Vuosi 2018

Vuosi on taas vierähtänyt kuin huomaamatta. Nykyisin aika tuntuu kulkevan niin nopeasti, etten pysy mukana. Vasta oli tammikuu ja nyt joulukuu vetelee viimeisiään. Minä roikun takin liepeessä ja toivon, etten putoa matkalta.

Alkuvuosi meni jonkinlaisessa sumussa. Työstin Veden vaistoa, toivuin joulukuussa tulleista ikävistä uutisista, aloittelin uutta vaihetta elämässä ja pelasin. Olin uppoutuneena jonkinlaiseen omaan kuplaani.

Kun kevät lähestyi, aloin taas hiljalleen avautua maailmalle enemmän, mutta tekeminen ei loppunut kesken. Veden vaisto väritti koko vuoden ensimmäistä puoliskoa ja välillä tuntui, ettei urakka lopu koskaan. Tämä siitä huolimatta, että työstin sen lopulta valmiiksi paljon nopeammin kuin Maan mahdin tai Tulen tahdon.

Kesä oli kuuma ja toi mukanaan taas uuden elämänmuutoksen. Kokopäivätyöt imivät mehuja ja kirjoittaminen jäi vähemmälle. Tai niin kuvittelin, sillä oikeasti syksyn myötä kirjoitin taas todella paljon, vaikka aina eivät rahkeet meinanneet töiden ohella riittää.

Nyt loppuvuodesta olen huomannut, että on aika taas höllätä. Flunssakierre näyttää loputtomalta, väsymys painaa hartioilla. Työt on toki tehtävä, mutta muusta voi vähän tinkiä, vaikka toisaalta sormet pyrkivät näppäimistölle välillä silloinkin, kun silmät eivät jaksaisi pysyä auki.

Uusien alkujen vuosi


En ole blogissa tai paljon muuallakaan asiasta puhunut, mutta aloitin miltei vuosi sitten kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Kurssitehtävät ovat lohkaisseet osan kirjoitusajasta sekä keväällä että syksyllä, mutta jotenkin olen löytänyt aikaa myös omille projekteille.

On ollut mielenkiintoista keskustella kirjoittamisesta toisten kanssa ja arvokasta on luonnollisesti ollut myös palaute, jota olen saanut niin opettajilta kuin toisilta opiskelijoiltakin. Palautetta ei nimittäin ole koskaan liikaa, ja ihanaa on, kun kritiikinkin saa kannustavassa muodossa.

Opintojen lisäksi aloitin tosiaan vuoden aikana myös uuden työn. Tosin työ on ollut erilaisissa pätkissä mutta silti varsin jatkuvaa. Väliin on jäänyt vain yksittäisiä viikkoja, jolloin töitä ei ole ollut tarjolla. Työ on luonteeltaan sellaista, etten aio sitä sen tarkemmin blogissa avata. Sanottakoon vain, että se imee introvertistä mehuja kiitettävästi, vaikka kyseisessä tehtävässä viihdynkin.

Töiden ja opiskelun yhdistäminen on tehnyt arjesta ajoittain hektistä, mutta hienoahan se on, että on uusia hommia. Kirjoittamisesta en taas haluaisi luopua vaan sille on löydettävä aina edes vähän tilaa. Toisinaan on silti vähän väsyttänyt kaiken keskellä.

Uusien projektien vuosi


Vaikka Veden vaiston työstäminen kahmaisi ison osan vuodesta, mahtui sekaan joukko muita pienempiä projekteja. Pääsin mukaan peräti kahteen fanzineen, joihin kumpaankin kirjoitin englanninkielistä fanifiktiota. Toiseen Tales of Zestiria -pelistä, toiseen Xenoblade Chronicles X -pelistä. Projektit olivat hauskoja mutta hieman stressaaviakin, koska ne piti ujuttaa kaiken muun tekemisen väliin.

Olen pitkään arastellut englanniksi kirjoittamista, joten olen iloinen, että uskalsin hakea zineihin mukaan. Kun omia tekstejä editoi useampaan kertaan ja sai betalukijoilta palautetta, aloin taas entistä paremmin tiedostaa, missä omat kehittämisen paikkani englannin osalta ovat. Erittäin iloinen olen kuitenkin siitä, etteivät betat antaneet palautetta ainoastaan kieliopista ja kirjoitusvirheistä vaan kommentoivat myös sisältöä.

