Marraskuussa ei levätä

Syys- ja lokakuu vierähtivät tekstin poistamisen ja muokkaamisen parissa, tosin pikkuisen tuli uuttakin kirjoitettua. Nyt olen päässyt tuosta vaiheesta niin sanotusti hetkeksi eroon ja vuorossa on taas raakatekstin tuottaminen.


Syyskuussa pääsin vihdoin aloittamaan Tulen tahdon editointikierroksen ja lokakuussa sain sen päätökseen. Pienen tauon jälkeen tartuin sitten vielä KupoConin taidekilpailutarinaan, jonka olin kirjoittanut elokuussa. Vaarna ystävällisesti oli lupautunut sen betaamaan ja häneltä saamani palautteen pohjalta olikin hyvä hioa tekstiä paremmaksi. 

Pakko on silti myöntää, etten ole aivan varma, tuliko ficistä silti niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Huomaan, ettei ilmaisuni ole englanniksi läheskään yhtä rikasta tai värikästä, en osaa porautua hahmojen sisäiseen maailman samalla tavoin kuin suomeksi ja kuvailutkin voivat jäädä melko pintapuolisiksi. Kieli ei varsinaisesti ole huonoa, mutta ei se toisaalta ole kovin kummoistakaan. En vain ole englannin taitajana vielä sellaisella tasolla, että pystyisin kieltä täysin soljuvasti kirjoittamaan. Tähän tietysti auttaa harjoitus ja lukeminen, mutta en koe erityistä intohimoa juuri englanniksi kirjoittamiseen. Mieluummin hion taitojani suomen parissa. Englanninkielinen tuotanto jääköön siis suosiolla hetken huvitukseksi ja harrastukseksi.

Ei kilpailuun osallistuminen silti turhaa ollut. Se oli hyvää harjoitusta ja hauskaa, hyvin erilainen kirjoituskokemus kaiken kaikkiaan. Urakka oli työläs, mutta kierolla tavalla myös nautin siitä. Se oli hyvä päätös editointikuukausille. Nyt ficci on jo lähtenyt kisaamaan toisia tarinoita vastaan ja ensi kuun lopussa sitten nähdään, ketkä ovat selviytyneet viimeisen luolaston läpi voittajina.

Marraskuu on novellikuu


Huomennahan alkaa taas National Novel Writing Month, johon en siis tänäkään vuonna ota virallisesti osaa. En aio aloittaa uutta romaania taaskaan. Marraskuu on yleensä päivätyön puolella melkoisen raskas, joten en enää edes elättele toiveita, että minulla olisi joka ilta aikaa ja jaksamista puskea reilut 1000 sanaa tekstinkäsittelyohjelman syövereihin.

Romaanimittaisen tekstin sijaan valitsin lajiksi novellin. Se ei tosin koskaan ole tuntunut omalta jutulta ja tästä syystä tulee varmasti aiheuttamaan monia haasteellisia hetkiä, mutta tämän vuoden teema tuntuu olevan jonkinlainen omien rajojen venyttäminen tavalla, jos toisellakin. Siispä novellia kokeilemaan.

Aloittelin itse asiassa jo tänään, pienellä ja kevyellä sanamäärällä, mutta kuitenkin. Tavoitteena on saada marraskuun aikana novellin ensimmäinen versio kirjoitettua. Mitään sanamäärätavoitteita en kuitenkaan itselleni ole asettanut. Novellista tulee sen pituinen kuin tulee ja sitten sitä editoidaan ja täydennetään tarpeen mukaan myöhemmin.

Novellin kirjoittamiseen aion testata Scriveneria. Käytin kyseistä ohjelmaa jo Tulen tahdon editoimiseen, mihin koin sen soveltuvan melko hyvin. Aivan täysin en ole sen sielunelämään tosin vielä päässyt sisälle, koska käyttöohjeiden lukeminen on luusereille ja tekemällä oppii. Joo, tiedän kyllä, että se manuska kannattaisi lukea, mutta toistaiseksi kynnys on ollut korkea. Nyt kirjoittaessa kokeilen erilaisia toimintoja ja katson, mitä kaikkea oppia tarttuu matkaan. Samalla kuulostelen, onko ohjelmasta Wordin haastajaksi vai palaanko vielä tuttuun ja turvalliseen ympäristöön.


