Elina Pitkäkangas - Ruska

Sain arvostelukappaleen Elina Pitkäkankaan Ruskasta, joka on Kuura-trilogian päätösosa. Tämän päivän Suomeen sijoittuva ihmissusitarina tempaa mukaansa aloitusosan ensisivuilta ja pitää otteessaan loppuun asti.

Vaikka ihmissudet eivät ole koskaan olleet kiinnostuslistani kärkipäässä, Kuura onnistui ilmestyessään herättämään huomioni ja hankin sen pikaisesti luettavaksi. 

Tarinan raadollisuus yllätti, ja toinen päähahmoista, Inka, tuntui heti alkumetreiltä varsin epäsovinnaiselta ja ajoittain jopa epämiellyttävältä. Silti pidin hänestä juuri sen takia, ettei hän edes yrittänyt olla miellyttävä (tai en siis varsinaisesti pitänyt mutta pidin kuitenkin). Toinen päähahmo, Aaron, sen sijaan oli sovinnaisempi ja miellyttävämpi kuin Inka. Toisaalta ehkä juuri siitä syystä hän jäi minulle hitusen etäisemmäksi.

Jos haluat voit lukea ajatuksiani sarjan aloitusosasta Kuurasta ja kakkososasta Kajosta. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia, eikä Ruska jäänyt missään nimessä vähemmän vaikuttavaksi kuin edeltäjänsä.

Kuura-trilogian maailmassa ihmissudet ovat todellisuutta mutta eivät suoranainen osa yhteiskuntaa. Sen sijaan heidät on ajettu yhteisön ulkopuolelle ja kaupunkialueet eristetty muureilla, joiden on tarkoitus suojata tavallisia ihmisiä lykantropiaan sairastuneilta täydenkuun aikaan. Sudet ovat todellisia petoja, jotka raatelevat uhrinsa säälimättä, joten sinällään ihmisten pelko niitä kohtaan on aiheellista. Toisaalta lykantropiasta kärsii myös sairauden kantaja eikä elämä hukkana kaiken normaalin ulkopuolella ole helppoa.

Yhteisöä suojaamaan on perustettu myös Jahti-järjestö, joka käyttää valtaansa häikäilemättä. Jahti väittää kohtelevansa kiinni otettuja hukkia hyvin, mutta todellisuudessa käytössä ovat eettisesti kyseenalaiset keinot. Jahti kuitenkin salaa suurelta yleisöltä moraalisesti epäilyttävät puuhansa, ja myös sen, että lykantropiaan saattaisi olla parannuskeino olemassa. Hukkien parantuminenhan johtaisi ennen pitkään Jahdin vallan ja muurien romahtamiseen.

Kuura-trilogian voi lukea fiktiivisenä tarinana ihmissusista nyky-yhteiskunnassa, mutta samalla se on kertomus yhden ryhmän syrjäyttämisestä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja valtaa pitävien ahneudesta. Omat teot on helppo nähdä oikeutettuina, kun tarkoituksellisesti unohtaa, että vastapuolella on myös ihminen.

Kuura-trilogiassa hukissa on kirjaimellisesti epäinhimillisiä piirteitä, joiden kautta Jahdin on helppo kiistää heidän ihmisyytensä. Silti pelottavan ulkokuoren alla jokaisella tarinassa esitellyllä hukalla on omat inhimilliset tarpeensa. Ryhmä on helppo syrjäyttää jonkin yksittäisen ominaisuuden perusteella, mutta yksilötasolla inhimillisyys nousee esille, jolloin hahmojen kohtaloista tulee koskettavia.

Trilogia ei teemojensa ja kerrontansa puolesta ole aina erityisen miellyttävää luettavaa. Kuurassa ja Kajossa voimakkaat väkivaltakohtaukset saivat minut paikoin jopa voimaan pahoin. Ruskassa osasin jo odottaa niitä, joten vaikutus ei ollut enää yhtä syvä. Ehkä olin jo vähän turtunut ja enemmänkin odotin, koska alkaa taas rytistä, kun rauhallisempi hetki oli jo jatkunut pidempään.

Ehkä osittain tästä syystä eräs kirjan loppupuolella tapahtuva käänne ei säväyttänyt minua niin paljon kuin yleensä. Olen melkoisen herkkä ja reagoin yleensä voimakkaasti herkistäviin, surullisiin, kauhistuttaviin tai väkivaltaisiin kohtauksiin. Tuo kohtaus oli noita kaikkia, mutta huipentuman tapahtuessa olin lähinnä turta. Oma reagoimattomuuteni oli yllättävää. Ehkä se kuitenkin oli myös tapa suojautua odotetulta ikävältä tapahtumalta.

Vaikka oma reaktioni loppupuolen tapahtumiin oli laimeampi kuin olin kuvitellut, pidin Ruskasta hyvin paljon. Se vei kokonaisuuden onnistuneesti päätökseen ja säilytti jännityksen viimeisille sivuille saakka.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Jouluarvonta: toiveraapale (+ bonuskirja)

Jouluun on vielä aikaa mutta valmistelut on hyvä aloittaa ajoissa. Tänä vuonna haluan lahjoittaa teille lukijoille jotain hieman erilaista eli toiveraapaleita. Viisi lukijaa saa toiveidensa mukaisen raapaleen sekä pdf-tiedostona että postitettuna kotiin. Julkaisen raapaleet myös joulukuun aikana täällä blogissa, joten vaikket voittaisikaan, saat silti ilmaista lukemista.




Raapaleista


Kirjoitan raapaleita joko omista kirjoistani tai erinäisistä fandomeista. Vaihtoehdot ovat listattuina alla, joten valitse niistä mieleinen ja ilmoita se kommentissasi. Voit myös toivoa raapaleeseen tiettyä hahmoa / tiettyjä hahmoja tai lähtötilannetta, mutta toiveita pohtiessa kannattaa ottaa huomioon, että raapaleiden pituus on vain 100 sanaa.

Omat kirjat


  • Kristallin lapset -sarja
  • Missä sydän

Fandomit


  • Final Fantasy IV
  • Final Fantasy VII (sis. Crisis Core ja Dirge of Cerberus)
  • Final Fantasy IX
  • Final Fantasy XII
  • Final Fantasy XIII
  • Harry Potter (sis. Hogwarts Mystery)
  • Naruto
  • NieR: Automata 
  • Tales of Berseria
  • Tales of Zestiria (sis. the X -anime)
  • Xenoblade Chronicles 2
  • Ys VIII

Bonus




Bonuksena Feny Kuunvalo lupasi hypätä mukaan arvontaan ja yksi onnekas raapaleen voittaja voittaa hänen novellikokoelmansa Salainen liljatarha.

Kirjan arvontaan voivat kuitenkin osallistua sen sisällön vuoksi ainoastaan täysi-ikäiset lukijat, joten ilmoitathan kommentissasi, osallistutko molempiin arvontoihin vai ainoastaan raapaleiden arvontaan. Kirja postitetaan voittajalle kotiin.


Ohjeet pähkinänkuoressa


  1. Arvonnan osallistumisaika on 14.10.-16.11.2018.
  2. Suoritan arvonnan lauantaina 17.11.2018 ja ilmoitan voittajille henkilökohtaisesti.
  3. Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tätä blogipostausta.
  4. Kerro kommentissasi, mistä kirjastani / fandomista haluat raapaleen sekä mahdolliset hahmo- tms. toiveesi.
  5. Kerro, osallistutko myös bonuskirjan arvontaan (vain täysi-ikäisille!).
  6. Lisää kommenttiin yhteystieto, jota kautta tavoitan sinut, mikäli satut voittamaan.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Hel-YA 2018

Hel-YA eli Helsinkin Young Adult Literary Convention järjestettiin lauantaina 29.9.2018 Helsingin Gloriassa. Tapahtuma on järjestetty kerran aikaisemmin. Vaikka itsellä oli takana aika raskaat pari viikkoa, oli silti mukava lähteä tapahtumaan kuuntelemaan laadukasta ohjelmaa YA-kirjallisuudesta.

Kuva Hel-YA:n Facebook-sivulta


Osallistuin Hel-YA:an viime vuonna ja olin ajatellut lähteä paikan päälle myös tällä kertaa. Kun kutsu sitten kävi, ei tarvinnut paljon miettiä. Seuraksi sain kirjailijakaverini S. A. Keräsen, mikä oli varsin mukavaa, sillä koen vähän hankalaksi mennä yksin tapahtumiin.

Saavuimme paikalle jonkin verran tapahtuman alkamisen jälkeen, koska matkustaminen otti oman aikansa. Olisi toki ollut mielenkiintoista katsoa kaikki ohjelmat, mutta koin, että näin kuitenkin hyvän kattauksen.

Ohjelmat



"Tästä tulis hyvä leffa!": Kirjasta sarjaksi/leffaksi/näytelmäksi


Heti kun saavuimme perille, kiirehdimme kuuntelemaan jo alkanutta "Tästä tulis hyvä leffa" -keskustelua, jossa paikalla olivat kirjailijat Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen. Aleksi Delikourasin oli tarkoitus olla myös paikalla, mutta jostain syystä hän ei ollut saapunut.

Emmi Itäranta ja Elina Rouhiainen
Itärannan Teemestarin kirjasta on tehty useampi teatterisovitus ja yksi radiokuunnelma. Nyt työstetään elokuvakäsikirjoitusta. Rouhiaisen Väki-trilogiasta taas on suunnitteilla tv-sarja. Toivon todella, että Teemestarin kirja pääsee valkokankaalle ja Väki tv-ruutuihin, koska olisin molemmista erittäin kiinnostunut myös näissä formaateissa.