Kesällä listalle putkahti vielä kaksi puserrusta lisää. Pääsin mukaan projektiin, joka osoittautui varsin vaativaksi. Jälkikäteen ajateltuna en ehkä ollut täysin valmis siihen eivätkä tilannetta helpottaneet uusi työ, opinnot ja omat harrastukset. Sain kesän ja syksyn aikana tehtyä oman osuuteni projektista, mutta mieleen jäi kummittelemaan epäonnistunut fiilis. Ainoa positiivinen palaute, jonka tuona aikana sain, oli että juttuni halutaan ehdottomasti mukaan. Kaikki muu oli kritiikkiä, mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska lopputuloksesta haluttiin mahdollisimman hyvä. Itselleni jäi kuitenkin olo, etten onnistunut missään kohtaa, en edes lopullisen version kanssa. Syksyllä paininkin tämän tuntemuksen kanssa ja se vaikutti kirjoittamiseeni paljon enemmän kuin olisin halunnut. Yhtäkkiä aloin kyseenalaistaa, onko minusta todella kirjoittamaan. Onneksi pahin kipuilu on nyt jo jäänyt taakse.

Jos palataan kesään, pöydälleni lennähti kuitenkin myös toinen projekti eli Feny Kuunvalon Salainen liljatarha, jonka työstämisessä olin erittäin aktiivisesti mukana. Oli hauskaa sukeltaa eroottisten novellien pariin, mutta tältäkin osalta voi jälkikäteen todeta, että ajoituksen olisi voinut valita myös paremmin. Aina nämä jutut eivät kuitenkaan katso sitä, onko kalenterissa hyvä hetki vai ei.

Minua pyydettiin mukaan myös muihin juttuihin, mutta siinä kohtaa järki (ja puoliso) sanoi jo ei. Hieman harmitti, etten päässyt kokeilemaan siipiäni vielä parissa erilaisessa projektissa, mutta oikeasti ihan hyvä niin. Jo nykyisellään jaksaminen oli koetuksella, joten lisähommat tuskin olisivat tilannetta parantaneet. Muutamat ihmiset ovat minulle sanoneetkin, että järkevämpää olisi luopua kaiken maailman kirjoitusjutuista ja keskittyä oikeisiin töihin ja oikeaan vapaa-aikaan. En vain osaa. Ei, en pysty. En ole minä, jos en saa kirjoittaa.

Aika hiljentää vauhtia?


Olen monena vuonna tähän aikaan kirjoittanut, että jaksamisen kanssa on ollut haasteita ja että olen haalinut itselleni liikaa tekemistä. Kamppailen edelleen tämän asian kanssa. Jostain pitäisi karsia mutta mistään ei haluaisi luopua. Ehkä tasapaino kuitenkin vielä löytyy?

Yritän kuitenkin ensi vuonna olla armollisempi itselleni. Työt pitää tehdä ajallaan ja opiskelun aikarajoista on pidettävä kiinni, mutta minun ei ole omille projekteilleni mikään pakko laittaa tiukkoja deadlineja. Kristallin lapsien päätösosa on jäänyt nyt syksyllä muun elämän jalkoihin, mutta sekin valmistuu aikanaan. Ei minun tarvitse rykäistä kirjaa ulos vuodessa eikä varsinkaan puolessa vuodessa. On lupa myös pysähtyä hengittämään.

Tiedän jo nyt, että ensi vuosi on muutoksien vuosi, vaikken itse mitään sellaista suunnitellut. Elämässä menee moni asia kokonaan ympäri ja on opeteltava paljon uutta. On etsittävä oma paikkansa uudelleen. Pelkästään muutos on väsyttävää, joten sen rinnalla ei pidä vaatia itseltään liikoja.

Edellinen voi kuulostaa kovin salaperäiseltä, mutta kerron asioista kyllä tarkemmin, kun ne ovat ajankohtaisia. Ihan vielä en niitä voi blogin puolella enempää avata. Sen verran voin sanoa, että olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani enkä osaa sanoa, tuleeko vuodesta 2019 todella hieno vai todella vaikea. Aika näyttää.