Myös peliviikko teettää töitä


Marraskuun toinen iso juttu on kansainvälinen peliviikko. Täällä blogissa se ei varmastikaan näy, mutta Level up!:n puolelle olen työstämässä kolmea hieman vaativampaa blogipostausta kyseistä viikkoa varten. Tulossa ei ole pelkkää kepeää fanityttöilyä tai yksinkertaisia pelikokemuksia vaan syvempää käsittelyä vaativia juttuja. Yhden osalta vielä toteutustapakin on melkoisen auki.

Haluan kirjoittaa peliviikon postaukset erityisen hyvin (toki panostan muihinkin aina parhaan kykyni mukaan). Olen niistä jopa hieman innoissani ja samalla kauhuissani, koska en tiedä, pystynkö sukeltamaan riittävän syvälle vai jäävätkö horinani kuitenkin liian pintapuolisiksi. Toivottavasti jaksan iltaisin paneutua riittävästi urakkaani.

Peliviikon lisäksi marraskuussa on tietysti muutama muukin ihan tavallinen viikko, joiden aikana pitäisi postauksia julkaista. Ideoita on onneksi jonoksi asti, aika kirjoittamiselle vain pitäisi löytää.


Suunnitelma siis jälleen valmiina


Näyttää siltä, että marraskuu on ihan yhtä tarkkaan ohjelmoitu kuin pari edellistäkin kuukautta. Toisaalta se on mukavaa, ainakaan ei ole vapaa-ajan ongelmia. Toisaalta minulla on tunne, että olen nyt viimeisen vuoden painanut koko ajan jotain projektia eteenpäin ilman isompia rentoutumismahdollisuuksia, joten jossain vaiheessa pitää ehkä vähän löysätä.

Kenties sitten, kun olen saanut Tulen tahdon julkaistua, voisin ottaa hieman lomaa kirjoittamispuuhista. Nyt nuo "kirjoittamistauot" ovat käytännössä menneet blogipostausten urakointiin ja fan fictionin kirjoittamiseen, joten ei niitä oikein voi laskea. Mukavaahan tuo kaikki toki on, mutta ehkä välillä voi tehdä muutakin ja hieman nollata aivoja.

Marraskuu ei kuitenkaan ole nollauskuu. Se on täynnä novellia, pelejä ja niistä puhumista. Ehkä siihen vielä mahtuu myös jokunen postaus tämänkin blogin puolelle.

Lukupäiväkirja 27/2016: Viisikko aarresaarella

Satuin huomaamaan, että ensimmäisen Viisikon sai e-kirjana alle neljään euroon, ja sormeni sitten hieman lipsahti. Muutamassa minuutissa kirja jo komeili Kobossani enkä kovin kauan malttanut siitä näppejäni erossa pitää.


Enid Blyton - Viisikko aarresaarella


Ala-asteella Viisikot olivat yksi suosikkikirjasarjoistani. Eräänä kesänä ahmin ne kaikki. Aloitin uuden lukemisen aina joskus iltapäivällä ja luin pikkutunneilla, kunnes sain kirjan loppuun. Sen jälkeen valvoin vielä niin pitkään, että näin maitoauton ajavan naapuriin ja sitten kipitin peiton alle. Heräilin puolilta päivin ja aloitin operaation iltapäivällä taas alusta seuraavan kirjan kanssa.

En tiedä, mikä ihmeen rituaali tuo minulle oli maitoautoineen, mutta sinä kesänä koin monen monta seikkailua. Viisikoiden jälkeen jatkoi Salaisuus-, SOS- ja Seikkailusarjoilla. Enid Blytonin tuotanto tuli siis hyvinkin tutuksi.

Halusin saada palan noista lapsuuden tunnelmista, kun tartuin kirjaan uudestaan. Pakko myöntää, että kyllä se edelleen maistui, vaikken sitä yhdessä päivässä ahmaissutkaan. Nykyisin en jaksaisi raahautua aamulla ylös sängystä, jos lukisin miltei koko yön (okei, en jaksanut silloinkaan, mutta nappulana sentään pystyi nukkumaan pitkään).

