Lukupäiväkirja 32/2016: Liskon häntä

Sain arvostelukappaleen Osuuskumman hiljattain julkaisemasta Liskon hännästä. Fantasian ystävänä siihen tuli tarttua heti, kun sopiva väli löytyi. Lukukokemus olikin mielenkiintoinen.


Christine Thorel - Liskon häntä


Christine Thorel on ilmeisesti aiemmin julkaissut novelleja. En ole päätynyt häneltä kuitenkaan mitään ennen lukemaan (luen novelleja ylipäätään hyvin vähän), joten ennakkokäsityksiä minulla ei hänen tekstinsä suhteen ollut. Liskon häntä on hänen esikoisromaaninsa ja Osuuskumma on sen julkaissut tänä syksynä.

Liskon häntä maalasi silmieni eteen kuivan ja karun autiomaan, joka on täynnä kauneutta, jos sitä osaa tarkastella oikealla tavalla. Kirja esittelee yhteiskunnan, joka on jakautunut kolmeen, keskenään nahistelevaan ryhmään. Kahdella ryhmistä alkaa olla pulaa vedestä, kun kolmas rypee yltäkyltäisyydessä.

Päähenkilö, Aalmei, on syntynyt Galamakin lasten heimoon, mutta tullut lapsena ryöstetyksi Putalnutikkien heimoon. Sieltä hän on lopulta päätynyt kaupunkilaisen miehn hoteisiin ja saanut kasvaa taustaansa nähden hyvässä asemassa. Sisälleen hän on kuitenkin kerännyt katkeruutta ja haluaa kostaa kaupunkilaisille autiomaan ja oman perheensä puolesta.

Aalmei ei ole hahmona erityisen miellyttävä, mutta tuskin hänen on tarkoituskaan olla. Missään vaiheessa en oppinut hänestä pitämään. Siedin häntä ja seurasin mielenkiinnolla hänen kehittymistään katkerasta ja itsekkäästä miehestä kohti hieman lempeämpää ja empaattisempaa persoonaa. Vaikka Aalmei ajaa autiomaan vapautusta kaupungin ikeestä, hänen lähtökohtansa ovat itsekeskeisiä ja hänen tuntuu olevan vaikea ymmärtää, saati hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Hän on kasvanut kolmessa heimossa eikä edusta niistä oikeastaan yhtäkään kunnolla.

Liskon häntä onkin yhteiskunnallisista teemoistaan huolimatta ennen kaikkea kiintoisa kasvutarina. Se ei ole perinteistä fantasiaa, mutta yhtä kaikki kiehtovaa ja kiinnostavaa. Lukijalle avautuu maailma, joka on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Lukupäiväkirja 31/2016: Tulen morsian

Aina ei tiedä, mitä menee ostamaan. Tulen morsian -elokuva kiinnosti minua kovasti, mutta erinäisistä syistä en päässyt sitä teatteriin katsomaan (ehkä sitten levyltä myöhemmin). Ilahduin suuresti, kun bongasin Elisa Kirjan aleista samannimisen kirjan ja ajattelinkin sen olevan elokuvan kaunokirjallinen versio. No, ei ollut. Se oli tietokirja noitavainoista.


Leena Virtanen - Tulen morsian


Aina pitäisi lukea, mitä on ostamassa, eikä vain tehdä oletuksia. Onneksi tällä kertaa mitään isoa mokaa ei kuitenkaan päässyt käymään. 

Tulen morsian käsittelee Ahvenanmaalla 1600-luvulla tapahtuneita noitavainoja, lyhyesti sivutaan myös Ruotsin tapahtumia samaan aikaan. Virtanen avaa kirjassaan, mistä vainot saivat alkunsa, mihin ne johtivat ja mihin ne lopulta päättyivät. Historiallisia yksityiskohtia on kirjaan kerätty hämmentävän tarkasti, mutta myös aukkoja jää arvuuteltaviksi.

Ennen lukemista minulla oli jonkinlainen yleinen käsitys noitavainoista. Niitä ei koskaan peruskoulun tai lukion aikana käsitelty kovin syvällisesti, mutta jonkinlaisen hämärän maininnan muistan kuulleeni. Sekin on jäänyt mieleen, että olen lapsena kuullut, että muinoin minut olisi poltettu noitana. Olihan minulla punainen tukka ja vihreät silmät, selkeät noidan merkit siis.

Tulen morsiamessa ei kuitenkaan analysoitu syytettyjen hiusten tai silmien väriä vaan merkit noituudesta löytyivät muualta. Oleellista olivat henkilön teot, aidot tai oletetut sekä noitamerkkien löytyminen kehosta. Tällainen merkki saattoi olla esimerkiksi luomi, jonka pistäminen neulalla ei syytettyä satuttanut ja joka ei vuotanut verta.

Virtanen avaa myös aikakauden yhteiskuntaa ja uskomuksia, mikä oleellisesti valottaa noitavainojen syntymistä. Maailmaa katsottiin eri tavalla ja erilaiset tapahtumat näyttivät uskottavilta kuin nykypäivänä. Harva suomalainen nykypäivänä uskoo, että naapuri lentää noitasapattiin pässin selässä ja varastaa voionnea muilta yhteisön jäseniltä omaksi edukseen.

Toisaalta nykypäivää piinaavat väärä informaatio ja erilaiset oletukset toisten tekemisestä, yhtälailla kateuden värittämät ja toisaalta epäreiluuden tuntemuksista kumpuavat ajatukset. Vaikka tämän hetken Suomeen on vaikea kuvitella samanlaisia noitavainoja kuin 1600-luvulle, on tässä päivässä ilmiöitä, jotka niitä muistuttavat. Erilaisia ihmisryhmiä asetetaan kyseenalaiseen valoon ja syyllistetään asioista, joihin heillä ei ole vaikutusta. Heitä ei tuomita kuolemaan, mutta sosiaalisia rangaistuksia annetaan ja joskus taloudellisiakin leikkaamalla vähäisestä toimeentulosta vielä vähän lisää.

Tulen morsian saikin miettimään, miten pitkälle olemme tulleet ja samalla, mihin olemme silti jämähtäneet. Maailma on mennyt eteenpäin, tekniikka kehittynyt ja elämä muuttunut turvallisemmaksi monin tavoin. Silti asenteissa ja asetelmissa olisi vielä paljon kehitettävää. Tämä ei tietysti koske pelkästään Suomea, maailmassa kokonaisuudessaan riittää parannettavaa. Omasta tontistaan on kuitenkin helpoin aloittaa... vaiko kenties vaikein? Näemmekö malan omassa silmässämme?

Joululahja lukijoille: Tulen tahdon 1. luku

Syksyn on ollut tuulista aikaa eivätkä kaikki projektit ole edenneet toivotussa aikataulussa. Kenties uusi vuosi tuo taas uutta puhtia ja saan hieman enemmän aikaan. Näin talvipäivänseisauksen ja lähestyvän joulun kunniaksi halusin kuitenkin tarjota teille rakkaille lukijoilleni pienen lahjan: Tulen tahdon 1. luvun. Samalla esittelen tulevan kirjan kansikuvan.

Kannen kuva: Eveliina Kronqvist
Kannen kuva: Eveliina Kronqvist

Kuten Maan mahdin kannen, myös Tulen tahtoon kannen kuvasi taitava Eveliina Kronqvist. Mallina toimi upea Mona, joka nähtiin jo Maan mahdin kannessa. Upeaa työtä molemmilta, en voisi olla iloisempi!

Kannen taakse tarvitaan tietenkin sisältöä. Tulen tahto on nyt menossa viimeisellä editointikierroksellaan ja sen takia uskallankin nyt ensimmäisen luvun teille tarjoilla. Luvun voit ladata .pdf-tiedostona omalle koneelle.




Mukavaa talvipäivänseisausta ja lämminhenkistä joulua!

Joulukuun superyllätys

Marraskuu meni osin varsin synkeissä tunnelmissa, mutta joulukuu sen sijaan starttasi sellaisella riemulla, ettei sitä alkuun edes käsittänyt. 1. joulukuuta aamuvarhaisella hörpin teetä aamiaispöydässä ja selasin totuttuun tapaan sähköposteja. Siellä joukossa oli yllätys. Olin saanut postia KupoConin fanitaidekilpailun järjestäjiltä.

2. sija kirjoittajien sarjassa

Alla upotettuna torstaiaamuna raapustelemani Facebook-päivitys:


Sijoituin toiseksi kansainvälisellä tasolla ja englanniksi kirjoittaen. En vieläkään kunnolla käsitä, miten tässä pääsi näin käymään. Onhan se uskottava, kun omin silmin sen voi jo sähköpostin otsikosta lukea. Tuota viestiä onkin tullut tavailtua useampaan kertaan ja aina se nostaa sellaisen vähän hölmön hymyn huulille. Tiedättehän? Sellaisen ei ihan tervejärkisen, sellaisen Irvikissan hymyn.

Pitkä ja mäkinen tie perille


Kun lähdin kilpailuun mukaan, suurin tavoitteeni oli saada kokonainen tarina kirjoitettua englanniksi. Olen joskus menneinä vuosina ficin tai pari kääntänyt suomesta englanniksi, mutta nyt en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että olisin kirjoittanut tarinan alkuun omalla äidinkielellä. Käännösteksti on aina käännös (kenenkään kääntäjän työtä väheksymättä) ja uskoin pääseväni hommaan sisään paremmin, jos kirjoitan suoraan tavoitekielellä.

Helppoa ei silti ollut. Minulla ei ollut ongelmaa idean keksimisessä, mutta sen toteuttaminen oli jo huomattavasti haastavampaa. Aloitin ficin useamman kerran alusta ja meinaisin jo heittää sillä tummansinistä chocoboa, mutta jotenkin onnistuin kokoamaan itsekunnioitukseni rippeet ja pakotettua vielä kertaalleen itseni suunnittelupöydän äärelle.

Ikinä,s iis en ikinä, aiemmin ole tehnyt miellekarttaa kirjoittamiseen liittyen. Suunnittelen yleensä ranskalaisilla viivoilla ja kirjoittamalla erinäisiä tekstinpätkiä. Nyt kuitenkin juuri miellekartta lopulta sai tuskani laukeamaan. Paperi täyttyi kuplista, jotka yhdistyivät toisiinsa viivoilla ja niiden väliin piirtyi kuvitusta, kokonaisuus vihdoin hahmottui itselleni.

Tuon miellekartan pohjalta pystyin viimein kirjoittamaan ensimmäisen kokonaisen version ficistä. Eihän se tietenkään siinä vaiheessa valmiiksi tullut, mutta runko oli luotu. Siitä oli hyvä siirtyä eteenpäin. Tarina sai kliseisesti lihaa luidensa ympärille ja muodostui omaksi kokonaisuudekseen.

Oman tärkeän osansa toivat esilukijoina toimineet M ja Vaarna. Kumpikin kertoi rehdin ja rehellisen näkemyksensä, sanoi suoraan, mikä ei vielä oikein toiminut ja toisaalta, mikä oli tarinassa hyvää. Palautteen pohjalta työstin ficciä vielä muutamaan otteeseen. 

Ei kai siitä vieläkään täydellinen tullut, mutta kilpailun deadline tuli onneksi vastaan ja oli vain pakko päästää irti. Prosessi oli raskas, mutta antoisa, opin itsestäni paljon uutta. Päästin ficcini matkaan ja toivotin sille onnea. Sitten hautauduin marraskuun synkeyteen ja unohdin odottaa kisan tuloksia.

Kohti maaliviivaa ja sen yli


Kuten sanottua, marraskuu meni täysin muita juttuja miettiessä. Muistan alkukuusta pohtineeni, että olisi huippua, jos osuisin edes 20 parhaan joukkoon. Pidin sitäkin mahdollisuutta varsin teoreettisena, joten en jäänyt pyörittelemään sitä mielessäni. Ei putoa niin korkealta, kun ei toivo liikaa... tai jotain muuta sellaista peruspessimististä ajattelua.