Keskustelussa kuitenkin pohdittiin myös sitä, että moni kokee kirjan paremmaksi kuin siitä tehdyn elokuva- tai tv-sovituksen. Erilaisissa medioissa ei voi kaikkea toteuttaa samalla tavalla ja erityisesti fantasian osalta budjetti voi tuoda rajoituksia siihen, mitä ruudulla pystytään näyttämään. Kirjoissa sen sijaan kaikki on mahdollista, koska teksti ei budjettirajoituksia tunne.

Suomalaista YA-fantasiaa ja -scifiä ei olekaan juuri tv:ssä näkynyt. Keskustelussa ei tällaisia sarjoja osattu nostaa viimeiseltä kymmeneltä vuodelta, mutta jälkikäteen joku mainitsi Twitterissä Nymfit-sarjan. Yritin itsekin näitä miettiä, mutta katson tv:tä niin vähän, että aika turhaahan se pohdinta oli. Meillä ei ole tallennusmahdollisuutta tv:stä tuleville ohjelmille enkä halua olla sidottu tiettyihin lähetysaikoihin. Tästä syystä toivonkin, että jos Väki-sarja toteutuu, sen voisi katsoa myös sitä lähettävän kanavan verkkopalvelusta omaan tahtiin.


Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa


Seuraavaksi istahdimme kuuntelemaan Mikä (kaikki) ottaa päähän nuortenkirjakeskustelussa, jossa aihetta olivat pohtimassa bloggaaja Katri Bookish Tea Party -blogista, tubettaja Mikko Toiviainen Kalenterikarju-kanavalta YouTubesta, 15-vuotias lukija Maiju Koivula ja kirjavinkkari/kirjailija Sini Helminen.

Maiju Koivula, Mikko Toiviainen, Katri ja Sini Helminen
Ehdin kuunnella tästä paneeli keskustelusta vain alun, koska olin luvannut livahtaa kuuntelemaan aulassa käytävää toista keskustelua ja ohjelmat menivät valitettavasti päällekkäin.

Nuortenkirjakeskustelussa mättää jo yksistään se, ettei keskustelua juurikaan ole ja nuoret (ja heidän vanhempansa) eivät kuule olemassa olevista kirjoista. Viimeisen vuoden aikana tosin YA-kirjallisuus on alkanut saada enemmän näkyvyyttä mediassa, mikä on loistava juttu. Kirjat kuitenkin tarvitsisivat myös enemmän fyysistä näkyvyyttä esimerkiksi kirjakaupoissa.

Nuortenkirjailijoita ei tunneta ja tunnisteta. Aktiiviset harrastajat toki tunnistavat suomalaiset nuortenkirjailijat, mutta jos aiheeseen ei ole valmiiksi perehtynyt, ei tavallinen kaduntallaaja välttämättä tunnista kirjailijaa, jos hänelle näytetään kuvaa.

Mielenkiintoisena pointtina Koivula nosti esille, että YouTubessa pitäisi olla enemmän kirjoja. Kirjatubettajia on jonkin verran, mutta selvästikään ei tarpeeksi. Tilannetta paikkaa hieman Helmisen ja Elina Pitkäkankaan For YA -kanava, mutta lisää tarvittaisiin. Huomio sai minut miettimään, pitäisikö tässä ruveta oikeasti opettelemaan videoiden tekemistä. Olen Level up! -blogin puolelle tehnyt parit höpöttelyvideot ja yhden unboxing-videon, mutta siinäpä kokemukseni oikeastaan onkin.

Ehkä kirjoihin liittyvät videot voisivat lisätä kiinnostusta itse kirjoja kohtaan. Pitäisi vain osata tehdä riittävän hyvälaatuisia tuotoksia, että joku jaksaisi niitä katsoakin. Lisäksi kirjatrailerit mainittiin keskustelussa, joten ehkä niihinkin pitäisi yrittää panostaa. (Ja nyt alkaa taas ahdistaa, millainen moniosaaja kengännauhabudjetilla elävän indiekirjailijan pitäisikään olla.)

Keskustelussa mainittiin myös se, että osa nuorista näkee lukemisen yhä "nörttien juttuna" ja epäcoolina, arvostus puuttuu. Rapakon toisella puolella Yhdysvalloissa tilanne on kuulemma toinen ja nuortenkirjailijoita fanitetaan. Lukemisen mainetta pitäisi siis saada käännettyä Suomessakin.

Valitettavasti loppuosuus keskustelusta jäi minulta tosiaan kuulematta, koska jouduin poistumaan paikalta. Harmitti, koska aihe oli mielenkiintoinen ja puhujat hyviä. Olisin mieluusti seurannut ohjelman loppuun asti, mutta aina ei voi voittaa.

Pelaaminen ja kirjoittaminen: Miten kehitetään idea peliksi ja/tai kirjaksi?


Karkasin kuuntelemaan paneelikeskustelua pelaamisesta ja kirjoittamisesta, jotka ovat kumpikin erittäin lähellä omaa sydäntäni. Keskusteluun osallistuivat Remedyllä työskentelevä Sami Järvi sekä tänä vuonna yhteisen romaaninsa Betan julkaisseet Anders Vacklin ja Aki Parhamaa.

Sami Järvi, Anders Vacklin ja Aki Parhamaa
Koska pelaan enimmäkseen japanilaisia roolipelejä, Remedyn pelit ovat jääneet kokeilematta. En kuitenkaan ole välttynyt kuulemasta niistä ja muiden puheiden perusteella olen muodostanut erittäin positiivisen mielikuvan.

Vacklinin ja Parhamaan Beta sen sijaan tuli minulle tutuksi, kun luin sen viime keväänä ja kirjoitin siitä arvostelun Level up! -blogin puolelle. Sinne siksi, että pelaajat ovat selkeästi kirjan kohdeyleisö, ja halusin, että juuri Level up!:n lukijat saisivat kuulla siitä. Sanoisin kuitenkin, että kohdeyleisöstään huolimatta, kirja on sopivaa lukemista ihan kaikille harrastuksiin katsomatta.

Betan pohjana on toiminut lyhytelokuvan käsikirjoitus, jota Vacklin ja Parhamaa lähtivät laajentamaan romaaniksi. Lisäksi he pohtivat, millainen pelien tulevaisuus voisi olla ja visioivat Betassa pelattavan pelin sen pohjalta. Kummallakin on taustaa pelaajana, mikä mielestäni näkyi kirjassa vahvasti ja pelimaailman limittyminen osaksi tavallista arkea Betan maailmassa tuntui erittäin uskottavalta.

Järvi kertoi työstään Remedyllä ja siitä, miten pelien tarinoita tehdään tiimityönä. Lähtökohtana on visio pelin lajityypistä ja sen antamien raamien sisällä tarinaan luodaan erilaisia aspekteja. Tarinassa voidaan hyödyntää erilaisia käsikirjoittamiseen liittyviä keinoja, kuten sankarin matkaa. Tiimissä luodaan sekä tarina, juoni että hahmot.

Kolmikko kuvasi tiimityöskentelyä niin mielenkiintoiseksi, ettei siitä voinut olla innostamatta. Oma työskentelyni on usein aika yksinäistä, vaikka minulla on apuna useita esilukijoita ja puoliso, jolle avautua pulmakohdista. Yhdessä kirjoittaessa pystyisi projektiin liittyviä pulmia ja innostuksen hetkiä kuitenkin jakamaan toisenlaisella tasolla, kun keskustelukumppani olisi yhtä syvällä tarinassa kuin itse. Ulkopuoliselle puhuminen auttaa monesti avaamaan omia ajatussolmuja mutta silti ajoittain kaipaisin Järven, Vacklinin ja Parhamaan kuvaamaa tiivistä yhteyttä.

Paneelikeskustelu sai minut myös miettimään hieman kateellisena pelikäsikirjoittajien työtä. Teki mieli kirkua, miksen minä ole tuossa joukossa. Totuus on, ettei voi olla jossain joukossa, jos ei edes yritä päästä siihen. Taas kerran pohdin, pitäisikö tässä lähettää avoin työhakemus Remedylle (tai jollekin toiselle suomalaiselle putiikille), ja samaan aikaan pieni ääni päässä huutaa, että "ethän sä nyt voi, ethän sä ole koskaan käsikirjoittanut peliä etkä edes oikeasti osaa mitään". Huijarisyndrooma pitää vahvasti otteessaan samalla, kun kuitenkin pelikäsikirjoittamisen haave hiljalleen kasvaa. Miksen saa tehty tälle asialle mitään? Voisiko joku tulla potkaisemaan minua takapuoleen, kiitos?

Eksyin nyt hieman aiheesta, mutta tämä ohjelma oli minulle erittäin antoisa juuri siksi, että se sai omat ajatukset todella virtaamaan. Innostuin ja ärsyynnyin, joskin jälkimmäinen johtui vain omasta saamattomuudestani ja rohkeuden puutteesta lähteä kokeilemaan asioita, joita haluaisin tehdä. Ehkä myös vähän siitä, että aika on rajallista enkä tiedä, mihin kaikkeen pystyn repeämään. Pohdittavaa jäi siis paljon ja varmaan pyörittelen ohjelmaa ja sen sisältöjä mielessäni vielä pitkään.


