Anna Kaija

Julkaisen kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Kokoelmaa on työstetty pitkän aikaa, joten on ilo sanoa, että urakka lähestyy loppusuoraansa.

Novellini Ennen sadetta on kirjoitettu alun perin Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoissa. Se toimi työnäni tekstikokoelman opintojaksolla.

Alkuun minua hieman hirvitti esittää koko suunnitelmaa opettajalle, koska tekstikokoelman kai pitäisi olla kokoelma eikä yksittäinen novelli. Ideani vielä liittyi japanilaiseen viihdekulttuuriin, joka ei ole ehkä kaikkien makuun. Tässäkin suhteessa pelkäsin tulevani tyrmätyksi.

Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmani meni läpi ja sain kirjoittaa novellini. Noh, olisin tosin kirjoittanut sen joka tapauksessa, mutta oli bonus, että sain samalla yhden opintojakson kuitattua.

Ennen sadetta on rakkauskirjeeni japanilaiselle viihdekulttuurille. Yhdistelen siinä yuri-genreä (naisten välinen rakkaus) taikatyttötarinoihin. Miljöönä toimii tyttökoulu, Liljapellon taika-akatemia. Siellä taikatyttösukujen esikoistytöt oppivat taitoja, joilla taistella yliluonnollisia voimia vastaan ja suojella tavallisia ihmisiä.

Novellin kirjoittaminen oli hauska ja mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana uppouduin myös antaumuksella yurimangojen maailmaan ja toisaalta luin, mitä taikatyttögenrestä on netin ihmemaassa kirjoitettu. Ehkä animeakin tuli vähän silmäiltyä. Mainittakoon, että Madoka on aina vaan loistavaa katsottavaa.

Sain opintojakson päätteeksi opettajalta hyvän ja monipuolisen palautteen, jonka ansiosta pystyin kehittämään tarinaa entisestään. Esilukijoille lähti siis hiotumpi versio, johon sain myös erittäin hyödyllistä palautetta.

Tänä kesänä novelli vihdoin matkustaa uusien lukijoiden luokse. Omalta osaltani voin todeta, että sen kirjoittaminen jätti kutkutuksen. Ehkäpä uskaltaudun jatkossakin hyödyntämään Japani-innostusta teksteissäni.

Postauksen otsikkoon nähden olen kuitenkin jaaritellut jo aivan liikaa kaikenlaista, joten tässäpä nyt vielä se lupaamani lukunäyte. Kurkista hieman tarinan alkua ennen kuin se saapuu luettavaksi kokonaan!

Hennon vaaleanpunaiset kirsikankukat leijailevat alas. Ne takertuvat mustaan tukkaasi, joka tanssahtelee kevättuulen mukana. Hameesi helma keinahtaa, kun käännyt, ja aurinko läikähtää silmälasiesi linsseistä. Valo saa tummat  silmäsi tuikkimaan ja nostaa karehtivan hymyn huulillesi.

Sinä olet kevät. Minun kevääni, joka saa sydämeni lyömään tiheämmin ja vuorikristallin rinnassani sädehtimään kirkkaammin. Mikään ei ole mitään ilman sinua ja sinun hymyäsi, ilman kirsikkahuuliasi ja räpsyviä ripsiäsi. Kaikki taika, mitä tarvitsen, on tässä. Tämä koulu ei voi opettaa minulle mitään sellaista, millä olisi todellista merkitystä, koska todellinen merkitys olet sinä. Haruko. Kunpa tietäisit.

Näen, kuinka sanat pulpahtelevat suustasi, vaikken kuule ääntäsi. En tiedä, kenen kanssa juttelet, mutten voi olla seuraamatta huulikiillolla huolellisesti maalatujen huuliesi liikettä.

Heilautat tukkaasi ja naurat. Nyt ääni solisee korviini asti, ja hivuttaudun lähemmäs. Olet kauniimpi kuin silloin, kun näin sinut ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Myös tuolloin seisoimme koulun pihalla ja oli tällainen samanlainen kevätpäivä. Koulupukusi kulmikas, valkoinen kaulus nousi tuulessa vasten kaulaasi, ja syvänsinisen vekkihameen helma tempoili reisilläsi samalla, kun nypläsit kaulassasi roikkuvaa rusettia. Jalkasi naputti maata kuin olisit ollut kärsimätön. Sitten toiset tytöt ilmestyivät kulman takaa ja veivät sinut pois. Et koskaan huomannut minua yläkoulussa tai lukiossa, josta katosit kesken kaiken. Oletin isäsi saaneen töissä siirron toiseen prefektuuriin ja perheenne muuttaneen sen takia pois, sillä sellainen ei ollut epätavallista. Nyt tiesin olleeni väärässä, eikä mikään olisi voinut saada hymystäni kirkkaampaa.

Kun sain vuorikristallini ja kutsuni Liljapellon taika-akatemiaan, vapauduin lukion tylsyydestä. Mutta vasta saavuttuani kaarevista porteista tähän pihaan ymmärsin, miten onni oli minua siunannut. Sinä seisoit tuossa samassa paikassa, missä myös nyt. Palasit elämääni, vaikket tiennyt sitä itse.

En ole uskaltanut kurottaa sinua kohti, mutta aika tulee vielä. Meidän ei tarvitse enää pelata tavallisen maailman säännöillä, sillä täällä jokainen meistä voi olla oma itsensä. Kenties nyt, kun myös minulla on mahdollisuus säihkyä ja erottua joukosta, sinä vihdoin näet minut. Samassa joku ärähtää nimeni selkäni takaa ja laukku iskee olkapäähäni. Muistuttaa siitä, ettei kaikki ole muuttunut. Kompuroin ja putoan lopulta polvilleni. Voisin vaikka vannoa, ettei pelkkä laukku saa aikaan tuollaista työntöä, mutten pysty todistamaan epäilystäni. Hameet keinahtelevat puolelta toiselle, kun lauma kikattavia toisluokkalaisia kulkee kohti jylhää koulurakennusta. En tiedä, mikseivät he pidä minusta. En ole tehnyt heille mitään.

Nousen maasta ja puhdistan polveni ruohonkorsista. Katseesi pysähtyy hetkeksi minuun, ja täydelliset kulmakarvasi kurtistuvat. Suot minulle pikaisen hymyn ennen kuin käännyt takaisin ystäviesi puoleen. Rinnassani läikähtää. Haruko. Sinä katsoit minuun.

Luokkahuoneen kihinää pystyi miltei koskettelemaan. Katseet kohdistuivat tyttöön, joka seisoi ympyrän keskellä. Hän piteli käsissään sauvaa, jonka päässä oli glitteröity tähti, ja hänen mustavalkoinen koulupukunsa oli vaihtunut keltaisen ja kullan väreissä sädehtivään lyhythelmaiseen mekkoon. Topaasi hänen rinnassaan kisaili loistokkuudellaan kullanhohtoisen tukan kanssa. Kaikki taputtivat käsiään ja hihkuivat, mutta minä nojasin seinään ja tuijotin kelloa, joka ei edennyt lainkaan. Tätä menoa joutuisin yrittämään muodonmuutosta kaikkien edessä.

“Kengät puuttuvat vielä, mutta kelpo suoritus”, opettaja sanoi. “Alkaa näyttää siltä, että saamme pienryhmät muodostettua ennen välitenttien alkua.”

Vatsassani muljahti. Pienryhmä toki tarkoitti, etten joutuisi enää toistuvasti esittelemään kyvyttömyyttäni koko luokalle, mutta ryhmätehtävissä olisin haitaksi muille. Minusta tulisi naurun aiheen lisäksi rasite. Halusin vajota lattialankkujen alle enkä nousta sieltä koskaan. Entä jos vain karkaisin koulusta? Mitä kävi taikatytöille, jotka jättivät opinnot kesken? Kukaan ei ollut kertonut. Voisinko vain palata tavalliseen lukioon ja jatkaa elämääni siitä, mihin se oli jäänyt? Tavallisuus olisi kelvannut minulle varsin hyvin, sillä normaaleista koulutehtävistä suoriuduin jopa erinomaisesti, ainakin kun vertasin sähellykseen, jota sain Liljapellon taika-akatemiassa aikaan.

“Itou-san, sinä seuraavaksi”, opettaja lausui pelkäämäni sanat.

Jalkani olivat liimatut lattiaan. Tuijotin naista, jonka nutturasta oli karannut hiuksia. Silmäkulmien rypyt tiukkenivat, kun hän vastasi katseeseeni. Oli vaikea kuvitella häntä taistelemaan pahuutta vastaan pastellisävyisessä asussa, mutta jokainen opettaja oli ennen ollut yksi meistä. Jokainen heistä oli opiskellut tässä koulussa ja valmistumisensa jälkeen huolehtinut ihmisten turvallisuudesta, kunnes olivat käyneet liian vanhoiksi. Toisaalta äiti ei ollut vanha eikä silti enää käyttänyt kykyjään vaan eli normaalia elämää yhdessä isäni ja siskoni kanssa, joten tästä yhteisöstä oli mahdollista päästä irti. En voinut ymmärtää, miksen saanut valita kohtaloani.

“Kyllä, opettaja”, sanoin.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli turha väittää vastaan, vaikka tiesin, mikä odotti. Sanat maistuivat suussani happamilta.

Suoristauduin. Jalkani tärisivät, kun astelin kohti lattialle rajattua ympyrää, jossa muodonmuutos oli tarkoitus suorittaa. Myös käteni alkoivat täristä kuin hyytelö, jota oli tyrkätty lusikalla, kun kuulin sormien taakse piilotetut hihitykset. Opettaja nyökkäsi minulle, ja asetuin ympyrään. Hengitykseni suostui hädin tuskin kulkemaan, ja sydän oli takertunut kurkun tienoille.

Kohotin käteni ja sain nyhdettyä rusettini auki, mutta kauluspaidan napit vain lipsahtelivat sormissani, kun ryhdyin avaamaan niitä. Ujutin kaksi ylintä nappia auki ja paljastin ruusukvartsin, jonka vaaleanpunainen sävy sävähti sormieni alla kirkkaammaksi mutta vain hieman. Se ei säteillyt samalla tavalla kuin toisten oppilaiden jalokivet, vaikka tunsin sen sykkeen kuin oman sydämeni. Se vastasi sipaisuuni välittömästi, joten miksei se voinut totella käskyjäni.

“Mahtivoimat minua suuremmat, antakaa minun ammentaa teistä! Tuokaa esille todellinen

olemukseni, ojentakaa voimani! Portti avaudu!”