Ehkä juuri sen takia uutinen oli tipauttaa minut penkiltä. Saavutin jotain, mistä en uskaltanut unelmoida. Sijoituin oikeasti. Tulin toiseksi. Minä. Se on käsittämätöntä. Ehkä ficcini oli tosiaan vähän enemmän kuin vain kelvollinen. Uskaltaisinko jopa sanoa sen olevan hyvä?

Sijoittuminen oli piristysruiske, jota tarvitsin juuri tässä hetkessä. Se loi hitusen uskoa omaan tekemiseen ja ehkä vähän uskallustakin. Kenties rikon omia rajojani vielä toisenkin kerran ja kokeilen jotain, mikä on aiemmin jäänyt tekemättä. 

Isoin palkinto tässä saavutuksessa on juuri tämä fiilis. Olen onnistunut jossakin, saanut pikkuisen tunnustuksen tehdystä työstä. Samalla olen ylittänyt itseni ja kaatanut ehkä pari henkistä raja-aitaa. Kun maaliviivan on kerran ylittänyt, uskaltaa ehkä helpommin yrittää myös uudestaan.

PS. Tässä vielä ficci, mikäli haluat sen käydä lukemassa: When Everything Went Nuts, Kupo!

Ficci on tosiaan englanniksi ja perustuu Final Fantasy IX -peliin. Mikäli pelin maailma ei ole tuttu, se ei välttämättä täysin avaudu.

Lukupäiväkirja 30/2016: Harry Potter -kuukausi

Marraskuun kunniaksi päätin lukea useamman Harry Potter -kirjan. Valitettavasti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitusta en kuitenkaan ehtinyt saada riittävän ajoissa. Se olisi täydentänyt marraskuun lukupaketin sopivasti.



Newt Scamander - Fantastic Beasts and Where to Find Them


Olen lukenut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuosia sitten suomeksi. Kirja on myös pienen ikuisuuden istunut kiltisti hyllyssä paikoillaan englanniksi, mutten ollut edes avannut sitä. Se olikin melkoisen jäykkä nyt, kun ensimmäisen kerran taitoin sen auki.

Kyseessä on Tylypahkan oppikirjan näköispainos, joka sisältää Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin marginaalihuomioita. Ne olivatkin koko kirjan suola. Niin mielenkiintoisia kuin taikaolennot ovatkin, on sanakirjatyyppistä teosta ehkä hitusen raskas lukea. Toisaalta kirja on näppärä hakuteos, jos haluaa palauttaa mieleen, mikä olikaan jokin yksittäinen otus.

Ihan kivaa luettavaa siis, mutten heti tartu uudestaan. Halusin kuitenkin lukea tämän, ennen kuin menen katsomaan elokuvan.


Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeist

Horwarts - An Incomplete & Unreliable Guide


Pottermoresta saa kolme lyhyttä e-kirjaa varsin edulliseen hintaan enkä voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Kokonaisuudessaan nämä kolme kirjaa valottavat Potter-kirjojen taustoja mielenkiintoisella kiehtovalla tavalla. Erityisen kiintoisiksi osoittautuivat esittelyt erinäisistä Tylypahkan opettajista, mutta ei velhopolitiikan yksityiskohdatkaan huonoja olleet.

Näiden kolmen kirjan pohjalta uskaltaisin melkeinpä väittää, että ura Tylypahkan opettajana ja parisuhde eivät sovi yhteen. Minerva McGarmiwa taisikin olla esitellyistä opettajista ainoa, joka on edes ollut naimisissa ja hänkin hyvin lyhyen aikaa. Lapsia ei ollut kenelläkään esitellyistä hahmoista.


Harry Potter ja kirottu lapsi


Näytelmän suomennos julkaistiin 8.11. ja pääsin aloittamaan sen paria iltaa myöhemmin. Olin paikan päällä Tammen järjestämässä Potter-tapahtumassa kansallismuseolla ja oli mielenkiintoinen kokemus kuulla näyttelijöiden lukevan näytelmän alkua ääneen. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla ehtinyt luomaan mieleeni tietynlaisen kuvan hahmoista ja sitten näyttelijät tuntuivat ikään kuin "eläytyvän väärin". En tavoittanut samaa fiilistä kuin lukiessa. 

Tarkoitus ei ole missään nimessä tuomita ketään. Näyttelijät olivat ilmeisesti saaneet tekstin eteensä samana päivänä ja toisekseen hahmojen tulkintaa voi tehdä monella tavalla. Hassua lähinnä on se, miten vahvat mielikuvat lyhyessä ajassa ehtii itselleen muodostaa ja miten paljon niiden rikkoutuminen häiritsee.

Suomennosta lukiessa kuulinkin näyttelijöiden äänet teoksen alkupuolella mielessäni, ja se häiritsi todella paljon. Tarinan edetessä ne kuitenkin tipahtivat pois ja korvautuivat taas samoilla äänillä, jotka olin alkusyksystä esimerkiksi Albukselle ja Scorpiukselle päässäni luonut. Onkohan tämä nyt vähän hassua? En tiedä, mutta usein lukiessa kuulen ja näen tarinan, elän sitä kaikilla aisteilla sivuja käännellessäni. Tällä kertaa vain kiinnitin asiaan tavallista enemmän huomiota.

Itse tarina tuntui nyt toisella lukukerralla synkemmältä kuin ensimmäisellä. En tarkoita pelkästään Voldemortin uutta yritystä ja hirvittävää vaihtoehtotodellisuutta vaan myös vanhemmuuden vaikeutta ja perheiden sisäistä kamppailua. Tavallaan Potter-kirjojen jälkeen sitä halusi ajatella sellaista "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -skenaariota, mutta eihän mikään oikeasti mene niin. Näytelmä musertaa tuon illuusion ja palauttaa todellisuuteen. On yhdentekevää, kuinka upea velho on kyseessä, vanhemmuus ei silti ole pelkkää ilottelua eikä lasta voi kohdella oman egonsa jatkeena ja yrittää pusertaa itselle mieluisaan muottiin.

Näytelmän loppu antaa jälleen toiveen paremmasta, mutta jättää myös paljon auki. Meille ei kerrota, millaisiksi Harry ja Albuksen tai Dracon ja Scorpiuksen välit lopulta muodostuvat, millaisen isä-poika-suhteen he onnistuvat luomaan kaikkien tapahtumien jälkeen. Ehkä niin on kuitenkin parempi, sillä vaikka tarinoilla on loppunsa, ihmissuhteet elävät ja muuttuvat läpi elämän, ne eivät tule valmiiksi.


Lisää, kiitos


Olisin kovin mielelläni lukenut vielä Ihmeotusten käsikirjoituksen näytelmän perään, mutta en tosiaan ehtinyt saada sitä. Tällä hetkellä hiljaisesti toivon, josko joulupukki minua sillä muistaisi. Se jääköön nähtäväksi.

Lukupäiväkirja 29/2016: Shades of Earth

Löysin Beth Revisin Across the Universe -trilogian sattumalta. Ensimmäinen osa vain sattui käteen kirjakaupassa ja päätin kotiuttaa sen. Lukaisin kirjan neljässä päivässä ja muutamaa kuukautta ahminen toisen osan. Sen jälkeen laskeutui hiljaisuus. Kolmatta ei käännetty suomeksi koskaan. Nyt vuosia myöhemmin päätin lopulta ostaa sen englanniksi.



Beth Revis - Shades of Earth


Amy ja Elder ovat jättäneet Godspeed-avaruusaluksen taakseen rohkean joukon kanssa. On Elderin väestä on kuitenkin jäänyt Godspeediin, vaikka avaruusalus on hiljalleen tuhoutumassa. Vieras planeetta kuulostaa liian pelottavalta.

Planeetalla Amy herättää vanhempansa sekä muut sotilaat, jotka on alun perin tarkoitettu suojelemaan uudisasukkaita planeetan mahdollisia vaaroja vastaan. Näitä vaaroja näyttääkin riittävän, kun vihamieliset lentoliskot ja salaperäiset alkuasukkaat alkavat harventaa uudisraivaajien joukkoa hälyttävää tahtia.

Niin paljon kuin pidin kirjasarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, on kolmas minusta kaikkein kiinnostavin. Se piti jännityksessä ja pakotti elämään jokaisen piinaavan hetken Amyn ja Enderin kanssa. Toisaalta koin myös avuttoman kiukun tunteita, kun itsenäisestä Amysta kuoriutui kiukutteleva teini vanhempien herättyä. Toki vanhemmat myös kohtelivat häntä sellaisena, ja tuttuihin rooleihin on jopa turvallista asettua, joten psykologisesti hahmojen käytös oli uskottavaa. Ärsyttävyyttä se ei silti vähentänyt. Onneksi Amy myöhemmin otti jälleen ohjat omiin käsiinsä eikä typistynyt valittavaksi pikkutytöksi.

Kun mietin kirjasarjaa kokonaisuutena, minusta tämän kirjan olisi pitänyt olla toinen osa. Matka alkaa (Across the Universe) ja Miljoona aurinkoa (Million Suns) olisi voinut yhdistää yhdeksi kirjaksi ja jälkimmäisen korvata Shades of Earthille. Trilogian kolmas osa olisi sitten voinut käsitellä planeetan "valloittamisen" jälkeistä elämää, joka nyt jäi täysin auki ja josta olisi varmasti saanut myös mielenkiintoisen kertomuksen aikaan.

Revis on kuitenkin ilmeisesti itse sanonut, ettei alun perin uskonut planeetalle päästävän ollenkaan. Tämä huomio selittääkin kirjasarjan hassun painotuksen, kun kaksi ensimmäistä kirjaa sijoittuvat puhtaasti Godspeedille.

Joka tapauksessa pidin sarjasta ja sen erilaisesta otteesta scifiin. Young Adult -romanssin ja scifin yhdistelmä toimi yllättävän hyvin ja tarina pysyi kiehtovana myös muista syistä kuin avaruuselementin vuoksi. Voisin lukea lisääkin tämän tyyppisiä kirjoja.

Lukupäiväkirja 28/2016: Neidonpaula

Sain Kristiina Vuorin Neidonpaulan viime vuonna joululahjaksi. Nyt syksyn pimeinä iltoina siihen tuli vihdoin tartuttua eikä päätös ollut lainkaan huono. Kirja viihdytti ja piti otteessaan viimeiseen pisteeseen saakka.


Kristiina Vuori - Neidonpaula


Neidonpaula on itsenäistä jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvun Suomeen. Tarinassa historia ja fantasia kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, jonka lukija haluaa purkaa loppuun saakka. Truda ja Brita ovat kaksosia, samanlaisia ja samalla hyvin erilaisia. He ovat lapsesta saakka olleet erottamattomia, kunnes Brita päätyy noviisiksi luostariin ja Trudan tie vie kohti järjestettyä avioliittoa. Yhteys siskoksien välillä ei kuitenkaan katkea luostarin muuriin, mutta kun molempien mielen valtaa sama rakkaus, ovat välit jo koetuksella.

Neidonpaula käy läpi Trudan elämää neitovuosista aina aviotumiseen asti. Truda kamppailee Ilveksen suvun verenperintönä tulleen näkijän kykyjen kanssa. Hän ei halua käyttää niitä, muttei pysty täysin näkyjä estämäänkään, vaikka kokee ne syntisiksi. Hän pelkää paljastumista ja noidaksi leimautumista sekä rakkaansa menettämistä kykyjensä vuoksi. Trudan sisäinen kamppailu nousee isoksi teemaksi kaiken kestävän rakkauden ohella.