Tarua vai totta? Fantasian yhteiskunnallinen taso


Jälleen saavuin ohjelmaan myöhässä, koska se meni osittain päällekkäin edellisen kanssa. Tämä on oikeasti tosi harmillista, vaikka ymmärrän sen, että ohjelmia on pakko laittaa päällekkäin. Voisikohan niitä laittaa jatkossa edes alkamaan yhtä aikaa? Nyt missasin kahdesta ohjelmasta osan, koska olin kuuntelemassa yhden ohjelman kokonaan.

Erika Vik, Elina Pitkäkangas ja Magdalena Hai
Tässä paneelissa fantasian yhteiskunnallisesta tasosta olivat puhumassa kirjailijat Erika Vik, Elina Pitkäkangas ja Magdalena Hai. Olin hieman pihalla keskustelun kulusta, koska tosiaan tulin myöhässä paikalle enkä tästä syystä päässyt täysin mukaan enää. Tuntui myös, että ohjelma loppui tosi nopeasti. Tosin oma vikani, kun olin ison osuuden muualla.

Kiinnostavina pointteina esille nousi taustatyön paljous suljetun maailman fantasiassa. Pitkäkangas mainitsi, ettei välttämättä lähtisi tämäntyyppistä fantasiaa itse kirjoittamaan, vaikka nauttii sen lukemisesta. Taustatyö on tehtävä niin tarkasti ja vaatii paljon. Tämä oli mielestäni hauska huomautus, koska olen Pitkäkankaan kirjoja lukiessa ajatellut käänteisesti samaa. Nautin hänen kirjoittamansa realistiseen maailmaan sijoittuvan fantasian lukemisesta, mutta mietin aina, miten paljon ja tarkkaa taustatyötä on tarvinnut tehdä, jotta maailma on uskottava ja todentuntuinen siinä olevista fantastisista elementeistä huolimatta. Sitten tulee sellainen olo, etten itse rohkenisi yrittää samaa.

Hai taas mainitsi, että hänen tuoreimmasta romaanistaan puhuttaessa keskusteluun nousee se, kuinka paljon siinä on naishahmoja. Itse hän on laskenut, että naisia noin tärkeistä hahmoista noin puolet. Fantasiasta voi siis tulla yhteiskunnallista jo pelkästään sillä, että tarinassa on totuttua enemmän naishahmoja.

Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että olisi hienoa, jos ei tarvitsisi enää puhua vahvoista naishahmoista ja herkistä pojista. Edelliset ovat saaneet fantasiakirjallisuudessa nykyisin hyvin jalansijaa ja esimerkiksi tyttöpäähenkilöitä on YA:ssa paljon. Herkät pojat kuitenkin ovat vähemmistössä fantasiassa, mikä oli mielestäni erittäin tärkeä huomio. Lisää tilaa herkille pojille siis.

Seksuaalivähemmistöt näkyvät fantasiassa tällä hetkellä enemmän kuin rodullistetut ja vammaiset tai sairaat hahmot. Kaikkia kuitenkin on ja jos monimuotoiset henkilöhahmot kiinnostavat, kannattaakin vilkaista tämä Hain tapahtuman jälkeen Facebookissa julkaisema kirjalista.


Salla & Siri take the stage


Viimeiseksi jäimme vielä kuuntelemaan kahden kirjailijan, Salla Simukan ja Siri Kolun, ohjelman, jossa he kysyivät toisiltaan sen, mitä heiltä ei yleensä haastatteluissa kysytä. He myös kertoivat kirjailijaystävyydestään ja paljastivat yhteisprojektinsa, joka julkaistaan vuoden 2019 toukokuussa.

Salla Simukka ja Siri Kolu
Simukan ja Kolun ohjelma oli hyvin rempseä ja tunteita herättävä. Välillä nauratti, välillä itketti ja mielenkiinto säilyi loppuun asti. En malttanut lähteä ohjelmasta kesken pois, vaikka taustalla kummitteli pieni pelko, että myöhästyisin junasta (juonipaljastus: en myöhästynyt).

Ohjelmasta on vaikea kirjoittaa minkäänlaista yhteenvetoa, koska se oli varsin soljuva ja ajatuksenvirtamainen. Siihen oli kuitenkin helppo heittäytyä mukaan ja keskittyä vain kuuntelemaan. Muistiinpanoni jäivät tyngiksi, koska en vain tiennyt, mitä tuosta kaikesta olisi laittanut ylös.

Mieleen jäi maininta kirjailijan työn yksinäisyydestä ja siitä, miten itselleen saa voimavirtaa, kun kahden kirjailijan yksinäisyyden asettaa vierekkäin. On myös helpottavaa, kun on joku, jolta voi kysyä asioita ja joka on samalla taajuudella melkein pelottavuuteen asti.

Ohjelma oli innostava ja inspiroiva. Lisäksi saimme pari hyvää vinkkiä liittyen matkustamiseen (ei tyllihametta lentokoneeseen!) ja kirjoittamiseen (aina ja kaikissa tunnetiloissa voi kirjoittaa ja kaikkia tunteita pystyy käyttämään kaunokirjallisuuden materiaalina). Oli hienoa päättää oma päivä Hel-YA:ssa näin iloa pursuavaan ja tunteikkaiseen ohjelmaan. Kotiin tuli lähdettyä hymy huulilla.


Kohtaamisia ja ostoksia


Päivään mahtui muutakin kuin ohjelmissa istumista. Minulla oli tunne, että säntäilin paikasta toiseen sen jälkeen, kun astuin Kampissa ulos bussista. S. A. Kerästä odotellessa käväisin vähän ostoksilla ja sitten pitikin jo mennä yhdessä lounastamaan. Syömästä kipitettiin kiireen vilkkaan Gloriaan.

Kaiken häslingin keskellä ehdimme vähän jutella kirjoitusprojekteista ja Sateenkaarifantasiaasta. Meillä on vielä paljon tehtävää näkyvyyden suhteen, mutta aika ja osaamisemme on rajallista. Lisäksi suunnitteluhetket ovat usein pikaviestimien varassa, koska asumme eri paikkakunnilla. Tällaiset tilaisuudet pitää siis käyttää hyväksi ja pähkäillä sopivissa väleissä uusia suunnitelmia.

Eräs Twitteristä tuttu ihminen tuli myös juttelemaan, kun olimme istahtaneet tauolla hörppäämään kahvia ja kokista. Oli mukava tavata kasvotusten, vaikken minä juuri koskaan tunnista ihmisiä Twitter-profiilikuvien perusteella. Ihan tästä syystä suosittelen, että tule juttelemaan. En välttämättä itse tajua, että vierestä kulki joku tuttu.

Pelaamista ja kirjoittamista käsittelevän paneelikeskustelun jälkeen vaihdoin myös pari sanaa Anders Vacklinin kanssa. Tapasimme ensimmäisen kerran kasvotusten edellisvuoden Hel-YA:ssa, mutta siellä keskustelu jäi vähän lyhyemmäksi. Nyt oli kiva jutustella pikkuisen pidempäänkin eikä ujouteni päässyt tällä kertaa ihan niin pahasti valloilleen kuin yleensä. Oli huippua tavata taas ja odottelen jo kovasti Betan jatko-osan ilmestymistä.

Muita kirjailijoita ehdin lähinnä näkemään matkan päästä ohimennen. Tavallaan olisi ollut kiva mennä vähän juttelemaan, mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut. Ujous ja introverttiys ovat vahvoina minussa, joten ihmisten lähestyminen on toisinaan vaikeaa. Ehkä taas seuraavassa tapahtumassa saan taas tutustuttua uusiin ihmisiin.

Ohjelmien välissä ehdin tehdä myös vähän ostoksia. Oma budjetti oli tiukahko, mutta olin jo päättänyt ostavani Elina Rouhiaisen Väki-trilogian toisen osan. Mukaan lähti myös Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle / Minuuttivalssi, joka oli ostoslistalla ja sattui nyt tulemaan sopivasti vastaan. Muut nappasin mukaan kaveria odotellessa jo ennen Hel-YA:a.


Kaiken kaikkiaan päivä oli hieno, vaikka aamulla tuntui, etten vain jaksaisi lähteä yhtään mihinkään. Viime viikot ovat olleet aika rankkoja eikä akkujen lataamiselle ole ollut tarpeeksi aikaa. Sosiaalisuus myös kuormittaa melkoisesti, joten kynnys lähteä reissuun on isohko. Olen kuitenkin iloinen, että lähdin Hel-YA:an. Olisi ollut sääli missata kaikki upeat ohjelmat ja kohtaamiset.

Toivottavasti tapahtuma saa siis jatkoa ja järjestetään myös ensi vuonna. Se on ehdottomasti käymisen arvoinen.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Kirjailijan mietteitä, kun esikoinen täyttää 3 vuotta

On kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun julkaisin Maan mahdin. Alkuperäinen e-kirjaversio ilmestyi 1.9.2015, joskin verkkokirjakauppoihin se päätyi vasta pari viikkoa myöhemmin. Toisaalta tuntuu, että tuo päivä oli eilen, toisaalta siitä on ikuisuus. Matka tässä välissä on ollut pitkä.


Kun nyt muistelen Maan mahdin kirjoitus- ja julkaisuprosessia, voisin todeta, etten tuolloin tiennyt yhtään mitään yhtään mistään. Olin toki kirjoittanut jo parisenkymmentä vuotta ja siitäkin ison osan tavoitteellisesti, mutta silti kirjan julkaisemisesta minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä. Netistäkin oli yllättävän vaikea löytää tietoa ja toisten kokemuksia, joten luoviminen eteenpäin ei aina ollut helppoa. Paikoin se oli itkua, raivoa ja hiusten repimistä.