Kieleni yritti liimautua kitalakeen ja käheytti ääneni. Ei puhettakaan kirkkaasta solinasta. Sen sijaan mahtisanat työntyivät suustani ulos hitaasti, takkuisina ja toisiinsa takertuneita. Tämä oli typerää. Jos en olisi tiennyt kaiken olevan totta, olisin väittänyt, että koko koulu kärsi kasiluokkalaissyndroomasta ja oli jämähtänyt esiteiniän fantasiakuvitelmiin.

Sisälläni vellovasta kapinasta huolimatta kohotin oikean käteni ja painoin vasemman kämmenen vasten rinnassani hehkuvaa kiveä. Toistin aiemmat sanat ja suljin silmäni. Jotain kuumaa humahti ylitseni. Kihelmöinti alkoi varpaista ja kipusi nilkkoja ylös, kengät ja sukat purkautuivat pois. Hame heilahti ylös, ja sen paino katosi lantioltani. Napit lennähtivät jonnekin, ja tukkani kohosi kohti kattoa. Ilma ympärilläni pyörteili ja sieppasi minut mukaan kieputukseen. Vatsassani velloi, jotain pyrki kohti suuta, mutta sain sen nielaistua takaisin. Kielelleni jäi silti leijumaan hapan maku.

Kikatus täytti luokan samalla hetkellä, kun tukkani laskeutui takaisin olkapäilleni. En tuntenut kädessäni sauvaa vaan sormeni tapasivat tyhjää. Raotin silmiäni sydän kurkussa.

“Itou-san teki sen taas!” joku kiljaisi.

Hirnuva kikatus pakotti itsensä korvistani sisään, mutta sitä seurasivat napsahdus ja kivun sävyttämä kirkaisu, kun opettaja heitti pahinta käkättäjää liidulla.

“Hiljaa!” hän huusi ennen kuin käänsi katseensa minuun. “Sentään sukat. Kai minun on myönnettävä, että olet edistynyt, Itou-san. Ei voi silti sanoa, että olisit millään muotoa äitisi tasolla.”

Opettajan ääneen ei olisi voinut mahtua enempää halveksuntaa. Hänen katseensa sai entistä kovemman kuumotuksen nousemaan poskilleni. Hädin tuskin uskalsin vilkaista alaspäin, sillä tunsin jo ihollani sen, ettei sitä peittänyt vaatekerta, kuten olisi pitänyt.

“Pura muodonmuutos”, opettaja sanoi.

Silmieni eteen piirtyi kostea ja väreilevä verho, kun napautin ruusukvartsia etusormellani.

“Purkaudu”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvasti.

Oli kuin päälleni olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä, vaikken kastunut. Koulupuku humahti takaisin ylleni, mutta hiljainen kikatus luokassa ei lakannut.

“Jää tänne tunnin jälkeen, Itou-san. Sinä seuraavaksi, Yamada-san.”

Kiirehdin pois ympyrästä ja kohti omaa paikkaani luokan perällä. Silti tielleni ehti työntyä jalka, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, makasin lattialla pitkin pituuttani. Opettaja ei sanonut mitään,  huokaisi vain raskaasti. Könysin pystyyn ja hiivin omaan nurkkaani.

“Pervo-Itou”, joku köhäisi nyrkkiinsä.

Seuraa myös somessa!

Edellisellä kerralla sanataideohjaajan opinnoissa, joita suoritan Hämeenlinnan kesäyliopistossa, kirjoitettiin harjoitustyönä 7 virkkeen novelli. Olen kerran aikaisemmin tehnyt kurssilla saman harjoituksen ja se kasvoi lopulta pidemmäksi tarinaksi. En tiedä, kasvaako tämä uusi vielä, mutta halusin nyt jakaa tämän lyhyen version.

Maailma levittäytyi edessäni vihreänä ja eloisana, kasvien täyttämänä rauniokaupunkina, jonka eläimet olivat valloittaneet itselleen. Seisoin tornitalon katolla ja tähyilin ympärilleni elävässä kuolleessa kaupungissa.

"En ole koskaan nähnyt mitään näin kaunista."

"Aina täällä ei ole näyttänyt tältä."

Käänsin katseeni taivaalle, jonne Jumalat olivat asettuneet asumaan sen jälkeen, kun olivat luoneet meidät ja antaneet meille käskyn herättää eloon maailma, josta elämä oli jo katoamaisillaan. Tartuin sinua kädestä, ja tuijotimme yhdessä korkeuksiin. Sininen taivas kaartui yllämme, meidän taivaamme, jonka läpi kajasti Jumalten rengasmainen koti, josta emme antaisi heidän palata maailmaamme.

Seuraa myös somessa!

Julkaisin viime vuonna Final Fantasy VII -fanifiktiozinen. Koska kyseessä on tosiaan fanifiktio, teosta ei saa kirjakaupoista vaan ainoastaan suoraan minulta. Tässä kuitenkin pieni maistiainen zinen alusta.

Tifa kietoi villatakkia tiiviimmin ympärilleen ja tuijotti 7th Heavenin ikkunasta kadulle, jolla tuuli tanssitti jalkakäytäville kasaantunutta lunta. Liikkeiden ikkunat olivat täynnä vaaleanpunaisia sydämiä ja hempeitä suklaarasioita, mutta ihmiset kiirehtivät niiden ohitse huivit kasvojensa edessä tuulta vastaan taistellen. Kukaan ei edes pysähtynyt baarin ovelle, vaikka myös Tifa oli koristellut ikkunat ja mainostanut ystävänpäivän erikoistarjousta: kaksi Sirenin laulua yhdellä hinnalla.

Tuisku näytti vain pahenevan, ja Cloud oli ollut aamusta asti toimittamassa paketteja. Denzelin koulupäivä oli sentään jo päättynyt, ja poika napitti todennäköisesti huoneessaan konsolin ohjain kädessä.

Tifa huokaisi ja irrotti katseensa kadusta. Hän pyyhkäisi pöytiä ja sytytti kynttilän jokaiseen. Baari oli tavallista tunnelmallisempi, mikä ei välttämättä ollut kaikkien kanta-asiakkaiden mieleen, mutta Tifa halusi kerrankin jotain erilaista. Hän käveli tiskin taakse ja ryhtyi järjestelemään pulloja. Viski alkoi käydä vähiin, joten pian olisi tehtävä uusi tilaus. Jostain syystä sitä kului aina tavallista enemmän, kun Barret ja Cid olivat kaupungissa ja viettivät vapaailtansa 7th Heavenissa samalla, kun Marlene luuhasi Denzelin huoneessa iltamyöhään. Tifa oli sanonut asiasta niin monesti, että oli seonnut jo laskuistaan, mutta Barret oli vain todennut tytön viihtyvän Denzelin seurassa. Ei sillä, että Tifa olisi sitä epäillyt. Hän ei epäillyt edes Barretin halua olla hyvä isä Marlenelle, mutta köriläs ei aina ymmärtänyt, mikä oli parasta kenellekin.

Oven pieleen kiinnitetty kello helähti ja kylmää ilmaa pyyhkäisi sisälle. Tifa nosti hymyn huulilleen ennen kuin kääntyi tervehtimään tulijaa. Lyhyt ja hentoinen tyttö puisteli lunta kissankorvapipostaan.

”Leviathan sentään, saisi tulla jo kevät”, Yuffie sanoi. Hänen takistaan putoili lunta lattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon. ”Miten täällä on näin hiljaista?”

”Kukaan ei kai halua uhmata myräkkää”, Tifa sanoi.

Yuffie istahti baarijakkaralle tiskin toiselle puolelle ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. Hän oli pukeutunut keltaiseen varsin avonaiseen paitaan ja mustiin tiukkoihin housuihin, jotka korostivat hänen hoikkaa olemustaan.

”Noh, enemmän juotavaa minulle sitten. Voisin ottaa rommikaakaon kermavaahdolla, jos edes se saisi minut lämpiämään.”

Tifa nyökkäsi ja ryhtyi valmistamaan juomaa, jota ei olisi muutama vuosi sitten edes saanut tarjoilla Yuffielle. Aika oli mennyt niin nopeasti. Kaikki muut olivat menneet eteenpäin. Barret ja Cid työskentelivät WRO:lle, ja Nanaki matkusti usein heidän mukanaan, Vincent opetti historiaa yliopistossa, jossa Yuffie nykyisin opiskeli, Cloudilla oli oma kuljetuspalvelu… mutta Tifa työskenteli edelleen 7th Heavenissa samalla tavoin kuin silloin, kun oli aloitellut uutta elämäänsä Midgarissa. Baarin sijainti oli ehkä vaihtunut, mutta jopa nimi oli pysynyt samana.

Noh, onhan minulla Denzel kasvatettavani, ja Cloud sentään asuu yhä kanssani, Tifa ajatteli samalla, kun pursotti kermavaahtoa Yuffien kaakaon päälle.

”Miten opinnot sujuvat?” hän kysyi ja ojensi kupin tiskin ylitse nuorelle naiselle, joka säteili kurjasta kelistä huolimatta.

”Erinomaisesti”, Yuffie sanoi. ”Minulla on kuuma proffa.”

”Onhan Vincent hyvännäköinen”, Tifa sanoi eikä voinut olla nauramatta. ”Hän ei silti välttämättä arvosta ihailuasi.”

”Hmmm… jaa… enpä tiedä”, Yuffie sanoi ja siemaili juomaansa.

Tifa kaatoi myös itselleen kaakaon mutta ilman rommia. Jos asiakkaita ei ilmaantuisi, hän voisi ehkä myöhemmin terästää myös omat juomansa, mutta ehkä näin alkuillasta oli syytä olla vielä selvänä.

”Tiedän, että pidät Vincentistä, mutta hän on… noh, opettajasi nyt.”

Tifa veti itselleen jakkaran ja istahti Yuffieta vastapäätä. Wutain prinsessan kasvoilla keikkui ilkikurinen ilme, kun hän hämmensi kaakaotaan.

”Minulla saattaa olla sinulle kerrottavaa, joka täräyttää tajuntasi Planeetan toiselle puolelle”, Yuffie sanoi ja pyöritteli lusikkaa kupissaan.

”Noh?”

Virnistys kipaisi Yuffien huulille, vinot silmät kapenivat ja posket alkoivat helottaa kevyesti. Tifa valmistautui muistuttamaan ystäväänsä vastuuntunnosta ja järkevyydestä, mutta samalla uteliaisuus kihisi hänen vatsansa pohjalla. Omega ja kaikki Weaponit sentään, hän tarvitsi jännitystä ja uusia käänteitä omaan elämäänsä!

Koko ficci on saatavilla zinen muodossa. Esilukija ja zinen jo hankkineet ovat sanoneet sen sopivan moneen makuun niin tarinansa kuin paritustensa puolesta. Zineä on myös sanottu otteeltaan realistiseksi.

