Joulutarina: Lahja

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Ensimmäisenä on vuorossa Sieggulle kirjoitettu Tales of Berseria -fanifiktiotarina Artoriuksesta. Sitä oli mielenkiintoista kirjoittaa, koska en ole aiemmin kyseisestä pelistä kirjoittanut mitään. Artorius hahmona tuntui haastavalta, mutta sijoitin tarinan aikaan, jolloin hän kantoi vielä Arthurin nimeä ja oli ehkä hieman helpommin lähestyttävä.


Lahja


Kylmä tuuli pöllytti lehtiä pitkin Aballin kylää, kun Arthur raahasi puukoria kohti kuistia. Aurinko oli ehtinyt olla taivaalla vasta hetkisen, mutta valmistautui jo painumaan mailleen. Pimeys hiiviskeli nurkissa odottaen tilaisuuttaan valloittaa maisema jälleen.

Arthur huokaisi ja nosti puukorin ovesta sisään. Lämpö tulvahti kasvoille yhdessä herkullisten tuoksujen kanssa. Velvet ja Laphicet istuivat nurkassa sylikkäin selaamassa suurta kirjaa, mutta Celica oli ehtinyt kääräistä esiliinan suloisen kapealle uumalleen ja sekoitteli padassa kiehuvaa keitosta. Sen lihaisa ja mausteinen tuoksu sai veden herahtamaan Arthurin kielelle, kun hän painoi oven kiinni perässään ja sulki kylmyyden pienen mökin ulkopuolelle.

Celica kääntyi ja nojasi takapuolensa vasten lieden reunaa. Hänen kasvoillaan karehti kevyt punoitus, joka vain lisäsi hänen hehkuaan. Juuri tänään hän oli aivan erityisen kaunis, eikä Arthur osannut sanoa, mistä se johtui. Hän halusi vain pudottaa puukorin siihen paikkaan ja siepata tuon upean naisen syleilyynsä välittämättä tämän nuorempien sisarusten mahdollisista vastalauseista.

”Takka kaipasikin jo lisää puuta”, Celica kuitenkin sanoi ja käännähti takaisin keitoksensa pariin. Arthur potki saappaat jaloistaan ja kolisteli puukorin kanssa peremmälle. Pari lehteä lennähti mökin lattialle hänen hartioiltaan, kun hän kyykistyi takan äärelle ja lappoi puuta räiskyviin liekkeihin. Noustessaan hän kohensi takan laidalla roikkuvia sukkia, joihin Celica oli kirjaillut jokaisen nimen huolellisesti. Kaikki oli täydellistä huomista varten. Kun vuoden pimein päivä olisi ohitse, he tervehtisivät yhdessä aamuaurinkoa ja kurkistaisivat, mitä lahjoja sukista löytyisi tulevaa valon aikaa varten.

Kaikki oli niin tavallista. Juuri sellaista, mitä Arthur oli elämäänsä kaivannut. Ilman Celicaa hänellä ei olisi ollut syytä jatkaa. Hänen elämänsä olisi ollut arvotonta, mutta nyt kaikella oli merkitys.

”Riisu jo takkisi. Ruoka on pian valmista, ja haluan, että syömme kaikki yhdessä”, Celica sanoi.

Arthur hymyili ja kiskoi takin yltään. Siitä tipahteli vesipisaroita puhtaaksi kuuratulle puulattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon.

~o~

Ikkunan takana vaani läpitunkematon mustuus, kun Arthur sulki makuuhuoneen verhot. Vaikka Celica oli jo sammuttanut viimeisen lyhdyn, hänen valkoinen yöpaitansa erottui pimeyden läpi. Hän livahti lakanoiden väliin ja valitti viileyttä siitä huolimatta, että Arthur oli lappanut koko illan takkaan puita.

”Kyllä minä saan sinut vielä lämpenemään”, Arthur sanoi. Hän puhalsi käsiinsä ja kiepsahti itsekin peiton alle. Celican iho tuntui lämpöiseltä kämmeniin, vaikka nainen oli omasta mielestään kylmissään. Celica oli pehmeä, kun painautui Arthurin syliin ja antautui hänen kosketuksilleen. Pakahduttava tunne kohosi Arthurin vatsan tienoilta ja ajatukset karkasivat kauemmas.

Celica kuitenkin painoi kämmenensä vasten Arthurin rintaa ja väänsi itsensä kylkiasentoon. Hän jäi sivelemään miehen olkapäätä, jolla vaaleat hiukset lepäsivät nyt vapaina.


”En malta odottaa aamuun. Haluan antaa lahjani sinulle jo nyt”, Celica sanoi.

Arthur kohotti kulmiaan. Hän voisi kyllä odottaa lahjaa aamuun saakka, jos saisi Celican juuri nyt. Silti hän malttoi mielensä ja ainoastaan nyökkäsi. Oli vaikea sanoa, kuinka hyvin Celica erotti eleen pimeydessä.

Celica tarttui Arthurin käteen ja suukotti hänen sormiaan kevyesti.

”Sinä olet antanut minulle kaiken, mitä saatoin toivoa. En edes uskaltaisi pyytää enempää”, Celica sanoi. Hänen huulensa koskettivat suloisen pehmeinä ja kosteina Arthurin kämmentä, ennen kuin hän vei käden alemmas ja laski sen omalle vatsalleen, jonka napa oli hitusen koholla. Arthur muisti, kuinka oli lipaissut sitä ensimmäisen kerran ja kuinka Celica oli voihkaissut.

”Minä kannan rakkaudella sen, mitä sinä olet antanut, ja kun odotuksemme on täysi, annan elämän vuorostaan sinun kannettavaksesi”, Celica jatkoi.

Naisen sanat humisivat Arthurin korvissa. Hän siveli vatsaa, joka oli litteä ja lämmin. Oliko hän ymmärtänyt oikein? Tarkoittiko Celica todella..?

”Oletko sinä… olenko minä…” Arthur ei saanut sanoja kunnolla muodostettua.

”Perheemme saa yhden jäsenen lisää”, Celica kuiskasi.

Ne olivat kauneimmat sanat, jotka Arthur oli koskaan kuullut. 


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ei kommentteja