun päähäsi?” kysyin.

Nainen ei näyttänyt vuotavan verta, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi ollut kunnossa. Olin kuullut kallon sisäisistä verenvuodoista. En tiennyt, mitä niistä tarkalleen ottaen seurasi tai miltä ne näyttivät ulospäin, mutta mitään hyviä seurauksia sellaisella ei varmasti ollut.

“Vähän jomottaa. Minne me ollaan menossa?”

“Mun kotiin.”

“Se ei ole hyvä ajatus.”

“Ei se haittaa. Isä on vielä töissä.”

“Oletko varma?”

“Saadaan olla rauhassa. Mä voin katsoa sun päätä, kun päästään perille.”

Olipa siinäkin lupaus! Enhän minä mikään parantaja ollut. En ollut yhtään mitään, koska koulut olivat jääneet kesken eikä kukaan kelpuuttanut minua edes hanttihommiin. Jos isää ei olisi ollut, ryöstelisin todennäköisesti viattomia elannokseni.

“Kuka sä olet?” kysyin samalla hetkellä, kun astuimme katuvalojen kellertävään loisteeseen. “Mä olen Utukka, Utukka Hallavaara.”

Nainen pysähtyi ja käänsi katseensa suuntaani. Vasta nyt näin hänen piirteensä kunnolla. Ruskeat silmät tuijottivat omiini värähtämättä, ja ne olivat täynnä pieniä kellertäviä tähtiä, jotka saivat sydämen muljahtamaan rinnassani.

“Tiera”, nainen sanoi ja suoristautui. Hänen sormensa painoivat hartiaani, kun hän pakottautui seisomaan omin avuin. “Vaikket sä varmastikaan muista.”

Puistelin päätäni enkä hetkeen saanut sanaa suustani. Sydämeni löi niin kovaa, että korvissani humisi.
“Tiera Mannermäki”, sanoin. Nimi tuli suustani hitaasti.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ennen sadetta -novellin lukunäyte

Julkaisen kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Kokoelmaa on työstetty pitkän aikaa, joten on ilo sanoa, että urakka lähestyy loppusuoraansa.

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Novellini Ennen sadetta on kirjoitettu alun perin Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoissa. Se toimi työnäni tekstikokoelman opintojaksolla.

Alkuun minua hieman hirvitti esittää koko suunnitelmaa opettajalle, koska tekstikokoelman kai pitäisi olla kokoelma eikä yksittäinen novelli. Ideani vielä liittyi japanilaiseen viihdekulttuuriin, joka ei ole ehkä kaikkien makuun. Tässäkin suhteessa pelkäsin tulevani tyrmätyksi.

Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmani meni läpi ja sain kirjoittaa novellini. Noh, olisin tosin kirjoittanut sen joka tapauksessa, mutta oli bonus, että sain samalla yhden opintojakson kuitattua.

Ennen sadetta on rakkauskirjeeni japanilaiselle viihdekulttuurille. Yhdistelen siinä yuri-genreä (naisten välinen rakkaus) taikatyttötarinoihin. Miljöönä toimii tyttökoulu, Liljapellon taika-akatemia. Siellä taikatyttösukujen esikoistytöt oppivat taitoja, joilla taistella yliluonnollisia voimia vastaan ja suojella tavallisia ihmisiä.

Novellin kirjoittaminen oli hauska ja mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana uppouduin myös antaumuksella yurimangojen maailmaan ja toisaalta luin, mitä taikatyttögenrestä on netin ihmemaassa kirjoitettu. Ehkä animeakin tuli vähän silmäiltyä. Mainittakoon, että Madoka on aina vaan loistavaa katsottavaa.

Sain opintojakson päätteeksi opettajalta hyvän ja monipuolisen palautteen, jonka ansiosta pystyin kehittämään tarinaa entisestään. Esilukijoille lähti siis hiotumpi versio, johon sain myös erittäin hyödyllistä palautetta.

Tänä kesänä novelli vihdoin matkustaa uusien lukijoiden luokse. Omalta osaltani voin todeta, että sen kirjoittaminen jätti kutkutuksen. Ehkäpä uskaltaudun jatkossakin hyödyntämään Japani-innostusta teksteissäni.

Postauksen otsikkoon nähden olen kuitenkin jaaritellut jo aivan liikaa kaikenlaista, joten tässäpä nyt vielä se lupaamani lukunäyte. Kurkista hieman tarinan alkua ennen kuin se saapuu luettavaksi kokonaan!



