Kesäkuussa luettua

Kesäkuu on valunut käsistä ja tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan. Kuitenkin totuus on, että Veden vaisto on paukutettu kasaan ja henkilökohtaisessa elämässä on myös tullut tehtyä paljon hommia erinäisten asioiden edistämiseksi. Lukeminen sen sijaan on jäänyt vähän vähemmälle, mutta jostain voin sentään kertoa...



MissGoose - Deepground's Secret [Final Fantasy VII fanfic]


Pitkästä aikaa halusin lukea fanifiktiota ja päädyin etsiskelemään eräästä vanhasta suosikkiparituksestani seikkailuhenkistä tarinaa, joka olisi höystetty romantiikalla ja miksei erotiikallakin. Mitä sain? Taistelua, raiskauksia ja viittauksia romantiikkaan. En nyt ehkä löytänyt ihan sitä, mitä olisin kesääni kaivannut. Erityisesti jäi ärsyttämään, miten raiskaukset tarinassa käsiteltiin tai pikemminkin ei käsitelty. Jälkiseurauksia ei yksinkertaisesti ollut tai ainakaan niitä ei lukijalle tuotu ilmi. Tämä oikeastaan pilasi tarinan minulta niin perusteellisesti, että mielikuvani kallistui vahvasti negatiivisen puolelle. Toivon mukaan seuraavalla kerralla käy parempi tuuri.

Kristiina Vuori - Elinan surma


Tällä kertaa Vuori kuljettaa lukijan Laukon kartanoon. Tarina pohjautuu Elinan surma -laulurunoon, joka on myös liitetty kirjan loppuun. Pääosaa ei silti näyttele Elina vaan hänen kasvattisiskonsa Kirsi, joka alkuperäisessä tarinassa maalataan pahaksi. Kristiina Vuorin tarina luo Kirsistä kuitenkin mielikuvan kokonaisena ihmisenä, joka räpiköi elämän aalloissa siinä missä kaikki muutkin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jota suosittelen lämmöllä!

Mizuho Kusanagi - Yona of the Dawn vol. 9


Kaiken hässäkän keskellä sitä kaipasi jotain kevyttä, joten Yonan seikkailuja oli helppo jatkaa. Tämäkin pokkari tuntui vain laahaavalta ja junnaavalta. Tarina ja suhteet eivät juuri edenneet, mutta loppupuolella vilahti sellaisia vihjauksia, jotka kuitenkin saivat innon heräämään. Kenties seuraavassa osassa päästään taas paremmin vauhtiin.

Naoko Kodama - NTR: Netsuzou Trap vol. 4


Netsuzou Trap -manga kertoo Yumasta ja Hotarusta, jotka ovat olleet lapsesta asti ystäviä. He seurustelevat tahoillaan, mutta Yumaa hermostuttaa seurusteluun liittyvät asiat. Hotaru ehdottaa, että he voivat harjoitella yhdessä, jotta Yuma voisi olla huoletta. Yksi asia johtaa toiseen eikä harjoittelu jää yhteen kertaan.

Neljännessä osassa Yuma on jo eronnut poikaystävästään mutta jatkaa tämän kanssa ystävänä. Samaan aikaan suhde Hotaruun jatkuu vaikeana, sillä Hotaru ei tunnu olevan tosissaan. Koen sarjan hahmot hieman vaikeasti lähestyttäviksi ja erityisesti Hotaru ja hänen poikaystävänsä ottavat kupoliin. Yuma on vähän liian tossukka, mutta silti kivoin päähahmokööristä. Joka tapauksessa tarinaan on osattu rakentaa sellainen koukku, että loputkin osat on pakko lukea, jahka ilmestyvät englanniksi käännettyinä.

Ekstra, jota ei pitänyt lukea: Yumemiru


Päädyin kahlaamaan läpi omaa fanifiktiotuotantoa, joka on varsin laajaa ja värikästä. Onnistuin kaivamaan arkiston kätköistä eeppisen pitkän Naruto-ficin, jota kirjoitin kaverin kanssa 14 vuotta sitten. Puolessa vuodessa 6 Word-tiedostoa, joiden sanamäärät hipovat pilviä.

Yumemiru I: 229 210 sanaa
Yumemiru II: 99 611 sanaa
Yumemiru III: 201 300 sanaa
Yumemiru IV: 95 748 sanaa
Yumemiru V: 216 226 sanaa
Yumemiru VI: 204 561 sanaa

Minunhan ei siis pitänyt ryhtyä lukemaan tekeleitäni vaan ainoastaan komuta arkistot läpi. Jostain syystä päädyin kuitenkin tekemään Yumemirun ensimmäisestä osasta e-kirjan. Nyt olen sitten tuota 812-sivuista eeposta lueskellut aina silloin, kun en muuta ole jaksanut. Teksti vilisee asiavirheitä ja kaikkea muuta kummallista, mutta olemme onnistuneet rakentamaan sellaisen cliffhanger-rakenteen, että heikompia alkaa hirvittää. Kauheaa lukijan piinaamista tuollainen, varsinkin kun 14 vuodessa olen itsekin ehtinyt unohtaa, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Yumemiruun uppoaminen on aiheuttanut sen, että varsinaisia kirjoja on tullut nyt luettua todella vähän. Ehkä petraan taas seuraavassa kuussa... tai sitten vajoan vielä syvemmälle fanifiktiokuoppaani.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Neiti Sakura

Kuva Pixabaysta.
Mietin pitkään, julkaisenko tätä tarinaa blogissa ollenkaan, mutta päätin lopulta julkaista. Kyseessä on kirjoituskurssille tehty ensimmäinen historiallinen novellini ikinä. Kirjoittamillani tarinoilla on yleensä paha tapa venähtää. Onnistun tunkemaan niihin niin paljon asiaa, etteivät ne vain toimi novellimitassa. Tästä syystä koin tehtävänannon hankalaksi.

Toinen hankaluus oli siinä, että kyseessä piti olla juuri historiallinen romaani. Taustatyön tekeminen ei minua vaivaa, mutta pohdin moneen otteeseen, mikä oikeus minulla on kirjoittaa joskus eläneen ihmisen ajatuksista. En voi tietää niitä. Tästä tunteesta oli kuitenkin vain pakko päästää irti, jotta tekstiä sai syntymään.