Joka tapauksessa uusi vuosi tulee vääjäämättä ja voin vain ottaa sen vastaan. Ensi vuonna haluan tulevan muutoksen ohella keskittyä viemään kirjoittamisen perusopinnot päätökseen ja kirjoittamaan Kristallin lapsien päätösosaa. Lisäksi haluan hurvitella pelien parissa ja toki kirjoittaa vähän niistäkin. Tuossa kaikessa on kuitenkin jo tavoitteita tarpeeksi enkä aio kasata näistäkään itselleni liian suuria paineita (toivottavasti).


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Tuokio

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Viimeisenä julkaisen Emmin toivoman tarinan omasta kirjastani Missä sydän. Emmi halusi kertomuksen kirjan päähenkilöstä Luviasta joko ennen tai jälkeen kirjan tapahtumia. Päädyin jälkimmäiseen ja kirjoitin Luvian ja Lisin ensimmäisestä yhteisestä joulusta. Mateo on toki kuvioissa myös.

Fanifiktiota oli hauska kirjoittaa mutta mielenkiintoista oli sukeltaa myös takaisin oman kirjan maailmaan. Tässä lyhyessä kertomuksessa vilkaistaan pientä tuokiota hahmojen välillä ja paljastetaan serafien maailmasta jotain sellaista, mitä ei juurikaan varsinaisessa kirjassa käsitellä.

Ja kyllä, tämän lukemalla spoilaannut kirjan loppuratkaisusta. Oma päätöksesi on, haittaako se sinua.



Tuokio


Lumihiutaleet olivat kuin valkoisia höyheniä, kun ne laskeutuivat taivaalta. Ihastelin pienen mökin ikkunasta vuoristomaisemaa, jollaista en ollut koskaan nähnyt muualla kuin televisiossa ja valokuvissa. Takassa räiskyi tuli, mutta olimme silti kääriytyneet lämpimiin vaatteisiin ja vetäneet paksut, villaiset sukat jalkoihimme.

Takaani kantautui kolinaa tupakeittiöstä ja ihmeellistä paukutusta television äärestä, kun Mateo pelasi. Olin yrittänyt seurata hänen tekemisiään, mutta kuva oli liikkunut vilkkaasti ja ollut niin täynnä säkenöiviä valoja, että minulle oli tullut vain paha olo. Niinpä olin siirtynyt ikkunan ääreen nauttimaan sen läpi huokuvasta ihmeellisestä rauhasta.

Sukkien vaimentamat askeleet lähestyvät takaapäin. Lisin pehmoisen villapaidan peittämä vartalo painautui vasten selkääni ja hänen kätensä kiersi etupuolelleni. Eteeni ojennettiin höyryävä kupillinen mausteilta tuoksuvaa juomaa. Siinä oli jotain vierasta ja viettelevää, kun nostin sen huulilleni ja maistoin varovaisesti. Se herätti jokaisen makunystyräni eloon ja lämmitti koko matkan vatsaani saakka.

”Hehkuviini karkottaa talven kylmyyden”, Lis kuiskasi korvaani. Ihoni sävähti kananlihalle, kun hänen huulensa sipaisivat ihoani.

”Hitto, mutsi, oma huone!” Mateo sanoi siitä huolimatta, että oli todennäköisesti edelleen liimautunut television eteen pelinsä pariin. Hänen huomiokykynsä oli ilmiömäinen mitä tuli läheisyydenosoituksiin. En halunnut kuitenkaan valittaa, sillä yleisesti ottaen hän oli ottanut minut hyvin vastaan ja näytti hyväksyvän tilanteemme.

”Siivoa suusi”, Lis sanoi pojalleen, mutta siirtyi kuitenkin vierelleni. Hän nojasi takapuolensa ikkunalautaan eikä jäänyt katselemaan lumisadetta. Seurasin, kuinka muki nousi hänen kauniisti kaartuville huulilleen. Pitkät, tummat ripset valahtivat poskille, kun hänen luomensa sulkeutuivat nielaisun ajaksi. Lisin posket punoittivat kevyesti, ja tunsin, kuinka lämpö nousi myös omille kasvoilleni.

”Oikeasti, ei muidenkaan porukat ole koko ajan kuhertelemassa, kun lapset on läsnä”, Mateo sanoi.
”Mistä sinä sen tiedät? Oletko ollut näkemässä?”

”No, onneksi en! Samaa ei voi sanoa omasta himasta.”

”Nyt ei olla kotona.”

”Ihan sama.”