Ennen sadetta


Hennon vaaleanpunaiset kirsikankukat leijailevat alas. Ne takertuvat mustaan tukkaasi, joka tanssahtelee kevättuulen mukana. Hameesi helma keinahtaa, kun käännyt, ja aurinko läikähtää silmälasiesi linsseistä. Valo saa tummat  silmäsi tuikkimaan ja nostaa karehtivan hymyn huulillesi.

Sinä olet kevät. Minun kevääni, joka saa sydämeni lyömään tiheämmin ja vuorikristallin rinnassani sädehtimään kirkkaammin. Mikään ei ole mitään ilman sinua ja sinun hymyäsi, ilman kirsikkahuuliasi ja räpsyviä ripsiäsi. Kaikki taika, mitä tarvitsen, on tässä. Tämä koulu ei voi opettaa minulle mitään sellaista, millä olisi todellista merkitystä, koska todellinen merkitys olet sinä. Haruko. Kunpa tietäisit.

Näen, kuinka sanat pulpahtelevat suustasi, vaikken kuule ääntäsi. En tiedä, kenen kanssa juttelet, mutten voi olla seuraamatta huulikiillolla huolellisesti maalatujen huuliesi liikettä.

Heilautat tukkaasi ja naurat. Nyt ääni solisee korviini asti, ja hivuttaudun lähemmäs. Olet kauniimpi kuin silloin, kun näin sinut ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Myös tuolloin seisoimme koulun pihalla ja oli tällainen samanlainen kevätpäivä. Koulupukusi kulmikas, valkoinen kaulus nousi tuulessa vasten kaulaasi, ja syvänsinisen vekkihameen helma tempoili reisilläsi samalla, kun nypläsit kaulassasi roikkuvaa rusettia. Jalkasi naputti maata kuin olisit ollut kärsimätön. Sitten toiset tytöt ilmestyivät kulman takaa ja veivät sinut pois. Et koskaan huomannut minua yläkoulussa tai lukiossa, josta katosit kesken kaiken. Oletin isäsi saaneen töissä siirron toiseen prefektuuriin ja perheenne muuttaneen sen takia pois, sillä sellainen ei ollut epätavallista. Nyt tiesin olleeni väärässä, eikä mikään olisi voinut saada hymystäni kirkkaampaa.

Kun sain vuorikristallini ja kutsuni Liljapellon taika-akatemiaan, vapauduin lukion tylsyydestä. Mutta vasta saavuttuani kaarevista porteista tähän pihaan ymmärsin, miten onni oli minua siunannut. Sinä seisoit tuossa samassa paikassa, missä myös nyt. Palasit elämääni, vaikket tiennyt sitä itse.

En ole uskaltanut kurottaa sinua kohti, mutta aika tulee vielä. Meidän ei tarvitse enää pelata tavallisen maailman säännöillä, sillä täällä jokainen meistä voi olla oma itsensä. Kenties nyt, kun myös minulla on mahdollisuus säihkyä ja erottua joukosta, sinä vihdoin näet minut. Samassa joku ärähtää nimeni selkäni takaa ja laukku iskee olkapäähäni. Muistuttaa siitä, ettei kaikki ole muuttunut. Kompuroin ja putoan lopulta polvilleni. Voisin vaikka vannoa, ettei pelkkä laukku saa aikaan tuollaista työntöä, mutten pysty todistamaan epäilystäni. Hameet keinahtelevat puolelta toiselle, kun lauma kikattavia toisluokkalaisia kulkee kohti jylhää koulurakennusta. En tiedä, mikseivät he pidä minusta. En ole tehnyt heille mitään.

Nousen maasta ja puhdistan polveni ruohonkorsista. Katseesi pysähtyy hetkeksi minuun, ja täydelliset kulmakarvasi kurtistuvat. Suot minulle pikaisen hymyn ennen kuin käännyt takaisin ystäviesi puoleen. Rinnassani läikähtää. Haruko. Sinä katsoit minuun.