Kirja on kiehtova yhdistelmä historiaa ja fantasiaa. En voi sanoa tuntevani historiaa kovinkaan tarkasti, mutta kirjan tapahtumat vaikuttivat uskottavilta, samoin henkilöhahmot. Pidin myös siitä, että kirjan lopussa oli avattu niin historiallisia faktoja kuin sanastoakin. Näitä tärkeämpää kuitenkin oli juonen soljuminen eteenpäin. Tarina kulki kuin huomaamatta Trudan polun edetessä mutkitellen kohti määränpäätään. Jännitys lopputuloksesta säilyi viimeiseen pisteeseen saakka.

Tavallaan olisin halunnut vielä tietää, mitä kirjan lopun jälkeen tapahtui. Toisaalta se olisi jo oma tarinansa ja lopetus ehkä tapahtui juurikin oikeassa kohdassa. Yksi tarina on kerrottu ja lukija voi itse päätellä, mitä sen jälkeen tulee. Kaikkea ei tarvitse tyrkyttää hopeavadilla.

Marraskuussa ei levätä

Syys- ja lokakuu vierähtivät tekstin poistamisen ja muokkaamisen parissa, tosin pikkuisen tuli uuttakin kirjoitettua. Nyt olen päässyt tuosta vaiheesta niin sanotusti hetkeksi eroon ja vuorossa on taas raakatekstin tuottaminen.


Syyskuussa pääsin vihdoin aloittamaan Tulen tahdon editointikierroksen ja lokakuussa sain sen päätökseen. Pienen tauon jälkeen tartuin sitten vielä KupoConin taidekilpailutarinaan, jonka olin kirjoittanut elokuussa. Vaarna ystävällisesti oli lupautunut sen betaamaan ja häneltä saamani palautteen pohjalta olikin hyvä hioa tekstiä paremmaksi. 

Pakko on silti myöntää, etten ole aivan varma, tuliko ficistä silti niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Huomaan, ettei ilmaisuni ole englanniksi läheskään yhtä rikasta tai värikästä, en osaa porautua hahmojen sisäiseen maailman samalla tavoin kuin suomeksi ja kuvailutkin voivat jäädä melko pintapuolisiksi. Kieli ei varsinaisesti ole huonoa, mutta ei se toisaalta ole kovin kummoistakaan. En vain ole englannin taitajana vielä sellaisella tasolla, että pystyisin kieltä täysin soljuvasti kirjoittamaan. Tähän tietysti auttaa harjoitus ja lukeminen, mutta en koe erityistä intohimoa juuri englanniksi kirjoittamiseen. Mieluummin hion taitojani suomen parissa. Englanninkielinen tuotanto jääköön siis suosiolla hetken huvitukseksi ja harrastukseksi.

Ei kilpailuun osallistuminen silti turhaa ollut. Se oli hyvää harjoitusta ja hauskaa, hyvin erilainen kirjoituskokemus kaiken kaikkiaan. Urakka oli työläs, mutta kierolla tavalla myös nautin siitä. Se oli hyvä päätös editointikuukausille. Nyt ficci on jo lähtenyt kisaamaan toisia tarinoita vastaan ja ensi kuun lopussa sitten nähdään, ketkä ovat selviytyneet viimeisen luolaston läpi voittajina.

Marraskuu on novellikuu


Huomennahan alkaa taas National Novel Writing Month, johon en siis tänäkään vuonna ota virallisesti osaa. En aio aloittaa uutta romaania taaskaan. Marraskuu on yleensä päivätyön puolella melkoisen raskas, joten en enää edes elättele toiveita, että minulla olisi joka ilta aikaa ja jaksamista puskea reilut 1000 sanaa tekstinkäsittelyohjelman syövereihin.

Romaanimittaisen tekstin sijaan valitsin lajiksi novellin. Se ei tosin koskaan ole tuntunut omalta jutulta ja tästä syystä tulee varmasti aiheuttamaan monia haasteellisia hetkiä, mutta tämän vuoden teema tuntuu olevan jonkinlainen omien rajojen venyttäminen tavalla, jos toisellakin. Siispä novellia kokeilemaan.

Aloittelin itse asiassa jo tänään, pienellä ja kevyellä sanamäärällä, mutta kuitenkin. Tavoitteena on saada marraskuun aikana novellin ensimmäinen versio kirjoitettua. Mitään sanamäärätavoitteita en kuitenkaan itselleni ole asettanut. Novellista tulee sen pituinen kuin tulee ja sitten sitä editoidaan ja täydennetään tarpeen mukaan myöhemmin.

Novellin kirjoittamiseen aion testata Scriveneria. Käytin kyseistä ohjelmaa jo Tulen tahdon editoimiseen, mihin koin sen soveltuvan melko hyvin. Aivan täysin en ole sen sielunelämään tosin vielä päässyt sisälle, koska käyttöohjeiden lukeminen on luusereille ja tekemällä oppii. Joo, tiedän kyllä, että se manuska kannattaisi lukea, mutta toistaiseksi kynnys on ollut korkea. Nyt kirjoittaessa kokeilen erilaisia toimintoja ja katson, mitä kaikkea oppia tarttuu matkaan. Samalla kuulostelen, onko ohjelmasta Wordin haastajaksi vai palaanko vielä tuttuun ja turvalliseen ympäristöön.


Myös peliviikko teettää töitä


Marraskuun toinen iso juttu on kansainvälinen peliviikko. Täällä blogissa se ei varmastikaan näy, mutta Level up!:n puolelle olen työstämässä kolmea hieman vaativampaa blogipostausta kyseistä viikkoa varten. Tulossa ei ole pelkkää kepeää fanityttöilyä tai yksinkertaisia pelikokemuksia vaan syvempää käsittelyä vaativia juttuja. Yhden osalta vielä toteutustapakin on melkoisen auki.

Haluan kirjoittaa peliviikon postaukset erityisen hyvin (toki panostan muihinkin aina parhaan kykyni mukaan). Olen niistä jopa hieman innoissani ja samalla kauhuissani, koska en tiedä, pystynkö sukeltamaan riittävän syvälle vai jäävätkö horinani kuitenkin liian pintapuolisiksi. Toivottavasti jaksan iltaisin paneutua riittävästi urakkaani.

Peliviikon lisäksi marraskuussa on tietysti muutama muukin ihan tavallinen viikko, joiden aikana pitäisi postauksia julkaista. Ideoita on onneksi jonoksi asti, aika kirjoittamiselle vain pitäisi löytää.


Suunnitelma siis jälleen valmiina


Näyttää siltä, että marraskuu on ihan yhtä tarkkaan ohjelmoitu kuin pari edellistäkin kuukautta. Toisaalta se on mukavaa, ainakaan ei ole vapaa-ajan ongelmia. Toisaalta minulla on tunne, että olen nyt viimeisen vuoden painanut koko ajan jotain projektia eteenpäin ilman isompia rentoutumismahdollisuuksia, joten jossain vaiheessa pitää ehkä vähän löysätä.

Kenties sitten, kun olen saanut Tulen tahdon julkaistua, voisin ottaa hieman lomaa kirjoittamispuuhista. Nyt nuo "kirjoittamistauot" ovat käytännössä menneet blogipostausten urakointiin ja fan fictionin kirjoittamiseen, joten ei niitä oikein voi laskea. Mukavaahan tuo kaikki toki on, mutta ehkä välillä voi tehdä muutakin ja hieman nollata aivoja.

Marraskuu ei kuitenkaan ole nollauskuu. Se on täynnä novellia, pelejä ja niistä puhumista. Ehkä siihen vielä mahtuu myös jokunen postaus tämänkin blogin puolelle.

Lukupäiväkirja 27/2016: Viisikko aarresaarella

Satuin huomaamaan, että ensimmäisen Viisikon sai e-kirjana alle neljään euroon, ja sormeni sitten hieman lipsahti. Muutamassa minuutissa kirja jo komeili Kobossani enkä kovin kauan malttanut siitä näppejäni erossa pitää.


Enid Blyton - Viisikko aarresaarella


Ala-asteella Viisikot olivat yksi suosikkikirjasarjoistani. Eräänä kesänä ahmin ne kaikki. Aloitin uuden lukemisen aina joskus iltapäivällä ja luin pikkutunneilla, kunnes sain kirjan loppuun. Sen jälkeen valvoin vielä niin pitkään, että näin maitoauton ajavan naapuriin ja sitten kipitin peiton alle. Heräilin puolilta päivin ja aloitin operaation iltapäivällä taas alusta seuraavan kirjan kanssa.

En tiedä, mikä ihmeen rituaali tuo minulle oli maitoautoineen, mutta sinä kesänä koin monen monta seikkailua. Viisikoiden jälkeen jatkoi Salaisuus-, SOS- ja Seikkailusarjoilla. Enid Blytonin tuotanto tuli siis hyvinkin tutuksi.

Halusin saada palan noista lapsuuden tunnelmista, kun tartuin kirjaan uudestaan. Pakko myöntää, että kyllä se edelleen maistui, vaikken sitä yhdessä päivässä ahmaissutkaan. Nykyisin en jaksaisi raahautua aamulla ylös sängystä, jos lukisin miltei koko yön (okei, en jaksanut silloinkaan, mutta nappulana sentään pystyi nukkumaan pitkään).

Mitä jäi käteen? Ainakin nälkä! Viisikoissa syödään ihan koko ajan ja ties mitä herkkuja! Toki tämän tiesinkin, mutta nyt siihen tuli kiinnitettyä eri tavalla huomiota. Ensimmäisen luvun aikana syötiin neljä kertaa ja kertaalleen juotiin mehua. Koko kirjan ruokailukertoja en jaksanut laskea, mutta kyllä niitä todellakin kertyi. 

Itse tarina oli oikein sutjakka ja eteni jouhevasti. Dialogi sen sijaan tuntui hieman teennäiseltä ja tönköltä, kenties se on jo nykypäivänä hitusen vanhahtavaa? Hahmotkaan eivät aina ihan miellyttäneet. Vinisevä ja kaikkea pelkäävä Anne on aika rasittava, kiukutteleva Paulikaan ei jaksa joka kerta kerätä sympatioita. Leo on melkoinen päällepäsmäri ja Dick... ei jättänyt erityistä vaikutelmaa. Tosin jo muksuna tykkäsin siitä, että Paula sai olla Pauli, koska niin halusi. Pisteet tästä. Nyt tosin mietin, että jos kirjoissa olisikin Pauli, joka haluaisi olla Paula. Olisiko se yhtä okei muille hahmoille? Paulista huolimatta Viisikoiden sukupuoliroolitus tuntuu nimittäin aika perinteiseltä.

Viisikko aarresaarella oli joka tapauksessa edelleen kiva lukukokemus. Voi olla, että kerään koko sarjan Kobooni, mikäli se e-kirjoina julkaistaan ja on edullisesti saatavilla.

Rakas viholliseni - editoiminen

En ole koskaan pitänyt editoimisesta. Kirjoittaisin paljon mieluummin raakatekstiä, mutta tiedostan, että sillä tavalla ei mikään koskaan valmistuisi. Siispä olen opetellut myös editoimaan tekstiä. Teos ei ole valmis, ennen kuin sitä on hiottu. Silti joka kerta tunnen samaa tuskastumista, kun pääsen tähän vaiheeseen.

Maisema muuttuu sumuiseksi, kun pitää ryhtyä editoimaan...

Tulen tahto on edennyt editoimisvaiheeseen. Syys-lokakuun vaihde on mennyt hyvin pitkälti siinä puuhassa. Päiväohjelmani on ollut yksinkertainen. Aamulla töihin, iltapäivällä töistä kotiin, sapuskaa, editoimista, pelaamista, lukemista ja nukkumaan. Toistetaan seuraavana päivänä, kunnes viikonloppuna on vapaata ja saa tehdä, mitä huvittaa (ellei ole jo sovittua menoa, kuten usein on).

