Anna Kaija

Julkaisemme kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa yhteisen kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Tässä postauksessa kerron vähän tarkemmin novellistani Verenperintö ja lopusta löytyy myös pieni lukunäyte novellista.

Voit tutustua kokoelman toiseen novelliin tarkemmin tässä postauksessa.

Verenperintö ei ole täysin uusi novelli. Kirjoitin sen alun perin vuonna 2016 ja lähetin Type & Tellin järjestämään Oma novelli -kilpailuun nimellä Koti. Kilpailun kanssa tuli hieman kiire, joten en ehtinyt hioa novellia niin paljon kuin olisin toivonut. Lisäksi pituusrajoitus aiheutti sen, että jouduin karsimaan ja tiivistämään kokonaisuutta rankalla kädellä. Joskus se on hyvä asia, joskus taas tarina voi siitä kärsiä.

Vaikken itse ollut täysin tyytyväinen tuotokseeni, yllätyksekseni se sijoittui kilpailussa kymmenen parhaan joukkoon ja pääsi Type & Tellin Kymmenen kulmaa -novelliantologiaan. Olin tietysti iloinen tästä menestyksestä, mutta samalla mielessä kaihersi se, että novelli ei ollut sellainen kuin halusin.

Kun lähdimme suunnittelemaan kokoelmaa S. A. Keräsen kanssa, päätin lopulta antaa novellilleni uuden elämän. Kaivoin alkuperäisen tekstin arkistojen kätköistä ja lisäksi kaiken sen, minkä olin siitä joutunut leikkaamaan pois. Osa oli sellaista, mikä jouti mennäkin, mutta löysin myös paljon hyvää, joka ansaitsi päästä takaisin osaksi kokonaisuutta.

Editointirupeama oli silti melkoinen. Palaset eivät meinanneet löytää paikkojaan ja pyörittelin tekstiä moneen kertaan. Onneksi sain apua parilta innokkaalta esilukijalta, ja lopulta kokonaisuus alkoi hahmottua. Samassa rytinässä heitin myös novellin vanhan nimen romukoppaan, sillä mielestäni se ei kuvastanut tarinaa. Kodista tuli Verenperintö.

Type & Tellin novelliantologia ei levinnyt kovin laajalti, mikä tarkoittaa, ettei novellini lopulta löytänyt tietään kovin monen lukijan käsiin. Toivon, että Rajatut menestyy paremmin ja että Verenperintö pääsee vihdoin luettavaksi sellaisena, millainen sen kuuluu ollakin.

Novellissa Utukan elämä kääntyi päälaelleen, kun hänen kykynsä kutsua lohikäärmeitä heräsi kesken koulupäivän. Vaikka aiempi kutsujien sukupolvi karkotettiin pohjoiseen, Utukka sai jatkaa asumista kotipaikkakunnallaan. Pelätty kyky on syrjäyttänyt hänet yhteiskunnan rajamaastoon, mutta tuulahdus menneisyydestä pakottaa hänet kohtaamaan itsensä.

Kurkista nyt hieman novellin alkua. Varsinainen kirja ilmestyy kesäkuun lopulla, jolloin pääset sitten lukemaan tarinan loppuun!

Taivaan täytti jyrinä. Jouduin irrottamaan katseeni iloisesti ympärilläni kieppuvasta liskosta, jonka sateenkaarisilmät säihkyivät ilta-auringon valossa. Olin tarkkaillut, kuinka sen terävät hampaat erottuivat vasten punertavaa kuonoa ja häntä heilahteli jokaisen liikkeen mukana. Siivet räpsyivät niin vinhaa vauhtia, että niitä oli vaikea erottaa.

Nyt kuitenkin käänsin katseeni taivaalle. Sini syveni idän suunnalla, mutta jyrinä tuli lännestä, keskustasta päin. Iltaruskoa leikkasi nopeasti laskeutuva valonväläys, joka oli kuin tähdenlento mutta suurempi. Syöksyin jaloilleni samalla hetkellä, kun jyrinä päättyi rysähdykseen.

Loin pikaisen katseen sinkoilevan liskoni suuntaan ja napsautin sormiani. Se päästi savuavan tuhahduksen mutta katosi poksahduksen saattelemana paikalta. Keräsin hameeni ja säntäsin juoksuun. Jalkani iskivät polkuun tasaista tahtia. Ne osasivat tämän reitin ulkoa eikä niitä haitannut, että hämärä oli jo kietonut huntunsa metsän ympärille. Kivi. Puunjuuri. Liukas kohta. Jalkani muistivat niistä jokaisen.