Novellin päähenkilö, lady Sarashina, on Japanissa Heian-kaudella elänyt nainen, jonka runopäiväkirja Keisarinnan hovineidon päiväkirja (1058) on käännetty myös suomeksi. Novelli pohjautuu päiväkirjaan, mutta täydellistä historian kuvausta siitä ei kannata etsiä. Kyseessä on siis fiktiivinen tarina, jonka keskiöön olen nostanut historiallisen henkilön.

Suosittelen muuten Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukulistalle, mikäli olet kiinnostunut Heian-kauden aikaisesta Japanista.



Neiti Sakura


Eräänä keväänä kirsikankukat putoilivat pihamaallemme samalla, kun kyyneleet tanssahtelivat poskipäilleni. Tuulen suhina soi hiljaisena korvissani ja ilmassa tuoksui mullan muhevuus. Vaikka vuorten takaa noussut aurinko lämmitti kasvojani, sisälläni riehui myrsky, joka riipi kauniit terälehdet keväisistä puista ennen aikojaan. Kulkutauti kiersi Heiankyōn katuja ja rakas imettäjäni oli haudattu pian sairastumisensa jälkeen. Vain runot hellivät sydäntäni mutta nekään eivät saattaneet kuivattaa kyyneliäni.

Varisevat kukat palaavat jälleen ensi keväänä,
mutta kuinka kaipaankaan häntä
joka lähti eikä palaa enää koskaan!

Kun kirjoitin runojani kirsikan terälehtiä hiuksissani, isäni saapui luokseni ja ojensi nahkakantisen kirjasen.

”Kulkutauti on riistänyt meiltä pääkonsulin tyttären. Hän halusi lahjoittaa tämän sinulle, Sarashina”, isäni sanoi, kun otin lahjan vastaan. En saattanut vastata hänelle, sillä sydäntäni puristi julma kipu. Niin paljon oli meiltä ryöstetty tänä aikana, jonka piti merkitä uuden alkua.

Jäin istumaan kuistille ja kuljetin sormiani pitkin pääkonsulin tyttären kalligrafiakirjakirjan sivuja, joille hän oli sievällä käsialallaan jäljentänyt sanoja. Musteen tuoksu huokui yhä paperilta. Pääkonsulin tyttären kirjoitusmerkit hipoivat täydellisyyttä, ja rintaani puristi, kun ajattelin, ettemme enää koskaan saisi nauttia hänen herkistä siveltimen vedoistaan. Kaikki oli tässä, minun käsissäni.

Seuraavana keväänä istuin jälleen kuistilla kalligrafiakirja sylissäni ja katselin kirsikankukkien putoilua lempeässä kevättuulessa. Muistelin imettäjääni ja pääkonsulin tytärtä, jotka olivat jättäneet minut aivan liian varhain. Kun sivelin kirjan kantta, hiljaisuuden leikkasi vieras ääni.

Katseeni irtautui vaaleanpunaisten lehtien tanssista ja vaelsi puutarhamme perälle. Kivipylvään päällä istui kissa, joka oli kohottanut toisen takajalkansa ja lipoi turkkiaan pienellä kielellään. Kun tuijotin sitä, se vaihtoi asentoa ja katsoi suoraan minuun. Ruskeiden silmien katse tunkeutui mieleni salaisimpiin sopukoihin asti ja näki kaiken. Kissa naukaisi uudestaan.

Nostin kaislapohjaiset zōri-kengät kuistilta maahan ja pujotin jalkani niihin. Sandaalien pohjat läpsähtelivät kantapäihini, kun kipitin kissan luokse. Hyväilin silkkistä turkkia, ja kissa naukaisi jälleen. Se tuijotti minua herkeämättä tummilla silmillään.  Saattoiko se olla vain kissa vai olivatko kamit lähettäneet minulle viestin?

”Voisimme pitää sen.”

Käänsin pääni kohti talomme ovea, jonne sisareni oli ilmestynyt aina yhtä tyynenä ja huoliteltuna. Hänen hiuksensa valuivat pitkin selkää. Keväinen tuuli tarttui suortuviin ja sai ne tanssimaan kirjailtua päälikimonoa vasten. Hänen hiuksensa olivat kuin prinssi Genjin rakastetulla, Yūgaolla, pitkät ja kauniit. Kateus pisti sydäntäni, sillä omani eivät kasvaneet samalla tavoin.

Sisar asteli kuistille tabi-sukissaan ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Hänen kolme kimonoansa oli valittu siten, että hihojen värit istuivat täydellisesti yhteen. Hän nosti pääkonsulin tyttären kirjan käsiinsä, ja kissa vierelläni naukaisi kuuluvasti.

”Se haluaa päästä lukemaan”, sisareni sanoi. Kissa puski kättäni ja alkoi hyristä. Sisarellani oli aina ollut silmää näkymättömille asioille, joten kenties hän oli nytkin oikeassa.

Nostin kissan syliini ja kipitin takaisin kuistille. Eläin oli pehmoinen ja lämmin rintaani vasten mutta tuoksui keväälle ja ulkoilmalle. Riisuin zōrit jaloistani ja kannoin ne ovensuuhun omalle paikalleen, ennen kuin livahdimme sisälle yhdessä sisareni kanssa. Veimme kissan omaan huoneeseemme, jossa se asettui heti kodiksi. Syömään se suostui vain parhaita kaloja. Jos yritimme tarjota muuta, se vain käänsi päänsä toiseen suuntaan ja asteli omaan nurkkaansa nukkumaan. Annoimme kissalle nimeksi neiti Sakura, sillä olihan se saapunut luoksemme kirsikkapuiden kukkiessa.

Viidennen kuun alkupuolella sade rummutti talomme kattoon ja kirsikankukat olivat aikoja sitten jääneet muistoksi. Taivas itki, mutta minä istuin verhosuojani takana ja uppouduin prinssi Genjin seikkailuihin, jotka tätini oli lahjoittanut minulle kokonaisuudessaan. Olin lukenut läpi yön, kun yhtäkkiä kuulin verhosuojan toiselta puolelta yskimistä. Jätin kirjat vuoteelleni ja astuin sisareni puolelle.