Luokkahuoneen kihinää pystyi miltei koskettelemaan. Katseet kohdistuivat tyttöön, joka seisoi ympyrän keskellä. Hän piteli käsissään sauvaa, jonka päässä oli glitteröity tähti, ja hänen mustavalkoinen koulupukunsa oli vaihtunut keltaisen ja kullan väreissä sädehtivään lyhythelmaiseen mekkoon. Topaasi hänen rinnassaan kisaili loistokkuudellaan kullanhohtoisen tukan kanssa. Kaikki taputtivat käsiään ja hihkuivat, mutta minä nojasin seinään ja tuijotin kelloa, joka ei edennyt lainkaan. Tätä menoa joutuisin yrittämään muodonmuutosta kaikkien edessä.

“Kengät puuttuvat vielä, mutta kelpo suoritus”, opettaja sanoi. “Alkaa näyttää siltä, että saamme pienryhmät muodostettua ennen välitenttien alkua.”

Vatsassani muljahti. Pienryhmä toki tarkoitti, etten joutuisi enää toistuvasti esittelemään kyvyttömyyttäni koko luokalle, mutta ryhmätehtävissä olisin haitaksi muille. Minusta tulisi naurun aiheen lisäksi rasite. Halusin vajota lattialankkujen alle enkä nousta sieltä koskaan. Entä jos vain karkaisin koulusta? Mitä kävi taikatytöille, jotka jättivät opinnot kesken? Kukaan ei ollut kertonut. Voisinko vain palata tavalliseen lukioon ja jatkaa elämääni siitä, mihin se oli jäänyt? Tavallisuus olisi kelvannut minulle varsin hyvin, sillä normaaleista koulutehtävistä suoriuduin jopa erinomaisesti, ainakin kun vertasin sähellykseen, jota sain Liljapellon taika-akatemiassa aikaan.

“Itou-san, sinä seuraavaksi”, opettaja lausui pelkäämäni sanat.

Jalkani olivat liimatut lattiaan. Tuijotin naista, jonka nutturasta oli karannut hiuksia. Silmäkulmien rypyt tiukkenivat, kun hän vastasi katseeseeni. Oli vaikea kuvitella häntä taistelemaan pahuutta vastaan pastellisävyisessä asussa, mutta jokainen opettaja oli ennen ollut yksi meistä. Jokainen heistä oli opiskellut tässä koulussa ja valmistumisensa jälkeen huolehtinut ihmisten turvallisuudesta, kunnes olivat käyneet liian vanhoiksi. Toisaalta äiti ei ollut vanha eikä silti enää käyttänyt kykyjään vaan eli normaalia elämää yhdessä isäni ja siskoni kanssa, joten tästä yhteisöstä oli mahdollista päästä irti. En voinut ymmärtää, miksen saanut valita kohtaloani.

“Kyllä, opettaja”, sanoin.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli turha väittää vastaan, vaikka tiesin, mikä odotti. Sanat maistuivat suussani happamilta.

Suoristauduin. Jalkani tärisivät, kun astelin kohti lattialle rajattua ympyrää, jossa muodonmuutos oli tarkoitus suorittaa. Myös käteni alkoivat täristä kuin hyytelö, jota oli tyrkätty lusikalla, kun kuulin sormien taakse piilotetut hihitykset. Opettaja nyökkäsi minulle, ja asetuin ympyrään. Hengitykseni suostui hädin tuskin kulkemaan, ja sydän oli takertunut kurkun tienoille.

Kohotin käteni ja sain nyhdettyä rusettini auki, mutta kauluspaidan napit vain lipsahtelivat sormissani, kun ryhdyin avaamaan niitä. Ujutin kaksi ylintä nappia auki ja paljastin ruusukvartsin, jonka vaaleanpunainen sävy sävähti sormieni alla kirkkaammaksi mutta vain hieman. Se ei säteillyt samalla tavalla kuin toisten oppilaiden jalokivet, vaikka tunsin sen sykkeen kuin oman sydämeni. Se vastasi sipaisuuni välittömästi, joten miksei se voinut totella käskyjäni.

“Mahtivoimat minua suuremmat, antakaa minun ammentaa teistä! Tuokaa esille todellinen
olemukseni, ojentakaa voimani! Portti avaudu!”

Kieleni yritti liimautua kitalakeen ja käheytti ääneni. Ei puhettakaan kirkkaasta solinasta. Sen sijaan mahtisanat työntyivät suustani ulos hitaasti, takkuisina ja toisiinsa takertuneita. Tämä oli typerää. Jos en olisi tiennyt kaiken olevan totta, olisin väittänyt, että koko koulu kärsi kasiluokkalaissyndroomasta ja oli jämähtänyt esiteiniän fantasiakuvitelmiin.