Mitä jäi käteen? Ainakin nälkä! Viisikoissa syödään ihan koko ajan ja ties mitä herkkuja! Toki tämän tiesinkin, mutta nyt siihen tuli kiinnitettyä eri tavalla huomiota. Ensimmäisen luvun aikana syötiin neljä kertaa ja kertaalleen juotiin mehua. Koko kirjan ruokailukertoja en jaksanut laskea, mutta kyllä niitä todellakin kertyi. 

Itse tarina oli oikein sutjakka ja eteni jouhevasti. Dialogi sen sijaan tuntui hieman teennäiseltä ja tönköltä, kenties se on jo nykypäivänä hitusen vanhahtavaa? Hahmotkaan eivät aina ihan miellyttäneet. Vinisevä ja kaikkea pelkäävä Anne on aika rasittava, kiukutteleva Paulikaan ei jaksa joka kerta kerätä sympatioita. Leo on melkoinen päällepäsmäri ja Dick... ei jättänyt erityistä vaikutelmaa. Tosin jo muksuna tykkäsin siitä, että Paula sai olla Pauli, koska niin halusi. Pisteet tästä. Nyt tosin mietin, että jos kirjoissa olisikin Pauli, joka haluaisi olla Paula. Olisiko se yhtä okei muille hahmoille? Paulista huolimatta Viisikoiden sukupuoliroolitus tuntuu nimittäin aika perinteiseltä.

Viisikko aarresaarella oli joka tapauksessa edelleen kiva lukukokemus. Voi olla, että kerään koko sarjan Kobooni, mikäli se e-kirjoina julkaistaan ja on edullisesti saatavilla.

Rakas viholliseni - editoiminen

En ole koskaan pitänyt editoimisesta. Kirjoittaisin paljon mieluummin raakatekstiä, mutta tiedostan, että sillä tavalla ei mikään koskaan valmistuisi. Siispä olen opetellut myös editoimaan tekstiä. Teos ei ole valmis, ennen kuin sitä on hiottu. Silti joka kerta tunnen samaa tuskastumista, kun pääsen tähän vaiheeseen.

Maisema muuttuu sumuiseksi, kun pitää ryhtyä editoimaan...

Tulen tahto on edennyt editoimisvaiheeseen. Syys-lokakuun vaihde on mennyt hyvin pitkälti siinä puuhassa. Päiväohjelmani on ollut yksinkertainen. Aamulla töihin, iltapäivällä töistä kotiin, sapuskaa, editoimista, pelaamista, lukemista ja nukkumaan. Toistetaan seuraavana päivänä, kunnes viikonloppuna on vapaata ja saa tehdä, mitä huvittaa (ellei ole jo sovittua menoa, kuten usein on).

Editoiminen on loppujen lopuksi ollut aika pieni osuus koko vuorokauden aktiviteeteista, mutta silti se on tuntunut olevan päivien päätarkoitus. Useimmiten olen jopa ollut melko väsynyt urakkani jälkeen ja kirjan kanssa on tullut ryömittyä vällyjen väliin jo iltayhdeksältä.

Miksen tykkää editoida?


Siinäpä kysymys! Editoiminen eroaa kirjoittamisesta siinä, että on aika paneutua tekstiin lausetasolla. Ei voi vain vapautuneesti suoltaa mitä sattuu. En tosin koe kirjoittaessanikaan näin tekeväni, mutta raakateksti vaiheessa en pysähdy pohtimaan ihan jokaista yksityiskohtaa vaan yritän saada nimenomaan suuret linjat kohdilleen.

Editoidessa sitten on pakko pysähtyä tarkastelemaan yksityiskohtia. Sanoisiko tämä hahmo todella näin? Sopiiko tuo kohtaus tähän väliin vai pitäisikö sen olla aiemmin? Onko tällä luvulla mitään tarkoitusta? Pitäisikö tässä kohtaa olla jotain lisää? Onko tämä ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa?

Sitten on tietysti kielioppi. Voi niitä väärissä paikoissa olevien pilkkujen määrää, yhdyssanavirheitä ja puhtaita typoja, voi kökköjä lauserakenteita ja jatkuvia sanan toistoja. Mistä ne sinne tekstiin livahtivat? En kyllä varmasti muista kirjoittaneeni niitä noin!