Ennen julkaisua


Syksyllä 2014 olin juuri saanut Maan mahdin käsikirjoituksen ensimmäisen version raavittua kasaan, kun huomasin romaanikirjoituskilpailun, jonka deadline oli parin päivän päästä. Totesin, etten ehdi tehdä käsikirjoitukselle mitään ja tungin sen mukaan kilpailuun sellaisenaan. Eihän sieltä voittoa tullut, mutta hämmästyksekseni sain ennen vuoden loppua sähköpostin, jossa todettiin, että tuomaristo oli käynyt kovan väännön siitä, sijoittuuko Maan mahti kolmen kärkeen. Lopulta se putosi neljänneksi eikä palkintoa osunut kohdalle.

Vaikkei käsikirjoitus sijoittunut kilpailussa, saapunut viesti jätti hyvän mielen ja uskon siihen, että olen tehnyt jotain oikein. Olin jo ennen tuloksien saapumista aloittanut käsikirjoituksen perkaamisen ja työstin siitä parempaa. Se sai muun muassa lisää lihaa luidensa ympärille.

Noihin aikoihin aloin myös oikeasti miettiä käsikirjoituksen julkaisua kirjana. Jostain syystä mielessäni ei edes käynyt, että olisin lähettänyt sen kustantamokierrokselle. En tiedä, kulkevatko ajatukseni jotenkin omituisia polkuja, koska olisihan se ollut luonnollisin reitti pyrkiä eteenpäin. Minulle vain oli heti selvää, että Kristallin lapset -sarja ilmestyy omakustanteina. Alun perin tarkoitus oli myös pitäytyä pelkästään e-kirjoissa, koska epäilin, ettei tietotaitoni riittäisi painetun kirjan valmistamiseen.

Kun suunta oli selvillä, olin entistä motivoituneempi hiomaan käsikirjoitustani. Samalla ryhdyin etsimään kansikuvalle tekijää. Ehdin tehdä alustavan sopimuksen piirretystä kannesta, mutta lopulta kävi niin, että tekijä joutui vetäytymään urakasta. Jouduin tovin miettimään, mitä ihmettä nyt tekisin, koska ei minulla ollut kontakteja kuvataiteilijoihin. Sitten kuitenkin muistin, että tuttavapiiristä löytyi taitava valokuvaaja ja otin yhteyttä Eveliina Kronqvistiin.

Onnekseni Eve oli halukas tarttumaan projektiin ja löysi kaksi kanteen sopivaa malliakin, jolloin Tiia ja Mona astuivat mukaan kuvioon. Yhdessä he toteuttivat kannen kuvaamisen, ja olin kieltämättä aika täpinöissäni, kun sain kasan kuvia, joista pääsin valitsemaan kanteen tulevan. Projekti alkoi näyttää koko ajan vain todennäköisemmältä.

Luonnollisesti ryhdyin miettimään myös markkinointia. Kirjoittelin blogiin postauksia tulevaan kirjaan liittyen ja perustin itselleni Facebookiin kirjailijasivun. Kaikki tuo tuntui kiusalliselta. Vaikka olin jo vuosia julkaissut tekstejäni netissä, en ollut tottunut rummuttamaan omasta olemassa olostani. Koko ajan tuntui siltä, että häiritsen vain muita toitottamalla omaa juttuani ja sen takia toisinaan pysyttelin hiljaa, kun olisi pitänyt avata suu. Tätä tapahtuu nykyisinkin, mutta olen sentään vähän rohkaistunut.

Kesällä 2015 huomasin, että kaikki oheistoiminta vie myös aikaa. Aikaisemmin olin pystynyt vapaa-ajalla keskittymään kirjoittamiseen, mutta nyt oli pakko tehdä muutakin. Siinä oli puolensa ja puolensa. Opin koko ajan uutta, mikä on aina mahtavaa. Valitettavasti aikaa on rajallisesti, joten kaikki lisätekeminen lisää myös stressiä jonkin verran.

Elokuu 2015 menikin sitten melkoisessa sumussa. Töissä taisi olla kaikenlaista meneillään ja vapaa-ajan tein raivon voimalla viimeisiä editointeja tekstiin ja taistelin Books on Demandin e-kirjan luontiohjelman kanssa. En tiedä, onko se parantunut tuon syksyn jälkeen, mutta en välttämättä ole halukas testaamaan. Myönnän, että aika monet itkupotkuraivarit tuli vedettyä ja puolison kärsivällisyys oli varmasti tuolloin koetuksella. Luomisen tuska oli todellinen.

Suosta silti rämmittiin läpi. Opin paljon e-kirjan tekemisestä ja itsestäni. Opin myös kirjan editoinnista jotain, mutten välttämättä vielä tarpeeksi, vaikka minulla oli jo tuolloin taitavia ihmisiä tausta-apuna. Joka tapauksessa sain projektini loppuun ja kirjan ulos.

Julkaisun jälkeen


E-kirja ei myynyt mitenkään mainittavasti. Sen taisi ostaa muutama fanifiktiotani lukenut ihminen ja pari puolison sukulaista. Huvittavaa kyllä, omista sukulaisistani siihen ei tainnut tarttua kukaan. Kolme vuotta sitten e-kirjat olivat Suomessa vielä vähän vieras asia eikä moni tainnut pitää niiden lukemista erityisen miellyttävänä. Itse löysin e-kirjojen ilon, kun hankin kunnollisen lukulaitteen.

Osa syy heikkoon menestymiseen oli varmasti kevyeksi jäänyt markkinointini. Se ei nimittäin riitä, että kertoo kerran tai kaksi, että kirja on olemassa. Ei varsinkaan omakustanteen kohdalla. Viestiä pitää kertoa yhä uudestaan ja osata mainostaa teostaan. Kuten aiemmin tuli todettua, tämä oli minulle vaikeaa ja on edelleen.

Markkinoinnin sijaan keskityinkin Tulen tahdon ensimmäisen version kirjoittamiseen. Aloitin sen aika pian Maan mahdin julkaisun jälkeen ja käytin käsikirjoituksen työstämiseen vajaat kaksi vuotta. Tuona aikana haalin ympärilleni lisää osaajia, joilta hain apua kirjoittamiseen, ja työstin Tulen tahtoa myös paikoin kirjoituskurssilla.

Ennen kuin julkaisin Tulen tahdon, halusin kuitenkin tehdä jotain muuta. Maan mahti oli vihdoin saanut hieman huomiota, kun kirjailija Taru Väyrynen tarttui siihen. En itse asiassa tiedä, miten hän sen löysi, mutta olen kiitollinen joka tapauksessa. Tarulta sain (ja saan edelleen) odottamatonta kannustusta, mikä auttoi taas puskemaan eteenpäin ja yrittämään vähän enemmän.

On myös Tarun ansiota, että aloin ajatella painettujen kirjojen julkaisua uudestaan. Olin kuvitellut sen olevan mahdoton projekti, mutta Tarun esimerkki rohkaisi minua yrittämään. Hänen silloisesta blogistaan sain myös joukon hyviä neuvoja käytännön toteutukseen. Lisäapuja hain Books on Demandin ohjeista ja osan asioista opettelin yksinkertaisesti yritys-erehdys-menetelmällä.

Syksyllä 2016 työstin Tulen tahtoa ja perkasin samaan aikaan Maan mahtia vielä kerran. Päätin olla tekemättä isoja muutoksia, mutta joitain pieniä korjauksia tuli tehtyä samalla, kun opettelin kirjan taittamista. Myönnettävä on, ettei lopputuloksesta tullut täydellinen hyvistä ohjeista huolimatta (mikä varmasti johtui minun kokemattomuudestani eikä niistä ohjeista), mutta niinpä vain sain Maan mahdin painettuna ulos alkuvuodesta 2017. Samaan aikaan julkaisin myös e-kirjasta uuden version.

Tällä kertaa panostin markkinointiin enemmän. Tarjosin e-kirjaa hetken aikaa täysin ilmaiseksi madaltaakseni hankkimiskynnystä. Pyrin myös hilaamaan painetun kirjan hinnan mahdollisimman alas. Voittoahan sillä tavalla ei tehdä, mutta lukijat ehkä uskaltautuvat helpommin tutustumaan teokseen. Onnekseni myös muutamat kirjastot tarttuivat syöttiin ja nappasivat Maan mahdin (sekä Tulen tahdon) kokoelmiinsa. Eilen kuulin eräältä kirjastotyöntekijältä, että hänen kirjastossaan kyseiset kirjat liikkuvat ahkerasti. Se on ilahduttavaa.

Kun viime vuonna lähdin ensimmäistä kertaa Traconin taidekujalle yhdessä S. A. Keräsen kanssa tarjoamaan kirjojamme, myin kaikki tapahtumaan hankkimani Maan mahdit loppuun. Pikku hiljaa alkoi tuntua siltä, että kirja huomattiin. Kaiken lisäksi se sai huomiota juuri siinä ryhmässä, johon katson itse kuuluvani eli videopeli- ja animeharrastajien parissa. Yllättäen se houkutteli lukijoikseen ihmisiä, jotka sanoivat, etteivät ole hetkeen edes tarttuneet kirjoihin. Sanoisin sen olevan saavutus, josta kannattaa olla iloinen.