Polku päättyi hiljaisen tien reunaan. Tähän aikaan täällä ei kulkenut kukaan kunnollinen. Syystuuli tarttui hameideni helmoihin ja pöllytti niitä ylöspäin, kun oikaisin tien poikki rannan suuntaan. Se heilutteli melkein valkoisen tukkani sivuhaituvia kasvoilleni. Työnsin ne tieltäni ja kipitin viimeisten pusikoiden läpi rantaan.

Vesi läikehti, ja liplatus kantoi korviini, kun hiivin hiekalle. Järven toisella puolella välkkyvä masto piirtyi taivasta vasten, mutta pian siitä ei näkyisi kuin tasainen tuike, kun aurinko laskeutuisi kokonaan horisontin taakse.

Hengitykseni huurusi ja sekoittui savuun, joka nousi taivaalta pudonneesta esineestä. Lentopyörä. Ei samaa mallia kuin äidin oli ollut. Se näytti siltä, että joku oli käyttänyt runsaasti aikaa sen tuunaamiseen, mutta nyt työ oli mennyt hukkaan, sillä koko etuosa oli painunut kasaan ja takapää savutti.

Pyörän vieressä hiekalla makasi hahmo, joka ei liikkunut. En tiennyt, kuinka herkkiä lentopyörät olivat räjähtämään, mutta jos tuo päättäisi poksahtaa, tulisi ruumiita. Ei ehkä minusta, sillä olin yhä useamman askeleen päässä härvelistä, mutta maassa makaavasta tyypistä kylläkin.

Vilkuilin ympärilleni. Ketään ei näkynyt vielä, mutta varmasti myös muut olivat kuulleet metelin. Turvaviranomaiset tai ryöstelijät ilmestyisivät ennemmin tai myöhemmin, enkä halunnut silloin olla paikalla. Viisainta olisi ollut häipyä saman tien, mutta uteliaisuuteni vei voiton ja sai minut hiipimään eteenpäin. Tarkkailin pyörää ja valmistauduin pyrähtämään kauemmas, jos se alkaisi savuttaa enemmän tai remahtaisi liekkeihin.

Kumarruin hahmon puoleen. Nuoren naisen tummaan, kiharaan tukkaan oli tarttunut hiekkaa ja otsalle nostettujen suojalasien toinen linssi oli säröillä. Miksei hän ollut pitänyt niitä silmillään?

Naisen kaulaan oli kietaistu huivi, mutta ruskea kulahtanut nahkatakki repsotti auki. Hänen saapikkaidensa nahkainen pinta oli paikoin lohkeillut, ja sukkahousuissa oli silmäpakoja, eivätkä ehjät ruskealla pitsillä koristellut shortsit sopineet kokonaisuuteen.

Poski tuntui kylmältä kättäni vasten. Läpsäytin sitä kevyesti, ja nainen ynähti muttei avannut silmiään. Kuljetin käsiäni pitkin hänen solakoita kylkiään takin alla ja yritin tunnustella, olivatko kylkiluut menneet poikki. En oikeastaan tiennyt, miltä poikki mennyt kylkiluu tuntui, mutta uskoin silti tunnistavani sen. En havainnut mitään erikoista mutten silti ollut varma, kannattiko naista ryhtyä siirtämään. Koulussa oli aina sanottu, että onnettomuuden uhrin sai siirtää vain hätäammattilainen, sillä kaikki vammat eivät näkyneet ulospäin ja siirtäminen saattaisi aiheuttaa jopa kuolemanvaaran. En halunnut kenenkään henkeä vastuulleni. Jos joku tulisi paikalle ja näkisi minut siirtämässä tajutonta naista, johtopäätökset syntyisivät nopeasti. Vielä nopeammin, jos nainen kuolisi tekoni takia.

Tungin käden laukkuuni ja etsin lähetintäni, kunnes muistin, että olin jättänyt sen kotiin. En ollut halunnut kenenkään häiritsevän harjoitteluani. Ei sillä, että kukaan olisi oikeasti häirinnyt. Isä teki niin pitkiä työpäiviä, ettei osannut kaivata minua kotiin ennen kuin yön puolella.

Suoristauduin ja tähyilin jälleen ympärilleni. Taivas oli pimentynyt, ja keskustan suunnassa paloi kirkas valaistus, joka heijastui taivaalle oranssina kajona. Muuta ei illassa enää erottunut. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei ketään ollut liikkeellä. Näin myöhään ei ollut järkevää kulkea yksin eikä taatusti maata tajuttomana rannalla houkuttelevan lentopyörän haaskan vieressä.

Mutina hiekalta johdatti minut kyykistymään uudelleen. Naisen silmäluomet räpsyivät ja kädet pyrkivät kasvoille.

“Oletko sä kunnossa?” kysyin ja vilkaisin metsän suuntaan.

“... päästä karkuun”, nainen vastasi, ja käännyin taas katsomaan häntä.

