Kristallin lapset -sarjan päätösosa, Tuulen taisto, ilmestyy tänä vuonna. Viimeinen editointikierros on yhä meneillään, mutta halusin silti tarjoilla teille lukijoille jo pienen maistiaisen tarinasta. Siispä tässä luettavaksi kirjan ensimmäinen luku.
 |
| Kuva: Eveliina kronqvist |
Tuulen taisto
Luku 1
Nahahan pellot levittäytyivät Sennan edessä niin tuttuina, että hänen rintaansa alkoi puristaa ja hengitys kulki pihisten. Kasvavan viljan tuoksu sekoittui mehevään multaan. Sadonkorjuun aika olisi pian. Sennan sydän jysähti. Syksyn olisi pitänyt olla pidemmällä ja viljan jo leikattu, läheisen metsän hehkuvan väriloiston olla vaihtumassa ruskeuteen ja lehdettömiin oksiin. Aika oli jälleen nyrjähtänyt, ja Senna oli päätynyt johonkin muualle kuin missä hänen kuuluisi olla.
Missään ei näkynyt kiintopistettä todellisuuteen, ei keinoa palata Vesikristallin temppelille, ellei Senna sitten aikonut kävellä sinne. Ei sillä, että hän olisi tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi matkattava. Tuuli puhalsi hiukset kasvoille ja työnsi selästä kuin olisi halunnut saada hänen jalkansa liikkeelle. Senna keskittyi tuntemaan tuulen ihollaan. Aiemmissa näyissään hän ei ollut voinut koskettaa mitään. Hän oli vain nähnyt ja kuullut asioita. Toisaalta hän muisti istuneensa sängylle, mutta oliko hän todella istunut. Hän ei osannut sanoa. Nyt kuitenkin multa möyri paljaiden varpaiden väleihin ja viljan korret kutittelivat sääriä. Maailma tuntui todellisemmalta kuin koskaan aiemmin.
Senna tunnusteli maata varpaillaan ennen kuin uskaltautui astumaan eteenpäin. Kamara oli aito, hitusen viileä ja kostea, joten aiemmin päivällä oli luultavasti satanut. Nyt aurinko oli jo piiloutumassa puiden lomaan, eikä pelloilla näkynyt ketään, ei edes niiden laitamilla. Pienen kylän ikkunoista kuitenkin kajasti valoa.
Sennan askeleet kiihtyivät, kunnes hän jo juoksi. Multa tarttui varpaisiin, mutta hän ei välittänyt syöksyessään kohti kotitaloaan. Kyyneleet kiipesivät silmille, vaikkei suru puristanut. Silti juuri nyt kaikki tuttu ja turvallinen hyökyi hänen ylitseen. Sara ja isä olivat täällä. Hän saisi nähdä heidät vielä kerran ennen kuin jatkaisi matkaansa kohti Tuulikristallin temppeliä ja auttaisi Momia herättämään maakristallin. Hän saisi tilaisuuden kertoa, mitä oli tapahtunut. Tilaisuuden kysyä, mikseivät isä ja Sara olleet koskaan paljastaneet totuutta hänen syntyperästään. Asiat voitaisiin puhua auki, selvittää kerta kaikkiaan. Sen jälkeen olisi kevyempi matkustaa.
Tuttu talo nousi edessä yhtä tomerana kuin aina mutta siinä oli jotain erilaista kuin ennen. Katto oli suoremmassa, ehkä jopa ruskeampi kuin aiemmin, ikkunat näyttivät kirkkaammilta ja verhot puhtaammilta, pihassa seisovat puut liian pieniltä ollakseen samoja, jotka Senna muisti edelliseltä vierailultaan. Hänen askeleensa hidastuivat ja pysähtyivät lopulta ikkunan taakse. Sisällä erottui yksi lamppu, jonka ääreen oli istahtanut viimeisillään raskaana oleva punapäinen nainen. Hetken Senna luuli Saran tulleen isän luokse vieraisille, mutta naisen piirteet olivat erilaiset kuin siskon, ja silti niin kovin tutut.
“Äiti!” sana muodostui Sennan huulilla. Parahdus leikkasi iltaa mutta nainen ikkunan toisella puolella ei havahtunut, vaikka Senna tiesi, että äänet kantoivat sisälle erittäin hyvin. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä äiti saattaisi kadota, jos häntä häiritsisi. Sydän pamppaili rintaa vasten ja kipusi ylemmäs kuristamaan kurkkua. Miten äiti saattoi olla täällä? Oliko tämä todellisuutta vai näky menneestä? Polttava halu sännätä sisälle ja heittäytyä äidin syliin korvensi Sennaa mutta hän pysytteli paikoillaan.