Jos haluat tietää, mitä täräyttävää kerrottavaa Yuffiella on Tifalle, zinen saat allekirjoittaneelta 10 €:n sopuhintaan. Hinta sisältää postituksen Suomeen tavallisena kirjeenä.

Tiedustelut somen tai sähköpostin kautta.

Seuraa myös somessa!

Kristallin lapset -sarjan päätösosa, Tuulen taisto, ilmestyy tänä vuonna. Viimeinen editointikierros on yhä meneillään, mutta halusin silti tarjoilla teille lukijoille jo pienen maistiaisen tarinasta. Siispä tässä luettavaksi kirjan ensimmäinen luku.

Nahahan pellot levittäytyivät Sennan edessä niin tuttuina, että hänen rintaansa alkoi puristaa ja hengitys kulki pihisten. Kasvavan viljan tuoksu sekoittui mehevään multaan. Sadonkorjuun aika olisi pian. Sennan sydän jysähti. Syksyn olisi pitänyt olla pidemmällä ja viljan jo leikattu, läheisen metsän hehkuvan väriloiston olla vaihtumassa ruskeuteen ja lehdettömiin oksiin. Aika oli jälleen nyrjähtänyt, ja Senna oli päätynyt johonkin muualle kuin missä hänen kuuluisi olla.

Missään ei näkynyt kiintopistettä todellisuuteen, ei keinoa palata Vesikristallin temppelille, ellei Senna sitten aikonut kävellä sinne. Ei sillä, että hän olisi tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi matkattava. Tuuli puhalsi hiukset kasvoille ja työnsi selästä kuin olisi halunnut saada hänen jalkansa liikkeelle. Senna keskittyi tuntemaan tuulen ihollaan. Aiemmissa näyissään hän ei ollut voinut koskettaa mitään. Hän oli vain nähnyt ja kuullut asioita. Toisaalta hän muisti istuneensa sängylle, mutta oliko hän todella istunut. Hän ei osannut sanoa. Nyt kuitenkin multa möyri paljaiden varpaiden väleihin ja viljan korret kutittelivat sääriä. Maailma tuntui todellisemmalta kuin koskaan aiemmin.

Senna tunnusteli maata varpaillaan ennen kuin uskaltautui astumaan eteenpäin. Kamara oli aito, hitusen viileä ja kostea, joten aiemmin päivällä oli luultavasti satanut. Nyt aurinko oli jo piiloutumassa puiden lomaan, eikä pelloilla näkynyt ketään, ei edes niiden laitamilla. Pienen kylän ikkunoista kuitenkin kajasti valoa.

Sennan askeleet kiihtyivät, kunnes hän jo juoksi. Multa tarttui varpaisiin, mutta hän ei välittänyt syöksyessään kohti kotitaloaan. Kyyneleet kiipesivät silmille, vaikkei suru puristanut. Silti juuri nyt kaikki tuttu ja turvallinen hyökyi hänen ylitseen. Sara ja isä olivat täällä. Hän saisi nähdä heidät vielä kerran ennen kuin jatkaisi matkaansa kohti Tuulikristallin temppeliä ja auttaisi Momia herättämään maakristallin. Hän saisi tilaisuuden kertoa, mitä oli tapahtunut. Tilaisuuden kysyä, mikseivät isä ja Sara olleet koskaan paljastaneet totuutta hänen syntyperästään. Asiat voitaisiin puhua auki, selvittää kerta kaikkiaan. Sen jälkeen olisi kevyempi matkustaa.

Tuttu talo nousi edessä yhtä tomerana kuin aina mutta siinä oli jotain erilaista kuin ennen. Katto oli suoremmassa, ehkä jopa ruskeampi kuin aiemmin, ikkunat näyttivät kirkkaammilta ja verhot puhtaammilta, pihassa seisovat puut liian pieniltä ollakseen samoja, jotka Senna muisti edelliseltä vierailultaan. Hänen askeleensa hidastuivat ja pysähtyivät lopulta ikkunan taakse. Sisällä erottui yksi lamppu, jonka ääreen oli istahtanut viimeisillään raskaana oleva punapäinen nainen. Hetken Senna luuli Saran tulleen isän luokse vieraisille, mutta naisen piirteet olivat erilaiset kuin siskon, ja silti niin kovin tutut.

“Äiti!” sana muodostui Sennan huulilla. Parahdus leikkasi iltaa mutta nainen ikkunan toisella puolella ei havahtunut, vaikka Senna tiesi, että äänet kantoivat sisälle erittäin hyvin. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä äiti saattaisi kadota, jos häntä häiritsisi. Sydän pamppaili rintaa vasten ja kipusi ylemmäs kuristamaan kurkkua. Miten äiti saattoi olla täällä? Oliko tämä todellisuutta vai näky menneestä? Polttava halu sännätä sisälle ja heittäytyä äidin syliin korvensi Sennaa mutta hän pysytteli paikoillaan.

Huoneeseen astui toinen hahmo. Senna tunnisti isänsä, jonka olemus oli kuitenkin nuorempi kuin hän muisti. Kyllä, hän oli jotenkin päätynyt menneisyyteen.

“Annoin Saralle yrtit, ja hän nukkuu pian. Meidän on tehtävä se tänä yönä”, isän sanat kantoivat ikkunan läpi.

Äiti hieroi ohimoitaan kulmat kurtussa.

“En tiedä, onko se oikein…”

“Teillä kaikilla on edessänne parempi elämä, kun totuus ei paista jokaiselle vastaantulijalle. Kasvatan lapset kuin omani, ja siltä heidän tulee myös näyttää. Ihmisen lapsilta, ei haltiavaihdokkailta.”

“En halua tuottaa Saralle kipua.”

“Parantaja lupasi, ettei tyttö kärsi kohtuuttomasti. Ajattele sitä kipua, jota hän tuntee, kun toiset lapset kiusaavat häntä töröttävistä korvista. Ajattele naimakauppamahdollisuuksia. Ei tässä kylässä tai naapurissa kukaan puolihaltiaa nai kuin uhattuna.”

“Sinä kuitenkin kelpuutat minut?”

“Olisin kelpuuttanut sinut jo aikaisemmin. Ei ole sinun syytäsi, että se haltiakloppi langetti päällesi loitsun. Hänellä oli kristallilta saatuja epäluonnollisia voimia, joilla hän sinut vietteli. Mutta nyt olet turvassa, ja kun leikkaamme lasten korvat, ei heilläkään ole enää hätää.”

Äiti puisteli päätään mutta nyökkäsi heti perään. Päättäväisyys työntyi hänen kasvoilleen, kun hän silitteli vatsakumpuaan.

“Heidän vuokseen mitä tahansa.”

“Mitä tahansa”, isä vastasi. “He eivät tarvitse totuutta vaan turvaa. Lupaan suojella teitä kaikkia.”

Senna tajusi painaneensa nenänsä ikkunaan ja vetäytyi nopeasti taaksepäin. Lasiin ei jäänyt jälkeä, ei edes illan viilentymisen myötä huurtuneesta hengityksestä. Hän suuntasi askeleensa ulko-ovelle ja yritti vetää sen auki, mutta käsi tapasi vain tyhjää.

Minä haluan sisälle, minun on nähtävä Sara, ajatus puski mieleen väkisin. Seuraavassa hetkessä hän huomasi seisovansa piskuisessa eteistilassa, vaikkei ollut koskenut oveen. Henkäisy karkasi huulilta, ja Senna läiskäisi käden suunsa eteen. Hän ei halunnut tulla kuulluksi sen enempää kuin nähdyksikään siitä huolimatta, että samaan aikaan olisi ollut ihanaa vielä kerran painaa pää äidin syliin. Senna ei edes tiennyt, kumpi olisi kamalampaa; se, että äiti näkisi hänet vai se, ettei näkisi.

Sara löytyi samasta sopesta, jossa hän oli nukkunut kesäkaudet yhdessä Sennan kanssa. Sisko näytti kuitenkin liian nuorelta, paljon nuoremmalta kuin Senna muisti. Sara oli niin viaton. Käsi oli rutistunut reikäisen räsyn ympärille ja peukalo eksynyt huulten väliin. Sara oli vielä niin pieni, ettei voinut mitenkään muistaa.

Jotain humahti Sennan läpi, ja hän hypähti kauemmas. Isä kumartui soppeen ja nosti Saran syliinsä niin, että tytön pää retkahti. Silti Sara ei edes inahtanut vaan jatkoi raskasta untaan. Isä silitti tytön tukkaa hellemmin kuin Senna muisti. Hänen mieleensä oli palanut kuva kädestä, joka kuritti, ja suusta, joka muistutti siitä, miten kelvottomasti hän oli toiminut, vaikka hän oli yrittänyt olla kiltisti.

“Hän olisi voinut olla omani alusta asti”, isä sanoi. “Tehdään hänestä nyt ihminen.”

“Pelkään, että jotain menee pieleen.”

“Sain tarkat ohjeet. Ei hänellä ole hätää.”

Isä kantoi Saran äidin syliin Sennan tuijottaessa vieressä. Kumpikaan ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi nähnyt hänet. Sennasta oli tullut näkymätön perheelleen, olematon. Kenties kyse ei edes ollut pelkästä näyssä kulkemisesta. Isä oli lakannut välittämästä, kun hän oli lähtenyt temppeliin. Hän oli pettänyt isän toiveet tavallisesta elämästä Nahahan tyttärenä ja valinnut toisen tien. Tien, jolta isä oli kenties yrittänyt häntä suojella.

Isä kastoi puhtaan liinan kellertävään nesteeseen, josta nousi pistävä haju. Liinalla hän pyyhki huolellisesti terävimmän veitsensä samalla, kun äiti siirsi Saran hiukset huolellisesti sivuun. Pienet suipot korvat kohosivat kohti kattoa sievinä, täydellisinä, samanlaisina kuin Neralla. Senna painoi kädet suunsa eteen, kun isä asetti veitsen vasten Saran ihoa ja viilsi. Kesken leikkauksen Sara alkoi ynistä ja kyyneleet puskivat hänen poskilleen. Isä kiskaisi viillon loppuun, ja korvan suippo kärki putosi lattialle. Verta oli kaikkialla.

“Nopeasti! Käännä hänet!”

Isän ääni oli muuttunut kylmän käskeväksi. Äiti oli kalvakka mutta totteli ja käänsi Saran toisinpäin sylissään, vaikka tyttö itki jo ääneen ja veri tahrasi äidin rinnukset.

Enää Sara ei pysynyt paikoillaan. Hänen silmänsä avautuivat sumeina ja kirkuna leikkasi iltaa, kun isä kävi toisen korvan kimppuun. Senna huusi yhdessä siskon kanssa eikä voinut olla katsomatta, vaikka halusi juosta karkuun. Sara rimpuili äidin sylissä ja veitsi jätti korvaan röpelöisen reunan, joka ei paranisi koskaan kauniin tasaiseksi.