Sittemmin Maan mahti on saanut vähän huomiota myös fantasiakirjallisuuden harrastajien parissa. Kuulun myös tähän ryhmään itse, mutta olen jostain syystä ujostellut piirejä. Ehkä olen alitajuisesti pelännyt, miten minut otetaan niissä vastaan, koska olen kavunnut niin sanotusti perä edellä puuhun enkä samaa reittiä kuin muut. Toistaiseksi vastaanotto on kuitenkin ollut positiivinen eikä kukaan ole tuominnut.

Kolme vuotta myöhemmin


Eräs henkilö sanoi minulle kerran, ettei omakustantajaksi tai indiekirjailijaksi kannata ryhtyä, koska lähes jokainen niin tehnyt katuu ratkaisuaan ja häpeää julkaisujaan. Nyt kun esikoisen maailmalle lähdöstä on kulunut kolme vuotta, on varmaan hyvä pysähtyä pohtimaan omaa tilannetta.

Kadunko? Häpeänkö? Vastaus on yksinkertainen: en kumpaakaan.

On totta, että Maan mahti voisi olla paremmin ja taidokkaammin kirjoitettu, jos työstäisin sitä edelleen. Yhtä totta on, että olen julkaissut vuosien varrella nettifoorumeilla useita romaanimittaisia tarinoita, jotka voisivat olla paremmin ja taidokkaammin kirjoitettuja, jos olisin työstänyt niitä vuoden 2015 osaamisellani. Valitettavasti tuolla ajattelutavalla ei saa mitään valmiiksi, koska aina voi olla parempi, taitavampi ja osaavampi. Pitää siis opetella tunnistamaan, koska on saavuttanut riittävän hyvän pisteen siihen hetkeen.

Häpeämisen sijaan olen ylpeä siitä, että otin asioista selvää ja paikoitellen paukutin päätä seinään, kun työstin Maan mahtia eteenpäin niin kirjoittamisen kuin e-kirjan ja myöhemmin painetun kirjan taittamisen osalta. Helppoja hetkiä ei juuri ollut mutta opettavaisia sen sijaan riitti. Välillä itkettiin ja tehtiin, mutta lopputulos oli vaivan arvoinen. Ylitin itseni ja julkaisin kirjan, jota on seurannut monta muuta.

Enkä väitä, että nyt kaikki on helppoa ja ihanaa. Ei totisesti ole. Kristallin lapsien päätösosa kummittelee mielessä ja paineet sen osalta kasvavat päivä päivältä. Haluan antaa parhaani ja kirjoittaa sarjalle hyvän päätöksen. Tiedän jo nyt, että edessä on päiviä, jolloin paukutan näppäimistöä kauhealla vauhdilla ja innolla, mutta vastapainoksi riittää myös niitä, joina teksti ei kulje, ja itkettää, koska koko käsikirjoitus on silkkaa kuraa. Täytyy olla vähän masokisti, kun vapaaehtoisesti hyppää tällaiseen tunteiden vuoristorataan.

Silti sanon, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Olen ylpeä 3-vuotiaasta esikoisestani ja haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette tällä tiellä auttaneet. Yksin ei pärjää indiekirjailijakaan, joten kiitos jokaiselle, joka on tukenut, kannustanut ja auttanut jollain tavoin. Kiitos myös sinulle, joka olet kirjani lukenut. Sinun merkityksesi on äärimmäisen suuri.

Kiitos!



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Elokuussa luettua: Kolmas sisar

En ehtinyt julkaista tätä postausta elokuun puolella, joten korjataanpa moka nyt sitten syyskuussa. Myönnettävä on, että kiireet rajoittivat lukemista melko paljon eli kovin montaa kirjaakaan ei tullut käytyä läpi.


Magdalena Hai - Kolmas sisar (Royaumen aikakirjat #1)


Kiinnostuin tästä kirjasta melkeinpä heti, kun siitä kuulin. Kirjaa mainostettiin mangahenkisenä, mikä oli omiaan herättämään manga- ja animeharrastajan mielenkiinnon. Tosin ihmettelin hieman, millä tavoin kirja voi olla mangahenkinen. Manga on japanilaista sarjakuvaa, joka sisältää monia eri genrejä. Tästä syystä en osannut kuvitella, mitä mangahenkisyydellä kirjan kohdalla tarkoitetaan.

Kirjan kansi on mangatyylillä piirretty, vaikka siinäkin jotain pistää silmään ja tuntuu niin sanotusti väärältä. En kuitenkaan saa kunnollista otetta tästä tunteesta ja osaa tarkemmin määritellä, mikä töksähtää. Joku mangan visuaaliseen ilmeeseen tarkemmin perehtynyt osaisi ehkä selittää tuntemustani paremmin. Joka tapauksessa pidän kantta kauniina ja tykkäsin siitä jo heti ensivilkauksella hyvin paljon.

Kolmas sisar kertoo valkoisen noidan tyttärestä Cielistä ja mustan noidan tyttärestä Lunesta, jotka sielunsisaruus sitoo toisiinsa. Tytöt joutuvat pakenemaan noitien kotimaailmasta Royaumesta ja päätyvät Maahan opiskelemaan kouluun, jota johtaa jonkinlaisesta parviälystä koostuva Rehtori ja jossa opiskelee mitä erikoisempia olentoja.

Tarina on koottu kiinnostavista hahmoista ja palasista, jotka loksahtelevat hiljalleen yhteen. Kerronta on mielenkiintoista ja nautinnollista lukea, vaikkakin parin ensimmäisen luvun aikana tuntui tulevan omaan makuuni jo vähän liikaakin taustatietoa. Niiden jälkeen tarina lähti soljumaan paremmin eteenpäin ja pääsin uppoutumaan siihen kunnolla.

Lukemisen jälkeen mietin yhä, mitä sillä mangahenkisyydellä tarkoitetaan. Mukana oli ulkoisesti selkeästi ojousama-hahmo ja esimerkiksi monista manga- ja animesarjoista tuttu taikakouluympäristö, johon oleellisena osana kuuluvat koulupuvut. Rehtorista minulle tuli jostain syystä mieleen Studio Ghiblin hahmot. Vaikutteita on siis selvästi otettu japanilaisesta viihteestä, joten ehkä pohdintani on turhaa.

Joka tapauksessa pidin kirjasta ja aion ehdottomasti lukea myös sen jatko-osat, kunhan ne ilmestyvät. Kirjaa voisi suositella fantasiasta pitäville henkilöille, jotka eivät kuitenkaan halua tarttua kaikkein perinteisimpään tarinaan vaan kokeilla jotain uutta ja erilaista.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Tracon ja Hel-YA! kutsuvat syyskuussa

Elokuu hujahti ohi kuin huomaamatta. Kiirettä riitti niin, ettei jäänyt erityisemmin aikaa edes huomioida blogia, mutta sellaista se joskus on. Nyt on kuitenkin aika suunnata katse tulevaan ja vilkaista, mitä syyskuuksi on odotettavissa.


Tracon 8.-9.9.2018


Olen jo vuosia käynyt Traconissa, eikä tämäkään vuosi tee poikkeusta perinteeseen. Viime vuoden conin vietin lähes kokonaan Sateenkaarifantasiaan pöydän takana taidekujalla, mutta tänä vuonna olemme kujailemassa vain sunnuntaina 9.9.2018.

Pöydästämme löytyvät kaikki minun kirjani eli Maan mahti, Tulen tahto, Veden vaisto ja Missä sydän. Niiden lisäksi tarjolla on S. A. Keräsen Symbioosi ja Näkyviin piilotettu sekä Feny Kuunvalon Salainen liljatarha. Feny on uusi tulokas Sateenkaarifantasiaan kirjailijoissa ja hänen eroottinen yuri-novellikokoelmansa on ensimmäistä kertaa tarjolla juuri Traconissa. Kirjaa ei tällä hetkellä saa kirjakaupoista vaan se on ainoastaan tapahtumamyynnissä.

Odotan Traconia innolla. Tulen paikalle jo perjantaina, sillä haluan vilkaista Peliperjantain ohjelmatarjontaa. Lauantaina olen myös paikalla tavallisena conikävijänä, mutta jos haluat jo silloin signeerausta kirjaan tai muuten vain tavata, ole rohkeasti yhteydessä. Ihmisiä on aina mukava nähdä, joten mielelläni sovin tapaamisia.

Sunnuntai tosiaan menee pitkälti pöydän takana taidekujalla ja sinne saa tulla ihan vain tervehtimäänkin. Signeeraamme sekä aiemmin hankittuja että kujalta mukaan tarttuvia kirjoja oikein mielellämme. Löydät minut ja S. A. Keräsen pöydästä numero 21. Tervetuloa!


Hel-YA! 29.9.2018


Hel-YA! eli Helsinki Young Adult Literary Convention järjestetään tänä vuonna toista kertaa ja sain tälläkin kertaa kutsun tulla paikan päälle. Luonnollisesti kutsusta ei voi kieltäytyä, joten olen myös saapumassa paikalle. Tulen sinne kuitenkin bloggaajan enkä kirjailijan roolissa, mutta väliäkös tuolla. Pääasia on, että pääsen taas olemaan osa hienoa tapahtumaa, kuuntelemaan hyvää puheohjelmaa ja tapaamaan mukavia ihmisiä.

