Ilmapallo

Tracon järjesti syksyllä 2017 kirjoitus- ja piirustuskilpailun, jossa oli palkintona pääsylippu tapahtumaan. Halusin ehdottomasti lähteä lipusta kisaamaan ja osallistuin kirjoittajien sarjaan. Voittoa ei omalle kohdalle osunut, mutta tulipahan ainakin kirjoitettua tarina, joka ei muuten olisi koskaan syntynyt.

Koska Tracon nyt lähestyy vääjäämättä, päätin että tuota kilpailutyötä on turha säilytellä enää pöytälaatikossa. Kävin sen uudestaan läpi ja editoin vielä kerran, mutta nyt on aika päästää se maailmalle.

Traconin tämänvuotinen teema on kauhu, joten tarinoidenkin tuli edustaa kyseistä genreä. Tunnetusti kauhu ei ole minun juttuni, mutta joskus pitää astella tuntemattomille maille.





Salla rynnisti ulos Tampere-talon Maestrosta heti lauantain myöhäisillan perinteeksi muodostuneen Souls-luennon päättymisen jälkeen. Luennon aikainen latautunut hiljaisuus korvautui innostuneella puheensorinalla, kun Salla kiirehti alas vievään portaikkoon. Vaikka hän oli kuvitellut olevansa nopea, muutama conikävijä ehti hänen edelleen tupeksimaan. Oliko portaissa pakko madella?

”Hei!”

”Sori, sori”, Salla mutisi työntyessään Tracerin ja Widowmakerin välistä. Rakkoa pakotti niin, että hän pelkäsi pian pilaavansa uuden, conia varten hankitun röyhelöhameensa. 

Onneksi Duettoja vastapäätä olevissa vessoissa ei ollut ruuhkaa enää tähän aikaan illasta. Vain yhden kopin lukko oli käännetty punaiselle, ja Salla säntäsi sen ohitse. Seuraavasta näytti olevan paperi lopussa, joten hän syöksyi viimeiseen koppiin, paiskasi oven kiinni, naksautti lukon punaiselle ja kiskoi vauhdilla sukkahousut ja alushousut yhdessä hötäkässä alas. Vihdoin! Vessaa ei suotta kutsuttu hotelli Helpotukseksi.

Vessan ulko-ovi paukahti Sallan hapuillessa paperia. Hän ehti juuri nykäistä itselleen kolme palaa, kun valot räpsähtivät kahdesti. Hän vilkaisi vaistomaisesti kohti kattoa, mutta nyt valo paloi taas tasaisesti. Salla hoiti toimituksensa loppuun ja veti vessan. Hän kiskoi housut takaisin ylös, mutta hame jäi ryttyyn sukkahousujen vyötärön alle, ja hän joutui nykimään helman takaisin paikoilleen. 

Aiemmin lukossa olleen kopin ovi oli nyt auki ja vessa tyhjä. Salla huuhteli kätensä ja vilkaisi itseään peilistä. Nenänvarsi kiilsi pitkän päivän jäljiltä, mutta hän ei jaksanut lopulta tehdä asialle mitään. Hotelliin käveli alle kymmenessä minuutissa, eikä Sallan ollut tarkoitus poiketa enää mihinkään matkan varrella.

Valot räpsähtivät taas muutaman kerran, kunnes pimenivät kokonaan. Vain poistumistien merkki erottui pimeyden keskeltä. Salla kaivoi kännykän laukustaan ja sytytti sen taskulampun. Hän työnsi vessan oven auki ja astui ulos. 

Tampere-talo oli vajonnut hiljaisuuteen eikä missään näkynyt ketään. Taskulampun kiila leikkasi vain pienen siivun leveää käytävää, mutta Sorsapuiston lampuista kajasti aavemainen kajo suurten ikkunoiden kautta. Yhtäkkinen äänettömyys soi korvissa.

Sallan askeleet kajahtelivat tyhjällä käytävällä. Missä kaikki olivat? Toki kello likenteli jo yhtätoista, muttei Salla muistanut koskaan nähneensä Tampere-taloa näin tyhjänä. Hän kulki ohi Duettojen, joiden ovet repsottivat nyt auki, ja kääntyi kakkoskerroksen pääkäytävälle. Ikkunoiden kohdalla näki vielä kulkea, mutta niiden jälkeen odotti synkkä pimeys. Salla kuuli omat sydämenlyönnit korvissaan, kun nosti kännykkänsä parempaan asentoon. Hän napautti kotinäppäintä ja vilkaisi kuuluvuutta. Ei minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan, jopa tilan tarjoama WLAN näytti kupsahtaneen.