Editoiminen on loppujen lopuksi ollut aika pieni osuus koko vuorokauden aktiviteeteista, mutta silti se on tuntunut olevan päivien päätarkoitus. Useimmiten olen jopa ollut melko väsynyt urakkani jälkeen ja kirjan kanssa on tullut ryömittyä vällyjen väliin jo iltayhdeksältä.

Miksen tykkää editoida?


Siinäpä kysymys! Editoiminen eroaa kirjoittamisesta siinä, että on aika paneutua tekstiin lausetasolla. Ei voi vain vapautuneesti suoltaa mitä sattuu. En tosin koe kirjoittaessanikaan näin tekeväni, mutta raakateksti vaiheessa en pysähdy pohtimaan ihan jokaista yksityiskohtaa vaan yritän saada nimenomaan suuret linjat kohdilleen.

Editoidessa sitten on pakko pysähtyä tarkastelemaan yksityiskohtia. Sanoisiko tämä hahmo todella näin? Sopiiko tuo kohtaus tähän väliin vai pitäisikö sen olla aiemmin? Onko tällä luvulla mitään tarkoitusta? Pitäisikö tässä kohtaa olla jotain lisää? Onko tämä ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa?

Sitten on tietysti kielioppi. Voi niitä väärissä paikoissa olevien pilkkujen määrää, yhdyssanavirheitä ja puhtaita typoja, voi kökköjä lauserakenteita ja jatkuvia sanan toistoja. Mistä ne sinne tekstiin livahtivat? En kyllä varmasti muista kirjoittaneeni niitä noin!

Kielioppikorjaukset yms. ovat vielä suhteellisen helppoja hoitaa, mutta asiasisällön muokkaaminen on se juttu, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Pääni joutuu koetukselle, kun pohdin, mihin kaikkeen muuhun tekemäni muutos vaikuttaa. Jos käy tuuri, ei mihinkään, mutta aika harvoin tällainen munkki osuu kohdalle. Useammin joudun pomppimaan eri kohtiin tekstissä ja muokkaamaan niitä siten, että ne sopivat tehtyyn muutokseen. Onneksi on etsi-toiminto.

Toisaalta editoimisessa on puolensa


Tänä syksynä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, etten tuntenutkaan editoimista kohtaan pelkkää pyhää vihaa. Kun päivillä on säännöllinen rytmi, tulee tunne, että on oikeasti tehnyt jotain. Minulla on paha taipumus siihen, että töiden jälkeen rojahdan sohvalle miettimään väsymyskuolemaa enkä saa illan aikana tehtyä juuri mitään, kunhan selailen nettiä ja haukottelen. Nyt kun ollut selkeä (editointi)tavoite, ei ole voinut jäädä paikoilleen jumittamaan. Väsymystä se ei ole vähentänyt, mutta onpahan sellainen fiilis, ettei vain tuhlaa aikaansa arkena ja elä ainoastaan viikonloppuisin.

Monesti kyllä aloittaminen on ollut vaikeaa ja sisäistä keskustelua asiasta on joutunut käymään. Olen silti pitänyt tavoitteistani kiinni. Useammalla viikolla sain kyseiselle viikolle päätetyn lukumäärän täyteen jo ennakkoon. Olin nimittäin luvannut itselleni vapauden puuhata kaikkia kivoja juttuja, kun "hommat on hoidettu". Kivat jutut olivat mm. pelaamista ja novellin suunnittelua.

Tavoitteet ja niiden saavuttaminen motivoivat entistä enemmän. Tästä syntyi positiivinen kierre, joka toi jaksamista arkeen. Vaikkei vieläkään ole valmista, olen ainakin edistynyt urakassani kivasti.

Tauon paikka


Sain tällä viikolla editointikierroksen Tulen tahdon parissa päätökseen. Ensi viikolla pyrin kirjoittamaan täydentäviä kohtauksia ja lukuja sinne, mihin tarvitaan vielä lisää lihaa luiden ympärille. Kun tämäkin osuus on hoidettu, lasken tarinan taas hetkeksi käsistäni ja teen jotain muuta. 

Tulen tahto kaipaa vielä ainakin yhden editointikierroksen. Sitä varten minulla on muistiinpanot, jotka koostuvat omistani ja esilukijoiden huomioista. Aivan kaikkea en siis käsitellyt tällä menneellä kierroksella, koska jotkut asiat vaativat pidempää pohtimista.

Vaikka tykkäänkin raakatekstin kirjoittamista, taidan jo hieman odottaa tuota taukoa. Täytyy kuitenkin toivoa, etten sen aikana vajoa takaisin sohvaotukseksi. Ehkä pitää panostaa enemmän pelaamiseen tauon aikana, niin ei ole aikaa nuokkua sohvalla. Voi sentään nuokkua sohvalla ohjain kädessä!

Lukupäiväkirja 26/2016: Adeno

Sain luettavaksi arvostelukappaleen Maija Haaviston Adenosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut, mutta kuvauksensa puolesta se vaikutti kiinnostavalta, joten päätin nostaa sen lukujonon kärkeen ja vähän vilkaista. Aika nopeasti se tulikin sitten luettua.




Maija Haavisto - Adeno


Kirjassa eletään 2050-lukua Suomessa. Sekä syöpä että flunssat ovat jääneet historiaan, kunhan kaikki vain pitävät yhteisistä säännöistä kiinni. Kun eivät sitten pidäkään, ei terveys ole enää itsestäänselvyys.

Tarinan päähahmo, Aava, on pitkän linjan peliharrastaja ja pyörittääkin pelimuseota, jossa on laaja kattaus pelejä lautapeleistä videopeleihin. Virtuaalitodellisuudesta hän sen sijaan ei välitä ja pelillistäminenkin on kirosana. Kun itsekin pelaamista harrastan, Aava tuntuikin varsin kiinnostavalta hahmolta, vaikkeivät hänen pelifaktoistaan kaikki ihan kohdalleen osuneetkaan. Liekö sitten historian saatossa tieto vääristynyt?

Aava edusti myös seksuaalivähemmistöä, jota en muista aiemmin nähneeni kirjojen päähenkilöissä. Tämä oli virkistävää, varsinkin kun kyseinen asia ei ollut millään tavalla tarinan pointti. Se oli vain Aavan yksi ominaisuus muiden joukossa ja liittyi kyllä häneen henkilönä, mutta siihen ei takerruttu sen enempää. Ylipäätään minua kiehtoi tämä 2050-luvun Suomen kansan suhtautuminen erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin ja suhteiden muodostamiseen. 

Minulle Aava nousi itse tarinaa tärkeämmäksi. Olin enemmän kiinnostunut hänestä ja peleistä kuin varsinaisista tapahtumista. Tavallaan odotin terveysasioiden nousevan enemmän esille ja niiden osalta ehkä jotain suurempaa kliimaksia, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Siitä huolimatta minulle ei jäänyt pettynyt olo, koska tosiaan Aava tempoi ajatukseni aivan muille urille.

Kokonaisuudessaan kirjasta jäi hyvä fiilis. Se oli lukukokemuksena erilainen, virkistävä ja käsitteli kiinnostavia aihealueita. En ole kovin paljon suomalaista scifiä lukenut, mutta Adeno tuntui kyllä olevan varsin edustuskelpoinen teos sillä saralla.

Lukupäiväkirja 25/2016: House of Crimson and Clover: The Prequels

En ollut koskaan kuullutkaan House of Crimson and Clover -sarjasta, mutta selailin eräänä iltana huvikseni Kobon kauppaa lukulaitteellani ja satuin törmäämään sarjan esiosiin alle kahden euron hintaan. Kolme kirjaa noin halvalla. Eipä siinä paljon olisi hävinnyt, vaikka lukukokemus olisi jäänyt vaisuksi. Plussan puolelle kuitenkin päästiin.


Sarah M. Cradit - House of Crimson and Clover: The Prequels


Sekä sarja että kirjailija olivat minulle tosiaan ennestään tuttuja. Luin ilmaisen näytteen esiosien ensimmäisestä kirjasta ja päätin sitten lunastaa "boksin" omaksi, koska hinta ei tosiaan lompakossa suuremmin kirpaissut. Minulla on paha tapa tehdä näitä kirjaheräteostoksia, mutta toisaalta e-kirjoina ne eivät juuri tilaa vie ja ovat usein todella edullisiakin vielä. Ehtisinpä vain lukea kaiken!

The Storm and the Darkness


Tarina alkaa, kun neworleanslainen Ana saapuu pienelle, n. 200 asukkaan, Summer Islandille selvittelemään päätään saatuaan kotipuolessa ihmissuhteensa pahemman kerran solmuun. Alkuun tuntui, että juttu on lähinnä pikkukaupunkifiilistelyä, mutta pala palalta alkoi selvitä, että kirja oli kaikkea muuta. Kylässä Ana sosialisoi lähinnä naapurissaan asuvien veljeksien ja hänen talostaan huolehtineen vanhemman miehen, Alexin, kanssa. Veljeksistä toinen on jurottava ja epäsosiaalinen eläinlääkäri, Jonathan, toinen supermukava kalastaja, Finn.

Ana on kuuluisan noitasuvun jäsen, mutta tähän puoleen ei juuri tarinassa paneuduttu. Asia lähinnä mainittiin ja se vaikutti jonkin verran ratkaiseviin juonenkäänteisiin. Pääpaino kuitenkin oli ihmissuhteilla ja trilleriominaisuuksilla höystetyllä juonella. Tarinaa myös kerrottiin muutaman muunkin hahmon kuin Anan näkökulmista.

Tarina kyllä piti otteessaan, mutta minulla oli koko ajan sellainen olo, että minut oli pudotettu maailmaan, joka minun olisi pitänyt tuntea. Siitä huolimatta kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Ehkä esiosista ei pitäisikään aloittaa sarjan lukemista?

Jossain vaiheessa kävi myös tökkimään se, miten lähes tulkoon jokainen mieshahmo on rakastunut tai rakastuu Anaan, osa jopa hyvin sairaan pakkomielteisesti. Miehillä sinällään on paikkansa tarinassa ja ihmissuhdesotkussa, mutta silti tämä töksähti. En ole koskaan välittänyt tällaisesta "haaremimeiningistä" ja olen vähän allerginen kolmiodraamoillekin.

Vaikka Anan haaremi häiritsi, pidin naisesta itsestään. Hän tuntui kamppailevan vahvasti samanlaisten sosiaalisten ahdistusten kanssa kuin minä itsekin, joten hänessä oli reilusti tarttumapintaa (onneksi hänen muut ongelmansa eivät ole arkitodellisuuttani). Haaremista pidin ehdottomasti eniten Finnistä, mikä kai oli vähän tarkoituskin. Muita miehiä ei esitetty yhtä positiivisessa valossa, joten lukijaa selkeästi hieman ohjailtiin tässä.

Viihdyin tarinan parissa, mutta koko ajan minulla oli sellainen fiilis, ettei siinä ollut tarpeeksi. Se ikään kuin rakenteli taustoja, selitti ihmissuhteita ja avasi jotain, mitä en tiennyt tarpeelliseksi avata. Fiilistä on vaikea selittää. Veikkaan tämän ongelman johtuvan nimen omaan siitä, että lähdin lukemaan sarjaa ns. väärästä kohtaa.

Shattered


Seuraava kirja jatkoi tarinaa vain hieman myöhemmin siitä, mihin edellinen loppui. Jos mahdollista, tässä kirjassa juonta tuntui olevan jopa vähemmän kuin edellisessä, ja pääpaino oli nimen omaan hahmojen suhteilla.

Anan, Finnin ja Jonathanin välit mutkistuvat tarinan edetessä, kunnes päädytään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta. En voinut kuin puistella päätäni. Jäin myös miettimään, olivatko kaikki tapahtumat uskottavia. En enää pystynyt pääsemään esimerkiksi Jonathanin pään sisään niin, että olisin todella ymmärtänyt häntä. Hänen käytöksensä oli tyrmistyttävää ja aiheutti minulle lukijana yksinkertaisesti pahaa oloa. Lopulta kadotin haluni edes yrittää ymmärtää.