Kielioppikorjaukset yms. ovat vielä suhteellisen helppoja hoitaa, mutta asiasisällön muokkaaminen on se juttu, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Pääni joutuu koetukselle, kun pohdin, mihin kaikkeen muuhun tekemäni muutos vaikuttaa. Jos käy tuuri, ei mihinkään, mutta aika harvoin tällainen munkki osuu kohdalle. Useammin joudun pomppimaan eri kohtiin tekstissä ja muokkaamaan niitä siten, että ne sopivat tehtyyn muutokseen. Onneksi on etsi-toiminto.

Toisaalta editoimisessa on puolensa


Tänä syksynä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, etten tuntenutkaan editoimista kohtaan pelkkää pyhää vihaa. Kun päivillä on säännöllinen rytmi, tulee tunne, että on oikeasti tehnyt jotain. Minulla on paha taipumus siihen, että töiden jälkeen rojahdan sohvalle miettimään väsymyskuolemaa enkä saa illan aikana tehtyä juuri mitään, kunhan selailen nettiä ja haukottelen. Nyt kun ollut selkeä (editointi)tavoite, ei ole voinut jäädä paikoilleen jumittamaan. Väsymystä se ei ole vähentänyt, mutta onpahan sellainen fiilis, ettei vain tuhlaa aikaansa arkena ja elä ainoastaan viikonloppuisin.

Monesti kyllä aloittaminen on ollut vaikeaa ja sisäistä keskustelua asiasta on joutunut käymään. Olen silti pitänyt tavoitteistani kiinni. Useammalla viikolla sain kyseiselle viikolle päätetyn lukumäärän täyteen jo ennakkoon. Olin nimittäin luvannut itselleni vapauden puuhata kaikkia kivoja juttuja, kun "hommat on hoidettu". Kivat jutut olivat mm. pelaamista ja novellin suunnittelua.

Tavoitteet ja niiden saavuttaminen motivoivat entistä enemmän. Tästä syntyi positiivinen kierre, joka toi jaksamista arkeen. Vaikkei vieläkään ole valmista, olen ainakin edistynyt urakassani kivasti.

Tauon paikka


Sain tällä viikolla editointikierroksen Tulen tahdon parissa päätökseen. Ensi viikolla pyrin kirjoittamaan täydentäviä kohtauksia ja lukuja sinne, mihin tarvitaan vielä lisää lihaa luiden ympärille. Kun tämäkin osuus on hoidettu, lasken tarinan taas hetkeksi käsistäni ja teen jotain muuta. 

Tulen tahto kaipaa vielä ainakin yhden editointikierroksen. Sitä varten minulla on muistiinpanot, jotka koostuvat omistani ja esilukijoiden huomioista. Aivan kaikkea en siis käsitellyt tällä menneellä kierroksella, koska jotkut asiat vaativat pidempää pohtimista.

Vaikka tykkäänkin raakatekstin kirjoittamista, taidan jo hieman odottaa tuota taukoa. Täytyy kuitenkin toivoa, etten sen aikana vajoa takaisin sohvaotukseksi. Ehkä pitää panostaa enemmän pelaamiseen tauon aikana, niin ei ole aikaa nuokkua sohvalla. Voi sentään nuokkua sohvalla ohjain kädessä!

Lukupäiväkirja 26/2016: Adeno

Sain luettavaksi arvostelukappaleen Maija Haaviston Adenosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut, mutta kuvauksensa puolesta se vaikutti kiinnostavalta, joten päätin nostaa sen lukujonon kärkeen ja vähän vilkaista. Aika nopeasti se tulikin sitten luettua.




Maija Haavisto - Adeno


Kirjassa eletään 2050-lukua Suomessa. Sekä syöpä että flunssat ovat jääneet historiaan, kunhan kaikki vain pitävät yhteisistä säännöistä kiinni. Kun eivät sitten pidäkään, ei terveys ole enää itsestäänselvyys.