“Ah, vauvakin hermostuu.”

Ähkäisyt karkasivat äidin huulilta samalla hetkellä, kun isä sai toisen korvan kärjen nyrhittyä irti. Isä joutui sieppaamaan huutavan ja verta vuotavan Saran äidin sylistä, kun äiti taipui kaksin kerroin ja painoi vatsaansa.

“Se aistii vain sinun pelkosi”, isä sanoi. Hänen äänensä oli hutera ja kasvot vitivalkoiset, mutta silti hän ryhtyi puhdistamaan Saran haavoja. Sisko ei suostunut pysymään paikoillaan, joten toimenpide näytti epätoivoiselta.

Senna kääntyi ympäri. Hän ei pystynyt katselemaan enempää vaan syöksyi suoraan seinän läpi ulos pimenevään iltaan. Pari kyläläistä oli pysähtynyt talon eteen kummeksuva ilme kasvoillaan, mutta kukaan ei pyrkinyt kohti ovea, ei yrittänyt selvittää, mistä meteli johtui. Senna juoksi, juoksi, juoksi, kunnes saapui toriaukiolle ja pysähtyi hengittämään. Hän ei ollut hengästynyt ja silti hänestä tuntui, että sydän puristuisi rinnasta ulos ja kurkku kuroutuisi umpeen. Päässä pyöri ja vatsa halusi kääntyä ympäri. Hän kosketti omia korviaan ja tunsi jälleen niiden röpelöisyyden. Sama oli tapahtunut myös hänelle. Siitä huolimatta, miten Sara oli kärsinyt, isä ja äiti olivat päättäneet leikata myös Sennan korvat.

Senna ei edes tiennyt, oliko silpominen vai valehtelu pahempaa siitä huolimatta, että molemmat oli puettu suojelemisen huntuun. Hänellä oli oikeus tietää totuus taustastaan mutta se oli riistetty häneltä. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, että hän oli muutakin kuin köyhä tyttö pienestä kylästä. Hän voisi olla enemmän, hän voisi tehdä enemmän. Hänet oli tarkoitettu auttamaan Momia ja pelastamaan maakristalli, vaikka hänen voimansa tuli vedeltä.

“Senna? Oletko sinäkin kuollut?”

Senna pyörähti ympäri. Hän oli kuvitellut, ettei kuulisi tuota ääntä enää koskaan. Hän oli itse riistänyt siltä vapauden jatkaa elämää.

Seuraa myös somessa!

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Viimeisenä julkaisen Emmin toivoman tarinan omasta kirjastani Missä sydän. Emmi halusi kertomuksen kirjan päähenkilöstä Luviasta joko ennen tai jälkeen kirjan tapahtumia. Päädyin jälkimmäiseen ja kirjoitin Luvian ja Lisin ensimmäisestä yhteisestä joulusta. Mateo on toki kuvioissa myös.

Fanifiktiota oli hauska kirjoittaa mutta mielenkiintoista oli sukeltaa myös takaisin oman kirjan maailmaan. Tässä lyhyessä kertomuksessa vilkaistaan pientä tuokiota hahmojen välillä ja paljastetaan serafien maailmasta jotain sellaista, mitä ei juurikaan varsinaisessa kirjassa käsitellä.

Ja kyllä, tämän lukemalla spoilaannut kirjan loppuratkaisusta. Oma päätöksesi on, haittaako se sinua.

Lumihiutaleet olivat kuin valkoisia höyheniä, kun ne laskeutuivat taivaalta. Ihastelin pienen mökin ikkunasta vuoristomaisemaa, jollaista en ollut koskaan nähnyt muualla kuin televisiossa ja valokuvissa. Takassa räiskyi tuli, mutta olimme silti kääriytyneet lämpimiin vaatteisiin ja vetäneet paksut, villaiset sukat jalkoihimme.

Takaani kantautui kolinaa tupakeittiöstä ja ihmeellistä paukutusta television äärestä, kun Mateo pelasi. Olin yrittänyt seurata hänen tekemisiään, mutta kuva oli liikkunut vilkkaasti ja ollut niin täynnä säkenöiviä valoja, että minulle oli tullut vain paha olo. Niinpä olin siirtynyt ikkunan ääreen nauttimaan sen läpi huokuvasta ihmeellisestä rauhasta.

Sukkien vaimentamat askeleet lähestyvät takaapäin. Lisin pehmoisen villapaidan peittämä vartalo painautui vasten selkääni ja hänen kätensä kiersi etupuolelleni. Eteeni ojennettiin höyryävä kupillinen mausteilta tuoksuvaa juomaa. Siinä oli jotain vierasta ja viettelevää, kun nostin sen huulilleni ja maistoin varovaisesti. Se herätti jokaisen makunystyräni eloon ja lämmitti koko matkan vatsaani saakka.

”Hehkuviini karkottaa talven kylmyyden”, Lis kuiskasi korvaani. Ihoni sävähti kananlihalle, kun hänen huulensa sipaisivat ihoani.

”Hitto, mutsi, oma huone!” Mateo sanoi siitä huolimatta, että oli todennäköisesti edelleen liimautunut television eteen pelinsä pariin. Hänen huomiokykynsä oli ilmiömäinen mitä tuli läheisyydenosoituksiin. En halunnut kuitenkaan valittaa, sillä yleisesti ottaen hän oli ottanut minut hyvin vastaan ja näytti hyväksyvän tilanteemme.

”Siivoa suusi”, Lis sanoi pojalleen, mutta siirtyi kuitenkin vierelleni. Hän nojasi takapuolensa ikkunalautaan eikä jäänyt katselemaan lumisadetta. Seurasin, kuinka muki nousi hänen kauniisti kaartuville huulilleen. Pitkät, tummat ripset valahtivat poskille, kun hänen luomensa sulkeutuivat nielaisun ajaksi. Lisin posket punoittivat kevyesti, ja tunsin, kuinka lämpö nousi myös omille kasvoilleni.

”Oikeasti, ei muidenkaan porukat ole koko ajan kuhertelemassa, kun lapset on läsnä”, Mateo sanoi.

”Mistä sinä sen tiedät? Oletko ollut näkemässä?”

”No, onneksi en! Samaa ei voi sanoa omasta himasta.”

”Nyt ei olla kotona.”

”Ihan sama.”

Lis naurahti ja Mateo tuhahti. Kumpikaan ei onneksi vaikuttanut niin kiukkuiselta kuin silloin, kun olin tavannut heidät ensimmäistä kertaa. Mateo uppoutui takaisin peliinsä ja Lis jatkoi juomansa hörppimistä kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Rauha virtasi ikkunan läpi mökkiin sisälle.

”Miten serafit viettävät joulua?” Lis kysyi ja sai minut säpsähtämään.

Serafien asioista ei saanut puhua ihmisille, mutta toisaalta olin jo luultavasti rikkonut liki kaikkia muitakin sääntöjä. Siipisulkani olivat kuluneet syksyn aikana muuttuneet täysin mustiksi eivätkä enää palaisi ennalleen. Minä en voisi koskaan palata Kotiin. Olin pakolainen, karkotettu, ei toivottu daemoni, samanlainen kuin Lucifer. En ollut serafi enää, joten serafien säännöt eivät koskeneet minua.

”Joulu on ihmisten juhla”, vastasin. ”Me kunnioitamme valoa, joka alkaa jälleen lisääntyä, muttemme suoranaisesti juhlista sitä.”

”Mutta… eikö joulun pitäisi olla teille vuoden suurin tapahtuma?”

Katsoin Lisiin oman mukini ylitse. En ymmärtänyt hänen kysymystään.

”Tarkoitan vain, että jouluna juhlistetaan vapahtajaa. Eikö hänen pitäisi olla aika merkittävä teille?”

Jouduin kaivelemaan muistiani hetken ennen kuin sanoin kiinni Lisin ajatuksesta. Hän puhui ihmisten uskonnosta, johon liittyi pelastuminen jouluna syntyneen vapahtajan kautta.

”On ja ei ole. Hänen isänsä on serafi. Monet ihmisten ja serafien jälkeläiset ovat olleet ihmisten maailmassa melko valovoimaisia persoonia, mutta me emme juhlista heitä. Ei ole tarkoitus, että heitä edes syntyisi”, vastasin totuudenmukaisesti. Ensimmäiset separdit olivat syntyneet tarkoituksella, kun serafit olivat halunneet itselleen uskollisia lähettiläitä ihmisten maailmaan. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että serafien ja ihmisten jälkeläiset olivat vaikeasti hallittavia, joten kokeilusta oli luovuttu. Kaikki sen jälkeen syntyneet separdit olivat saaneet alkunsa luvattomissa olosuhteissa, myös tuo henkilö, jota jotkut ihmiset kutsuivat vapahtajakseen.

Lis näytti pohtivan sanojani. Hän siemaisi hehkuviiniään ja kohotti kätensä leikittelemään kiharoillani. Rakastin tuota hänen mietteliästä ilmettään, vaikka sen myötä hän usein katosi luotani. Olisinpa voinut kurkistaa hänen sisäiseen maailmaansa muutenkin kuin kirjojen kautta. Nyt hänen kasvoilleen nousi hymy ja silmät kirkastuivat tavallista nopeammin.

”Siinäpä tarina, joka ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.”

”Eikö se ole jo kirjoitettu?” Mateo kommentoi.

”Mutta tämä todellinen versio.”

Puistelin päätäni, kun jotain kylmää valahti vatsani pohjalle. Oli eri asia kertoa totuus Lisille ja Mateolle kuin koko maailmalle. Mikael ei ollut tullut perääni, mutta jos hän saisi tietää minun laverrelleen serafien salaisuuksia ja paljastaneen olemassaolomme ihmisille, kärsisin tuomion nahoissani. Todennäköisesti kärsisivät myös Lis ja Mateo, sillä en enää luottanut Mikaelin hyväntahtoisuuteen.

”Älä hätäile, fantasia ei ole minun genreni. Nautin siitä vain näin tosielämässä”, Lis sanoi ja kumartui puoleeni. Hänen huulensa painuivat huulilleni ja maistuivat hehkuviiniltä. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen, kun vastasin suudelmaan.

”Nyt, hitto, oikeasti sinne omaan huoneeseen!” Mateo karjaisi.

Seuraa myös somessa!

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Neljäntenä on vuorossa Accusedille kirjoitettu Harry Potter -fanifiktiotarina. Hän toivoi, että tarinassa olisi mukana Ron Weasley, joten nostin Ronin päähenkilöksi. En ole varmaan koskaan kirjoittanut Ronista mitään, kyseessä oli siis varsin ainutlaatuinen kerta. Ficin kirjoittaminen oli kuitenkin erittäin mukavaa.