Kirjan lopusta en pitänyt. Se jätti tyhjyyttä kumisevan olon kuin kaikki aiempi olisi ollut turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta paljon jäi myös roikkumaan ilmaan, kysymyksiini ei vastattu (ehkä ne vastaukset ovat siinä varsinaisessa ensimmäisessä kirjassa, jonka muuten löysin ilmaiseksi Kobon kaupasta).

Shame: The Story of Jonathan St. Andrews


Edellisen kirjan perusteella en olisi oikeastaan enää halunnut tarttua tähän kolmanteen. Jonathan oli muuttunut minulle niin vastenmieliseksi hahmoksi, etten kokenut tarvetta porautua hänen mieleensä ja yrittää ymmärtää hänen motiivejaan.

Otin kuitenkin ällötystäni niskasta kiinni ja kahlasin tämänkin läpi. Yllätin itseni, kun huomasin uppoutuvani tarinaan taas aivan eri tavalla ja kiinnostuvani Jonathanista uudemman kerran. Löysin hänestä tykättävän puolen. Yhtäkkiä halusin tarjota hänelle halauksia ja päänsilitystä. Hän keräsi aimoannoksen sympatiapisteitä.

Jäljelle jäikin hyvin ristiriitainen olo. En edelleenkään voi hyväksyä Jonathanin tekoja Shatteredissa, mutta pidän silti hänestä Shamessa. Ota tästä nyt selvää. Hyvä suoritus kuitenkin kirjailijalta, sillä hahmo ei ainakaan jäänyt musta-valkoiseksi yhden ulottuvuuden kaveriksi.

Shame myös tarjosi kunnollisen juonen, mikä oli plussaa. Valitettavasti myös se jätti kysymyksiä auki. Saa nähdä, saanko niihin koskaan vastauksia.

Miksi "ihan kiva" ei palautteena palvele ketään?

Palautteen antaminen on vaikea laji. Siihen on olemassa ohjeita, hampurilaismallia sun muuta. Varsinkin jos tehdyn työn tulos ei miellytä, voi palautetta olla hankala antaa. Jos asia ei ole äärimmäisen tärkeä, on helppo sanoa, että tulos oli "ihan kiva". Se ei kuitenkaan palvele tekijää eikä tilaajaa sen enempää. Jos tyytyy "ihan kivaan", saa sitä jatkossakin tai voi jäädä seuraavalla kerralla jopa saamatta kokonaan.


Olen ollut tilanteissa, joissa minun on pitänyt antaa palautetta asiasta X. Toisinaan se on helppoa, löytyy niin hyviä kuin huonojakin puolia ja olen pyrkinyt niistä kertomaan reilusti ja avoimesti, mutta myös rakentavasti. Toisinaan tulee vastaan jotain sellaista, mistä ei oikein haluaisi edes antaa palautetta, koska edessä on ehkä jotain keskinkertaista tai sitten niin huonoa, ettei halua pahoittaa tekijän mieltä kertomalla todellisia ajatuksiaan. Silloin on helpointa laukaista tuotoksesta, että se on ihan kiva.

Mitä tarkoittaa "ihan kiva"?


Tuo sanapari, jolla voi kuitata palautteen, on itse asiassa varsin paljon puhuva. Toki se voi rehellisesti tarkoittaa sitä, että jokin oli ihan kiva. Jos sanoja sen näin tarkoittaa ja vastaanottaja vielä samalla tavalla tulkitsee, kaikki on hyvin ja voidaan jatkaa eteenpäin.

Usein kuitenkin törmään siihen, että ihan kivalla kuitataan asia, jota ei haluta lähteä ruotimaan. Kaksi sanaa piilottavat taakseen jotain ihan muuta.

"Ihan kiva (mutta oikeasti kyllä aivan surkea, mutta nyt ei ole aikaa paneutua asiaan eikä tämä nyt niin tärkeää ole)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä hyväkään. Annetaan kuitenkin olla, kun et parempaakaan pysty tai ainakaan minä en ala opettamaan)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä nyt ollut sitä, mitä oikeasti halusin)."

Ja niin edelleen. Kun tuttavien kanssa keskustelee, noihin kahteen sanaan verhotaan paljon tyytymättömyyttä. Tarkoituksena on se, ettei tekijä loukkaannu kritiikistä. Se on helpompaa kaikille, se on sosiaalisesti okei. Se ei kuitenkaan ole rehellistä.

Voidaan tietysti pohtia sitä, onko rehellisyys aina tarpeellista vai ovatko valkoiset valheet parempi vaihtoehto. Se on kuitenkin eri keskustelu. Koska kirjoittamisessa ei kehity ilman rehellisyyttä, en pidä tätä keskustelua tässä kohtaa relevanttina.

Mitä sitten saa, kun tyytyy "ihan kivaan"?


Oletetaan, että tilaaja tilaa kirjoittajalta tekstin vaikkapa blogiinsa. Hän antaa ehkä joitain kriteerejä ja kirjoittaja pyrkii sitten parhaansa mukaan niitä noudattaen tekstin tuottamaan. Mukaan ehkä sujahtaa virhe tai pari, jää pois jotain oleellista tai kieliasu ei syystä tai toisesta osukaan ihan nappiin, vaikka sisältö yleisesti olisi ok.

Jos tilaaja tässä kohtaa toteaa kirjoittajalle, että teksti on "ihan kiva" ja jättää asian siihen, hän saa juuri sellaisen tuotoksen, jollaista siinä vaiheessa kädessään pitelee. Jos se on riittävä, asiassa ei ole ongelmaa. Sen sijaan, jos takana päin jupistaan, etten kyllä enää tilaa tältä tyypiltä ja ei se osannut kirjoittaa tuotakaan oikein ja tyyli oli ihan väärä, ollaan huonolla tiellä.

Tilaajalla on vastuu siitä, että hän antaa tekijälle palautetta lopputuloksesta. Tekstiin on täysin hyväksyttävää pyytää korjauksia, mikäli siinä on jotain pielessä. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että neuvottelen mieluummin muutoksista tilaajan kanssa ja pääsen siten kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun kuin otan vastaan "ihan kivan" ja sitten mutkan kautta kuulen, että metsään meni.

"Ihan kivalla" on myös muita riskejä


Mainittu sanapari on palautteena vaarallinen myös sen takia, että sen taakse voi kätkeytyä noita piilomerkityksiä. Vaikka kritiikin jättää sanomatta, voi palautteen vastaanottaja lisätä sen sanojen perään. Toki tällöin on kyse hänen omasta tulkinnastaan ja kyseinen tulkinta voi olla täysin väärä ja harhainen. Se on kuitenkin tehty ja vaikuttaa jatkossa toimintaan.

Voi olla niin, että "ihan kivalla" palkittu tekijä ei enää kyseiseltä tilaajalta ota töitä vastaan (ellei ole syystä tai toisesta siihen velvoitettu / pakotettu). Jos tilaaja olikin aidosti tyytyväinen, tällainen lopputulos ei siis ole toivottu. Tai jos tilaaja on tekijän tuotoksista kuitenkin jollain tapaa riippuvainen, ollaan myös hankalassa tilanteessa.

Vaikka kyse olisi työskentelystä, joka jatkuu palautteesta ja sen laadusta riippumatta olosuhteiden pakosta, "ihan kiva" voi jäädä kaihertamaan ihmisten välille. Se ei ole kovin motivoiva palaute, joten vähintäänkin se vaikuttaa työskentelymotivaatioon ja siten mahdollisesti tulevan työn jälkeen. Valitettavasti vaikutus voi olla negatiivinen.

Mikä ratkaisuksi?


Palautteen antajalle suosittelisin aina perustelemista. Tiedän, että ihmiset ovat kiireisiä, mutta ei kai kenelläkään niin kiire ole, ettei voi lisätä parin sanaan perään muutamaa muuta. On ihan okei sanoa, että tuotos oli "ihan kiva", mutta kannattaa perään kertoa, miksi se oli sitä. Silloin tekijä tietää onnistuneensa ja pyrkii jatkossakin samanlaiseen lopputulokseen.

Jos lopputulos taas ei miellytä syystä tai toisesta, sen "ihan kivan" voi suosiolla heittää roskakoriin. Ihmiset eivät mene rikki rehellisestä ja rakentavasta palautteesta, kunhan sen sanoo asiallisesti, ystävällisesti ja henkilökohtaisuuksiin menemättä. Kun tuotoksessa mättää jokin, kerro se ja kerro myös, miten toivoisit sen korjattavan. Jos et osaa ehdottaa korjausta, sano ainakin se, missä mättää. Muuten tekijä ei pysty hoitamaan asiaa, hän ei ole ajatustenlukija.

Kirjoittajille (ja miksei kaikille muillekin tekijöille) suosittelen puolestaan aktiivisuutta. Älkää tyytykö "ihan kivaan", älkääkä maalailko sen takia hirviöitä ikkunoidenne peitoksi. Hirviöt ovat ikäviä ja pimentävät luovuuden huoneen. "Ihan kiva" voi tarkoittaa sitä, että onnistuit, teit hyvää työtä ja vastaanottaja on iloinen. Toki sen takana voi myös piileksiä tyytymättömyyttä.

Oleellista on, että tekijänä et voi tietää, mitä palautteenantaja todella tarkoitti. Et ole ajatustenlukija. Palautteenantajalla on vastuu omista ajatuksistaan ja sanoistaan sekä siitä, että hän tilaa sellaista, mitä haluaa. Sinulla on vastuu kysyä, jos palaute jää vaivaamaan. Jos ja kun "ihan kiva" jättää epämääräisen ja ikävän olon, kysy, miksi tuotos oli sellainen ja olisiko siihen kaivattu jotain lisää. Jos saat vastauksen, voit olla tyytyväinen ja jatkaa työskentelyäsi tai korjata tuotosta, mikäli siihen on tarvetta. Mikäli palautteenantaja ei halua ilmaisuaan tarkentaa, ei asia ole enää vastuullasi.

Taustaa


Halusin kirjoittaa aiheesta, koska "ihan kiva" on palautteena kummitellut melkein yhtä kauan kuin olen kirjoittamista enemmän ja vähemmän vakavissani harrastanut (luultavasti sanaparikummitus on ollut olemassa paljon kauemminkin). Keskusteltuani asiasta useita kertoja muiden kirjoittajien kanssa, tulin siihen tulokseen, että pari viatonta sanaa voi muodostua melkoiseksi möröksi tai vähintäänkin aiheuttaa turhautumista.

Ymmärrän senkin, että varsinkin Internetin ihmemaassa ei välttämättä pysähdytä sen enempää ajattelemaan, kun toisten juttuja kommentoidaan. "Ihan kiva" on helppo kirjoittaa ja jatkaa eteenpäin. Satunnaisen kommentoijan kohdalla se varmasti herättääkin lähinnä olankohautuksen tai ehkä joskus jopa hymyilyttää.

Sen sijaan, kun puhutaan tilaustöistä tai muuten vakavammasta palautteenannosta, "ihan kiva" on turmiollinen tie. Olen ehkä siihen itsekin joskus sortunut, mutta tässä kohtaa pyrin ehdottomasti parantamaan tapani. Ei tyydytä "ihan kivaan", ei sen enempää palautteenantajina kuin sen vastaanottajinakaan. Sopiiko?

PS. Ihan pakko on vielä mainita, että omat esilukijani ovat kyllä aivan mahtavia eikä kukaan heistä ole sanonut tekstistäni sen olevan ihan kivaa. Kiitos siitä!