Vaikkakin on myönnettävä, että jälkimmäistä jännitän taas tosi paljon! Minulla on paha tapa mennä puihin, kun pääsen jutustelemaan ihmisten kanssa, joten saatan vaikuttaa joko ujolta tai sitten vain vähän typerältä. Minulle on vain helpompaa ja tyypillisempää suoltaa ajatuksiani ulos tekstin muodossa puhumisen sijaan ja tuollaisissa tilanteissa se tuntuu korostuvan.

Joka tapauksessa odotan Hel-YA!:lta paljon tänäkin vuonna. Tällä kertaa kirjailijalistalla ovat Anu Holopainen, jonka kirjoja suurkulutin teini-ikäisenä, sekä esikoiskirjailija Essi Ihonen, jonka kanssa olen muutama vuosi sitten istunut samalla kirjoituskurssilla. On mielenkiintoista päästä kuulemaan heitä molempia. Kiinnostavia ovat toki kaikki muutkin esitellyt kirjailijavieraat, sillä listalta löytyvät Magdalena Hai, Elena Mady, Elina Rouhiainen, Salla Simukka, Emmi Itäranta ja Siri Kolu.


Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että syyskuusta on tulossa mielenkiintoinen ja kirjaisa. Loppusyksy näyttää hiljaisemmalta, joten täytynee pohtia, mitä ohjelmaa sinne voisi mahduttaa.

Oletko sinä tulossa Traconiin tai Hel-YAan? Tapaammeko kenties jommassakummassa?


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ilmapallo

Tracon järjesti syksyllä 2017 kirjoitus- ja piirustuskilpailun, jossa oli palkintona pääsylippu tapahtumaan. Halusin ehdottomasti lähteä lipusta kisaamaan ja osallistuin kirjoittajien sarjaan. Voittoa ei omalle kohdalle osunut, mutta tulipahan ainakin kirjoitettua tarina, joka ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Koska Tracon nyt lähestyy vääjäämättä, päätin että tuota kilpailutyötä on turha säilytellä enää pöytälaatikossa. Kävin sen uudestaan läpi ja editoin vielä kerran, mutta nyt on aika päästää se maailmalle.

Traconin tämänvuotinen teema on kauhu, joten tarinoidenkin tuli edustaa kyseistä genreä. Tunnetusti kauhu ei ole minun juttuni, mutta joskus pitää astella tuntemattomille maille.





Salla rynnisti ulos Tampere-talon Maestrosta heti lauantain myöhäisillan perinteeksi muodostuneen Souls-luennon päättymisen jälkeen. Luennon aikainen latautunut hiljaisuus korvautui innostuneella puheensorinalla, kun Salla kiirehti alas vievään portaikkoon. Vaikka hän oli kuvitellut olevansa nopea, muutama conikävijä ehti hänen edelleen tupeksimaan. Oliko portaissa pakko madella?

”Hei!”

”Sori, sori”, Salla mutisi työntyessään Tracerin ja Widowmakerin välistä. Rakkoa pakotti niin, että hän pelkäsi pian pilaavansa uuden, conia varten hankitun röyhelöhameensa. 

Onneksi Duettoja vastapäätä olevissa vessoissa ei ollut ruuhkaa enää tähän aikaan illasta. Vain yhden kopin lukko oli käännetty punaiselle, ja Salla säntäsi sen ohitse. Seuraavasta näytti olevan paperi lopussa, joten hän syöksyi viimeiseen koppiin, paiskasi oven kiinni, naksautti lukon punaiselle ja kiskoi vauhdilla sukkahousut ja alushousut yhdessä hötäkässä alas. Vihdoin! Vessaa ei suotta kutsuttu hotelli Helpotukseksi.

Vessan ulko-ovi paukahti Sallan hapuillessa paperia. Hän ehti juuri nykäistä itselleen kolme palaa, kun valot räpsähtivät kahdesti. Hän vilkaisi vaistomaisesti kohti kattoa, mutta nyt valo paloi taas tasaisesti. Salla hoiti toimituksensa loppuun ja veti vessan. Hän kiskoi housut takaisin ylös, mutta hame jäi ryttyyn sukkahousujen vyötärön alle, ja hän joutui nykimään helman takaisin paikoilleen. 

Aiemmin lukossa olleen kopin ovi oli nyt auki ja vessa tyhjä. Salla huuhteli kätensä ja vilkaisi itseään peilistä. Nenänvarsi kiilsi pitkän päivän jäljiltä, mutta hän ei jaksanut lopulta tehdä asialle mitään. Hotelliin käveli alle kymmenessä minuutissa, eikä Sallan ollut tarkoitus poiketa enää mihinkään matkan varrella.

Valot räpsähtivät taas muutaman kerran, kunnes pimenivät kokonaan. Vain poistumistien merkki erottui pimeyden keskeltä. Salla kaivoi kännykän laukustaan ja sytytti sen taskulampun. Hän työnsi vessan oven auki ja astui ulos. 

Tampere-talo oli vajonnut hiljaisuuteen eikä missään näkynyt ketään. Taskulampun kiila leikkasi vain pienen siivun leveää käytävää, mutta Sorsapuiston lampuista kajasti aavemainen kajo suurten ikkunoiden kautta. Yhtäkkinen äänettömyys soi korvissa.

Sallan askeleet kajahtelivat tyhjällä käytävällä. Missä kaikki olivat? Toki kello likenteli jo yhtätoista, muttei Salla muistanut koskaan nähneensä Tampere-taloa näin tyhjänä. Hän kulki ohi Duettojen, joiden ovet repsottivat nyt auki, ja kääntyi kakkoskerroksen pääkäytävälle. Ikkunoiden kohdalla näki vielä kulkea, mutta niiden jälkeen odotti synkkä pimeys. Salla kuuli omat sydämenlyönnit korvissaan, kun nosti kännykkänsä parempaan asentoon. Hän napautti kotinäppäintä ja vilkaisi kuuluvuutta. Ei minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan, jopa tilan tarjoama WLAN näytti kupsahtaneen.

Salla hiippaili kohti liukuportaita vain huomatakseen niiden pysähtyneen. Kun hän lähti kulkemaan alemmas, hän pelkäsi jokaisella askeleella portaikon yhtäkkiä nytkähtävän liikkeelle. Kännykän valo tärisi hänen kätensä tahdissa. Vaikka päivällä conissa oli tuntunut ajoittain jopa ahdistavan kuumalta, nyt kylmyys hiipi luihin ja ytimiin. Salla nyki vapaalla kädellään hupparia paremmin ympärilleen.

Portaikon alapäässä vilahti jotakin. Salla jähmettyi paikoilleen ja kohotti puhelintaan. Yksinäinen ilmapallo kimmahteli ylös alas koskematta lattiaan. Jostain Sallan korviin kantautui vaimeaa, kihertävää naurua, joka nosti niskavillat pystyyn ja lähetti kylmiä väreitä pitkin selkärankaa.
Puhelimen valossa ei näkynyt kuin sinkoileva ilmapallo. Sen kuminen tuoksu tunkeutui sieraimiin, vaikka alas oli yhä matkaa. 

Sen liike johtuu ilmastoinnista, sen liike johtuu ilmastoinnista, Salla hoki mielessään. Ilmavirtaa ei tuntunut, mutta täytyihän pallon ponnahtelun johtua ilmastoinnista. Muuta selitystä ei ollut. Ei saanut olla. 

Sallan sydän jyskytti, ja jokainen lyönti tuntui jysähdyksenä rintakehää vasten. Kuivassa suussa maistui rauta. Salla nielaisi ja painoi kotinäppäintä nopeasti kaksi kertaa. Ei kamerasta varmasti mitään outoa näkyisi, mutta pakko asia oli tarkistaa. Näyttö välähti, kun kamera rävähti päälle.

Sallan katse siirtyi vaistomaisesti pienelle ruudulle piirtyvään näkymään. Ilmapallo hypähteli edelleen, mutta näytöllä heilui myös kaksi käsiparia, jotka kurkottelivat palloa kohti. Vuoron perään ne tyrkkäsivät pallon korkeammalle ja pienet päät kääntyivät katsomaan ensin kohoavaa, sitten laskeutuvaa palloa. Hymyilevät suut päästivät uuden kiherryksen ilmoille. Salla tuijotti näkyä eikä kyennyt liikkumaan. 

Ehkä Traconin conipelissä oli AR-osuus mukana tänä vuonna? Siitä täytyi olla kyse. Eikö niin? Salla ehdotti itselleen. Mutta miksei missään näkynyt muita conikävijöitä? Ja miten Salla oli joutunut peliin mukaan? Hän ei ollut rekisteröitynyt siihen missään vaiheessa eikä taatusti asentanut puhelimeensa ylimääräisiä appeja.

Sallan leuka tärisi, kun hän kohotti katseensa puhelimen näytöstä ja vilkaisi sen ylitse portaikon alapäähän. Jälleen hän näki pelkän lennähtelevän ilmapallon. Uusi kurkistus näytölle palautti kuitenkin sillä leikkivät kalmanvalkoiset pikkutytöt osaksi hänen todellisuuttaan. Hän nielaisi jälleen ja painoi laukaisua. Kamera räpsähti ja salamavalo leikkasi pimeyttä. Tyttöjen kiherrys lakkasi ja ilmapallo laskeutui lattialle. Kahdet kalpeat kasvot kääntyivät katsomaan portaikkoon silmät punaisina palaen ja suut kiukkuun vääntyneinä.