Lis naurahti ja Mateo tuhahti. Kumpikaan ei onneksi vaikuttanut niin kiukkuiselta kuin silloin, kun olin tavannut heidät ensimmäistä kertaa. Mateo uppoutui takaisin peliinsä ja Lis jatkoi juomansa hörppimistä kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Rauha virtasi ikkunan läpi mökkiin sisälle.
”Miten serafit viettävät joulua?” Lis kysyi ja sai minut säpsähtämään.

Serafien asioista ei saanut puhua ihmisille, mutta toisaalta olin jo luultavasti rikkonut liki kaikkia muitakin sääntöjä. Siipisulkani olivat kuluneet syksyn aikana muuttuneet täysin mustiksi eivätkä enää palaisi ennalleen. Minä en voisi koskaan palata Kotiin. Olin pakolainen, karkotettu, ei toivottu daemoni, samanlainen kuin Lucifer. En ollut serafi enää, joten serafien säännöt eivät koskeneet minua.

”Joulu on ihmisten juhla”, vastasin. ”Me kunnioitamme valoa, joka alkaa jälleen lisääntyä, muttemme suoranaisesti juhlista sitä.”

”Mutta… eikö joulun pitäisi olla teille vuoden suurin tapahtuma?”

Katsoin Lisiin oman mukini ylitse. En ymmärtänyt hänen kysymystään.

”Tarkoitan vain, että jouluna juhlistetaan vapahtajaa. Eikö hänen pitäisi olla aika merkittävä teille?”
Jouduin kaivelemaan muistiani hetken ennen kuin sanoin kiinni Lisin ajatuksesta. Hän puhui ihmisten uskonnosta, johon liittyi pelastuminen jouluna syntyneen vapahtajan kautta.

”On ja ei ole. Hänen isänsä on serafi. Monet ihmisten ja serafien jälkeläiset ovat olleet ihmisten maailmassa melko valovoimaisia persoonia, mutta me emme juhlista heitä. Ei ole tarkoitus, että heitä edes syntyisi”, vastasin totuudenmukaisesti. Ensimmäiset separdit olivat syntyneet tarkoituksella, kun serafit olivat halunneet itselleen uskollisia lähettiläitä ihmisten maailmaan. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että serafien ja ihmisten jälkeläiset olivat vaikeasti hallittavia, joten kokeilusta oli luovuttu. Kaikki sen jälkeen syntyneet separdit olivat saaneet alkunsa luvattomissa olosuhteissa, myös tuo henkilö, jota jotkut ihmiset kutsuivat vapahtajakseen.

Lis näytti pohtivan sanojani. Hän siemaisi hehkuviiniään ja kohotti kätensä leikittelemään kiharoillani. Rakastin tuota hänen mietteliästä ilmettään, vaikka sen myötä hän usein katosi luotani. Olisinpa voinut kurkistaa hänen sisäiseen maailmaansa muutenkin kuin kirjojen kautta. Nyt hänen kasvoilleen nousi hymy ja silmät kirkastuivat tavallista nopeammin.

”Siinäpä tarina, joka ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.”

”Eikö se ole jo kirjoitettu?” Mateo kommentoi.

”Mutta tämä todellinen versio.”

Puistelin päätäni, kun jotain kylmää valahti vatsani pohjalle. Oli eri asia kertoa totuus Lisille ja Mateolle kuin koko maailmalle. Mikael ei ollut tullut perääni, mutta jos hän saisi tietää minun laverrelleen serafien salaisuuksia ja paljastaneen olemassaolomme ihmisille, kärsisin tuomion nahoissani. Todennäköisesti kärsisivät myös Lis ja Mateo, sillä en enää luottanut Mikaelin hyväntahtoisuuteen.

”Älä hätäile, fantasia ei ole minun genreni. Nautin siitä vain näin tosielämässä”, Lis sanoi ja kumartui puoleeni. Hänen huulensa painuivat huulilleni ja maistuivat hehkuviiniltä. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen, kun vastasin suudelmaan.

”Nyt, hitto, oikeasti sinne omaan huoneeseen!” Mateo karjaisi.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Kysymys

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Neljäntenä on vuorossa Accusedille kirjoitettu Harry Potter -fanifiktiotarina. Hän toivoi, että tarinassa olisi mukana Ron Weasley, joten nostin Ronin päähenkilöksi. En ole varmaan koskaan kirjoittanut Ronista mitään, kyseessä oli siis varsin ainutlaatuinen kerta. Ficin kirjoittaminen oli kuitenkin erittäin mukavaa.