Ensimmäinen editointiviikko takana

Minun oli tarkoitus ryhtyä editoimaan Tulen tahtoa heti syyskuun viides päivä. Olin laatinut hienon aikataulun ja kaikkea. Kesken Tracon-viikonlopun tulin kuitenkin todella kipeäksi, iski sellainen kurkkukipu ja väsymys, että oksat pois. Eipä siinä seuraavana maanantaina juuri koneen ääreen istuttu. Flunssa piti sairastella ja Englantiinkin matkustaa, joten oikeasti pääsin aloittamaan vasta 18.9.



En ole itse asiassa vieläkään täysin toipunut tuosta flunssasta. Sain päivää ennen Englantiin lähtöä antibioottikuurin, joka hiljalleen reissun aikana helpotti oloa, mutta jonkinlaisessa väsymyskoomassa mentiin. Kuuri loppui vasta 19.9. ja sen jälkeen olo oli pari päivää ihan kohtalainen, mitä nyt väsytti iltaisin töiden jälkeen julmetun paljon. Torstaina palasi kurkkukipu, joten saa nähdä, pitääkö tässä lähteä kiusaamaan lääkäriä uudestaan.

Väsymyksestä huolimatta pakersin iltaisin editointihommia päivätyön jälkeen. Välillä oli sellainen olo, etten vain pysty ja jaksa, että hommaa on ihan liikaa eikä ajatus kulje yhtään. Olen ollut vielä tavallistakin epäinnostuneempi editoimisesta tai ylipäätään mistään, koska väsyttää ja haluaisi vain nukkua.

Hah, mutta siitä huolimatta sain homman tehtyä! 

En tietenkään saanut viikossa editoitua koko Tulen tahtoa. Minulla on tavoite jokaiselle viikolle erikseen ja sain kursittua kasaan tuon ensimmäisen viikon tavoitteen. Toivon mukaan seuraavat ovat vähän helpompia, täytyyhän tämän flunssan joskus loppua.


Mielenkiintoisia huomioita esilukijoilta


Minulla oli tällä kertaa neljä esilukijaa käsikirjoitukselle. Kaikkien huomioiden läpi käyminen on hidasta, mutta toisaalta myös antoisaa. Eri ihmiset ovat kiinnittäneet huomionsa erilaisiin asioihin, mikä on hyvä asia. Toista ei ole kiinnostanut jokin seikka lainkaan, toiselle se on ollut todella tärkeä. Osa on merkinnyt bongaamansa kirjoitusvirheet, osa sivuuttanut ne täysin. Tosin en keltään olettanutkaan, että kukaan varsinaisesti ryhtyisi oikolukemaan töhmellyksiäni. Merkinnät joka tapauksessa helpottavat elämää, kun osa virheistä on valmiiksi havaittu.

Esilukijoiden joukossa on tyyppi, joka on kirjannut ylös lähinnä kriittiset huomionsa, hänen vastapainonaan on eräs, jolla ei ollut kuin positiivista sanottavaa. Kaikki palaute on kuitenkin yhtä tervetullutta. On mukavaa kuulla, että lukija on viihtynyt, mutta arvokkaita ovat huomautukset myös siitä, kun jokin asia ei vain toimi.

Onnistuin nappaamaan joukkoon tällä kertaa myös yhden ns. kohderyhmään kuuluvan esilukijan eli JRPG:tä pelanneen henkilön (tai mistä minä tiedän, vaikka joukossa olisi useampi kaappipelaaja). Hänen kommenteistaan olen saanut näkemystä siitä, miten ehkä ajattelemani kohderyhmä asioihin suhtautuu ja se on myös ollut arvokasta tietoa. Joukossa on ollut sekä kritiikkiä, pohdintaa että positiivisia nostoja. Antoisaa luettavaa siis.


Monipuolisen palautteen tärkeys


Monesti puhutaan siitä, kuinka kritiikki on tärkeää, koska se auttaa kehittymään ja viemään asioita eteenpäin. Tottahan se on. Itse ei välttämättä pysty näkemään omia virheitään eikä aina osaa hahmottaa, mikä käsikirjoituksessa mättää, vaikka tietäisi jollain tasolla, ettei kaikki toimi. Toinen pystyy osoittamaan nämä kohdat ja hyvässä lykyssä vielä perustelee, miksi ajattelee siten kuin ajattelee. Joskus jopa tarjoaa korjausehdotuksen, minkä kirjoittaja voi toteuttaa tai olla toteuttamatta oman harkintansa mukaan.

Positiivisella palautteellakin on silti tärkeä rooli. Tietysti jos saa pelkästään sitä, ei kehittymistä välttämättä tapahdu. Jos kuitenkin saa pelkkää kritiikkiä eikä koskaan mitään positiivista, täytyy olla aika vahva persoona, ettei se kolauta millään tavalla. Itse ainakin koen positiivisen palautteen voimauttavana ja vahvistavana. Kun (esi)lukija nostaa vaikkapa jonkin yksittäisen kohdan ja kertoo, millaisia ajatuksia ja tunteita se on hänessä herättänyt, tai paljastaa nauraneensa jollekin asialle tai tykänneensä jostakin, se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein.

Itse ryven editointivaiheessa aina kamalassa suossa, jossa kaikki on oletusarvoisesti kamalaa kuraa ja mikään ei toimi. Kaikkea pitää tuijottaa sillä silmällä, että siinä on kuitenkin jotain vikaa. Tämä siis on ihan omien korvien välissä tapahtuvaa dissaamista eikä liity esilukijoihin millään tavalla. En siis suhtaudu esilukijoiden antamaan kritiikkiin niin, että rypisin vielä enemmän suossa vaan otan arvokkaat vinkit vastaan keinona parantaa lopputulosta. Itse ruoskin itseäni vähän kaikesta ja oletan olevani surkea. En tiedä, mistä tämä kumpuaa, täysin järkevää ajattelua se ei missään nimessä ole.

Tuohon palauttavaksi lääkkeeksi se positiivinen palaute sitten toimii kivasti. Tosin välillä hämmästelen, että tykkäsikö kyseinen henkilö ihan oikeasti tuosta kohdasta, oliko se tosissaan. Enhän minä voi kirjoittaa mitään hyvää! Mitä se nyt horisee? Mutta hyvä, että horisee. Minut tarvitsee aina välillä vetää itse muodostamastani suosta ylös.

Kriitikin avulla siis kehitän itseäni ja positiivisilla huomioilla kasaan voimia selvitä editointiurakasta. Sen lisäksi pitäisi kyllä opetella ajattelemaan itsestä ja omista taidoistaan vähän nätimmin. En ole kirjoittajana täydellinen, mutta en umpisurkeakaan. Ei siis pitäisi aina editointivaiheessa ryhtyä itse polkemaan omaa itsetuntoa. Miksi siis teen niin? En tiedä. Pitäisi lopettaa.

Kohti uutta viikkoa


Viikonlopun olen nyt pitänyt vapaata editointihommista ja keskittynyt raapustelemaan blogipostauksia valmiiksi. En tosin ole saanut aikaan niin paljon kuin olisin toivonut. Yhden postauksen kirjoittamiseen menee pidempään kuin yleensä osaa arvata. Yritän kuitenkin ensi viikolla editoimisen lisäksi myös saada postauksen tai pari varastoon. Ensi viikonloppu nimittäin menee ihan muissa puuhissa.

T'äytyy toivoa, että edessä on hyvä viikko. Ehkä flunssakin lähtee jo helpottamaan ja iltaisin jaksamista sitten riittäisi vähän enemmän.

Lukupäiväkirja 24/2016: Harry Potter and the Cursed Child

Harry Potter -fanin pakollinen kesäostos oli tietenkin The Cursed Child -näytelmä. Tosin omani sain vasta elokuun puolella, koska en tajunnut ennakkovarata sitä. Kun vihdoin pääsin lukemaan, tuli näytelmä kahlattua läpi muutamassa päivässä, vaikka yritin himmailla tahtia.


J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany - Harry Potter and the Cursed Child


Viimeisen Harry Potter -kirjan julkaisusta on jo vuosia. Kun kuulin ensimmäisen kerran Potter-näytelmästä, harmittelin tosi paljon, ettei minulla ole mahdollisuutta lähteä katsomaan sitä. Onneksi kyseinen näytelmä sitten julkaistiin myös painettuna. Eihän se tietysti ole sama asia lukea näytelmää kuin seurata näyttelijöitä näyttämöllä, mutta tyhjää parempi ehdottomasti.

En saanut omaa kappalettani heti julkaisupäivänä. Tyhmänä kuvittelin suurimman huuman olevan ohitse ja voivani vain noutaa omani kävelemällä sisään kirjakauppaan. Väärin luultu, kirjat oli revitty myyjien käsistä. Jouduin odottamaan omaani melkein kaksi viikkoa, mutta ehdinpä siinä välissä sitten lueskella muita kirjoja.

Luin näytelmiä viimeksi yläasteikäisenä, kun minulla oli hetkellinen Shakespeare-villitys. Kiitos tuon kauden, osasin vähän odottaa, mitä on tulossa. Internetsien mukaan aika moni on nimittäin pettynyt siihen, että näytelmä on näytelmä eikä romaani. Tiedä sitten, olisinko itse suhtautunut samoin, jos en olisi näytelmiä aiemmin lukenut.

The Cursed Childista jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tykkäsin kamalan paljon, oli ihanaa taas sukeltaa velhomaailmaan (arvatkaa vaan, kuinka paljon odotan Ihmeotuksia!) ja tavata liuta tuttuja hahmoja vanhempina kuin aiemmin. En koskaan oikein tykännyt seitsemännen kirjan "19 vuotta myöhemmin" -osuudesta, mutta nyt sillä yhtäkkiä olikin paikkansa, se ei tuntunut niin irralliselta vaan uuden tarinan alulta.

Ajoittain minulle kuitenkin tuli tunne, että luen jotain, mitä ei olisi tarvinnut luoda. Näytelmässä oli käänteitä, jotka tuntuivat siltä, että jatkoa piti väkisin saada. Vielä kerran piti nostaa vanha vihollinen haudastaan ja vielä kerran piti piinata Harrya menneisyyden haamuilla. Piti tuoda takaisin esine, jollaisia ei enää pitänyt olla. Tällaisista jutuista jäi hitusen hapan maku suuhun.

Silti oli pakko kääntää sivu toisensa perään, oli uppouduttava tarinaan ja seurattava jokainen käänne aivan loppuun asti. Albus osoittautui isänsä pojaksi, myös siinä suhteessa, että pidin hänestä yhtä vähän kuin Harrysta itsestään aikoinaan. Scorpius oli hahmona enemmän minun makuuni, Rose taas tuntui perineen molempien vanhempiensa huonot puolet.

Vaikka aivan kaikki näytelmässä ei miellyttänyt, on mittari plussan puolella. Tarina ei välttämättä olisi tarvinnut tätä osuutta, ilmankin olisi pärjätty. Silti pitkäaikaisena fanina en varmasti voi olla tarttumatta suomennokseen, kun se Jaana Kapari-Jatan käsistä lasketaan lukijoiden hyppysiin. Tällä kertaa täytynee tehdä se ennakkovarauskin.

Lukupäiväkirja 23/2016: Naruto 49-60

Lupasin lukea kaikki Narutot, kun olen suomalaisen julkaisun kaikki osat saanut ostettua. Tänä kesänä se tapahtui ja lupaukset täytyy pitää. Lukupäiväkirjassa raapustelen pokkareiden herättämiä ajatuksia.



10.8.2016 - Naruto 49


Pääsin kirjahyllyn hyllyrivin loppuun, huomenna alkaa uusi rivi hyllyssä. Merkkipaalu tämäkin.

Kagejen kokous alkoi. Kazekagea (Gaara) ja Mizukagea lukuun ottamatta kaikki vaikuttivat erittäin epämiellyttäviltä tyypeiltä. Hahmot eivät iskeneet minuun ollenkaan. Ei haittaisi, jos poistuisivat pian kuvioista.