Huoneeseen astui toinen hahmo. Senna tunnisti isänsä, jonka olemus oli kuitenkin nuorempi kuin hän muisti. Kyllä, hän oli jotenkin päätynyt menneisyyteen.
“Annoin Saralle yrtit, ja hän nukkuu pian. Meidän on tehtävä se tänä yönä”, isän sanat kantoivat ikkunan läpi.
Äiti hieroi ohimoitaan kulmat kurtussa.
“En tiedä, onko se oikein…”
“Teillä kaikilla on edessänne parempi elämä, kun totuus ei paista jokaiselle vastaantulijalle. Kasvatan lapset kuin omani, ja siltä heidän tulee myös näyttää. Ihmisen lapsilta, ei haltiavaihdokkailta.”
“En halua tuottaa Saralle kipua.”
“Parantaja lupasi, ettei tyttö kärsi kohtuuttomasti. Ajattele sitä kipua, jota hän tuntee, kun toiset lapset kiusaavat häntä töröttävistä korvista. Ajattele naimakauppamahdollisuuksia. Ei tässä kylässä tai naapurissa kukaan puolihaltiaa nai kuin uhattuna.”
“Sinä kuitenkin kelpuutat minut?”
“Olisin kelpuuttanut sinut jo aikaisemmin. Ei ole sinun syytäsi, että se haltiakloppi langetti päällesi loitsun. Hänellä oli kristallilta saatuja epäluonnollisia voimia, joilla hän sinut vietteli. Mutta nyt olet turvassa, ja kun leikkaamme lasten korvat, ei heilläkään ole enää hätää.”
Äiti puisteli päätään mutta nyökkäsi heti perään. Päättäväisyys työntyi hänen kasvoilleen, kun hän silitteli vatsakumpuaan.
“Heidän vuokseen mitä tahansa.”
“Mitä tahansa”, isä vastasi. “He eivät tarvitse totuutta vaan turvaa. Lupaan suojella teitä kaikkia.”
Senna tajusi painaneensa nenänsä ikkunaan ja vetäytyi nopeasti taaksepäin. Lasiin ei jäänyt jälkeä, ei edes illan viilentymisen myötä huurtuneesta hengityksestä. Hän suuntasi askeleensa ulko-ovelle ja yritti vetää sen auki, mutta käsi tapasi vain tyhjää.
Minä haluan sisälle, minun on nähtävä Sara, ajatus puski mieleen väkisin. Seuraavassa hetkessä hän huomasi seisovansa piskuisessa eteistilassa, vaikkei ollut koskenut oveen. Henkäisy karkasi huulilta, ja Senna läiskäisi käden suunsa eteen. Hän ei halunnut tulla kuulluksi sen enempää kuin nähdyksikään siitä huolimatta, että samaan aikaan olisi ollut ihanaa vielä kerran painaa pää äidin syliin. Senna ei edes tiennyt, kumpi olisi kamalampaa; se, että äiti näkisi hänet vai se, ettei näkisi.
Sara löytyi samasta sopesta, jossa hän oli nukkunut kesäkaudet yhdessä Sennan kanssa. Sisko näytti kuitenkin liian nuorelta, paljon nuoremmalta kuin Senna muisti. Sara oli niin viaton. Käsi oli rutistunut reikäisen räsyn ympärille ja peukalo eksynyt huulten väliin. Sara oli vielä niin pieni, ettei voinut mitenkään muistaa.
Jotain humahti Sennan läpi, ja hän hypähti kauemmas. Isä kumartui soppeen ja nosti Saran syliinsä niin, että tytön pää retkahti. Silti Sara ei edes inahtanut vaan jatkoi raskasta untaan. Isä silitti tytön tukkaa hellemmin kuin Senna muisti. Hänen mieleensä oli palanut kuva kädestä, joka kuritti, ja suusta, joka muistutti siitä, miten kelvottomasti hän oli toiminut, vaikka hän oli yrittänyt olla kiltisti.
“Hän olisi voinut olla omani alusta asti”, isä sanoi. “Tehdään hänestä nyt ihminen.”
“Pelkään, että jotain menee pieleen.”
“Sain tarkat ohjeet. Ei hänellä ole hätää.”