Salla näpäytti kameran laukaisijaa uudestaan. Pikkutytöt painoivat kädet kasvoilleen ja kirkuivat, mutta vaikutus kesti vain hetken. Ne lähtivät liukumaan portaita ylöspäin kohti Sallaa, joka kiljaisi itsekin, kääntyi ympäri ja syöksyi takaisin ylös. Liukuportaat käynnistyivät, ja Salla oli kaatua kasvoilleen. Kuin ihmeen kaupalla hän sai säilytettyä tasapainonsa ja rynnittyä ylöspäin, vaikka kylmät sormet jo tavoittelivat hänen nilkkaansa. Kun hänen jalkansa tavoittivat liikkumattoman lattian, hengitys kulki puuskittaisena ja kurkkua kuristi. Salla ei kuitenkaan pysähtynyt vaan syöksyi pimeyteen. Hänen oli päästävä ulos Tampere-talosta hinnalla millä hyvänsä ja hän tiesi, että toisen kerroksen päädyssä oli tavallinen portaikko.

Kun Salla astui portaisiin, kylmä kouristus kulki läpi hänen kehonsa. Sydänalaa puristi ja polvet pettivät alta. Kivikovat portaat iskeytyivät käsivarsiin ja kylkiin, kun hän kieri tasanteelle. Epätoivoisesti hän suojasi päätä käsillään ja puristi yhä kännykkäänsä. Laukku pehmensi viimeistä tömähdystä.

Maatessaan tasanteella Salla kohotti vapisevin käsin kännykkäänsä ja suuntasi kameran portaiden yläpäähän. Kaksi nauravaa pikkutyttöä seisoi ylhäältä katsottuna toisella rappusella ja virnuili hänelle mielipuolisesti. Kun Salla räpäytti laukaisijaa, vihlova kirkuna tunkeutui hänen korviinsa. Hän ei välittänyt sen enempää äänestä kuin lihaksissaan pistelevästä kivusta vaan pakotti itsensä jaloilleen ja rynnisti tasanteelta ykköskerrokseen. Hän suuntasi askeleensa kohti ulko-ovea ja piti kännykkää edessään. Tällä kertaa hän onnistui laukaisemaan kuvan eteensä ilmestyneestä pikkutytöstä välittömästi tämän ilmestyessä. Kun tyttö jäi paikoilleen kiljumaan, Salla kiersi sen parilla askeleella ja syöksähti ulos Tampere-talon ovista. Hänen poskensa iskeytyi päistikkaa jotakin kovaa vasten.

”Sä taas! Onko ihan pakko töniä meitä koko ajan? Mitä me ollaan muka sulle tehty?” vihainen ääni kivahti, kun Salla vielä räpytteli silmiään pistelevässä ulkovalaistuksessa. Widowmaker ja Tracer loivat häneen paheksuvia silmäyksiä.

”Sori, mä vaan…” 

Oli mahdotonta selittää tapahtunutta. Olisivatko nuo kaksi edes uskoneet Sallan kertomusta? Hän vilkaisi taakseen ja näki Tampere-talon täydessä valaistuksessa. Ovi kävi ahkeraan, kun conikävijöitä kulki sisään ja ulos. 

”Mun pitää mennä”, Salla mutisi cossaajille ja kiirehti portaita alas. 

Myöhäisilta oli viileä ja arkinen. Tuuli pöllytti keltaisia lehtiä pitkin asfalttia, ja ilmassa oli jo kirpeä lupaus syyspäivistä. Jos Sallan jokaista lihasta ei olisi särkenyt putoamisen vuoksi, hän olisi melkein voinut ajatella kuvitelleensa kaiken. 

Liian monta kauhuluentoa, liian vilkas mielikuvitus, Salla summasi ääneti mutta hieroi samalla kivistävää käsivarttaan. Toista nilkkaakin kivisti mutta se kesti alle puolen kilometrin kävelyn hotelli Torniin. 

Kun Salla astui hotelliin sisälle, lämpö puski hänen kasvoilleen ja tunnelma huokui rauhaa. Joku istui aulassa noutokahvin kanssa. Juoman lempeä tuoksu suorastaan hyväili Sallaa ja muistutti kaikesta arkisesta ja turvallisesta. Hän nyökkäsi respan työntekijälle ennen kuin jatkoi matkaansa suoraan hisseille. 

Ylös oli matkalla pari muutakin conikävijää, mutta he jäivät pari kerrosta Sallan huonetta alempana pois kyydistä. Kun hissi kipusi viimeistä rupeamaa, Sallan ajatukset olivat jo siirtyneet karmivasta kokemuksesta kuumaan suihkuun ja pehmoiseen peittoon. Mitä ikinä Tampere-talossa olikin tapahtunut, se oli nyt ohitse.

Hissin valot räpsähtivät pari kertaa, ja Sallan sydän jysähti. Hetken hän pelkäsi hissin pysähtyvän, mutta se jatkoi matkaansa ylemmäs täysin valaistuna, kunnes pysähtyi oikeaan kerrokseen. Ovet avautuivat, ja Salla astui käytävään. Valot räpsähtivät jälleen, kunnes sammuivat kokonaan. Salla kohotti yhä kädessään olevan kännykän ja räpäytti taskulampun päälle.

Käytävällä oli yksinäinen ilmapallo.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Heinäkuussa luettua

Heinäkuu oli lopulta lukemisen suhteen aika hiljainen kuukausi ja oma lukuintokin painottui nyt enemmän mangaan kuin romaaneihin. Toisaalta sarjakuvat ovat hyvää vaihtelua lukulistalle, joten eipä tämä nyt välttämättä huono asia ole.

Éclair - yurimanga-antologia


Ostin kokoelman heräteostoksena tietämättä siitä oikeastaan muuta kuin, että se sisältää tarinoita tyttörakkaudesta.  Koska keräilen yurimangaa muutenkin, se oli ihan hyvä lisä kokoelmaan.

Valitettavasti lukuelämyksenä kokoelma ei oikein täyttänyt odotuksia. Siinä oli yksi tarina, johon oikeasti ihastuin ja loput olivat joko ihan kivoja tai melkeinpä kamalia. Vaikka yuri-tarinat usein elävät omassa kuplassaan, ärsytti silti ajatus siitä, että tyttöjen välinen rakkaus on puhtaampaa, kun pitää seksin erossa siitä, tai että tyttöjen rakkaudella on päättymispäivämäärä, jonka jälkeen on syytä siirtyä niihin oikeisiin suhteisiin (miesten kanssa). Tämä ei tosiaan ole mitenkään epätyypillistä yurissa, mutta jostain syystä nyt se tuntui erityisen korostetulta, mikä saattoi myös johtua tarinoiden lyhyydestä.

Joka tapauksessa ihan ok hankinta. Vaikka tarinallinen anti ei tällä kertaa suurimmalta osin natsannut, piirrosjälki oli kuitenkin miellyttävää katsella.

Saburo Uta - Citrus vol. 7


Citrus-mangasarja on kertomus räväkästä Yuzusta, joka äidin uuden avioliiton myötä päätyy muuttamaan pois kotipaikkakunnalta ja joutuu tiukkakuriseen tyttökouluun. Hän on välittömästi napit vastakkain oppilaskunnan puheenjohtajan ja koulun rehtorin lapsenlapsen Mein kanssa. Tyttöjen välillä säkenöi voimakkaasti, mutta suurin yllätys Yuzulle taitaa olla, että Mei on hänen äitinsä uuden  puolison tytär, mistä syystä tytöt päätyvät saman katon alle asumaan.

Seitsemännessä osassa alkuhämmennykset ovat jo kaukana takana päin ja tyttöjen suhde on vihdoin alkanut edetä. Toisaalta vanhat epäilykset siitä, tykkääkö toinen todella, tuntuvat jälleen kerran nostavan päätään eikä uudelta kilpakosijaltakaan vältytä. Tuntuukin, että Citrus kierrättää samoja esteitä tyttöjen välille yhä uudestaan. Vaikka toisaalta ärsyttää, jollain kierolla tavalla en voi olla nauttimatta sarjan lukemisesta.

Paula Kouki, Marjut Häkkinen - Wezierin kirjat I: Kätketyt kirjat


Luin kirjasta noin ensimmäiset sata sivua pääsemättä tarinaan sisään ja jätin sen lopulta kesken. Vika saattoi olla minussakin, mutta tämä kirja tuntui todella vaikeasti lähestyttävältä kiinnostavasta takakannesta huolimatta.

Michael Crichton - Dinosauruspuisto


Tarvitsin jotain tuttua ja turvallista hakattuani hetken päätä pöytään toisen kirjan kanssa, joten kaivoin hyllystä Michael Crichtonin Dinosauruspuiston. Ehkä hiljattain katsotulla Jurassic World 2:lla oli myös jotain tekemistä kirjavalinnan kanssa.

Alkuperäinen Jurassic Park -elokuva pohjautuu tähän kirjaan, mitä en tosin tiennyt 90-luvulla leffaa katsoessani vaan luin kirjan paljon myöhemmin ensimmäistä kertaa. Crichtonin kerrontatyyli pitää minut aina otteessaan ensimmäisestä sivusta viimeiseen, eikä Dinosauruspuisto ole poikkeus. Kirjassa on mukana paljon sellaista geeniteknologista asiaa, jonka virheettömyydestä minulla ei ole mitään hajua, mutta joka tapauksessa tiedeosuus on kirjoitettu minun silmiini uskottavasti ja tukee kirjan toiminnallisempia ja seikkailullisempia osuuksia. Koska pääpaino on tarinassa, hahmot eivät ehkä ole siitä syvällisemmästä päästä, mutten voi olla nauttimatta Ian Malcomnin osuuksista. Toisaalta myös elokuvien Malcomnilla voi olla osuutta asiaan.