Tarinan päähahmo, Aava, on pitkän linjan peliharrastaja ja pyörittääkin pelimuseota, jossa on laaja kattaus pelejä lautapeleistä videopeleihin. Virtuaalitodellisuudesta hän sen sijaan ei välitä ja pelillistäminenkin on kirosana. Kun itsekin pelaamista harrastan, Aava tuntuikin varsin kiinnostavalta hahmolta, vaikkeivät hänen pelifaktoistaan kaikki ihan kohdalleen osuneetkaan. Liekö sitten historian saatossa tieto vääristynyt?

Aava edusti myös seksuaalivähemmistöä, jota en muista aiemmin nähneeni kirjojen päähenkilöissä. Tämä oli virkistävää, varsinkin kun kyseinen asia ei ollut millään tavalla tarinan pointti. Se oli vain Aavan yksi ominaisuus muiden joukossa ja liittyi kyllä häneen henkilönä, mutta siihen ei takerruttu sen enempää. Ylipäätään minua kiehtoi tämä 2050-luvun Suomen kansan suhtautuminen erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin ja suhteiden muodostamiseen. 

Minulle Aava nousi itse tarinaa tärkeämmäksi. Olin enemmän kiinnostunut hänestä ja peleistä kuin varsinaisista tapahtumista. Tavallaan odotin terveysasioiden nousevan enemmän esille ja niiden osalta ehkä jotain suurempaa kliimaksia, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Siitä huolimatta minulle ei jäänyt pettynyt olo, koska tosiaan Aava tempoi ajatukseni aivan muille urille.

Kokonaisuudessaan kirjasta jäi hyvä fiilis. Se oli lukukokemuksena erilainen, virkistävä ja käsitteli kiinnostavia aihealueita. En ole kovin paljon suomalaista scifiä lukenut, mutta Adeno tuntui kyllä olevan varsin edustuskelpoinen teos sillä saralla.

Lukupäiväkirja 25/2016: House of Crimson and Clover: The Prequels

En ollut koskaan kuullutkaan House of Crimson and Clover -sarjasta, mutta selailin eräänä iltana huvikseni Kobon kauppaa lukulaitteellani ja satuin törmäämään sarjan esiosiin alle kahden euron hintaan. Kolme kirjaa noin halvalla. Eipä siinä paljon olisi hävinnyt, vaikka lukukokemus olisi jäänyt vaisuksi. Plussan puolelle kuitenkin päästiin.


Sarah M. Cradit - House of Crimson and Clover: The Prequels


Sekä sarja että kirjailija olivat minulle tosiaan ennestään tuttuja. Luin ilmaisen näytteen esiosien ensimmäisestä kirjasta ja päätin sitten lunastaa "boksin" omaksi, koska hinta ei tosiaan lompakossa suuremmin kirpaissut. Minulla on paha tapa tehdä näitä kirjaheräteostoksia, mutta toisaalta e-kirjoina ne eivät juuri tilaa vie ja ovat usein todella edullisiakin vielä. Ehtisinpä vain lukea kaiken!

The Storm and the Darkness


Tarina alkaa, kun neworleanslainen Ana saapuu pienelle, n. 200 asukkaan, Summer Islandille selvittelemään päätään saatuaan kotipuolessa ihmissuhteensa pahemman kerran solmuun. Alkuun tuntui, että juttu on lähinnä pikkukaupunkifiilistelyä, mutta pala palalta alkoi selvitä, että kirja oli kaikkea muuta. Kylässä Ana sosialisoi lähinnä naapurissaan asuvien veljeksien ja hänen talostaan huolehtineen vanhemman miehen, Alexin, kanssa. Veljeksistä toinen on jurottava ja epäsosiaalinen eläinlääkäri, Jonathan, toinen supermukava kalastaja, Finn.

Ana on kuuluisan noitasuvun jäsen, mutta tähän puoleen ei juuri tarinassa paneuduttu. Asia lähinnä mainittiin ja se vaikutti jonkin verran ratkaiseviin juonenkäänteisiin. Pääpaino kuitenkin oli ihmissuhteilla ja trilleriominaisuuksilla höystetyllä juonella. Tarinaa myös kerrottiin muutaman muunkin hahmon kuin Anan näkökulmista.

Tarina kyllä piti otteessaan, mutta minulla oli koko ajan sellainen olo, että minut oli pudotettu maailmaan, joka minun olisi pitänyt tuntea. Siitä huolimatta kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Ehkä esiosista ei pitäisikään aloittaa sarjan lukemista?