Kysymys


Kotikolossa leijui kalkkunan ja karpalokastikkeen tiheä tuoksu, joka sekoittui joulutorttuihin, kun Ron humahti liekkien läpi suoraan olohuoneeseen. Tutut tuoksut sulkivat hänet syleilyynsä yhtä aikaa äidin kanssa eikä hän tervehdyksien solinalta kuullut suhahdusta, kun Hermione syöksähti takkaan hänen perässään.

Molly Weasley työnsi poikansa käsivarren mitan päähän ja tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Ronilla oli yllään harvinaisen siisti neulepusero, jonka alta töröttivät paidan kaulukset. Jästit kuulemma pukeutuivat sillä tavalla, ja Ron oli noudattanut Hermionen neuvoja, kun he olivat käyneet vieraisilla tämän vanhempien luona. Kaiken sen jännittävän pönöttämisen ja velhojen hammashoitoa koskevien kysymysten jälkeen Kotikoloon saapuminen täytti Ronin yllättävällä lämmöllä.

Ron ei ollut viettänyt jouluja kotona vuosiin. Nyt joka puolelta tulvivat tuoksut ja tutut kasvot – joista valitettavasti puuttui Fredin ilkikurinen virnistys – toivat mieleen lapsuudenpäivät. Percy istui nojatuolissa ja selaili pitkää kirjelmää, jossa näkyi taikaministeriön leima. Jouluaattona! Uskomatonta! George sen sijaan näytti yllättävän poissaolevalta, mutta kenties ensimmäinen joulu ilman Frediä otti aivan erityisen koville juuri hänelle. Ei sillä, yhtä lailla ajatusta seuraava kaipaus riipaisi Ronin rintakehää. Mikään ei olisi enää koskaan ennallaan.

Isä halasi Ronia heti äidin jälkeen, ja vastatessaan halaukseen Ron erotti kauempana Harryn kainaloon käpertyneen Ginnyn, Fleurin hiuksia hipeltävän Billin – Ron käänsi katseensa äkkiä toiseen suuntaan – sekä lohikäärmekirjaan uppoutuneen Charlien.

Hermione astui Ronin vierelle, ja sekä Molly että Arthur kiirehtivät tervehtimään myös häntä. Kun vanhemmat vihdoin suostuivat väistymään, Ginny ja Harry saivat suunvuoron. Hetken kaikki oli yhtä mylläkkää, eikä Ron olisi voinut olla onnellisempi. Oli melkein kuin he olisivat palanneet Tylypahkaan nyt, kun kaikki olivat yhdessä eivätkä huolet painaneet hartioilla.

Molly usutti koko joukon ruokapöytään, jonka tarjottavat eivät juuri hävinneet Tylypahkan juhlaherkuille. Niiden maku oli kuitenkin omintakeinen, sellainen, ettei kukaan muu pystynyt vastaavaa loihtimaan. Ron oli yrittänyt muutamia äidin reseptikirjasta pihistettyjä ohjeita muttei vielä kertaakaan ollut päässyt kaipaamaansa lopputulokseen edes Hermionen avustuksella.

Ilta oli täynnä hyvää ruokaa ja puhetta, takkatulen räiskettä ja Georgen uusia pilailutuotteita, jotka saivat aina välillä sekä äidin että Fleurin nyrpistämään nenäänsä. Hermionekin naksautti pari kertaa paheksuvasti kieltään muttei sanonut mitään. Ron tiedosti tavanomaista paremmin vieressään istuvan nuoren naisen lämmön, hänen hiustensa vaniljaisen tuoksun ja villit kiharat. Ronin sormet nyppäsivät housun punttia yhä uudestaan, kun hän mietti tulevaa yötä ja seuraavaa päivää. Mitä pidemmälle kello tikutti, sitä huonommin hän sai mitään kurkustaan alas ja vatsaakin meinasi vääntää. Hän kuitenkin pakottautui juomaan pari isoa mukillista mausteviiniä, vaikka äiti loi häneen heti paheksuvan katseen.

”Täysikäinen”, Ron muodosti sanat huulillaan, ja sai vastaukseksi tuhahduksen.