Sisälläni vellovasta kapinasta huolimatta kohotin oikean käteni ja painoin vasemman kämmenen vasten rinnassani hehkuvaa kiveä. Toistin aiemmat sanat ja suljin silmäni. Jotain kuumaa humahti ylitseni. Kihelmöinti alkoi varpaista ja kipusi nilkkoja ylös, kengät ja sukat purkautuivat pois. Hame heilahti ylös, ja sen paino katosi lantioltani. Napit lennähtivät jonnekin, ja tukkani kohosi kohti kattoa. Ilma ympärilläni pyörteili ja sieppasi minut mukaan kieputukseen. Vatsassani velloi, jotain pyrki kohti suuta, mutta sain sen nielaistua takaisin. Kielelleni jäi silti leijumaan hapan maku.

Kikatus täytti luokan samalla hetkellä, kun tukkani laskeutui takaisin olkapäilleni. En tuntenut kädessäni sauvaa vaan sormeni tapasivat tyhjää. Raotin silmiäni sydän kurkussa.

“Itou-san teki sen taas!” joku kiljaisi.

Hirnuva kikatus pakotti itsensä korvistani sisään, mutta sitä seurasivat napsahdus ja kivun sävyttämä kirkaisu, kun opettaja heitti pahinta käkättäjää liidulla.

“Hiljaa!” hän huusi ennen kuin käänsi katseensa minuun. “Sentään sukat. Kai minun on myönnettävä, että olet edistynyt, Itou-san. Ei voi silti sanoa, että olisit millään muotoa äitisi tasolla.”

Opettajan ääneen ei olisi voinut mahtua enempää halveksuntaa. Hänen katseensa sai entistä kovemman kuumotuksen nousemaan poskilleni. Hädin tuskin uskalsin vilkaista alaspäin, sillä tunsin jo ihollani sen, ettei sitä peittänyt vaatekerta, kuten olisi pitänyt.

“Pura muodonmuutos”, opettaja sanoi.

Silmieni eteen piirtyi kostea ja väreilevä verho, kun napautin ruusukvartsia etusormellani.

“Purkaudu”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvasti.

Oli kuin päälleni olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä, vaikken kastunut. Koulupuku humahti takaisin ylleni, mutta hiljainen kikatus luokassa ei lakannut.

“Jää tänne tunnin jälkeen, Itou-san. Sinä seuraavaksi, Yamada-san.”

Kiirehdin pois ympyrästä ja kohti omaa paikkaani luokan perällä. Silti tielleni ehti työntyä jalka, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, makasin lattialla pitkin pituuttani. Opettaja ei sanonut mitään,  huokaisi vain raskaasti. Könysin pystyyn ja hiivin omaan nurkkaani.

“Pervo-Itou”, joku köhäisi nyrkkiinsä.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Taidekujailu peruttu tältä vuodelta - kirjat saat kätevästi verkosta!

Korona niittää tapahtumia kumoon hyvää vauhtia. Ensin meni Desucon ja hiljattain myös Tracon ilmoitti, ettei sitä tänä vuonna järjestetä. Tämä luonnollisesti tarkoittaa, ettei luvassa ole taidekujailua tai edes Traconin indiepöytää.

Osasin jo aavistaa, että näin kävisi, joten tieto ei tullut yllätyksenä. Harmilliseen saumaan tämä kuitenkin osui silti.

Tuulen taisto ilmestyi maaliskuun lopulta, ja minulla on myös kasa Final Fantasy VII -fanzineja nurkissa pyörimässä. Lisäksi olemme S. A. Keräsen kanssa julkaisemassa kesällä yhteisen novellikokoelman, joka olisi sekin ollut kiva saada taidekujalle tai indiepöytään myyntiin.

Terveys menee edelle, ja tapahtumia tulee sitten myöhemmin. Olemme kaikki varmasti samaa mieltä, että conittaminen on kivempaa sitten, kun korona ei vaani jokaisen nurkan takana.

Lukijana sinulla on tapahtumien peruuntumisesta huolimatta mahdollisuus hankkia kirjojani. Verkkokirjakaupat toimivat edelleen, joten ajattelin listata suorat ostoslinkit tähän helpottamaan kirjashoppailua.