“Niin pitää, me ei voida jäädä tähän. Pystytkö sä nousemaan?”

“Kiireesti.”

Nainen työnsi itsensä istualleen ja ravisteli hiekkaa tummasta, säkkäräisestä tukastaan. Hänen ilmeensä muuttui pahoinvoivaksi, ja hän jäi pitelemään otsaansa.

“Sä löit varmaan pääsi pudotessasi. Sun pitäisi kuitenkin nousta, sillä tää ranta on pimeään aikaan ryöstelijöiden aluetta, eikä me haluta joutua tekemisiin niiden kanssa.”

“On pahempiakin asioita.”

Olin samaa mieltä. Jos kohta en halunnut törmätä ryöstelijöihin, turvaviranomaisia välttelin vielä mieluummin. Ojensin käteni naiselle ja suorastaan yllätyin, kun hän tarttui siihen ja antoi minun kiskoa hänet pystyyn. Joku koski minuun vapaaehtoisesti. Hän ei varmastikaan ollut vielä huomannut silmiäni.

Naisen sormet olivat hyytävät hikistä kämmentäni vasten. Pitelin niistä kiinni ehkä hieman liian pitkään, sillä hän loi kummeksuvan katseen suuntaani ja nykäisi käden otteestani. Hän horjui ja näytti siltä kuin olisi pidätellyt oksennusta. Kaiken järjenvastaisesti kiepsautin käteni hänen kainalonsa alta ja vedin hänet kiinni itseeni. Hänestä huokui öljyn ja pölyn tuoksu, johon sekoittui jokin mauste. Kenties kaneli. Tuoksu tulvautti muistoja mieleeni, mutta työnsin ne syrjään.

“Sitten mennään”, sanoin kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään omituista.

“Laukku...”

Huokaisin ja vilkaisin lentopyörän suuntaan. Sen sivulla tosiaan roikkui nahkainen laukku. Päästin naisesta irti, kävin hakemassa kovan onnen kassin ja ripustin sen oman laukkuni rinnalle. Metsän suunnalta kantautui rasahtelua, joten oli viimeinen hetki karata paikalta. Onneksi lentopyörä vangitsisi varmasti ryöstelijöiden huomion muutamaksi toviksi. Jos ehtisimme sillä välin asutetun alueen reunamille, olisimme turvassa.

Rannasta ei ollut pitkä matka kotiin mutta tänään se tuntui kymmenien kilometrien pituiselta. Nainen kainalossani hoipersi ja nojasi painonsa olkaani vasten. Hänen karheat kiharansa sivelivät ihoani ja lähettivät väristyksiä suoraan sisimpääni. Ne muistuttivat liikaa… Ei, työnsin ajatuksen syrjään ennen kuin se ehti edes kunnolla muodostua.

“Sattuuko sun päähäsi?” kysyin.

Nainen ei näyttänyt vuotavan verta, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi ollut kunnossa. Olin kuullut kallon sisäisistä verenvuodoista. En tiennyt, mitä niistä tarkalleen ottaen seurasi tai miltä ne näyttivät ulospäin, mutta mitään hyviä seurauksia sellaisella ei varmasti ollut.

“Vähän jomottaa. Minne me ollaan menossa?”

“Mun kotiin.”

“Se ei ole hyvä ajatus.”

“Ei se haittaa. Isä on vielä töissä.”

“Oletko varma?”

“Saadaan olla rauhassa. Mä voin katsoa sun päätä, kun päästään perille.”

Olipa siinäkin lupaus! Enhän minä mikään parantaja ollut. En ollut yhtään mitään, koska koulut olivat jääneet kesken eikä kukaan kelpuuttanut minua edes hanttihommiin. Jos isää ei olisi ollut, ryöstelisin todennäköisesti viattomia elannokseni.

“Kuka sä olet?” kysyin samalla hetkellä, kun astuimme katuvalojen kellertävään loisteeseen. “Mä olen Utukka, Utukka Hallavaara.”

Nainen pysähtyi ja käänsi katseensa suuntaani. Vasta nyt näin hänen piirteensä kunnolla. Ruskeat silmät tuijottivat omiini värähtämättä, ja ne olivat täynnä pieniä kellertäviä tähtiä, jotka saivat sydämen muljahtamaan rinnassani.

“Tiera”, nainen sanoi ja suoristautui. Hänen sormensa painoivat hartiaani, kun hän pakottautui seisomaan omin avuin. “Vaikket sä varmastikaan muista.”

Puistelin päätäni enkä hetkeen saanut sanaa suustani. Sydämeni löi niin kovaa, että korvissani humisi.

“Tiera Mannermäki”, sanoin. Nimi tuli suustani hitaasti.

Seuraa myös somessa!