Kysymys

Kotikolossa leijui kalkkunan ja karpalokastikkeen tiheä tuoksu, joka sekoittui joulutorttuihin, kun Ron humahti liekkien läpi suoraan olohuoneeseen. Tutut tuoksut sulkivat hänet syleilyynsä yhtä aikaa äidin kanssa eikä hän tervehdyksien solinalta kuullut suhahdusta, kun Hermione syöksähti takkaan hänen perässään.

Molly Weasley työnsi poikansa käsivarren mitan päähän ja tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Ronilla oli yllään harvinaisen siisti neulepusero, jonka alta töröttivät paidan kaulukset. Jästit kuulemma pukeutuivat sillä tavalla, ja Ron oli noudattanut Hermionen neuvoja, kun he olivat käyneet vieraisilla tämän vanhempien luona. Kaiken sen jännittävän pönöttämisen ja velhojen hammashoitoa koskevien kysymysten jälkeen Kotikoloon saapuminen täytti Ronin yllättävällä lämmöllä.

Ron ei ollut viettänyt jouluja kotona vuosiin. Nyt joka puolelta tulvivat tuoksut ja tutut kasvot – joista valitettavasti puuttui Fredin ilkikurinen virnistys – toivat mieleen lapsuudenpäivät. Percy istui nojatuolissa ja selaili pitkää kirjelmää, jossa näkyi taikaministeriön leima. Jouluaattona! Uskomatonta! George sen sijaan näytti yllättävän poissaolevalta, mutta kenties ensimmäinen joulu ilman Frediä otti aivan erityisen koville juuri hänelle. Ei sillä, yhtä lailla ajatusta seuraava kaipaus riipaisi Ronin rintakehää. Mikään ei olisi enää koskaan ennallaan.

Isä halasi Ronia heti äidin jälkeen, ja vastatessaan halaukseen Ron erotti kauempana Harryn kainaloon käpertyneen Ginnyn, Fleurin hiuksia hipeltävän Billin – Ron käänsi katseensa äkkiä toiseen suuntaan – sekä lohikäärmekirjaan uppoutuneen Charlien.

Hermione astui Ronin vierelle, ja sekä Molly että Arthur kiirehtivät tervehtimään myös häntä. Kun vanhemmat vihdoin suostuivat väistymään, Ginny ja Harry saivat suunvuoron. Hetken kaikki oli yhtä mylläkkää, eikä Ron olisi voinut olla onnellisempi. Oli melkein kuin he olisivat palanneet Tylypahkaan nyt, kun kaikki olivat yhdessä eivätkä huolet painaneet hartioilla.

Molly usutti koko joukon ruokapöytään, jonka tarjottavat eivät juuri hävinneet Tylypahkan juhlaherkuille. Niiden maku oli kuitenkin omintakeinen, sellainen, ettei kukaan muu pystynyt vastaavaa loihtimaan. Ron oli yrittänyt muutamia äidin reseptikirjasta pihistettyjä ohjeita muttei vielä kertaakaan ollut päässyt kaipaamaansa lopputulokseen edes Hermionen avustuksella.

Ilta oli täynnä hyvää ruokaa ja puhetta, takkatulen räiskettä ja Georgen uusia pilailutuotteita, jotka saivat aina välillä sekä äidin että Fleurin nyrpistämään nenäänsä. Hermionekin naksautti pari kertaa paheksuvasti kieltään muttei sanonut mitään. Ron tiedosti tavanomaista paremmin vieressään istuvan nuoren naisen lämmön, hänen hiustensa vaniljaisen tuoksun ja villit kiharat. Ronin sormet nyppäsivät housun punttia yhä uudestaan, kun hän mietti tulevaa yötä ja seuraavaa päivää. Mitä pidemmälle kello tikutti, sitä huonommin hän sai mitään kurkustaan alas ja vatsaakin meinasi vääntää. Hän kuitenkin pakottautui juomaan pari isoa mukillista mausteviiniä, vaikka äiti loi häneen heti paheksuvan katseen.

”Täysikäinen”, Ron muodosti sanat huulillaan, ja sai vastaukseksi tuhahduksen.

”Sinä olet aina minun pikkupoikani”, Molly sanoi.

Ronin korvia kuumotti, ja hän tiesi niiden lähestyvän tukkansa väriä. Silti hän kumosi vielä viimeiset pisarat toisesta mukillisesta kurkustaan alas ja nautti niiden tuomasta rentoudesta. Kiristävä vyyhti vatsassa helpotti hieman, mutta mikään ei onnistunut poistamaan hänen levottomuuttaan.

Muut eivät tuntuneet väsyvän millään. Niin paljon kuin Ron perheensä seuraa arvosti, juuri nyt hän ei olisi kaivannut heitä. Ehkä oli ollut huono ajatus tulla jo tänään Kotikoloon, mutta äiti oli suorastaan vaatinut sitä, eikä Ron ollut halunnut peruuttaa suunnitelmaansa vain sen takia, että joutui toteuttamaan sen lapsuudenkodissaan. Ajatus oli riivannut häntä päivin ja öin riittävän pitkään, nyt saisi loppua.

Yhtäkkiä Hermione haukotteli ja venytteli käsivarsiaan.

”Olimme vielä eilen töissä, ja tänään on ollut pitkä päivä. Taidan vetäytyä yöpuulle, että jaksan huomenna nauttia jouluaamun tunnelmasta”, hän sanoi ja nousi pöydästä.

Ron ampaisi pystyyn. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Sinä voit vielä hyvin jäädä”, Hermione sanoi. ”Haluat varmasti viettää aikaa Ginnyn, Harryn ja veljiesi kanssa.”

”Eikun minua väsyttää ihan hirveästi”, Ron sanoi ja pakotti leveän haukotuksen, joka sai Hermionen vain kohottelemaan kulmiaan.

”Jos niin sanot…”

Hermionen äänensävy paljasti hänen todelliset ajatuksensa, mutta sentään hän ei laukonut niitä ääneen. Ron toivotti pikaisesti hyvät yöt kaikille muille ennen kuin kiirehti Hermionen perään kohti vanhaa huonettaan, jonka äiti ja isä olivat remontoineet. Kun kuolonsyöjät olivat tunkeutuneet taloon etsimään Weasleyn perhettä, olivat he jättäneet jälkeensä kaaoksen, mutta nyt koti alkoi olla jälleen entisellään. Ronin vanha sänky oli kuitenkin poissa ja korvattu natisevalla vuodesohvalla, jota Hermione jo levitti, kun Ron astui huoneeseen.

Ron painoi oven perässään kiinni. Hermione heilautti taikasauvaansa, ja lakanat lennähtivät paikoilleen. Vasta sitten hän ryhtyi etsimään yöpaitaansa kassista, jonka he olivat tuoneet mukanaan.
”Olisit sinä voinut oikeasti jäädä alakertaan”, Hermione sanoi.

Ronin suusta pääsi omituinen rykäisy. Jälleen Hermione kohotti kulmakarvojaan, jotka kuitenkin katosivat pian näkyvistä, kun hän kiskoi villapaidan päältään. Sitä seurasi toppi ja rintaliivit. Niin ikään hame ja sukkahousut päätyivät pinoon tuolille, eikä Ron ollut vieläkään saanut sanaa suustaan. Hermione oli niin kaunis, kaikki hänessä oli kaunista. Jokainen kihara ja luomi, jokainen vartalon kaari, suloinen nenä ja räpsyvät ripset. Hän oli täydellinen, ja miltei alasti, kunnes kiskaisi yöpaidan päälleen ja peitti sen alle upeutensa.

”Sinä käyttäydyt omituisesti”, Hermione sanoi ja istahti vuodesohvalle, joka naukaisi niin, että ääni kuului varmasti alakertaan asti. Oliko äiti halunnut varmistaa, ettei Ronin huoneessa tapahtuisi mitään sopimatonta?

”Niin… tuota…”

Sanat olivat hukassa. Miksi ne aina olivat hukassa, kun olisi ollut tärkeintä sanoa ne oikein? Hermione risti jalkansa ja nojautui hieman taaksepäin. Rintojen kaari erottui selvästi yöpaidan läpi, ja Ronin oli vaikea keskittyä. Korvia kuumotti jälleen, kun tiukka katse porautui häneen.
”No, kakaise nyt. Minä haluan nukkumaan.”

Ron nielaisi. Ajatukset kaikkosivat hänen päästään, lennähtivät kai ullakolle asti pahan hengen seuraksi. Polvet notkahtivat ja vasen iskeytyi lattiaan. Hermionen silmät levisivät, huulet pyöristyivät ja puna nousi hänen poskilleen.

”Menetkö sinä… tai siis… tuletko sinä minun… vaimokseni?”

Siinä. Nyt se oli sanottu. Kysymys poltteli yhä Ronin huulilla, kun hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Hänen poskensa ja korvansa olivat tulessa, ja hän näki, kuinka puna kiipesi ylös Hermionen kaulaa. Nuori nainen henkäisi. Ei, Hermione niiskaisi kuuluvasti. Hän syöksähti eteenpäin ja halasi Ronia niin lujaa, että he molemmat kierähtivät lattialle. Pehmeä vartalo painui Ronia vasten ja suudelmat peittivät hänen kasvonsa.

”Tulen! Tulen! Tulen!”

Muuta Ronin ei tarvinnut kuulla. Hän kiersi kätensä Hermionen ympärille ja otti seuraavan suudelman vastaan huulillaan.

Seuraa myös somessa!

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Kolmantena on vuorossa Namille kirjoitettu Final Fantasy VII -fanifiktiotarina. Tämä oli arvonnassa tulleista fandomeista ainoa, jonka osalta tunnen olevani vähän vahvemmilla. Aihepiiri muodostui kuitenkin sellaiseksi, etten ehkä ollut aivan omimmalla maaperällä. Nami toivoi tarinan olevan kauhua tai komediaa, joita en kumpaakaan koe omiksi lajeikseni. Ehkä tämä kuitenkin on lähempänä jälkimmäistä.

Valitsin tarinan päähenkilöksi Renon, koska tiedän Namin pitävän hänestä. Tarinassa esiintyy myös pari muuta hahmoa, joista ainakin toinen lukeutuu hänen suosikeihinsa.

Katto oli vieras. Avasin juuri raottamani silmäni ammolleen, mutta katto ei muuttunut yhtään tutummaksi. Vihaiset mooglet moukaroivat ohimoitani ja chocobo oli todennäköisesti kussut suuhuni. Käännyin hitaasti kyljelleni ja yökkäsin, mutta suuhuni nousi vain pistelevää sappea, mikä saattoi olla hyvä asia, sillä lattia oli peitetty pinkillä karvalankamatolla. Kuka piru käyttää pinkkejä karvalankamattoja?