Kristallin lapset -sarja



Maan mahti

Kun Senna saa tilaisuuden lähteä Maakristallin temppelin temppelineidon oppiin, hän jättää pienen kotikylän taakseen. Temppeliin käy myös raisun Momin tie, kun vanhemmat haluavat parantaa hänen mahdollisuuksiaan hyvään naimakauppaan. Astara liittyy tietämättään kristallien ja papitarten ylivaltaa vastustavan joukon riveihin tarvitessaan rahaa elämiseen.

Kolmen nuoren naisen polut kohtaavat, kun vastakkaiset voimat lyövät yhteen. Säilyykö maakristallin mahti vai koittaako uusi aika?



Tulen tahto

Maan mahti näyttää murtuneen, temppelin papittaret ovat kuolleet tai kadonneet maan alle ja vastustajat päässeet yhä tiukemmin vallankahvaan Terakonissa. Momi ja Senna lähtevät pitkälle matkalle tavoitteenaan herättää särkynyt maakristalli henkiin. Samaan aikaan maakristallin papitar, Sonja, yrittää palauttaa kansan uskon kristalliin Terakonissa.

Veden vaisto

Kuuma Namur jää taakse, kun Momin ja Sennan matka jatkuu kohti Avalonissa sijaitsevaa Vesikristallin temppeliä. Kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan, sillä Senna on menettänyt näkönsä salaperäisessä onnettomuudessa ja Momin mieltä painaa huoli Bladen luotettavuudesta. 


Tuulen taisto

Momi purjehtii kohti Kapokaa, jossa sijaitsee viimeinen kristallitemppeli. Sennakin matkaa näkijän unessa etsimässä vastauksia omasta menneisyydestään. Samaan aikaan Sonja vaeltaa viidakon halki ja toivoo löytävänsä tarujen lohikäärmeet, sillä hän uskoo voivansa niiden avulla herättää maakristallin ennen Momia. Momin rinnalla matkaavaa Astaraa puolestaan kutsuu tuuli vahvemmin kuin koskaan, ja sydän vetää häntä tuulikristallin luokse.




Missä sydän

Luvia Melek on lähetetty ihmisten maailmaan suorittamaan viimeistä serafiopintoihinsa kuuluvaa harjoittelua. Hän saa tehtäväkseen toimia kirjailija Lis Bellon assistenttina ja samalla harjoitella ihmisten suojelua sekä opiskella ihmisten elämää.
Rouva Bello on määrätietoinen työnantaja, mutta hänellä tuntuu olevan Luvian suhteen jotain muutakin mielessään. Luvia ei tiedä, miksi hänen sydämensä käy ylikierroksilla ja puna pyrkii poskille rouva Bellon seurassa yhä useammin. Serafienhan ei pitäisi kokea samanlaisia tunteita kuin ihmisten.

Samaan aikaan Luvian paras ystävä alkaa tapailla epäilyttävää miestä. Luvia joutuu kyseenalaistamaan kaiken ihmisistä ja serafeista oppimansa ja miettimään uudestaan, mikä on oikein ja mikä väärin.



Kaiken jälkeen - Final Fantasy VII -fanzine


Kaiken jälkeen -fanzine ei ole ISBN-koodillinen kirja eikä se näin ollen ole saatavilla kirjakaupoista. Kyseessä on fanifiktioteos, jonka olen julkaissut rakkaudesta Final Fantasy VII:ään ja fanifiktion kirjoittamiseen. Teos sisältää yhden fanifiktiotarinan, joka toimii kuitenkin kehyskertomuksena useammalle lyhyelle tarinalle.

Lue lisää täältä.

Koska en pääse zineä taidekujille myymään, sitä voi tilata suoraan minulta sähköpostitse.

Hinta: 10 € (sisältää kirjepostituksen Suomeen)

Hinnalla ei ole tarkoitus kerätä voittoa vaan sillä katetaan zinen painatuksesta ja postituksesta syntyviä kustannuksia.


Feny Kuunvalo - Salainen liljatarha (kokoelma)


Feny Kuunvalolla ei ole omaa sivua, joten olen lupautunut mainostamaan hänen teoksiaan aina silloin tällöin omallani. ;) Fenyn eroottinen novellikokoelma on julkaistu ilman ISBN-koodia ja se on ollut saatavilla ainoastaan taidekujilta.