Sisar makasi omassa silkkikatoksella peitetyssä vuoteessaan, eikä hänen yskänsä ottanut laantuakseen. Neiti Sakura oli asettunut hänen rintansa päälle, joten nostin kissan pois helpottaakseen hänen oloaan. Se kuitenkin kiipesi välittömästi takaisin sisareni vuoteeseen, kun laskin sen lattialle, eikä minun auttanut muu kuin kantaa se talomme pohjoissiipeen, palvelijoiden alueelle. Sukkani liukuivat vasten käytävän puista lattiaa, joka liversi askelteni alla. Määräsin palvelijat huolehtimaan neiti Sakurasta kuin perheenjäsenestä sillä välin, kun itse pidin huolta sairastuneesta sisarestani.

Sadekausi oli huono aika sairastaa. Pyyhin sisareni otsaa, syötin hänelle valkosipulia ja rukoilin kameja. Jos olisin uskaltanut, olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan temppelille, mutten saattanut jättää sisartani yksin äitimme kanssa. Isä oli ennen sadekautta lähtenyt hallintoalueelleen enkä voinut siis turvautua häneenkään. Valvoin päivät ja yöt sisareni rinnalla, kunnes hän alkoi vihdoin voida paremmin.

”Minne neiti Sakura on joutunut?” sisareni kysyi ensimmäiseksi, kun avasi silmänsä. Kerroin hänelle vieneeni kissan palvelijoiden puolelle, jolloin hänen kasvonsa muuttuivat entistä kalpeammiksi.

”Sinun on haettava se heti takaisin. Kun sairastin, neiti Sakura tuli unessa luokseni. Se kertoi, että olet sen hylännyt ala-arvoiseen seuraan, sillä neiti Sakura on itsensä pääkonsulin tytär, joka on uudesti syntynyt kissaksi. Hän halusi luoksesi asumaan, koska on aina arvostanut kaunista runouttasi, mutta nyt sinä kohtelet häntä kuin tavallista kissaa.”

Rintani halki kumisi maanjäristys ja henkeni kuristui pieneksi, kun ymmärsin, millaisen virheen olin tehnyt. Jätin sisareni siihen paikkaan ja kiirehdin pohjoissiipeen. Neiti Sakura odotti heti oven toisella puolella ja tuhahti minulle, kun saavuin paikalle.

”Olen syvästi pahoillani, neiti Sarashina. Olemme yrittäneet huolehtia kissastanne, mutta se ei suostu syömään ja yrittää koko ajan karata tämän oven toiselle puolelle. Olemme epäonnistuneet tehtävässämme”, eräs palvelijoista sanoi ja laskeutui eteeni lattialle. En voinut moittia häntä, sillä olinhan itse tehnyt väärin neiti Sakuraa kohtaan.

Nostin kissan lattialta syliini ja kehotin palvelijaa nousemaan.

”Tästä päivästä lähtien neiti Sakura asuu jälleen huoneessani ja syö vain parasta tarjolla olevaa ruokaa”, ilmoitin ennen kuin palasin omia jälkiäni sisareni luokse. Vasta kun astuin käytävälle, jonka varrella huoneemme sijaitsi, painoin kasvoni neiti Sakuran pehmeään turkkiin ja kuiskasin sen korvaan: ”En enää koskaan hylkää Teitä, pääkonsulin tytär.”

Neiti Sakura hyrisi kasvojani vasten, ja kun kohotin katseeni, se tarkkaili minua ruskeilla ihmisen silmillään. Katse näki henkeeni asti ja ymmärsi minua täydellisesti. Palasin huoneeseemme yhdessä.

Koska sisareni oli yhä toipilas, kannoin tädiltä saamani kirjalaatikon hänen vuoteensa viereen ja istuin lattialle. Kaivoin esille kirjaset, joihin oli kauniilla käsialalla kopioitu prinssi Genjin tarina. Valitsin sen, jossa prinssi kohtaa kauniin Yūgaon, ja huokailimme yhdessä heidän rakkaudelleen. Neiti Sakura käpertyi syliini ja hyrisi kuin ei olisi poissa ollutkaan.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Veden vaisto on julkaistu!

Veden vaisto poistui omista käsistä maanantaina 18.6.2018 ja nyt se on jo saapunut ensimmäisten kirjakauppojen valikoimaan. Nyt on aika päästää irti muttei tietenkään unohtaa.

Veden vaisto, Anna Kaija
Kuva: Eveliina Kronqvist
Kesäkuu ei ole ollut kiireetön ja rento vaan hommaa on riittänyt omassa elämässä mutta myös kirjan työstämisen kanssa. Minulla oli tavoitteena, että kaikki on valmista 17.6., mutta myöhästyin omasta tavoitteestani päivällä.

En uskonut, että Veden vaisto pääsisi kirjakauppoihin ennen juhannusta, mutta niin vain löysin sen tänään Adlibriksen valikoimasta. Kirja ilmestyi sinne ennätysnopeasti, sillä aiemmat kirjani eivät ole näin vauhdikkaasti saapuneet tilattaviksi. Mahtava homma!

Ylipäätään olen ollut vähän pöllämystynyt tämän viikon aikana. Iso rutistus on jäänyt taakse ja olo on tyhjä. En oikein osaa ryhtyä mihinkään järkevään ja olenkin keskittynyt lähinnä siihen, että erinäiset velvollisuudet tulevat hoidetuksi ja muu on saanut olla.

Nyt on se hetki, kun pitäisi olla tosi iloinen. Sen sijaan huomaan stressioireiden pukkaavan päälle ja mielen olevan matala. Luopumisen tuskaa on ilmassa ja ehkä myös pelkoa siitä, millaisen vastaanoton kirja saa. Esilukijoiden palaute oli positiivista (vaikka sen perusteella myös oli korjattavaa ja muutettavaa), mutta aina sitä silti pelkää tulevansa täysin tyrmätyksi. Mielessä myös kummittelee, että jos olenkin tehnyt ihan kauhean mokan, jos kaikki on yhtä suurta virhettä. Pöytälaatikossa olisi niin paljon miellyttävämpää. Voisinko palata sinne?