Vatsani pohjassa myllersi. Olin toki ollut näissä tilanteissa ennenkin, mutta jokin tajuntani liepeillä sanoi, että tällä kertaa oli tosi kyseessä. Nielaisin karvaan sapen takaisin kurkkuuni ja kierrätin katsettani huoneessa. Yöpöydällä lojui hempeä rakkausromaani, joilla tietynlaiset naiset tapasivat itseään viihdyttää, varmaan samat, jotka ostivat niitä helkkarin pölyä imeviä pinkkejä ällötyksiä.

En muistanut ketään sellaista edellisillalta. Elena oli ollut seurueemme ainoa nainen, enkä vain voinut kuvitella häntä tähän huoneeseen. Vaikka kuinka kaivelin mieleni syövereitä, näin vain Ruden kaatamassa minulle lisää juomaa 7th Heavenin nurkkapöydässä, johon olimme kai tilanneet useamman kokonaisen pullon. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut?

Oli vain yksi tapa saada selville. Aistin toisen ihmisen lämmön vasten selkääni, kuulin rahisevan hengityksen ja pystyin haistamaan vanhan viinan, joka ei löyhähtänyt ainoastaan minusta. Nopea käännös olisi kivuttomin. Sitten tietäisin.

Juuri sillä hetkellä narahdus kantautui korviini ja näin huoneen oven työntyvän auki. Rekisteröin ensimmäisenä pitkäkyntiset sormet, jotka hapuilivat valokatkaisinta. Seuraavaksi katseeni liimautui antavaan mustaan mekkoon, joka tarjoili hekumallisen vaon. Sellaisen, johon moni mies olisi mieluusti upottanut kasvonsa pysyvästi.

Pakottauduin nostamaan katseeni ylemmäs. Huulet muodostivat hämmentyneen o-kirjaimen, ruskeat silmät porautuivat omiini, kunnes siirtyivät jonnekin taakseni. Sänky keinahti, lakanat kahisivat. Ei helvetti. Ei helvetin helvetin helvetti.

”Cloud?” Tifan sanat tunkeutuivat tikareina korviini. ”Reno?”

”Huomenta?”

 

Yritys oli epätoivoinen. En ehtinyt edes liikahtaa, kun selkäni takaa kuului epämääräinen karjahdus ja voimakas käsi iski minut alas sängystä. Koulutuksen karaisemat refleksini olivat unohtuneet kohmelon tahmeisiin kouriin, kun syljeskelin pinkkejä karvoja suustani.

Tifa katosi huoneen ovelta. Askeleet paukuttivat portaita alas ja niitä seurasi pamahdus. Keräsin itseni pystyyn vain kohdatakseni sinisten silmien vauhkon katseen. Cloud oli kääräissyt peiton vyötärölleen, eikä minulla ollut ylläni sitäkään vähää.

”Ulos.”

Se oli ainoa sana, jonka blondi soi minulle. Hitto. Oli ollut virhe tulla 7th Heaveniin viettämään pikkujouluja ja ennen kaikkea oli ollut virhe humaltua niin pahasti, että arvostelukykyni oli pettänyt. Mutta kuinka humalassa Cloud oli ollut? Hän ei ollut kertaakaan tuttavuutemme aikana päästänyt minua lähelleen vaan mulkoillut kiukkuisesti ja epäluuloisesti kauempaa sen kaapinkokoisen korston seurassa. Helvetti, hän ei ollut valmis tähän. Se oli kirjoitettu hänen kasvoilleen.

”Ulos!”

Karjaisu sai minuun vipinää. Sieppasin kalsarini ja muut vaatteeni lattialta, ennen kuin kiirehdin Tifan jalanjäljissä alakertaan.

Seuraa myös somessa!

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Toisena julkaisen Anniinalle kirjoitetun Harry Potter -fanifiktiotarinan. En ole kirjoittanut Harry Potterista vuosiin, koska fandomiin tarttuminen on suoraan sanottuna pelottanut minua erittäin ikävän palautekokemuksen vuoksi. Tämä arvonta tarjosi oikein loistavan tilaisuuden voittaa pelkoni, sillä pääsin kirjoittamaan Pottereista peräti kahdesti.

Anniina kertoi pitävänsä pahistelusta ja luihuisista (listasi hän toki muitakin hahmoja), joten tartuin tähän teemaan. En tiedä, tavoitinko lopulta mitään sellaista, mistä juuri hän pitää, mutta nyt kävi niin, että Pansy ja Draco halusivat päästä estraadille.

Pikkujouluaie

Oleskeluhuoneen vihreät ja hopeiset koristeet sopivat täydellisesti, kuten aina. Nyt niiden seuraksi oli kiikutettu kuusi, jonka ympärillä hehkuivat hopeiset nauhat ja niin ikään hopeiset pallot, joiden pinnalla suihki pieniä lentotähtiä. Kaikki oli valmista. Täydellistä.

Pansy kiirehti makuusaliin ja kiskoi matka-arkustaan mittatilaustyönä teetetyn mekon, joka myötäili hänen vartaloaan. Se ei ollut liian avoin mutta jätti olkapäätä miltei paljaiksi. Vihreästä violettiin väriä vaihtava silkki oli ollut hävyttömän kallista, ja Pansy oli joutunut polkemaan jalkaansa äidilleen muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä oli suostunut sen hankkimaan vain luihuisten perinteisiä pikkujouluja varten. Äidin mukaan 13-vuotiaat saattoivat hyvin juhlia koulukaavuissaan, kun kyse oli vain oman tuvan tapahtumasta, mutta Pansy ei ollut hyväksynyt vastausta. Hän halusi loistaa, olla illan upein tyttö. Hän kiepautti vielä pitkän, mustan tukkansa nutturalle ja ripusti kaulaansa hopeisen käärmeriipuksen.

”Millicent, siirsitkö sinä sen yhden mistelinoksan?” hän kysyi välittömästi, kun ystävä livahti sisään makuusaliin.

”Tietenkin. Se on siinä syvennyksessä, jonne ei näe suoraan oleskeluhuoneesta kuusen takia.”

”Mahtavaa!”

Millicent jäi vaihtamaan vaatteitaan makuusaliin, kun Pansy sujautti jalkansa vihreisiin avokkaisiin ja purjehti takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Tilaan oli jo kerääntynyt oppilaita, joista vanhimmat lastasivat pöydille kermakaljapulloja. Pansyn hämmästykseksi kassista nousi myös pari tuliviskiputelia, joiden hankkiminen ja salakuljettaminen kouluun oli varmasti vaatinut taitoa. Jonain päivänä hän olisi se, jonka juhlien järjestystaitoja ihailtaisiin.

Pansy suuntasi muiden kolmasluokkalaisten muodostamaan porukkaan, jonka keskelle Draco oli jo asettunut. Hänen kätensä oli paremmassa kunnossa kuin aiemmin syksyllä, mutta parhaillaan poika silti kertoi, kuinka sitä kolotti tällaisina synkkinä ja sateisina päivinä.

”Toivottavasti se hevoskotka teloitetaan pian”, Pansy sanoi ja työntyi Dracon viereen. Hän ojensi kätensä ja hieroi kevyesti pojan neulepaidan peittämää rannetta. Dracon jäänsininen katse kääntyi, ja Pansy tunsi, kuinka hänen oma sydämensä työntyi rintalastaa vasten kovin lyönnein. Hymy nousi hänen huulilleen.

”Tuo onneksi vähän helpottaa tuskaa”, Draco sanoi.

Pansyn hymy leveni entisestään. Hän jatkoi ranteen sivelyä ja toivoi, ettei neulepaita olisi ollut tiellä. Hän halusi ujuttaa sormensa sen alle, tuntea Dracon ihon. Olisiko se yhtä jäinen kuin hänen katseensa vai kenties sormia polttavan kuuma?

Pojat jatkoivat keskustelua syksyn tapahtumista. Jossain vaiheessa seuraan liittyivät myös Daphne ja Millicent, ja kermakaljapullot lähtivät kiertämään kohti ojennettuja käsiä. Pansykin sieppasi yhden itselleen ja antoi juoman valua kurkustaan alas. Sen täyteläinen maku leikitteli kielellä ja sai hymyn loistamaan entistäkin kirkkaampana. Maku ei silti ollut täysin sama kuin siinä kermakaljassa, jota Pansy oli maistanut Kolmessa Luudanvarressa. Siinä oli jotain terävää ja pisteliästä, jotain mikä ei kuulunut kermakaljaan. Pansy ei kuitenkaan välittänyt omituisesta sivumausta enää, kun suloinen turtumus ja leijaileva olotila levisivät hänen raajoihinsa. Koko illan orastanut hermostus lientyi.

Pansy nojautui lähemmäs Dracoa, joka vilkaisi hänen suuntaansa. Pojasta huokui jokin mausteinen tuoksu, joka sekoittui kermakaljaan.

”Pansy, eikö sinun pitänyt näyttää Dracolle se juttu? Se, jonka anastit siltä typerältä kuraveriseltä”, Millicent kysyi yhtäkkiä.

Oliko jo aika? Ilta tuntui kuluvan nopeammin kuin Pansy oli kuvitellut. Hänen vatsansa jännittyi ja pala nousi kurkkuun, kun hän nyökkäsi.

”Grangerilta?” Draco kysyi. ”No, näytä?”

”Pansy vei sen tuonne”, Millicent kuiskasi ja osoitti kohti kuusen taakse jäävää syvennystä. Dracon ilme oli jotain epäuskoisen ja ärtyneen väliltä. Hän ei tulisi, ei suostuisi jättämään muita. Ei nyt, kun oli huomion keskipisteenä. Se oli toki paikka, jonka Draco ansaitsi, mutta juuri nyt Pansy halusi hänet kokonaan itselleen.

”Miksi ihmeessä?” Draco kysyi.

”Haluan näyttää sen ensin vain sinulle”, Pansy sanoi, kun uteliaat katseet kohdistuivat häneen. Pettymys valahti muiden luihuisten kasvoille, mutta Draco näytti nyt yllättävän tyytyväiseltä.

”Vilkaistaan sitten”, hän sanoi.

Pansy tunsi jalkojensa hoipperoivan, kun hän suuntasi Dracon edellä kohti syvennystä. Hengitys kulki raskaana. Draco ei pitänyt petetyksi tulemisesta. Hän saattaisi suuttua, kun tajuaisi, ettei Pansy ollut vienyt Grangerilta yhtään mitään.

Syvennyksessä Pansy kääntyi ympäri ja nojasi selkänsä vasten seinää. Draco jäi seisomaan puolen metrin päähän kysymys kasvoiltaan paistaen.

”Ei täällä ole mitään, Parkinson”, hän sanoi. ”Mitä peliä sinä pelaat?”