Salla hiippaili kohti liukuportaita vain huomatakseen niiden pysähtyneen. Kun hän lähti kulkemaan alemmas, hän pelkäsi jokaisella askeleella portaikon yhtäkkiä nytkähtävän liikkeelle. Kännykän valo tärisi hänen kätensä tahdissa. Vaikka päivällä conissa oli tuntunut ajoittain jopa ahdistavan kuumalta, nyt kylmyys hiipi luihin ja ytimiin. Salla nyki vapaalla kädellään hupparia paremmin ympärilleen.

Portaikon alapäässä vilahti jotakin. Salla jähmettyi paikoilleen ja kohotti puhelintaan. Yksinäinen ilmapallo kimmahteli ylös alas koskematta lattiaan. Jostain Sallan korviin kantautui vaimeaa, kihertävää naurua, joka nosti niskavillat pystyyn ja lähetti kylmiä väreitä pitkin selkärankaa.
Puhelimen valossa ei näkynyt kuin sinkoileva ilmapallo. Sen kuminen tuoksu tunkeutui sieraimiin, vaikka alas oli yhä matkaa. 

Sen liike johtuu ilmastoinnista, sen liike johtuu ilmastoinnista, Salla hoki mielessään. Ilmavirtaa ei tuntunut, mutta täytyihän pallon ponnahtelun johtua ilmastoinnista. Muuta selitystä ei ollut. Ei saanut olla. 

Sallan sydän jyskytti, ja jokainen lyönti tuntui jysähdyksenä rintakehää vasten. Kuivassa suussa maistui rauta. Salla nielaisi ja painoi kotinäppäintä nopeasti kaksi kertaa. Ei kamerasta varmasti mitään outoa näkyisi, mutta pakko asia oli tarkistaa. Näyttö välähti, kun kamera rävähti päälle.

Sallan katse siirtyi vaistomaisesti pienelle ruudulle piirtyvään näkymään. Ilmapallo hypähteli edelleen, mutta näytöllä heilui myös kaksi käsiparia, jotka kurkottelivat palloa kohti. Vuoron perään ne tyrkkäsivät pallon korkeammalle ja pienet päät kääntyivät katsomaan ensin kohoavaa, sitten laskeutuvaa palloa. Hymyilevät suut päästivät uuden kiherryksen ilmoille. Salla tuijotti näkyä eikä kyennyt liikkumaan. 

Ehkä Traconin conipelissä oli AR-osuus mukana tänä vuonna? Siitä täytyi olla kyse. Eikö niin? Salla ehdotti itselleen. Mutta miksei missään näkynyt muita conikävijöitä? Ja miten Salla oli joutunut peliin mukaan? Hän ei ollut rekisteröitynyt siihen missään vaiheessa eikä taatusti asentanut puhelimeensa ylimääräisiä appeja.

Sallan leuka tärisi, kun hän kohotti katseensa puhelimen näytöstä ja vilkaisi sen ylitse portaikon alapäähän. Jälleen hän näki pelkän lennähtelevän ilmapallon. Uusi kurkistus näytölle palautti kuitenkin sillä leikkivät kalmanvalkoiset pikkutytöt osaksi hänen todellisuuttaan. Hän nielaisi jälleen ja painoi laukaisua. Kamera räpsähti ja salamavalo leikkasi pimeyttä. Tyttöjen kiherrys lakkasi ja ilmapallo laskeutui lattialle. Kahdet kalpeat kasvot kääntyivät katsomaan portaikkoon silmät punaisina palaen ja suut kiukkuun vääntyneinä.

Salla näpäytti kameran laukaisijaa uudestaan. Pikkutytöt painoivat kädet kasvoilleen ja kirkuivat, mutta vaikutus kesti vain hetken. Ne lähtivät liukumaan portaita ylöspäin kohti Sallaa, joka kiljaisi itsekin, kääntyi ympäri ja syöksyi takaisin ylös. Liukuportaat käynnistyivät, ja Salla oli kaatua kasvoilleen. Kuin ihmeen kaupalla hän sai säilytettyä tasapainonsa ja rynnittyä ylöspäin, vaikka kylmät sormet jo tavoittelivat hänen nilkkaansa. Kun hänen jalkansa tavoittivat liikkumattoman lattian, hengitys kulki puuskittaisena ja kurkkua kuristi. Salla ei kuitenkaan pysähtynyt vaan syöksyi pimeyteen. Hänen oli päästävä ulos Tampere-talosta hinnalla millä hyvänsä ja hän tiesi, että toisen kerroksen päädyssä oli tavallinen portaikko.