Nyt voit kuitenkin tilata sen minulta sähköpostitse.

Hinta: 12 € (sisältää kirjepostituksen Suomeen)

Osan kokoelman novelleista voit kuitenkin halutessasi hankkia e-novelleina.

Helmiä Liljalle

Adlibris 
Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo

Kotiinkuljetus

Adlibris 
Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo

Lahja

Adlibris 
Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo

Rangaistukseni / yhdessä Sereni Varjopuolen kanssa

Adlibris 
Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo

Salainen liljatarha (novelli)

Adlibris 
Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Tuulen taistoa e-kirjana

Tuulen taiston e-kirjaversio on nyt myös saatavilla useista kaupoista. Jos e-kirjat ovat sinun juttusi, nappaa viikonlopuksi Kristallin lapsien päätösosa ja selvitä, miten tarina päättyy!

Saatavilla


Books on Demand
Elisa Kirja
Google Play Books
Kobo
Amazon


Tuulen taisto


Tuuli on läsnä jokaisessa henkäyksessä, joka karkaa kuolevaisten huulilta, se on jokaisessa heinäkorren huojunnassa ja jokaisessa meren aallossa. Se kuljettaa pilvet taivaan halki ja työntää myrskyn merelle, se hivelee maata ja antaa tulelle pontta.

Tuhoutunutta maakristallia herättämään lähtenyt Momi purjehtii kohti Kapokaa, jossa sijaitsee viimeinen kristallitemppeli. Taakse ovat jääneet niin tutut maisemat kuin paras ystävä, Sennakin, joka matkaa näkijän unessa etsimässä vastauksia omasta menneisyydestään. Samaan aikaan Sonja vaeltaa viidakon halki ja toivoo löytävänsä tarujen lohikäärmeet, sillä hän uskoo voivansa niiden avulla herättää maakristallin ennen Momia. Momin rinnalla matkaavaa Astaraa puolestaan kutsuu tuuli vahvemmin kuin koskaan, ja sydän vetää häntä tuulikristallin luokse.

Kun kilpajuoksu henkikristallin luokse kiihtyy, yhä uudet kysymykset piinaavat matkalaisten mieliä. Jokaisen on kohdattava totuus ja päätettävä oma paikkansa maailmassa.

Tuulen taisto on Kristallin lapset -sarjan viimeinen osa. Aiemmin ovat ilmestyneet Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017) ja Veden vaisto (2018).

ISBN (painettu kirja): 9 789528 022688
ISBN (e-kirja): 9 789528 056478
Kannen kuva: Eveliina Kronqvist

Lue 1. luku ilmaiseksi täältä.

4 + 1 tapaa piristää koronakevättä sanataiteella

Kotona istuminen voi tylsistyttää ja tekemistä saattaa olla vaikea keksiä. Ehkä joka päivä ei jaksaisi katsoa Netflixiäkään tai tehdä käsitöitä. Kenties voisit kokeilla tarttua kynään ja katsoa, mitä saat loihdittua paperille? Nämä pienet sanataideharjoitukset sopivat jopa aloittelijalle. Käytä kotioloissa ja kierrätä yhä uudestaan!

Kuva Pixabaysta
Minulla on harvoin tylsää kotona, koska voin matkustaa minne tahansa astumatta ulos ovesta. Se onnistuu kirjojen, pelien, elokuvien ja sarjojen avulla näppärästi, mutta joskus se ei vain riitä. Silloin täytyy itse luoda oma seikkailunsa ja lähteä tutkimaan, millaisia maailmoja omasta sisimmästä löytyy.

Myös sinä voit lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle. Tarvitset vain kynän ja paperia tai muut mieleiset kirjoitusvälineet. Jos näppäimistön nakutus tuntuu sinusta paremmalta kuin kynän piteleminen, ei se missään nimessä ole kiellettyä. Valitse oma tyylisi, asettaudu hyvään asentoon sopivaan paikkaan ja lähde reissaamaan.

Muista myös, ettei ole väärää tapaa tehdä näitä harjoituksia. Lähtipä tekstisi mihin suuntaan tahansa, se on oikea. Sinun polkusi saa kulkea valitsemaasi suuntaan, älä aseta tiellesi turhia esteitä. Nyt ei tarvitse miettiä, miltä lopputulos näyttää kaverin, pomon tai puolison mielestä. Nämä harjoitukset on tarkoitettu viihdyttämään juuri sinua.