Jossain vaiheessa kävi myös tökkimään se, miten lähes tulkoon jokainen mieshahmo on rakastunut tai rakastuu Anaan, osa jopa hyvin sairaan pakkomielteisesti. Miehillä sinällään on paikkansa tarinassa ja ihmissuhdesotkussa, mutta silti tämä töksähti. En ole koskaan välittänyt tällaisesta "haaremimeiningistä" ja olen vähän allerginen kolmiodraamoillekin.

Vaikka Anan haaremi häiritsi, pidin naisesta itsestään. Hän tuntui kamppailevan vahvasti samanlaisten sosiaalisten ahdistusten kanssa kuin minä itsekin, joten hänessä oli reilusti tarttumapintaa (onneksi hänen muut ongelmansa eivät ole arkitodellisuuttani). Haaremista pidin ehdottomasti eniten Finnistä, mikä kai oli vähän tarkoituskin. Muita miehiä ei esitetty yhtä positiivisessa valossa, joten lukijaa selkeästi hieman ohjailtiin tässä.

Viihdyin tarinan parissa, mutta koko ajan minulla oli sellainen fiilis, ettei siinä ollut tarpeeksi. Se ikään kuin rakenteli taustoja, selitti ihmissuhteita ja avasi jotain, mitä en tiennyt tarpeelliseksi avata. Fiilistä on vaikea selittää. Veikkaan tämän ongelman johtuvan nimen omaan siitä, että lähdin lukemaan sarjaa ns. väärästä kohtaa.

Shattered


Seuraava kirja jatkoi tarinaa vain hieman myöhemmin siitä, mihin edellinen loppui. Jos mahdollista, tässä kirjassa juonta tuntui olevan jopa vähemmän kuin edellisessä, ja pääpaino oli nimen omaan hahmojen suhteilla.

Anan, Finnin ja Jonathanin välit mutkistuvat tarinan edetessä, kunnes päädytään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta. En voinut kuin puistella päätäni. Jäin myös miettimään, olivatko kaikki tapahtumat uskottavia. En enää pystynyt pääsemään esimerkiksi Jonathanin pään sisään niin, että olisin todella ymmärtänyt häntä. Hänen käytöksensä oli tyrmistyttävää ja aiheutti minulle lukijana yksinkertaisesti pahaa oloa. Lopulta kadotin haluni edes yrittää ymmärtää.

Kirjan lopusta en pitänyt. Se jätti tyhjyyttä kumisevan olon kuin kaikki aiempi olisi ollut turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta paljon jäi myös roikkumaan ilmaan, kysymyksiini ei vastattu (ehkä ne vastaukset ovat siinä varsinaisessa ensimmäisessä kirjassa, jonka muuten löysin ilmaiseksi Kobon kaupasta).

Shame: The Story of Jonathan St. Andrews


Edellisen kirjan perusteella en olisi oikeastaan enää halunnut tarttua tähän kolmanteen. Jonathan oli muuttunut minulle niin vastenmieliseksi hahmoksi, etten kokenut tarvetta porautua hänen mieleensä ja yrittää ymmärtää hänen motiivejaan.

Otin kuitenkin ällötystäni niskasta kiinni ja kahlasin tämänkin läpi. Yllätin itseni, kun huomasin uppoutuvani tarinaan taas aivan eri tavalla ja kiinnostuvani Jonathanista uudemman kerran. Löysin hänestä tykättävän puolen. Yhtäkkiä halusin tarjota hänelle halauksia ja päänsilitystä. Hän keräsi aimoannoksen sympatiapisteitä.

Jäljelle jäikin hyvin ristiriitainen olo. En edelleenkään voi hyväksyä Jonathanin tekoja Shatteredissa, mutta pidän silti hänestä Shamessa. Ota tästä nyt selvää. Hyvä suoritus kuitenkin kirjailijalta, sillä hahmo ei ainakaan jäänyt musta-valkoiseksi yhden ulottuvuuden kaveriksi.

Shame myös tarjosi kunnollisen juonen, mikä oli plussaa. Valitettavasti myös se jätti kysymyksiä auki. Saa nähdä, saanko niihin koskaan vastauksia.