Ehkä ei kannata miettiä liikaa. Taidan suunnata siis ajatukseni muihin juttuihin ja mennä leikkaamaan kunnon siivun kesäpäivänseisauskakusta.

PS. Jos käyt siellä Adlibriksessä shoppailemassa, muista hyödyntää koodi JUHANNUS10. Sillä saa sunnuntaihin asti 10 % alennusta kaikista ostoksista. Ennen ostopäätöstä voit toki käydä lukemassa kirjan ensimmäisen luvun ilmaiseksi.


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Veden vaiston 1. luku

Veden vaiston lopullisen version editoiminen edistyy ja tavoitteena on saada kirja ulos vielä tämän kuukauden aikana. Nyt on siis oivallinen hetki tarjoilla ensimmäinen luku täällä blogissa. Alta pääset siis kurkistamaan, mitä on luvassa.

Veden vaisto, Anna Kaija, Eveliina Kronqvist
Veden vaisto. Kuva: Eveliina Kronqvist

Luku 1


Tie oli röykkyisempi kuin Senna muistikaan, ilman kuivuus maistui kielellä ja äänet kantautuivat entistä selkeämpinä hänen korviinsa. Hän erotti Astaran ja Thymen matalan kapokankielisen keskustelun, Bladen raskaat askeleet ja Neran kevyemmät, hän kuuli hiekan rahinan kärryjen alla ja aasin hörähdykset sen kiskoessa kärryjä eteenpäin.

Namurin pääkaupunki oli jäänyt jo kauas taakse, mutta aiemmat tapahtumat eivät päästäneet Sennan mieltä otteestaan. Hän ei ollut koskaan päässyt näkemään tulikristallia tai sen temppeliä, sillä Momi oli matkannut sinne yksin Bladen ja Thymen kanssa. Siinä missä maakristalli otti papistoonsa ainoastaan naisia, Tulikristallin temppeliin saivat pääsääntöisesti käydä vain miehet. Silti Momi oli tulikristallin papiksi paljastuneen Bladen avulla onnistunut pääsemään kiven puheille ja saanut siunauksen pirstaloituneen maakristallin herättämiseksi.

Maakristallin temppelin tuhosta ja temppelin vastustajien hyökkäyksestä tuntui olevan ikuisuus. Senna muisti yhä viattomat päivänsä temppelissä yhdessä Momin kanssa ja sen, kuinka oli hiljalleen tutustunut yhä paremmin Neraan, joka oli toiminut temppelin vartijana. Mennyt kevät oli ollut onnellinen aina siihen saakka, kun vastustajat olivat siepanneet Momin, hyökänneet temppeliin ja tuhonneet maakristallin. Temppelin vastustajat eivät olleet välittäneet aiheuttamastaan tuhosta ja vaarasta maailmalle. Neljä kristallia pitivät maailman asiat järjestyksessä eikä tasapaino voinut säilyä, jos yksi niistä oli tuhottu.

Tuuli leyhytti Senna hiuksia ja sai ne tunkeutumaan suuhun. Hän pyyhkäisi suortuvat sivummalle. Hän aisti vieressään istuvasta Momista huokuvan lämmön, muttei enää nähnyt ystävänsä kasvoja. Oli onni, että juuri Senna oli menettänyt näkönsä, eikä Momi, jonka hartioille oli sälytetty vastuu maakristallin herättämisestä uudelleen. Senna oli vain mukana matkalla, joka kiersi temppeliltä toiselle. Momi haki siunauksen toisilta kristalleilta, jotta pystyisi nostamaan maakristallin lopulta uuteen kukoistukseen ja varmistamaan tasapainon ennen kuin maailma ehtisi suistua kaaokseen.

Senna huokaisi ja käänsi kasvonsa kohti tuulta. Hän maistoi hiekan ilmassa, muttei nähnyt Namurin kuivaa maisemaa, jota oli vielä tulomatkalla saanut hämmästellä yhdessä toisten kanssa. Hän muisti kirkkaana hehkuvan sinisen taivaan, jolta aurinko oli korventanut ihon punaiseksi, ja viinipellot, jotka näyttivät vihreiltä lepopaikoilta kaiken kuumuuden keskellä. Namurin kaupunkien hiekanväriset, laatikkomaiset talot olivat kenties tylsää katseltavaa, mutta värikkäät ovien ja ikkunoiden pielet ja kukkivat puut koristivat myös kaupunkimaisena eloisaksi. Nyt tuo kaikki oli kuitenkin vaihtunut epämääräisiin varjoihin, joiden lomassa läikehti toisinaan valoisempia kohtia.

“Kaikki hyvin?” Momi kysyi.

“Ihan hyvin.”

Senna pakotti vastauksen ulos ja hymyn huulilleen. Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa? Itse hän oli tilanteensa aiheuttanut. Jos hän ei olisi lähtenyt iltasella yksin satamaan, hän ei olisi kenties koskaan törmännyt siellä entiseen sulhaseensa, Takeen, joka oli liittynyt temppelin vastustajiin ja lähetetty estämään Momin matka. Senna oli paennut Takea rannikolle ja lopulta kutsunut veden voimaa avukseen. Vesi oli kuullut ja miltei hukuttanut heidät molemmat.

“Olet huokaillut aika raskaasti”, Momi sanoi.

“Anteeksi.”

“En minä sillä. Haluaisin vain auttaa.”

“Et voi tehdä mitään.”

“Mutta yksi maakristallin lahjoista on parantaminen. Minä voin -”

“Et ole opiskellut sitä eikä lahja ole ilmennyt sinulla millään tavalla.”

“Voisin silti yrittää rukoilla kristallia tai sitä, mitä siitä on jäljellä.”