Näissä harjoituksissa voit lisäksi unohtaa kielioppisääntöjen ja pilkun paikkojen kanssa tuskailun. Oleellista on heittäytyminen, ei se, tuleeko jokin lause kirjoitettua täydellisen oikein. Et ole äidinkielen oppitunnilla.

Tarkoituksena ei ole kirjoittaa uusinta hittiromaania tai edes kokonaista novellia vaan kokeilla, mihin mielikuvituksen polut sinut voivat viedä. Sitähän ei sitten koskaan tiedä, jos harjoitusten kautta syntyy jotain isompaakin, mutta sekään ei haittaa, jos ne jäävät hetken huviksi.


1. Kirjoita helppo runo


Kirjoita seuraavat asiat jokainen omalle rivilleen:

  1. Jokin adjektiivi (kuvaava sana, esim. kaunis) ja eläin
  2. Jokin hedelmä ja paikka
  3. Omasta mielestäsi kaunis sana
  4. Vuodenaika ja pelottava paikka
  5. Kulkuväline, joka tekee jotakin
  6. Oma nimesi

Kirjoita jokaisen rivin alkuun sanat "Minä olen...". Saat taivuttaa listattuja sanoja, jos se on tarpeen. Ja näin olet luonut runon. Jos rohkenet, voit vaikkapa lausua sen jollekulle läheiselle.


2. Jatka lausetta


  1. Nappaa lähin kirja tai lehti, jonka löydät kodistasi. Älä mieti, mikä on suosikkiteoksesi tai viihdyttävintä luettavaa. Ota mitä käteen sattuu.
  2.  Avaa kyseinen teos satunnaisesta kohdasta ja sulje silmäsi. Tökkää sormesi satunnaiseen kohtaan avatulla aukeammalla ja avaa silmät. Kirjoita ylös lause, johon osuit sormellasi. Nyt voit laittaa teoksen pois.
  3. Ajasta kännykkäsi tms. hälyttämään 5 minuutin päästä.
  4. Jatka lausetta, jonka kirjoitit äsken ylös. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa. Jatkosi ei tarvitse millään tavalla liittyä teokseen, josta lauseen lainasit, mutta ei se kiellettyäkään ole. Sinulla on vapaus.


3. Kirjoita kuvasta


Valitse alla olevista kuvista yksi. Saat kuvat isommaksi klikkaamalla niitä. (Kuvat ovat Pixabaysta.)




Kun olet valinnut kuvan, ajasta kännykkäsi tms. hälyttämään 10 minuutin päähän.

Lähde kirjoittamaan valitsemastasi kuvasta. Voit kertoa, mitä kuvassa mielestäsi tapahtuu tai kertoa sen tunnelmasta, tunteista, joita se sinussa herättää tai jostain ihan muusta. Kirjoita vapaasti kaikesta, mitä kuva tuo mieleesi. Anna kynäsi tai sormiesi lentää.


4. Kokeile fanifiktiota


Valmistelut
  1. Valitse suosikki-tv-sarjasi, -elokuvasi, -kirjasi tai -pelisi ja kirjoita sen nimi ylös
  2. Mieti seuraavaksi kaksi suosikkihahmoasi kyseisessä teoksessa ja kirjoita heidän nimensä ylös
  3. Lisää listaan mielenkiintoinen paikka kyseisessä teoksessa
  4. Ajasta kännykkään tms. hälytys 15 minuutin päähän

Kirjoita kohtaus, jossa henkilöhahmo 1 saapuu listastasi löytyvään paikkaan ja löytää henkilöhahmon 2 kiperästä tilanteesta. Kohtauksessa hahmojen välinen suhde saa uuden käänteen.


Bonus: kokeile jatkotarinan kirjoittamista kaverin kanssa


Tällä hetkellä ei voi istua kaverin kanssa perinteisesti kahville, mutta voitte piristää toistenne päivää esimerkiksi WhatsApp- tai Messenger-jatkotarinalla. Toinen aloittaa tarinan ja toinen jatkaa tapahtumia seuraavassa viestissä. 

Lyhyitä tarinan jatkoja ehtii lähetellä pitkin päivää, eikä koskaan voi tietää, mihin suuntaan kanssakirjoittaja lähtee tapahtumia viemään. Jännitystä riittää siis niin kauan kuin jaksatte pitää tarinaa yllä.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84