Pansy nielaisi. Juuri nyt hän ei pystynyt pitämään yllä kovaa ilmettä, jonka oli jo lapsena osannut asetella kasvoilleen aina, kun joku kyseenalaisti hänet. Draco pääsi kuoren läpi, oli päässyt aina.
Pansyn katse hakeutui ylöspäin. Millicent oli pitänyt lupauksensa, ja kauniin vihreä oksa punaisine marjoineen roikkui katosta ja kiepahteli ympäri ilmavirran tahdissa. Dracon katse seurasi Pansyn katsetta, ja vaaleat kulmakarvat katosivat yhtä vaalean otsatukan taakse. Kun Pansy laski katseensa jälkeen, Draco ei näyttänyt yhtään niin kovanaamaiselta kuin kaveriporukkansa keskellä.

Dracon aataminomena keinahti alas ja takaisin ylös, kun hän nielaisi. Hän näytti melkein ujolta. Pansyn suu tuntui yllättävän kuivalta. Hän oli kuvitellut tämän hetken monesti mutta pystyi nyt hädin tuskin hengittämään. Hän ei halunnut näyttää Dracon silmissä avuttomalta. Draco viihtyi hänen seurassaan, koska hän oli vuosiluokan kovimpia tyttöjä. Hän ei pelännyt mitään. Verinen Paroni sentään, hän ei säikkyisi yhtä pusua.

Pansy nojautui eteenpäin ja heilautti kätensä Dracon olkapäille. Draco ei vastustellut, kun hän painautui pojan syliin ja pusersi huulensa vasten tämän huulia. Jotain lämmintä humahti hänen lävitseen, kun Dracon kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja puristivat kevyesti.

Suudelma oli ohitse melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Draco vetäytyi kauemmas ja virnisti. Ujous oli poissa, poika näytti jopa kasvaneen pituutta.

”Aika siisti juttu, Parkinson. Älä paljasta sitä vielä muille”, Draco sanoi äänellä, joka varmasti kantoi oleskeluhuoneen puolelle.

Kun poika livahti takaisin ystäviensä seuraan, Pansy nojasi selkänsä vasten kalseaa kiviseinää. Hän oli tehnyt sen.

Seuraa myös somessa!

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Ensimmäisenä on vuorossa Sieggulle kirjoitettu Tales of Berseria -fanifiktiotarina Artoriuksesta. Sitä oli mielenkiintoista kirjoittaa, koska en ole aiemmin kyseisestä pelistä kirjoittanut mitään. Artorius hahmona tuntui haastavalta, mutta sijoitin tarinan aikaan, jolloin hän kantoi vielä Arthurin nimeä ja oli ehkä hieman helpommin lähestyttävä.

Kylmä tuuli pöllytti lehtiä pitkin Aballin kylää, kun Arthur raahasi puukoria kohti kuistia. Aurinko oli ehtinyt olla taivaalla vasta hetkisen, mutta valmistautui jo painumaan mailleen. Pimeys hiiviskeli nurkissa odottaen tilaisuuttaan valloittaa maisema jälleen.

Arthur huokaisi ja nosti puukorin ovesta sisään. Lämpö tulvahti kasvoille yhdessä herkullisten tuoksujen kanssa. Velvet ja Laphicet istuivat nurkassa sylikkäin selaamassa suurta kirjaa, mutta Celica oli ehtinyt kääräistä esiliinan suloisen kapealle uumalleen ja sekoitteli padassa kiehuvaa keitosta. Sen lihaisa ja mausteinen tuoksu sai veden herahtamaan Arthurin kielelle, kun hän painoi oven kiinni perässään ja sulki kylmyyden pienen mökin ulkopuolelle.

Celica kääntyi ja nojasi takapuolensa vasten lieden reunaa. Hänen kasvoillaan karehti kevyt punoitus, joka vain lisäsi hänen hehkuaan. Juuri tänään hän oli aivan erityisen kaunis, eikä Arthur osannut sanoa, mistä se johtui. Hän halusi vain pudottaa puukorin siihen paikkaan ja siepata tuon upean naisen syleilyynsä välittämättä tämän nuorempien sisarusten mahdollisista vastalauseista.

”Takka kaipasikin jo lisää puuta”, Celica kuitenkin sanoi ja käännähti takaisin keitoksensa pariin. Arthur potki saappaat jaloistaan ja kolisteli puukorin kanssa peremmälle. Pari lehteä lennähti mökin lattialle hänen hartioiltaan, kun hän kyykistyi takan äärelle ja lappoi puuta räiskyviin liekkeihin. Noustessaan hän kohensi takan laidalla roikkuvia sukkia, joihin Celica oli kirjaillut jokaisen nimen huolellisesti. Kaikki oli täydellistä huomista varten. Kun vuoden pimein päivä olisi ohitse, he tervehtisivät yhdessä aamuaurinkoa ja kurkistaisivat, mitä lahjoja sukista löytyisi tulevaa valon aikaa varten.

Kaikki oli niin tavallista. Juuri sellaista, mitä Arthur oli elämäänsä kaivannut. Ilman Celicaa hänellä ei olisi ollut syytä jatkaa. Hänen elämänsä olisi ollut arvotonta, mutta nyt kaikella oli merkitys.

”Riisu jo takkisi. Ruoka on pian valmista, ja haluan, että syömme kaikki yhdessä”, Celica sanoi.

Arthur hymyili ja kiskoi takin yltään. Siitä tipahteli vesipisaroita puhtaaksi kuuratulle puulattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon.

~o~

Ikkunan takana vaani läpitunkematon mustuus, kun Arthur sulki makuuhuoneen verhot. Vaikka Celica oli jo sammuttanut viimeisen lyhdyn, hänen valkoinen yöpaitansa erottui pimeyden läpi. Hän livahti lakanoiden väliin ja valitti viileyttä siitä huolimatta, että Arthur oli lappanut koko illan takkaan puita.

”Kyllä minä saan sinut vielä lämpenemään”, Arthur sanoi. Hän puhalsi käsiinsä ja kiepsahti itsekin peiton alle. Celican iho tuntui lämpöiseltä kämmeniin, vaikka nainen oli omasta mielestään kylmissään. Celica oli pehmeä, kun painautui Arthurin syliin ja antautui hänen kosketuksilleen. Pakahduttava tunne kohosi Arthurin vatsan tienoilta ja ajatukset karkasivat kauemmas.

Celica kuitenkin painoi kämmenensä vasten Arthurin rintaa ja väänsi itsensä kylkiasentoon. Hän jäi sivelemään miehen olkapäätä, jolla vaaleat hiukset lepäsivät nyt vapaina.

”En malta odottaa aamuun. Haluan antaa lahjani sinulle jo nyt”, Celica sanoi.

Arthur kohotti kulmiaan. Hän voisi kyllä odottaa lahjaa aamuun saakka, jos saisi Celican juuri nyt. Silti hän malttoi mielensä ja ainoastaan nyökkäsi. Oli vaikea sanoa, kuinka hyvin Celica erotti eleen pimeydessä.

Celica tarttui Arthurin käteen ja suukotti hänen sormiaan kevyesti.

”Sinä olet antanut minulle kaiken, mitä saatoin toivoa. En edes uskaltaisi pyytää enempää”, Celica sanoi. Hänen huulensa koskettivat suloisen pehmeinä ja kosteina Arthurin kämmentä, ennen kuin hän vei käden alemmas ja laski sen omalle vatsalleen, jonka napa oli hitusen koholla. Arthur muisti, kuinka oli lipaissut sitä ensimmäisen kerran ja kuinka Celica oli voihkaissut.

”Minä kannan rakkaudella sen, mitä sinä olet antanut, ja kun odotuksemme on täysi, annan elämän vuorostaan sinun kannettavaksesi”, Celica jatkoi.

Naisen sanat humisivat Arthurin korvissa. Hän siveli vatsaa, joka oli litteä ja lämmin. Oliko hän ymmärtänyt oikein? Tarkoittiko Celica todella..?

”Oletko sinä… olenko minä…” Arthur ei saanut sanoja kunnolla muodostettua.

”Perheemme saa yhden jäsenen lisää”, Celica kuiskasi.

Ne olivat kauneimmat sanat, jotka Arthur oli koskaan kuullut. 

Seuraa myös somessa!

Tracon järjesti syksyllä 2017 kirjoitus- ja piirustuskilpailun, jossa oli palkintona pääsylippu tapahtumaan. Halusin ehdottomasti lähteä lipusta kisaamaan ja osallistuin kirjoittajien sarjaan. Voittoa ei omalle kohdalle osunut, mutta tulipahan ainakin kirjoitettua tarina, joka ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Koska Tracon nyt lähestyy vääjäämättä, päätin että tuota kilpailutyötä on turha säilytellä enää pöytälaatikossa. Kävin sen uudestaan läpi ja editoin vielä kerran, mutta nyt on aika päästää se maailmalle.

Traconin tämänvuotinen teema on kauhu, joten tarinoidenkin tuli edustaa kyseistä genreä. Tunnetusti kauhu ei ole minun juttuni, mutta joskus pitää astella tuntemattomille maille.

Salla rynnisti ulos Tampere-talon Maestrosta heti lauantain myöhäisillan perinteeksi muodostuneen Souls-luennon päättymisen jälkeen. Luennon aikainen latautunut hiljaisuus korvautui innostuneella puheensorinalla, kun Salla kiirehti alas vievään portaikkoon. Vaikka hän oli kuvitellut olevansa nopea, muutama conikävijä ehti hänen edelleen tupeksimaan. Oliko portaissa pakko madella?

”Hei!”

”Sori, sori”, Salla mutisi työntyessään Tracerin ja Widowmakerin välistä. Rakkoa pakotti niin, että hän pelkäsi pian pilaavansa uuden, conia varten hankitun röyhelöhameensa. 

Onneksi Duettoja vastapäätä olevissa vessoissa ei ollut ruuhkaa enää tähän aikaan illasta. Vain yhden kopin lukko oli käännetty punaiselle, ja Salla säntäsi sen ohitse. Seuraavasta näytti olevan paperi lopussa, joten hän syöksyi viimeiseen koppiin, paiskasi oven kiinni, naksautti lukon punaiselle ja kiskoi vauhdilla sukkahousut ja alushousut yhdessä hötäkässä alas. Vihdoin! Vessaa ei suotta kutsuttu hotelli Helpotukseksi.

Vessan ulko-ovi paukahti Sallan hapuillessa paperia. Hän ehti juuri nykäistä itselleen kolme palaa, kun valot räpsähtivät kahdesti. Hän vilkaisi vaistomaisesti kohti kattoa, mutta nyt valo paloi taas tasaisesti. Salla hoiti toimituksensa loppuun ja veti vessan. Hän kiskoi housut takaisin ylös, mutta hame jäi ryttyyn sukkahousujen vyötärön alle, ja hän joutui nykimään helman takaisin paikoilleen. 