Isä kantoi Saran äidin syliin Sennan tuijottaessa vieressä. Kumpikaan ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi nähnyt hänet. Sennasta oli tullut näkymätön perheelleen, olematon. Kenties kyse ei edes ollut pelkästä näyssä kulkemisesta. Isä oli lakannut välittämästä, kun hän oli lähtenyt temppeliin. Hän oli pettänyt isän toiveet tavallisesta elämästä Nahahan tyttärenä ja valinnut toisen tien. Tien, jolta isä oli kenties yrittänyt häntä suojella.
Isä kastoi puhtaan liinan kellertävään nesteeseen, josta nousi pistävä haju. Liinalla hän pyyhki huolellisesti terävimmän veitsensä samalla, kun äiti siirsi Saran hiukset huolellisesti sivuun. Pienet suipot korvat kohosivat kohti kattoa sievinä, täydellisinä, samanlaisina kuin Neralla. Senna painoi kädet suunsa eteen, kun isä asetti veitsen vasten Saran ihoa ja viilsi. Kesken leikkauksen Sara alkoi ynistä ja kyyneleet puskivat hänen poskilleen. Isä kiskaisi viillon loppuun, ja korvan suippo kärki putosi lattialle. Verta oli kaikkialla.
“Nopeasti! Käännä hänet!”
Isän ääni oli muuttunut kylmän käskeväksi. Äiti oli kalvakka mutta totteli ja käänsi Saran toisinpäin sylissään, vaikka tyttö itki jo ääneen ja veri tahrasi äidin rinnukset.
Enää Sara ei pysynyt paikoillaan. Hänen silmänsä avautuivat sumeina ja kirkuna leikkasi iltaa, kun isä kävi toisen korvan kimppuun. Senna huusi yhdessä siskon kanssa eikä voinut olla katsomatta, vaikka halusi juosta karkuun. Sara rimpuili äidin sylissä ja veitsi jätti korvaan röpelöisen reunan, joka ei paranisi koskaan kauniin tasaiseksi.
“Ah, vauvakin hermostuu.”
Ähkäisyt karkasivat äidin huulilta samalla hetkellä, kun isä sai toisen korvan kärjen nyrhittyä irti. Isä joutui sieppaamaan huutavan ja verta vuotavan Saran äidin sylistä, kun äiti taipui kaksin kerroin ja painoi vatsaansa.
“Se aistii vain sinun pelkosi”, isä sanoi. Hänen äänensä oli hutera ja kasvot vitivalkoiset, mutta silti hän ryhtyi puhdistamaan Saran haavoja. Sisko ei suostunut pysymään paikoillaan, joten toimenpide näytti epätoivoiselta.
Senna kääntyi ympäri. Hän ei pystynyt katselemaan enempää vaan syöksyi suoraan seinän läpi ulos pimenevään iltaan. Pari kyläläistä oli pysähtynyt talon eteen kummeksuva ilme kasvoillaan, mutta kukaan ei pyrkinyt kohti ovea, ei yrittänyt selvittää, mistä meteli johtui. Senna juoksi, juoksi, juoksi, kunnes saapui toriaukiolle ja pysähtyi hengittämään. Hän ei ollut hengästynyt ja silti hänestä tuntui, että sydän puristuisi rinnasta ulos ja kurkku kuroutuisi umpeen. Päässä pyöri ja vatsa halusi kääntyä ympäri. Hän kosketti omia korviaan ja tunsi jälleen niiden röpelöisyyden. Sama oli tapahtunut myös hänelle. Siitä huolimatta, miten Sara oli kärsinyt, isä ja äiti olivat päättäneet leikata myös Sennan korvat.
Senna ei edes tiennyt, oliko silpominen vai valehtelu pahempaa siitä huolimatta, että molemmat oli puettu suojelemisen huntuun. Hänellä oli oikeus tietää totuus taustastaan mutta se oli riistetty häneltä. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, että hän oli muutakin kuin köyhä tyttö pienestä kylästä. Hän voisi olla enemmän, hän voisi tehdä enemmän. Hänet oli tarkoitettu auttamaan Momia ja pelastamaan maakristalli, vaikka hänen voimansa tuli vedeltä.
“Senna? Oletko sinäkin kuollut?”
Senna pyörähti ympäri. Hän oli kuvitellut, ettei kuulisi tuota ääntä enää koskaan. Hän oli itse riistänyt siltä vapauden jatkaa elämää.
Seuraa myös somessa!