Senna ei vastannut. Totta kai hän oli itsekin miettinyt Momin ehdottamaa ajatusta, mutta myös hylännyt sen jo monesti. Momilla ei ollut koulutusta. Vaikka hän osasi tehdä yksinkertaisia salvoja ja tiesi yrteistä hieman Sennaa enemmän, perustiedot eivät tehneet hänestä osaavaa parantajaa. Siihen tehtävään kouluttauduttiin monen kesän ajan ennen kuin sai oikeasti auttaa ketään. Taipumus myös ilmeni varhaisessa vaiheessa eikä Momilla ollut sitä. Eikö Momi muistanut, kuinka oli puhunut kaupankäynnistä ennen kuin temppeli oli tuhoutunut?

“Minä tunnen olevani vahvempi nyt, kun olen kohdannut myös tulikristallin”, Momi jatkoi, kun Senna pysytteli hiljaa. “En osaa selittää sitä, tunnen sen vain sisimmässäni. Uskon pystyväni asioihin, joihin en ole ennen pystynyt.”

“Tulikristalli antaa voimia taisteluun ja tuli on tuhoavaa”, Senna sanoi. “Ehkä sen rukoileminen tekee sinusta soturin, muttei parantajaa.”

“Sinä olet muuttunut.”

“Niin olen. Minä menetin näköni!”

Sennan rinnassa räiskähti niin, että hän säpsähti. Jos hän olisi nähnyt värejä, olisi hänen silmissään välkkynyt punaista. Hän ei ollut koskaan sanonut Momille pahasti. He eivät riidelleet, sillä he olivat parhaita ystäviä. Jos Sennaa suututti, hän kietoi tunteet koteloon sisimpäänsä ja yritti löytää sopuratkaisun. Hän kaihtoi erimielisyyksiä ja yritti aina olla sovitteleva. Sellainen hän oli, mutta nyt hän pakahtui. Momin sanat soivat hänen korvissaan ärsyttävinä, säälivinä ja typerinä, lapsellisina jopa. Hän ei halunnut kuulla yhtään enempää.

“En vieläkään ymmärrä, miten se tapahtui”, Momi sanoi.

Eipä tietenkään! Ei kukaan voinut ymmärtää, ei Senna ymmärtänyt edes itse. Senna oli ollut se aalto, joka oli pyyhkäissyt rannan ylitse ja heittänyt Taken jonnekin kauemmas. Hän oli melkein hukuttanut itsensä omalla voimallaan, mutta hukkumisen sijaan hän oli kuin olikin selvinnyt.

Take oli karannut paikalta, ja Senna kadottanut näkönsä. Vesi oli antanut mutta se oli myös ottanut. Senna oli ylittänyt rajan. Koska vesi oli aiemmin antanut hänelle näkyjä, hän oli kuvitellut, että se oli hänen puolellaan. Hän oli uskonut Neran puheisiin siitä, että näyt olivat vesikristallin lahja. Hän oli kuvitellut, että hän voisi kuulua vesikristallille samalla tavoin kuin Momi kuului maakristallille ja Blade tulikristallille. Totuus kuitenkin taisi olla, ettei hän kuulunut kenellekään. Hän oli käyttänyt väärin veden voimaa ja saanut rangaistuksen. Hän ei ollut veden voiman arvoinen, kuten ei ollut koskaan ollut maakristallinkaan arvoinen.

Näön katoamisen myötä olivat kadonneet myös veden antama näkykyky. Senna oli vasta alkanut hieman ymmärtää salaperäistä kykyään mutta nyt hän ei voinut enää harjoittaa sitä. Jos joku veisi hänet rantaan, hän voisi tuijottaa vettä, muttei nähdä sitä, ja vain veteen katsominen oli tuonut hänelle aiemmat näyt.

Hetken Senna oli saanut uskoa olevansa erityinen, samalla tavalla merkittävä kuin kaikki muutkin tälle matkalle lähteneet, mutta nyt tunne oli viety häneltä. Hän oli vain taakka muille, rasite, jota täytyi kantaa mukana, koska häntä ei voinut tienpientareellekaan jättää. He olivat joutuneet ostamaan kärryt ja aasin vain, jotta Sennakin saataisiin kuljetettua Avaloniin. Totta kai kärryissä kulkivat myös matkatavarat, mutta ne oli jaksettu kantaa aiemminkin. Kärryihin käytetty raha oli pois muusta, ja se johtui ainoastaan Sennasta. Muut kärsivät, jotta hän saattaisi jatkaa matkaansa.

“Haluatko puhua siitä?” Momi yritti jälleen.

Senna kohautti olkapäitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Hän ei ollut edes kertonut kenellekään kyvyistään. Hän oli keskustellut niistä vain Neran kanssa, vaikka Momi oli hänen paras ystävänsä. Jos hän kertoisi nyt, Momi tuntisi itsensä petetyksi eikä suotta. Sitä paitsi kyvyistä ei ollut järkeä puhua, jos ne oli menettänyt.

“Osuiko silmiisi jotain, kun se aalto pyyhkäisi ylitsesi? Sekin on käsittämätön tarina: aalto tyyneltä mereltä. En ole koskaan kuullut vastaavasta.”

“En muista yksityiskohtia”, Senna sanoi. “Eikä sillä ole väliä. Tapahtunut mikä tapahtunut.”

“Totta kai sillä on väliä. Kun yritämme löytää sinulle apua, meidän on tiedettävä kaikki, mikä on voinut vaikuttaa asiaan.”

Senna puri hampaitaan yhteen ja veti syvään henkeä. Hän halusi karjua. Momin ääni oli niin alentuva!

“Eikö sinun pitäisi huolehtia kristallista eikä minusta?”

“En voi kristallille mitään juuri nyt. Voin aivan hyvin keskittyä sinuun. Sitä paitsi sinäkin olet temppelin kasvatti. Sinusta huolehtiminen on kristallin tahdon toteuttamista.”

“Sinun ensisijainen tehtäväsi on herättää kristalli, ei hössöttää minun ympärilläni.”

“En minä hössötä. Minä välitän sinusta. Haluan auttaa.”

“No, et voi! Usko jo!”