Kun Salla astui portaisiin, kylmä kouristus kulki läpi hänen kehonsa. Sydänalaa puristi ja polvet pettivät alta. Kivikovat portaat iskeytyivät käsivarsiin ja kylkiin, kun hän kieri tasanteelle. Epätoivoisesti hän suojasi päätä käsillään ja puristi yhä kännykkäänsä. Laukku pehmensi viimeistä tömähdystä.

Maatessaan tasanteella Salla kohotti vapisevin käsin kännykkäänsä ja suuntasi kameran portaiden yläpäähän. Kaksi nauravaa pikkutyttöä seisoi ylhäältä katsottuna toisella rappusella ja virnuili hänelle mielipuolisesti. Kun Salla räpäytti laukaisijaa, vihlova kirkuna tunkeutui hänen korviinsa. Hän ei välittänyt sen enempää äänestä kuin lihaksissaan pistelevästä kivusta vaan pakotti itsensä jaloilleen ja rynnisti tasanteelta ykköskerrokseen. Hän suuntasi askeleensa kohti ulko-ovea ja piti kännykkää edessään. Tällä kertaa hän onnistui laukaisemaan kuvan eteensä ilmestyneestä pikkutytöstä välittömästi tämän ilmestyessä. Kun tyttö jäi paikoilleen kiljumaan, Salla kiersi sen parilla askeleella ja syöksähti ulos Tampere-talon ovista. Hänen poskensa iskeytyi päistikkaa jotakin kovaa vasten.

”Sä taas! Onko ihan pakko töniä meitä koko ajan? Mitä me ollaan muka sulle tehty?” vihainen ääni kivahti, kun Salla vielä räpytteli silmiään pistelevässä ulkovalaistuksessa. Widowmaker ja Tracer loivat häneen paheksuvia silmäyksiä.

”Sori, mä vaan…” 

Oli mahdotonta selittää tapahtunutta. Olisivatko nuo kaksi edes uskoneet Sallan kertomusta? Hän vilkaisi taakseen ja näki Tampere-talon täydessä valaistuksessa. Ovi kävi ahkeraan, kun conikävijöitä kulki sisään ja ulos. 

”Mun pitää mennä”, Salla mutisi cossaajille ja kiirehti portaita alas. 

Myöhäisilta oli viileä ja arkinen. Tuuli pöllytti keltaisia lehtiä pitkin asfalttia, ja ilmassa oli jo kirpeä lupaus syyspäivistä. Jos Sallan jokaista lihasta ei olisi särkenyt putoamisen vuoksi, hän olisi melkein voinut ajatella kuvitelleensa kaiken. 

Liian monta kauhuluentoa, liian vilkas mielikuvitus, Salla summasi ääneti mutta hieroi samalla kivistävää käsivarttaan. Toista nilkkaakin kivisti mutta se kesti alle puolen kilometrin kävelyn hotelli Torniin. 

Kun Salla astui hotelliin sisälle, lämpö puski hänen kasvoilleen ja tunnelma huokui rauhaa. Joku istui aulassa noutokahvin kanssa. Juoman lempeä tuoksu suorastaan hyväili Sallaa ja muistutti kaikesta arkisesta ja turvallisesta. Hän nyökkäsi respan työntekijälle ennen kuin jatkoi matkaansa suoraan hisseille. 

Ylös oli matkalla pari muutakin conikävijää, mutta he jäivät pari kerrosta Sallan huonetta alempana pois kyydistä. Kun hissi kipusi viimeistä rupeamaa, Sallan ajatukset olivat jo siirtyneet karmivasta kokemuksesta kuumaan suihkuun ja pehmoiseen peittoon. Mitä ikinä Tampere-talossa olikin tapahtunut, se oli nyt ohitse.

Hissin valot räpsähtivät pari kertaa, ja Sallan sydän jysähti. Hetken hän pelkäsi hissin pysähtyvän, mutta se jatkoi matkaansa ylemmäs täysin valaistuna, kunnes pysähtyi oikeaan kerrokseen. Ovet avautuivat, ja Salla astui käytävään. Valot räpsähtivät jälleen, kunnes sammuivat kokonaan. Salla kohotti yhä kädessään olevan kännykän ja räpäytti taskulampun päälle.

Käytävällä oli yksinäinen ilmapallo.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ei kommentteja