Aiemmin lukossa olleen kopin ovi oli nyt auki ja vessa tyhjä. Salla huuhteli kätensä ja vilkaisi itseään peilistä. Nenänvarsi kiilsi pitkän päivän jäljiltä, mutta hän ei jaksanut lopulta tehdä asialle mitään. Hotelliin käveli alle kymmenessä minuutissa, eikä Sallan ollut tarkoitus poiketa enää mihinkään matkan varrella.

Valot räpsähtivät taas muutaman kerran, kunnes pimenivät kokonaan. Vain poistumistien merkki erottui pimeyden keskeltä. Salla kaivoi kännykän laukustaan ja sytytti sen taskulampun. Hän työnsi vessan oven auki ja astui ulos. 

Tampere-talo oli vajonnut hiljaisuuteen eikä missään näkynyt ketään. Taskulampun kiila leikkasi vain pienen siivun leveää käytävää, mutta Sorsapuiston lampuista kajasti aavemainen kajo suurten ikkunoiden kautta. Yhtäkkinen äänettömyys soi korvissa.

Sallan askeleet kajahtelivat tyhjällä käytävällä. Missä kaikki olivat? Toki kello likenteli jo yhtätoista, muttei Salla muistanut koskaan nähneensä Tampere-taloa näin tyhjänä. Hän kulki ohi Duettojen, joiden ovet repsottivat nyt auki, ja kääntyi kakkoskerroksen pääkäytävälle. Ikkunoiden kohdalla näki vielä kulkea, mutta niiden jälkeen odotti synkkä pimeys. Salla kuuli omat sydämenlyönnit korvissaan, kun nosti kännykkänsä parempaan asentoon. Hän napautti kotinäppäintä ja vilkaisi kuuluvuutta. Ei minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan, jopa tilan tarjoama WLAN näytti kupsahtaneen.

Salla hiippaili kohti liukuportaita vain huomatakseen niiden pysähtyneen. Kun hän lähti kulkemaan alemmas, hän pelkäsi jokaisella askeleella portaikon yhtäkkiä nytkähtävän liikkeelle. Kännykän valo tärisi hänen kätensä tahdissa. Vaikka päivällä conissa oli tuntunut ajoittain jopa ahdistavan kuumalta, nyt kylmyys hiipi luihin ja ytimiin. Salla nyki vapaalla kädellään hupparia paremmin ympärilleen.

Portaikon alapäässä vilahti jotakin. Salla jähmettyi paikoilleen ja kohotti puhelintaan. Yksinäinen ilmapallo kimmahteli ylös alas koskematta lattiaan. Jostain Sallan korviin kantautui vaimeaa, kihertävää naurua, joka nosti niskavillat pystyyn ja lähetti kylmiä väreitä pitkin selkärankaa.

Puhelimen valossa ei näkynyt kuin sinkoileva ilmapallo. Sen kuminen tuoksu tunkeutui sieraimiin, vaikka alas oli yhä matkaa. 

Sen liike johtuu ilmastoinnista, sen liike johtuu ilmastoinnista, Salla hoki mielessään. Ilmavirtaa ei tuntunut, mutta täytyihän pallon ponnahtelun johtua ilmastoinnista. Muuta selitystä ei ollut. Ei saanut olla. 

Sallan sydän jyskytti, ja jokainen lyönti tuntui jysähdyksenä rintakehää vasten. Kuivassa suussa maistui rauta. Salla nielaisi ja painoi kotinäppäintä nopeasti kaksi kertaa. Ei kamerasta varmasti mitään outoa näkyisi, mutta pakko asia oli tarkistaa. Näyttö välähti, kun kamera rävähti päälle.

Sallan katse siirtyi vaistomaisesti pienelle ruudulle piirtyvään näkymään. Ilmapallo hypähteli edelleen, mutta näytöllä heilui myös kaksi käsiparia, jotka kurkottelivat palloa kohti. Vuoron perään ne tyrkkäsivät pallon korkeammalle ja pienet päät kääntyivät katsomaan ensin kohoavaa, sitten laskeutuvaa palloa. Hymyilevät suut päästivät uuden kiherryksen ilmoille. Salla tuijotti näkyä eikä kyennyt liikkumaan. 

Ehkä Traconin conipelissä oli AR-osuus mukana tänä vuonna? Siitä täytyi olla kyse. Eikö niin? Salla ehdotti itselleen. Mutta miksei missään näkynyt muita conikävijöitä? Ja miten Salla oli joutunut peliin mukaan? Hän ei ollut rekisteröitynyt siihen missään vaiheessa eikä taatusti asentanut puhelimeensa ylimääräisiä appeja.

Sallan leuka tärisi, kun hän kohotti katseensa puhelimen näytöstä ja vilkaisi sen ylitse portaikon alapäähän. Jälleen hän näki pelkän lennähtelevän ilmapallon. Uusi kurkistus näytölle palautti kuitenkin sillä leikkivät kalmanvalkoiset pikkutytöt osaksi hänen todellisuuttaan. Hän nielaisi jälleen ja painoi laukaisua. Kamera räpsähti ja salamavalo leikkasi pimeyttä. Tyttöjen kiherrys lakkasi ja ilmapallo laskeutui lattialle. Kahdet kalpeat kasvot kääntyivät katsomaan portaikkoon silmät punaisina palaen ja suut kiukkuun vääntyneinä.

Salla näpäytti kameran laukaisijaa uudestaan. Pikkutytöt painoivat kädet kasvoilleen ja kirkuivat, mutta vaikutus kesti vain hetken. Ne lähtivät liukumaan portaita ylöspäin kohti Sallaa, joka kiljaisi itsekin, kääntyi ympäri ja syöksyi takaisin ylös. Liukuportaat käynnistyivät, ja Salla oli kaatua kasvoilleen. Kuin ihmeen kaupalla hän sai säilytettyä tasapainonsa ja rynnittyä ylöspäin, vaikka kylmät sormet jo tavoittelivat hänen nilkkaansa. Kun hänen jalkansa tavoittivat liikkumattoman lattian, hengitys kulki puuskittaisena ja kurkkua kuristi. Salla ei kuitenkaan pysähtynyt vaan syöksyi pimeyteen. Hänen oli päästävä ulos Tampere-talosta hinnalla millä hyvänsä ja hän tiesi, että toisen kerroksen päädyssä oli tavallinen portaikko.

Kun Salla astui portaisiin, kylmä kouristus kulki läpi hänen kehonsa. Sydänalaa puristi ja polvet pettivät alta. Kivikovat portaat iskeytyivät käsivarsiin ja kylkiin, kun hän kieri tasanteelle. Epätoivoisesti hän suojasi päätä käsillään ja puristi yhä kännykkäänsä. Laukku pehmensi viimeistä tömähdystä.

Maatessaan tasanteella Salla kohotti vapisevin käsin kännykkäänsä ja suuntasi kameran portaiden yläpäähän. Kaksi nauravaa pikkutyttöä seisoi ylhäältä katsottuna toisella rappusella ja virnuili hänelle mielipuolisesti. Kun Salla räpäytti laukaisijaa, vihlova kirkuna tunkeutui hänen korviinsa. Hän ei välittänyt sen enempää äänestä kuin lihaksissaan pistelevästä kivusta vaan pakotti itsensä jaloilleen ja rynnisti tasanteelta ykköskerrokseen. Hän suuntasi askeleensa kohti ulko-ovea ja piti kännykkää edessään. Tällä kertaa hän onnistui laukaisemaan kuvan eteensä ilmestyneestä pikkutytöstä välittömästi tämän ilmestyessä. Kun tyttö jäi paikoilleen kiljumaan, Salla kiersi sen parilla askeleella ja syöksähti ulos Tampere-talon ovista. Hänen poskensa iskeytyi päistikkaa jotakin kovaa vasten.

”Sä taas! Onko ihan pakko töniä meitä koko ajan? Mitä me ollaan muka sulle tehty?” vihainen ääni kivahti, kun Salla vielä räpytteli silmiään pistelevässä ulkovalaistuksessa. Widowmaker ja Tracer loivat häneen paheksuvia silmäyksiä.

”Sori, mä vaan…” 

Oli mahdotonta selittää tapahtunutta. Olisivatko nuo kaksi edes uskoneet Sallan kertomusta? Hän vilkaisi taakseen ja näki Tampere-talon täydessä valaistuksessa. Ovi kävi ahkeraan, kun conikävijöitä kulki sisään ja ulos. 

”Mun pitää mennä”, Salla mutisi cossaajille ja kiirehti portaita alas. 

Myöhäisilta oli viileä ja arkinen. Tuuli pöllytti keltaisia lehtiä pitkin asfalttia, ja ilmassa oli jo kirpeä lupaus syyspäivistä. Jos Sallan jokaista lihasta ei olisi särkenyt putoamisen vuoksi, hän olisi melkein voinut ajatella kuvitelleensa kaiken. 

Liian monta kauhuluentoa, liian vilkas mielikuvitus, Salla summasi ääneti mutta hieroi samalla kivistävää käsivarttaan. Toista nilkkaakin kivisti mutta se kesti alle puolen kilometrin kävelyn hotelli Torniin. 

Kun Salla astui hotelliin sisälle, lämpö puski hänen kasvoilleen ja tunnelma huokui rauhaa. Joku istui aulassa noutokahvin kanssa. Juoman lempeä tuoksu suorastaan hyväili Sallaa ja muistutti kaikesta arkisesta ja turvallisesta. Hän nyökkäsi respan työntekijälle ennen kuin jatkoi matkaansa suoraan hisseille. 

Ylös oli matkalla pari muutakin conikävijää, mutta he jäivät pari kerrosta Sallan huonetta alempana pois kyydistä. Kun hissi kipusi viimeistä rupeamaa, Sallan ajatukset olivat jo siirtyneet karmivasta kokemuksesta kuumaan suihkuun ja pehmoiseen peittoon. Mitä ikinä Tampere-talossa olikin tapahtunut, se oli nyt ohitse.

Hissin valot räpsähtivät pari kertaa, ja Sallan sydän jysähti. Hetken hän pelkäsi hissin pysähtyvän, mutta se jatkoi matkaansa ylemmäs täysin valaistuna, kunnes pysähtyi oikeaan kerrokseen. Ovet avautuivat, ja Salla astui käytävään. Valot räpsähtivät jälleen, kunnes sammuivat kokonaan. Salla kohotti yhä kädessään olevan kännykän ja räpäytti taskulampun päälle.

Käytävällä oli yksinäinen ilmapallo.

Seuraa myös somessa!