Senna tunsi poltteen silmiensä takana. Jokin asia ainakin oli ennallaan. Hän pystyi yhä itkemään, vaikkei juuri nyt olisi halunnutkaan. Momin tuhahdus kantautui hänen korviinsa ja väänsi hänen sydämensä ruttuun. Hänen olisi pitänyt hillitä kielensä, mutta Momin sanoja oli aina vain vaikeampi kestää. Kukaan ei voinut tehdä mitään Sennan hyväksi. Miksei Momi voinut hyväksyä sitä ja keskittyä omaan elämäänsä? Hänellä oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänään kuin Sennan näkökyky.
Kärryihin laskeutui kylkiin pistelevä hiljaisuus. Senna nieleskeli aikansa, kunnes kyyneleet suostuivat jäämään vain hänen sisimpäänsä. Hän ei itkisi. Hän ei halunnut olla enää yhtään heikompi. Tavalla tai toisella hänen olisi kammettava itsensä ylös tästä suosta eikä hän voinut olettaa muiden auttavan tehtävässä. Muilla oli omia, tärkeämpiä asioita hoidettavanaan.

*

Senna havahtui, kun kärryt pysähtyivät. Jokin ilmassa oli alkanut muuttua. Kun he olivat lähteneet Ignisistä, kuivuus oli saanut ihon käpristymään ja liimannut hiekan kieleen, mutta nyt oli hieman raikkaampaa, jopa kosteampaa. Senna oli torkkunut lopun päivää sen jälkeen, kun oli onnistunut tölväisemään Momia pahemman kerran, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkän matkan he olivat kulkeneet.

“Tien pää tänään”, Senna kuuli Astaran sanovan. Hän tunnusteli kärryn kylkeä sormillaan ja lähti hivuttautumaan kohti takapäätä. Karhea puu takertui kiinni hamekankaaseen eikä halunnut päästää häntä otteestaan. Pakarat anoivat armoa pitkästä istumisesta ja selkää kolotti. Olisipa hänkin voinut kävellä tai edes pistäytyä pusikossa omin avuin. Avuttomuus oli kamalinta. Senna oli jo pienestä pitäen huolehtinut itsestään. Nyt hän sotki syödessään, kompuroi jokaiseen kiveen ja puunjuureen, ei saanut vaatteita oikein päin ylleen eikä kyennyt edes etsimään yksin sopivaa pusikkoa, johon tehdä tarpeensa. Hän oli muiden armoilla. Kuinka kauan muut jaksaisivat häntä? Heräisikö hän jonain aamuna yksin tuntemattomasta paikasta vailla toivoa selviytyä edes hengissä?

“Anna minun auttaa”, Neran ääni sanoi. Ennen kuin Senna ehti estellä, kädet tarttuivat häntä vyötäröltä ja auttoivat hänet alas kärryistä. Jalat horjuivat hetken, ennen kuin hän löysi taas tasapainon.

“Minun täytyy…” Senna mutisi ja yritti viitata siihen suuntaan, jossa oletti tien pientareen olevan.

“Vien sinut”, Nera sanoi. Hän lähti taluttamaan Sennaa pois kärryiltä. Jokainen askel oli epäröivä. 

Senna yritti tunnustella maata jalkojensa alla, luoda käsityksen ympäristöstään. Nera johdatti hänet heinikkoon, joka pisteli nilkkoja ja tuntui yllättävän kostealta. He kiersivät jonkin esteen, minkä jälkeen Nera ilmoitti, että tähän paikkaan oli turvallista kyykistyä.

“Odotan pensaan toisella puolella. Sano vain, jos tarvitset apua.”

Senna tyytyi nyökkäämään. Hän mietti, oliko jo niin pimeää, ettei Nera nähnyt elettä, mutta haltianaisen askeleet etääntyivät, joten kaipa tämä oli nähnyt nyökkäyksen.

Kun Senna nousi takaisin pystyyn, Nera oli hetkessä hänen vierellään. Yhdessä he palasivat kohti kärryjä, ja pian Senna jo kuuli tulen räiskeen. Muut olivat ehtineet sytyttää nuotion ennätyksellisen nopeasti. Nera auttoi hänet lämpöön istumaan ja istahti viereen. Heidän reitensä hipaisivat toisiaan, ja Sennan ihokarvat nousivat pystyyn pitkästä hameesta ja lämmöstä huolimatta. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeämmin, ja hän toivoi, etteivät muut pystyneet lukemaan hänen hermostuneisuuttaan. Nuotion ympärillä kävi kuitenkin kiivas keskustelu, joten ehkäpä häneen ei kiinnitettäisi huomiota.

“Meidän olisi parasta löytää jokin kylä pian”, Blade sanoi. “Tästä leivästä ei ole aamun jälkeen enää mitään jäljellä ja juustoakin on enää nokare.”

“Ehkä meidän pitäisi asettaa ansalangat täksi yöksi. En panisi pahakseni tuoretta lihaa”, Thyme vastasi.

“Ei meillä ole aamulla aikaa nylkemiseen ja lihan käsittelyyn, jos aiomme ehtiä pitkän päivämatkan taas”, Blade sanoi.

“Eikö täältä löytyisi jotain villivihanneksia ja yrttejä, joilla pärjäämme seuraavaan kylään asti?” Momi kysyi.

“Nyt on liian pimeää sellaisten etsimiseen”, Blade sanoi.

“Minä asetan edes yhden ansalangan iltasen jälkeen”, Thyme päätti. “Jänis vain mureutuu matkan aikana, jos sen nylkee vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä.”

“Minä samaa mieltä”, Astaran ääni kuului hieman kauempaa.

“Miten vain”, Blade tuhahti.

“En minäkään lihaa pahakseni panisi”, Momikin sanoi.

“Senna? Nera?” Thyme kysyi.

“En ole koskaan kieltäytynyt kunnon paistista”, Nera vastasi.