Minulla on hämärät muistikuvat tästä juoniarkista, mutten kykene palauttamaan mieleen, miten se saadaan päätökseen. Sasuke jäi taistelemaan Raikagea vastaan, Naruto jutteli Madaran kanssa. Kauheasti sepustusta ninjamaailman politiikasta, kohtalosta yms. Tarina on selkeästi suuntaamassa taisteluksi määrättyä kohtaloa vastaan ja yhteiskuntarakenteen muuttamiseen. Vakavia ja tärkeitä aiheita, saa nähdä, miten syvällisesti niitä nyt lopulta käsitellään.

Ja juu, Naruto on koko ajan rakentunut näille elementeillä, mutta viimeisimpien sivujen aikana, niitä on oikeasti korostettu. Voi toki olla, että kiinnitin nyt vain asiaan huomiota, aikaisemmin en niinkään. Tiedä häntä.

11.8.2016 - Naruto 50


Edellisen taistelun loppuräpistelyt. Tulipahan luettua, en oikein jaksanut innostua tästä.

12.8.2016 - Naruto 51


Sasuken ja Danzoon taistelu, tätä en ollutkaan sitten enää lukenut. En tiennyt siis ennakkoon Danzoon sharingan-kädestä mitään. Melkoinen ylläri, mutta vahvisti vain hahmon epämiellyttävyyttä.

13.8.2016 - Naruto 52


Sasuke osoitti kusipäisyytensä oikein urakalla. Ei Sakuraa rakastaa tarvitse, mutta voisi silti kohdella kuin ihmistä. Tosin eipä Sasuke enää kohtele ketään kuin ihmistä. Hahmo muuttuu koko ajan vain epämiellyttävämmäksi. Vaikea kuvitella, miten tästä päästään sarjan loppuratkaisuun (luin viimeisen luvun silloin, kun se ilmestyi).

14.8.2016 - Naruto 53


Tämä oli kiva! 

Alkuun ajattelin tämän pokkarin olevan todella puuduttava. En vain voi sietää Killer Beetä ja hänen räppäämistään. Olin jo miltei valmistautunut repimään hiuksiani tuskasta. Onneksi Killer Been osuus jäi pieneksi ja estraadille pääsivät hänen sijaan Kushina ja Minato, joista oli vihdoin kiva lukea lisää. Heistä on aiemmin kerrottu todella vähän. Tykkäsin tästä todella paljon.

15.8.2016 - Naruto 54


Pokkari oli ihan jees. Toisaalta se sisälsi aika paljon taistelua, toisaalta päästiin sukeltamaan Konanin menneisyyteen, mikä sopi erittäin hyvin. Myös Itachista nähtiin vilaus, jonka olin itse asiassa lukenut aiemmin. Taisin harrastaa aikoinaan sitä, että jos uuden luvun kommenteissa mainittiin Itachi, kävin luvun lukemassa. Muussa tapauksessa skippasin.

Tämä haaste on kyllä totisesti alkanut tuntua työltä ja suorittamiselta. Narutolla on edelleen hetkensä ja tavallaan on mukava lukea ne osuudet, jotka aiemmin jäivät välistä. Silti pakollinen päivittäinen pokkari on pakollinen eikä siis kauhean kiva juttu... ja voi sitä ahdistusta, joka herää, jos illalla tajuaa, ettei vielä ole ehtinyt lukea päivittäistä Narutoa.

Teen tämän urakan silti loppuun. Ajatuksena oli jatkaa Naruton jälkeen Negiman, mutta jos sen teenkin, en enää ota tiukkaa aikataulua. Ei mitään "pokkari per päivä" -ehtoja vaan rentoa lukemista. Onneksi Narutoa ei ole enää jäljellä kuin 18 pokkaria.

18.8.2016 - Naruto 55


Tämän pokkarin lukeminen hieman venähti, koska tuli kaikenlaisia kiireitä. Eipä sillä, tämä suuri ninjasota ei juuri intohimoja herätä. Siihen verrattuna Naruton ja Killer Been touhut ovat ihan kivoja.

19.8.2016 - Naruto 56


Lisää ninjasotaa, huoh. Ymmärrän kyllä, miksi tämä osuus on tässä, mutta se tympii silti. En jaksa innostua.

21.8.2016 - Naruto 57


Ja sama jatkuu, tämä tuntuu pitkitetyltä. Lisäksi olen kolme pokkaria aikataulusta jäljessä, mutten silti jaksa motivoitua tarttumaan seuraavaan. Ei enää ikinä vuosia kestänyttä shounen-sarjaa Naruton jälkeen, voimatasoni eivät riitä.

22.8.2016 - Naruto 58


Saapa nähdä, kuronko tämän muutaman päivän viiveen kiinni. Viime viikko oli niin rankka, ettei Naruton lukeminen ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt tuo pokkaripino seisoo pöydällä pelottavana.

Tämä pokkari oli pitkästä aikaa vähän miellyttävämpi, kiitos Itachin. En voi mitään sille, että pidän hahmosta älyttömän paljon. Olen melko varma, että hän uhraa jälleen itsensä, vaikka voisi nyt käsittääkseni jatkaa elämäänsä vapauduttuaan Kabuton otteesta. Pieni ficcaushalu hiipii taas mielen perukoilla, mutta tässä kirjoitustyötilanteessa ei kyllä pidä antaa sille periksi.

Ja järjenäänestä huolimatta pohdin, pitäisikö kirjoittaa Punaiseen aamunkoittoon sellainen loppu kuin alun perin ajattelin. Sitten voisin kirjoittaa epilogin, joka pohjautuu juuri tähän Sielunvaellustekniikkaan ja Itachin vapautumiseen. Se olisi suloisen ihanaa. Isoin mutta on, että ficissä on minua itseäni häiritseviä virheitä, joten se pitäisi sitten kirjoittaa oikeastaan kokonaan uusiksi ja sivumäärähän on vaivaiset 350+. Juu. Ei.

24.8.2016 - Naruto 59


Tahti hiipuu, 72 päivää ei taida riittää haasteen saamiseen loppuun, ellen saa myöhemmin jotain kunnon spurttia hommaan.

Tämäkin pokkari oli aika meh. En vain jaksa kiinnostua suuresta ninjasodasta kovin syvällisellä tasolla ja taistelun seuraaminen on siksi väsyttävää. Onneksi välissä on pieniä juonellisiakin osuuksia.

2.9.2016 - Naruto 60


No niin, 72 päivää on täynnä ja minulla on 12 Narutoa lukematta. Nyt kävi niin, että työt, ylityöt ja erinäiset vapaa-ajan puuhat söivät ajan ja lukeminen vähän jäi. Pitäisi nyt lähiaikoina ottaa itseään niskasta kiinni ja kahlata loputkin pokkarit läpi.

Tämä pokkari oli ylipäätään tosi takkuinen lukea, jotenkin ei vain yhtään maistunut taas suuri ninjasota. Toivottavasti seuraava on vähän viihdyttävämpi taas.

Lukupäiväkirja 22/2016: Samurai

Löysin nuorelle samuraille suunnatun oppaan sattumalta Suomalaisesta kirjakaupasta. Edullisen hinnan vuoksi se lähti mukaan. Lukukokemuksena se paljastui yllättävän viihdyttäväksi, vaikka oli myös haasteellista ja raskasta luettavaa.



Stephen Turnbull - Samurai


Samurai on kuvitteellisen 1600-luvun japanilaisen hoviherran opas nuorelle samuraille. Se sisältää tietoa niin aseiden käytöstä kuin hovietiketistä ja muista käyttäytymissäännöistä. Kirjoittaja on historioitsija, joka on kirjoittanut muitakin teoksia samuraista.

Suhtauduin teokseen hieman varauksella. Mistä lie mieleeni on pinttynyt käsitys, että opaskirjat ovat puisevia. Tämä kuitenkin kiinnosti aiheensa puolesta, joten päätin siihen tarttua.

Epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Samurain kieli oli värikästä, vaikka kirjailija loppusanoissaan toteaa, että on yrittänyt pitää sen hillittynä. Kirja loi tietynlaista ajankuvaa, jonka voisi kuvitella pitävän paikkansakin, kun ottaa kirjailijan taustan huomioon. Itse en ole niin perehtynyt Japanin historiaan, että voisin lähteä kovin pitkälle tekemään olettamuksia, mutta ainakin uskottava tunne tuli. Kirjan kuvitteleellinen hoviherra kuitenkin tekee ajoittain tulevaisuuden tapahtumien suhteen olettamuksia, jotka tämän päivän ihminen tietää vääriksi (ainakin, jos on yhtään perehtynyt Japaniin). Liekö tässä haluttu tarkoituksella luoda lukijalle tunne, että hän tietää jotain enemmän kuin kyseinen hahmo? Ainakin veikkaan, että kyse on juuri siitä. Historoitsija tai ei, kukaan meistä ei voi tietää, miten satoja vuosia sitten eläneet ihmiset ovat tulevaisuudesta tarkalleen ottaen ajatelleet (ellei näistä ajatuksista sitten ole saatavilla sanatarkkaa kirjallista selontekoa).

Pidin japanilaisen mielenlaadun kuvauksesta, joka oli kirjoitettu enemmän rivien väliin kuin mustana valkoiselle. Kirja myös avasi miesten ja naisten välisiä suhteita sekä silloisten japanilaisten näkemyksiä ulkomaalaisista. Nykypäivän mittaristolla ohjeet, kehotukset ja käskyt ovat tasa-arvokäsityksen vastaisia ja suoran rasistisia, mutta niin epäilemättä ovat olleet länsimaiset vastaavatkin tuohon aikaan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin sukellus Japanin historiaan. Jostain syystä se yhtä aikaa sekä kevyt että raskas. Kirja ei ollut kovin pitkä, mutta minulta meni sen lukemiseen silti useampi ilta. Ehkä olin vain väsynyt ja hidas? Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että päätin ohittaa omat ennakkoluuloni. Samurai on lukemisen arvoinen, jos Japani yhtään kiinnostaa.

Lukupäiväkirja 21/2016: Sudenlapset

Vuonna 2013 käteeni sattui kirjakaupassa ihan vahingossa Helena Warisin Uniin piirretty polku. Nappasin sen mukaan ja ihastuin tarinaan. Nyt vuosia myöhemmin havahduin, että samaa Pohjankontuun liittyvää tarinaa on kahden kirjan verran lisää. Painettuja en saanut käsiini, mutta onneksi kaikki kolme löytyivät e-kirjoina.


Helena Waris - Sudenlapset


Roke ja Karran ovat veljeksiä, jotka eivät oikein tule toimeen keskenään, mutta yhteistä heille on, että heidän äitinsä, Vornanmutkan valtiatar, on molemmat antanut lapsena pois. Vornanmutka on vain naisia varten ja perijäksi eivät pojat kelpaa.

Nyt jo miehiksi varttuneiden poikien äiti on saanut surmansa epämääräisissä olosuhteissa. Tilanne pakottaa Roken hakemaan Karranin pois kasvattiperheensä luota Vornanmutkaan tutkimaan tapahtunutta. Mukaan lähtevät Karranin kasvatti sisarukset Niir ja Nuno, Vornanmutkasta puolestaan löytyy pieni tyttö, Sudenmarja, joka herättää Rokessa välittömästi inhoa. 

Tarina kiertyy Vornanmutkan perillisten, heidän läheistensä ja Pohjankonnun väen ympärille kiehtovana vyyhtenä. Juoni kulkee rauhallisesti, mutta kuitenkin riittävän joutuisasti pitäen lukijan koko ajan kiinnostuneena tulevista tapahtumista. 