Olin lukenut kirjan jo kahdesti aiemmin ja viihdyin tällä kolmannellakin kerralla. Luultavasti luen Dinosauruspuiston vielä muutamaan kertaan elämäni aikana.

Ryo Hanada - Devils' Line 1 & 2


Tsukasa Taira joutuu vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi, mutta hänet pelastaa Anzai Yuuki, poliisin salaisessa yksikössä työskentelevä puolivampyyri. Anzai ryhtyy pitämään Tsukasaa silmällä ja pari tapaileee Tsukasan kotona satunnaisesti, kunnes Tsukasakin joutuu temmatuksi mukaan vampyyreihin liittyvään rikosvyyhtiin.

Katsoin kevätkaudella Devils' Line -animen ja tykästyin siihen, vaikka se kovin monen muun mukaan oli surkeasti toteutettu. Tästä syystä päätin ottaa mangan kokeiluun enkä ole toistaiseksi katunut muuta kuin sitä, että ostin vain ensimmäiset kaksi pokkaria. Täytyy siis laittaa seuraavat tilaukseen. 

Vaikka Tsukasa ja Anzai tuntuvat toisinaan kovin naiiveilta, en vain voi olla tykkäämättä heidän välisestään kemiasta. Samoin olen kovin tykästynyt sivuhahmona toimivaan Hans Lee -nimiseen puolivampyyriin, josta toivonkin mangan edetessä saavani vähän lisää tietoa.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Tales of Zestiria -fanzinea tekemässä

Otin viime keväänä itselleni uskaliaan loikan ja hain mukaan tekemään fanzinea Tales of Zestiria -pelistä. En ollut uskoa tuuriani, kun minut vielä kelpuutettiin projektiin. Nyt yksi tie on kuljettu päätökseen ja zine on ennakkotilattavissa.

Mikä ihmeen fanzine?


Fanzineilla on pitkä historia. Kyseessä on fanikunnan itse tuottama lehti / kirjanen yhteisestä innostuksen aiheesta. Se voi käsitellä esimerkiksi musiikkia tai vaikkapa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa fanzine keskittyy yksittäiseen videopeliin.

Termi syntyi jo 40-luvulla scifi-piireissä. Fanzinet eivät tyypillisesti ole kovinkaan kalliita vaan hinta muodostuu valmistus-, paino- ja postituskuluista. Voittoa tekijöille sen sijaan ei yleensä kerätä. Kyseessä on faneilta faneille tehty tuotos, jonka on tarkoitus tuottaa iloa fandomille.

Fanzinet olivat aikoinaan keino levittää niin fanitaidetta, fanifiktiota kuin varmasti faniteorioitakin. Internetiä ei ollut, joten kaikki tieto ei ollut noin vain kaikkien saatavilla. Nyt internetin aikakaudella voisikin kyseenalaistaa fanzinien tarkoituksen; kaikenlaista fanien tuottamaa sisältöähän on verkon syövereissä älyttömät määrät tarjolla ja täysin ilmaiseksi.

Omasta mielestäni fanzine tuo kuitenkin lisäarvoa. Se tulee kauniissa kansissa ja työt ovat juuri kyseistä zineä varten tehtyjä eli ennen zinen virallista julkaisua ne eivät ole saatavilla mistään muualta. Monesti nykyisten fanzinejen mukana voi tulla myös erilaisia muita fanituotteita, kuten charmeja ja postikortteja, joita ei saa ilmaiseksi mistään.

Eternal Dream - Tales of Zestiria -fanzine ja oma panokseni sen sisältöön


Eternal Dream on reilun 50 tekijän yhteisprojekti, joka sisältää n. 140 sivua fanien tuottamaa kuvataidetta ja kirjallisuutta. Tekstit ovat englanniksi, mikä oli ehkä suurin kauhistuksen aiheeni. Olenhan kirjoittanut vain muutamia tarinoita englannin kielellä ja alkuun pääseminen oli tälläkin kertaa hankalaa.

Oma fikkini kertoo pelin maskottihahmoista eli normineista, jotka ovat eräänlaisia yliluonnollisia olentoja. Ihmiset eivät näe normineita, vaikka elävät näiden kanssa rinnakkain. Tarinan  päähenkilönä toimii Atakk-niminen normin, joka asuu pienen kaupungin taidemuseossa. Fikki on tarina yhden illan mittaisesta kohtaamisesta, kun Atakk saa luokseen vierailulleen kaksi muuta matkalla olevaa norminia.

Fikin kirjoittaminen ei tosiaan käynyt ihan helposti vaan jouduin hakemaan aihetta ja tulokulmaa siihen hyvän tovin, vaikka jo hyvin varhaisessa vaiheessa tiesin kirjoittavani Atakkista. Listallani oli alkuun mahdollisina hahmoina myös esimerkiksi Dezel, Rose ja Edna, mutta kun zinen organisoijat kertoivat, ettei kukaan muu ole ilmoittanut olevansa kiinnostunut kirjoittamaan normineista, oli aihevalinta sitä myöten selvä.

Kevät oli paljon rankempi ja työläämpi monella saralla kuin osasin odottaa, joten fikin työstäminen oli ehkä vähän raskastakin. Zinen organisoijat, Crazay ja Looveel, olivat kuitenkin todella tehokkaita ja kannustavia. Emme varmasti olisi voineet parempia tyyppejä saadakaan homman pyörittämiseen. Kiitos ja kumarrus siis siihen suuntaan! Vaikka itse rämmin epäuskon suossa, järjestäjät antoivat ymmärtää uskovansa tekemiseeni. Se merkitsi paljon.

Tärkeitä olivat myös kaksi betalukijaa, jotka tonkivat tarinani läpi ja auttoivat työstämään siitä paremman. M hoiti urakkaa kaksi kierrosta ja pakotti minut puristamaan itsestäni vielä vähän enemmän. Zinen puolesta järjestetty Mari puolestaan auttoi hiomaan omasta "viimeisestä versiostani" sen oikean viimeisen version. Siispä haluan kiittää myös M:aa ja Maria, olette huippuja!

Olen toki aiemmin fanifiktiota kirjoittaessani tottunut saamaan betalukijoilta palautetta ja nyt indiekirjailijana esilukijat toimittavat samaa virkaa. Silti zineä tehdessä fiilis oli vielä erilainen. Tuli oikeasti hyvä mieli, kun järjestäjät kyselivät, tarvitsenko mahdollisesti apua jossain ja muistuttelivat asioista miellyttävällä, ei kyttäävällä tavalla.

Huippua on ollut myös se, että itse olen vastannut vain yhden pienen tarinan työstämisestä ja suurempi kokonaisuus on ollut toisissa käsissä. Indiekirjailijana olen tottunut vastaamaan viime kädessä jokaisesta yksityiskohdasta. Vaikka tilaisin jonkin osion toisen tekemänä, ohjausvastuu on minulla ja minun on huolehdittava siitä, että toinen tietää mitä tekee. Nyt joku piteli kädestä ja huolehti siitä, että minä pystyn toteuttamaan oman osuuteni parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein itkettää, kun kokemusta ajattelee (keväällä kyllä itketti muista syistä, mutta ilman kannustusta olisi itkettänyt paljon enemmän).

Tähän päälle sain olla osa kansainvälistä fandom-porukkaa. En edes tiedä, mistä päin maailmaa kaikki zinen tekemiseen osallistuneet ihmiset ovat. Välillä epäilen, etteivät kaikki ole edes ihmisiä vaan mihin tahansa pystyviä serafeja. Tällaiselle oman tiensä kulkijalle on tehnyt hyvää välillä tehdä jotain juttua yhteisöllisesti. Kiitos siis myös kaikille muille zinen tekijöille!

Mistä sen zinen sitten saa?


Eternal Dream on tilattavissa Tictail-nettikaupasta. Tarjolla on neljä erilaista pakettia, joista kaikki sisältävät zinen pdf-version ja kolme fyysisen kopion. Isommissa paketeissa tulee myös muuta fanitavaraa, joten valinnan varaa on moneen makuun ja budjettiin.

Kuten useimmat fanzinet, myös Eternal Dream on voittoa tavoittelematon. Mahdolliset tuotot menevät ranskalaiselle Aide et Action -hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka tavoitteena on taata koulutus kaikille. Tilaamalla zinen teet siis myös hyvää ja vastineeksi saat itsellesi paketin taidetta ja kirjallisuutta. Ei huono diili.

Ennakkotilausaika on 22.7.-19.8.2018. Tilaukset lähtevät painoon vasta, kun ennakkotilausaika on ohitse, koska tarkoitus ei ole jättää ylimääräisiä zinejä kenenkään varastoon. Näin ollen zinet postitetaan tilaajille syys-lokakuun aikana.

Ennen tilaamista voit käydä tutustumassa kuva- ja tekstinäytteisiin Eternal Dreamsin sometileillä.


Ja sitten vain tutustumaan vaihtoehtoihin ja tilaamaan. Minä kiitän ja kuittaan.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Postauksessa on käytetty kuvituksena zinen myyntikuvia, jotka löytyvät myös fanzinen Twitter- ja Tumblr-tileiltä.