“Miten vain”, Senna sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

“Sitten se on päätetty”, Thyme sanoi. Äänessä oli tyytyväisyyttä. Oliko Thymestä tulossa heidän johtajansa? Mies tuntui yhä useammin ottavan vastuun päätöksistä. Senna oli myös pannut merkille, että Thyme oli jatkuvasti eri mieltä Bladen kanssa. Miehet eivät sanoneet suoraan mitään, mutta ilmassa oli aistittavissa kummallisia jännitteitä. Ne syntyivät sanoista, joita ei sanottu, mutta jotka kuulsivat läpi äänenpainoista. Jälleen kerran Sennaa harmitti, ettei hän pystynyt lukemaan ilmeitä. Jotain oli tekeillä. Oikeastaan hän olisi halunnut kysyä Momilta, oliko tämäkin huomannut saman, mutta Momi ei ollut puhunut hänelle mitään aiemman riidan jälkeen. Ehkä hän oli onnistunut karkottamaan ystävänsä luotaan lopullisesti.

Senna sai käteensä palan leipää ja pienen siivun juustoa. Leipä oli kuivaa ja juustosta löyhähti haju, jota siinä ei ollut aiemmin ollut. Senna ei kuitenkaan valittanut vaan ryhtyi pureskelemaan pientä annostaan. Nuotion suunnasta nousi parempi tuoksu, joten ilmeisesti aineksia keittoon oli ollut vielä jäljellä.

“Saavumme pian taas Suurmetsään”, Nera sanoi yllättäen.

“Toivottavasti se ei tarkoita uutta visiittiä puukiipijäserkkujesi luona”, Blade sanoi.

“Ei ole tarkoitus.” Neran ääni oli hitusen hapan, vaikka yleisesti ottaen hän tuntui tulevan Bladen kanssa juttuun miltei yhtä hyvin kuin Momi, ellei jopa paremmin. “Jatkamme rannikon suuntaisesti.”

“Onko temppeli rannikon lähellä?” Momin äänessä kuulsi innostus.

“Ei. Meidän täytyy kulkea Furin satamakaupunkiin ja purjehtia sieltä Avalonin pääkaupunkiin, Nebuun. Vasta sieltä jatkamme matkaa kohti temppelikylää. Sekä Nebu että temppeli on kuitenkin piilotettu usvaan.”

“Miksi ihmeessä? Olen kuitenkin kuullut, että kauppalaivat purjehtivat Kapokasta Nebuun”, Thyme ihmetteli.

“Haltiat päätyivät tähän ratkaisuun sotien jälkeen. On totta, että laivareitit Kapokasta kulkevat Nebuun, mutta yksikään laiva ei silti löydä perille, jos emme salli sitä. Nebun papisto lähetetään merelle siunaamaan laivat, jotka olemme valmiita vastaanottamaan. Jos miehistö käyttäytyy sopimattomasti, voidaan siunaus kuitenkin poistaa, eikä se laiva purjehdi Nebuun enää koskaan”, Nera selitti.

“Eli piilotettelette pikkusaarillanne muulta maailmalta samalla tavalla kuin serkkunne metsän keskellä”, Blade sanoi.

“En näe siinä mitään väärää. Vesikristalli on silloin paremmin turvassa”, Nera vastasi. “Kyllä tulikristallikin on tulta syöksevän vuoren suojissa.”

“Myös Tuulikristallin temppeli sijaitsee korkealla vuorella, jonne on hankala kulkea”, Thyme sanoi.

“Eli maakristalli on ainoa, joka ei ollut riittävän suojassa!” Momi huudahti. “Se asia on muutettava. Kun palaamme tältä matkalta, meidän on mietittävä, minne viemme herätetyn kristallin. Se täytyy suojata, ettei mitään tällaista enää koskaan tapahdu.”

Momi oli varmastikin oikeassa, mutta Minolassa ei ollut paksua, pysyvää usvakerrosta eikä korkeita vuoriakaan, tulta syöksevistä puhumattakaan. Senna ei keksinyt, miten Momi olisi voinut suojata kristallin paremmin kuin rakentamalla temppelin uudestaan sen ympärille. Senna ei kuitenkaan lausunut ajatuksiaan ääneen. Momin oli nyt tärkeää keskittyä tehtäväänsä. Mahdottomuuksia voisi miettiä sen jälkeen, kun kristalli olisi saatu herätettyä.

Senna työnsi suuhunsa loput juustosta, jonka maku oli onneksi vielä kohtalainen. Hän vaihtoi asentoa mukavampaan ja jäi odottamaan keiton valmistumista. Pelkkä ajatus sen syömisestä sai vatsan möyrymään. Kunpa syöminen vain tällä kertaa onnistuisi ilman kamalaa sotkua. Kukaan ei ollut sanonut mitään ääneen, mutta Senna saattoi tuntea toisten säälivät katseet selässään. Hänen oli pakko oppia pärjäämään ilman näköään, mutta hän ei tiennyt, miten onnistuisi siinä. Pimeys kietoutui hänen sisimpäänsä eikä värjynyt ainoastaan hänen silmiensä edessä. Miten sen saattoi voittaa?


*

“Haluatko käydä rannassa?” Nera kysyi Sennalta, kun he olivat syöneet. Senna oli helpottunut, kun oli saanut juotua laihan keiton kulhosta ongelmitta. Nyt hän kuitenkin kohautti olkapäitään.

“Mennään sitten”, Nera sanoi ja kiskoi hänet pystyyn. “Tähän suuntaan.”

Neran käsivarsi ohjasi Sennaa eteenpäin ruohonkorsien halki. Meri kohisi yhtä aikaa kiehtovana ja pelottavana. Senna ei ollut kuullut kyseistä ääntä pitkään aikaan, kun he olivat kulkeneet sisämaan halki kohti Namurin pohjoisosia. Nyt hän tavoitti myös suolaisen tuoksun, joka oli peittänyt hänet, kun aalto oli pyyhkäissyt hänen ylitseen.

Nera vei heidät veden äärelle, ja he istuivat vesirajaan. Senna kiskoi nahkatossut jaloistaan ja antoi varpaidensa upota märkään hiekkaan. Tasaisin väliajoin laine pyyhkäisi viileänä niiden ylitse. Rauha nousi varpaista kohti nilkkoja ja hiipi hiljalleen ylöspäin kuin meri itse olisi halunnut tyynnyttää hänet syleilyllään.

“Haluaisitko käydä uimassa? Minä voin auttaa. Puhdistautuminen tekisi hyvää meille molemmille”, Nera ehdotti.