Parasta taitavat silti olla hahmot. Roken kehitys ärjystä äksyilijästä ja yksinäisen tienkulkijasta, välittäväksi veljeksi ja rakastavaksi kumppaniksi on kiehtovaa, samoin Karranin ja Niirin itsensä etsintä. Sudenmarja ja Nuno jäävät etäisemmiksi, mutta heillä on kuitenkin omat tärkeät roolinsa juonen kannalta.

Viihdyin Sudenlapsien parissa niin hyvin, että oli suorastaan surullista päästää siitä irti. Seuraavassa osassa lienee taas uudet hahmot.

Lukupäiväkirja 20/2016: Liekkien näkijät

Gillian Andersonin esikoisteos on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Se sattui olemaan e-kirjana edullisesti tarjolla, joten päätinpä sitten napata sen matkaan ja testata, uppoaisiko se minulle.


Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät


Gillian Anderson on useimmille tuttu Salaiset kansiot -sarjan Dana Scullyna, myös minulle. Jeff Rovinista sen sijaan en ollut koskaan kuullutkaan. Suhtauduin kirjaan ehkä hieman varauksellisesti, mutta toisaalta olin myös utelias sen suhteen.

Nuorten aikuisten psykiatrin Caitlin ja tulkki Ben joutuvat Liekkien näkijöissä selvittämään erikoista tapahtumasarjaa, kun Ben pyytää Caitlia auttamaan asiakkaansa, YK:ssa työskentelevä suurlähettiläs, tytärtä. Suurlähettiläs on juuri yritetty murhata ja sen seurauksena tytär näyttää kärsivän erikoisista posttraumaattisista oireista. Samanlainen tapaus ilmenee yhtäkkiä myös Haitilla ja toinen Irakissa, jolloin Caitlin ja Ben alkavat epäillä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Samaan aikaan Manhattanilla rotat ja koiratkin käyttäytyvät oudosti, kuten myös suurlähettilään tyttären lemmikkikoira.

Liekkien näkijöitä kerrotaan useammasta eri näkökulmasta, mikä avaa lukijalle kokonaiskuvaa... paitsi, ettei se täysin auennut ainakaan minulle. Miltei epilogiin asti päässäni pyöri kysymysmerkkejä siitä, mikä oikeastaan liittyy mihinkin tai miten asiat toisiinsa yhdistyvät. Langat saatiin kuitenkin ainakin löyhästi punottua yhteen, mutta silti jotkin asiat aiheuttivat lähinnä epäilystä ja jäivät epäselviksi. Liekö sitten vikaa minun ymmärryksessäni, en tiedä.

Vaikken saanut tarinasta täydellistä otetta, tykkäsin kirjasta ja viihdyin sen parissa. Se jäi cliffhangeriin, joten kaipa seuraavan osan pariin on jossain vaiheessa hypättävä. Näinkin sen jo ainakin painettuna kirjana myynnissä, joten eiköhän sen jostain e-kirjanakin hankittua.

Kuulumisia

Ajattelin vaihteen vuoksi kirjoitella ihan perinteisesti kuulumisia. Aivot ovat sen verran sameina tällä hetkellä, että mitään syvällisempää tuskin edes saisin aikaiseksi.

Kielenvaihdoksen jälkeistä elämää


Sain tosiaan KupoCon-kisaficin ensimmäisen version valmiiksi ja sen jälkeen heti raportoinkin asiasta myös blogin puolella. Nyt tuo teksti on saanut levätä rauhassa enkä ole siihen koskenut ollenkaan. Sen sijaan muu elämä on pitänyt kiireisenä.

Töissä on puskettu taas tekstiä ulos. Parin viime viikon aikana on valmistunut ennästysvauhdissa kaksi juttua, joista toinen on jo julkaistu, toinen julkaistaan myöhemmin syksyn aikana. 

Kiersin vähän siellä ja täällä haastattelemassa ihmisiä juttuja varten ja ihan kaikkialle ei julkinen liikennekään kulkenut. Täytyi siis turvautua omiin jalkoihin, koska autoakaan minulla ei ole käytössä. Reilu kolme kilometriä ei sinänsä ole lenkki eikä mikään, mutta työromppeiden ja kameran kanssa kulkeminen ei aina ole niin hohdokasta. Maisemat olivat kuitenkin ihan kivoja ja sain taas jututtaa ihan mahtavia tyyppejä.

Toisaalta jouduin pusertamaan itseni aika äärirajoille. Samaan aikaan, kun tiukka deadline kolkutteli niskaan, tapahtui kaikkea muutakin, joka vaati huomiota ja työtunteja. Illat sitten vähän venähtivät, kun raavin tarinoita kasaan muut asiat hoidettuani. Tällaista sattuu joskus, mutta jostain syystä yleensä lähinnä silloin, kun on valmiiksi kiirettä. Onneksi kaikki Tracon-valmistelut olin ehtinyt hoitaa pois alta, muuten ne olisivat kyllä jääneet, koska omille jutuille ei vain siinä hötäkässä enää riittänyt aikaa ja jaksamista.

Sain kuitenkin hyvät jutut kirjoitettua... ainakin sen palautteen perusteella, mitä niistä tuli. Minulla on taas editointia edeltävä epäuskon kausi meneillään, joten hämmästelen tuota saamaani palautetta enkä pysty käsittämään, miksi porukka tykkää niistä niin paljon. Itse en sitä näe. Panen kuitenkin suurimman itsetuntokriisini Tulen tahdon piikkiin. Saan aina ahdistuksen ja itseni haukkumiskauden, kun editointiurakka on alkamassa. Epäterve tapa, josta pitäisi päästä eroon.

Noh, joka tapauksessa... toinen tarinoista on tosiaan jo luettavissa. Yrittäjyydestä oma polku oli erilainen kuin aiemmin kirjoittamani Matkalla duuniin! -tarinat, joten sitä oli hyvin mielenkiintoista tehdä. Myöhemmin julkaistavassa toisessa jutussa on myös uusia vivahteita eli tylsyys ei päässyt senkään kohdalla iskemään.


Vaihto vapaalle ja coniruton kosto


Ison puserruksen jälkeen olikin kiva suunnata Tampereelle viettämään viikonloppua Traconissa. Olin tuosta reissusta haaveillut oikeastaan kesäloman loppumisesta asti. Conikuplassa on pääsääntöisesti mahtavaa ja kun siihen päälle lyö vielä hotelliyön ja -aamiaisen, taataan arjesta irtautuminen ja rentoutuminen.

Lauantai menikin mukavasti. Meillä oli niin paljon ohjelmaa, että ehdimme pikaisesti pyrähtää syömään ja pyörähtää myyntipöytäsalissa sekä taidekujalla. Muuten istuttiin oikeastaan koko ajan jossain Tampere-talon saleista joko kuuntelemassa musiikkia tai hyvää puheohjelmaa. Oltiin myös conissa ennätyksellisen myöhään eli hotellille suunnattiin vasta iltayhdentoista pintaan.

Ainoa varjopuoli oikeastaan oli, että suosikki-Twitter-sovellukseni hajosi päivityksen myötä. Jouduin siis käyttämään Twitterin omaa, joka on ainakin Windows Phonella aivan sieltä jostakin. Hirveä viritys, joka koettelee hermoja. Tämän lisäksi Soneran yhteydet eivät Tampere-talon sisällä pelittäneet juuri lainkaan, joten suurin osa viikonlopun twiiteistä jäikin sitten näistä kahdesta syystä lukematta. Se on harmi, koska itselläni muiden ajatusten seuraaminen Twitterin välityksellä on osa conikokemusta.

Noh, lauantaina mentiin myöhään nukkumaan ja sunnuntaikin valkeni sitten itselle hieman tavallista myöhemmin ja valitettavasti myös toi mukanaan kurkkukaktuksen. Sen seuraksi liittyi vielä ihana päänjomotus. Yritin olla urhea ja sinnitellä, mutta M sai lopulta puhuttua minulle tolkkua. Päädyimme kompromissiin: kävisimme vain aamiaisella ja kiertämässä myyntipöydät, kirpparin ja taidekujan, sitten suuntana olisi koti.

Coniruton kaveriksi tuppaantuikin aika pian conikrapula, vaikka normaalisti se iskee vasta maanantaina. Lauantai oli ehkä tavallista pidempi päivä, mutta silti tuntui, että Tracon jäi todella tyngäksi. Eniten harmittaa, että missasin akateemisen puhallinorkesterin. Se nimittäin soitti musiikkia mm. Final Fantasy XII:sta. Ensimmäinen mahdollisuuteni kuulla live-musiikkia kyseisestä pelistä ja sitten käy näin. Niin väärin!

Mutta ei auttanut. Sunnuntain makasin sohvalla ja tuijotin kaksi ensimmäistä Harry Potter -elokuvaa. Muuhun minusta ei oikein ollut. Twitter-sovellus sentään päivittyi ja kotona yhteydetkin pelittivät, joten pystyin seuraamaan muiden coni-iloa etänä. Tosin se ei kamalasti oloa parantanut.

Pakko myöntää, että harmittamaanhan tuo pisti. Ei kai pitäisi odottaa mitään, ettei tulisi tällaisia pettymyksiä.

Väsytystaistelu


Maanantaina lähdin urheasti töihin kurkkukaktuksesta ja kurjasta olosta huolimatta. Oli vielä aika paljon kaikkea, mitä piti saada tehtyä heti alkuviikosta. Päivä venähti pitkäksi ja käytännössä hoipuin ovesta sisään, kun vihdoin pääsin kotiin. Ilta vierähtikin sohvalla Azkabanin vangin parissa, en tosin jaksanut katsoa elokuvaa loppuun, kun väsymys vei voiton.

Tiistaina sama show jatkui, mutta pääsin sentään ajoissa kotiin. Taas sohvakoomasin Potter-leffojen parissa. Muuhun minusta ei ollut. M alkoi huomautella sairausloman tarpeesta.

Keskiviikkona sitten suostuin varaamaan työterveydestä ajan. Päivä menikin sitten siinä, että odottelin sinne pääsyä, keskustelin esimiehen kanssa ja jonottelin kaupunginsairaalassa omaa vuoroani. Kun vihdoin selvisin kotiin, palasin uuden lempiharrastukseni pariin: lisää Harry Potter -elokuvia! Nyt niitä onkin jo katsottuna seitsemän, viimeisen laitan kohta pyörimään. Toivottavasti sen lopputekstit vievät coniruton mukanaan. Alan olla korviani myöten täynnä tätä kurkkukipua ja köhimistä.

Tämä yllättävä sairastuminen pisti myös editointiaikataulut uusiksi. Maanantaina oli tarkoitus tarttua Tulen tahdon kimppuun, mutta rehellisesti sanottuna olen vilkaissut läpi vasta prologin. Jaksan istua koneen ääressä vain lyhyitä aikoja kerrallaan, sitten on pakko palata vaakatasoon. Ylipäätään keskittyminen on vähän huonoa nyt. Ehkä kuitenkin ehdin ensimmäisen luvun tällä viikolla käydä läpi. Se olisi hienoa. Sen sijaan siitä en enää uneksi, että viikon lopussa olisi viisi lukua editoitu.

Vähän on ankea olo nyt, mutta ehkä se tästä vielä. Eihän sille mitään voi, että flunssa puskee päälle. Silti on vähän sellainen fiilis, että olisin voinut tehdä enemmän ja paremmin, olisi pitänyt jaksaa edes editoida pikkuisen enemmän. Toisaaalta, eipä tuo teksti mihinkään karkaa eikä minulla ole kustantajaakaan huohottamassa niskaan. Aikaa on ja valmista tulee, kun tulee.

Lauantaista muuten alkaa tässä blogissa lukupäiväkirjaviikko. En ehdi ensi viikolla bloggata ollenkaan, joten ajattelin julkaista joka toinen päivä lukupäiväkirjan. Niitä on luonnoksissa rästissä sellainen kasa, että on hyvä saada ne puskettua ulos.