Senna puisteli pikaisesti päätään. Vaikka meren hipaisut nilkoissa tuntuivat hyviltä, hän ei voinut tietää, mitä tapahtuisi, jos hän menisi oikeasti uimaan. Hän ei pystynyt enää näkemään näkyjä eikä hän toivonut muuttuvansa aalloksi uudestaan. Silti jos oli olemassa pieninkin riski, että niin kävisi uudestaan… Ei, hänen oli parempi olla varovainen ja pysytellä pois luonnonvesistä, etenkin merestä.

“Sinä olisit voinut olla mukavampi Momille tänään, tiedäthän?” Nera sanoi. Hetkeä aiemmin kohonnut rauha romahti takaisin rantahietikkoon. Senna käänsi kasvonsa päinvastaiseen suuntaan.

“Hän ei ymmärrä.”

“Ei hän voi, koska sinä et kerro. On luultavasti totta, ettei hän voi palauttaa näköäsi, vaikka pystyisikin hyödyntämään maakristallin voimaa. Hän ei kuitenkaan voi ymmärtää sitä, koska et ole kertonut hänelle, mitä todella tapahtui.”

“Ei siitä kannata puhua enää. Olen menettänyt näköni ja sitä myöten kykyni. On turha rasittaa Momia asialla.”

“Vesikristallin temppelissä on pappi, jonka toinen silmä on sokeutunut. Hän on silti erittäin hyvässä asemassa”, Nera sanoi. “Ei sokeutuminen mitenkään yleistä ole sielläkään, mutta joskus sitä tapahtuu. Äitini on sanonut, että sokeutuneilla on usein voimakas näkemisen lahja, voimakkaampi kuin muilla.”

Senna säpsähti. Miksei Nera ollut kertonut tuota hänelle aiemmin? Jos hän olisi tiennyt, mihin kykyjen käyttäminen voisi johtaa, hän ei olisi koskaan edes yrittänyt käyttää niitä.

Ei. Senna nojasi päänsä polviinsa. Hän oli väärässä. Kun Take oli yrittänyt saada hänet ja Momin palaamaan Minolaan, hän oli ollut valmis tekemään mitä tahansa, ettei niin kävisi. Todennäköisesti hän olisi yrittänyt herättää veden avukseen, vaikka olisi tiennyt riskin. Toinen vaihtoehto olisi ollut liian kamala. Silti olisi ollut reilua, että Nera olisi kertonut hänelle.

“Mikset sanonut mitään?” Senna kysyi mutisten polviinsa.

“Rehellisesti? Se ei tullut mieleeni. Minä en ole saanut papitarten oppia vaan kouluttautunut vartijaksi. Tiedän vain vähän näkijöistä ja se vähänkin tieto on ollut ohimeneviä mainintoja, joita äiti on kotona puhunut siskoni kanssa. Tieto ei ole ollut varsinaisesti minun korvilleni.”

Senna ei sanonut mitään. Hän ei halunnut päästää kitkeryyttä lipsahtamaan huuliltaan, ettei karkottaisi vielä Neraakin. Heidän tarinansa vasta kurkisteli ovenraosta ja hän halusi riuhtaista oven kokonaan auki, muttei kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä. Hän ei ollut enää samanlainen kuin Namuriin saavuttaessa. Hän oli muuttunut, mennyt rikki. Jostain syystä Nera oli silti päivittäin hänen rinnallaan, jutteli tavallisista asioista, kuten siitä, mitä matkan varrella näkyi tai mitä haluaisi syödä iltaseksi. Nera ei udellut eikä vaatinut Sennaa piristymään, hän vain oli läsnä. Ehkä se oli suurin ero Neran ja Momin välillä. Momin läsnäolo vaati nykyisin Sennalta jotain, mitä hän ei kyennyt antamaan.

Nera liikahti lähemmäs ja kietaisi käsivartensa Sennan hartioiden ympärille. Sormet sipaisivat hiuskiehkuran korvan taakse.

“Merellä käy pieni tuulenvire, kuu on nousemassa ja taivas on tähtikirkas”, Nera kertoi.

“Täällä tuoksuu syksy”, Senna vastasi.

“Niin tuoksuu. Tuoksu todennäköisesti vain vahvistuu, kun matkaamme pohjoisemmaksi.”

Neran sormet olivat lämpimät, kun ne hieroivat Sennan käsivartta. Kosketuksen tunsi hyvin hihan läpikin. Senna uskaltautui nostamaan päänsä polvista ja kääntämään kasvonsa Neran suuntaan. Hänen rintaansa kouraisi, kun hän muisteli vihreitä silmiä ja kurittomia tummanruskeita hiussuortuvia. Näkisikö hän niitä enää koskaan muualla kuin mielikuvissaan?

“Kun saavumme temppelikylään, haluan esitellä sinut perheelleni”, Nera sanoi. Senna nyökkäsi. Hänkin halusi tavata Neran perheen.

“He eivät välttämättä pidä minusta… Minä olen nyt taakka.”

“Etkä ole. Tämä on väliaikainen tilanne. Vaikka näkösi ei palautuisi, opit elämään ilman sitä. Ja minä olen tukenasi.”

Senna nielaisi. Juuri nuo sanat hän tahtoikin kuulla, mutta samalla ne kaiversivat kuopan hänen sisimpäänsä. Nera oli laitettu matkaan Momia, ei Sennaa, varten. Oli itsekästä varastaa Neran huomio, vaikkei matkalla suoranaisia vaaroja ollut toistaiseksi ollutkaan.

“Sinun pitäisi keskittyä Momiin”, Senna kuiskasi.

“Kyllä hän pärjää, ja olenhan minä saatavilla”, Nera vastasi ja silitti Sennan poskea. “Juuri nyt sinä tarvitset minua enemmän.”

Senna kohotti oman kätensä ja painoi sillä Neran käden poskeaan vasten. Kämmen oli karhea mutta lämmin ja sai hänen olonsa turvalliseksi. Hän sulki silmäluomensa ja antoi rauhan valua takaisin sisälleen. Oli olemassa vielä hyviä hetkiä, kaikki ei ollut menetetty. Hänen oli pakko uskoa siihen.