”Sinä olet aina minun pikkupoikani”, Molly sanoi.

Ronin korvia kuumotti, ja hän tiesi niiden lähestyvän tukkansa väriä. Silti hän kumosi vielä viimeiset pisarat toisesta mukillisesta kurkustaan alas ja nautti niiden tuomasta rentoudesta. Kiristävä vyyhti vatsassa helpotti hieman, mutta mikään ei onnistunut poistamaan hänen levottomuuttaan.

Muut eivät tuntuneet väsyvän millään. Niin paljon kuin Ron perheensä seuraa arvosti, juuri nyt hän ei olisi kaivannut heitä. Ehkä oli ollut huono ajatus tulla jo tänään Kotikoloon, mutta äiti oli suorastaan vaatinut sitä, eikä Ron ollut halunnut peruuttaa suunnitelmaansa vain sen takia, että joutui toteuttamaan sen lapsuudenkodissaan. Ajatus oli riivannut häntä päivin ja öin riittävän pitkään, nyt saisi loppua.

Yhtäkkiä Hermione haukotteli ja venytteli käsivarsiaan.

”Olimme vielä eilen töissä, ja tänään on ollut pitkä päivä. Taidan vetäytyä yöpuulle, että jaksan huomenna nauttia jouluaamun tunnelmasta”, hän sanoi ja nousi pöydästä.

Ron ampaisi pystyyn. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Sinä voit vielä hyvin jäädä”, Hermione sanoi. ”Haluat varmasti viettää aikaa Ginnyn, Harryn ja veljiesi kanssa.”

”Eikun minua väsyttää ihan hirveästi”, Ron sanoi ja pakotti leveän haukotuksen, joka sai Hermionen vain kohottelemaan kulmiaan.

”Jos niin sanot…”

Hermionen äänensävy paljasti hänen todelliset ajatuksensa, mutta sentään hän ei laukonut niitä ääneen. Ron toivotti pikaisesti hyvät yöt kaikille muille ennen kuin kiirehti Hermionen perään kohti vanhaa huonettaan, jonka äiti ja isä olivat remontoineet. Kun kuolonsyöjät olivat tunkeutuneet taloon etsimään Weasleyn perhettä, olivat he jättäneet jälkeensä kaaoksen, mutta nyt koti alkoi olla jälleen entisellään. Ronin vanha sänky oli kuitenkin poissa ja korvattu natisevalla vuodesohvalla, jota Hermione jo levitti, kun Ron astui huoneeseen.

Ron painoi oven perässään kiinni. Hermione heilautti taikasauvaansa, ja lakanat lennähtivät paikoilleen. Vasta sitten hän ryhtyi etsimään yöpaitaansa kassista, jonka he olivat tuoneet mukanaan.
”Olisit sinä voinut oikeasti jäädä alakertaan”, Hermione sanoi.

Ronin suusta pääsi omituinen rykäisy. Jälleen Hermione kohotti kulmakarvojaan, jotka kuitenkin katosivat pian näkyvistä, kun hän kiskoi villapaidan päältään. Sitä seurasi toppi ja rintaliivit. Niin ikään hame ja sukkahousut päätyivät pinoon tuolille, eikä Ron ollut vieläkään saanut sanaa suustaan. Hermione oli niin kaunis, kaikki hänessä oli kaunista. Jokainen kihara ja luomi, jokainen vartalon kaari, suloinen nenä ja räpsyvät ripset. Hän oli täydellinen, ja miltei alasti, kunnes kiskaisi yöpaidan päälleen ja peitti sen alle upeutensa.

”Sinä käyttäydyt omituisesti”, Hermione sanoi ja istahti vuodesohvalle, joka naukaisi niin, että ääni kuului varmasti alakertaan asti. Oliko äiti halunnut varmistaa, ettei Ronin huoneessa tapahtuisi mitään sopimatonta?

”Niin… tuota…”

Sanat olivat hukassa. Miksi ne aina olivat hukassa, kun olisi ollut tärkeintä sanoa ne oikein? Hermione risti jalkansa ja nojautui hieman taaksepäin. Rintojen kaari erottui selvästi yöpaidan läpi, ja Ronin oli vaikea keskittyä. Korvia kuumotti jälleen, kun tiukka katse porautui häneen.
”No, kakaise nyt. Minä haluan nukkumaan.”

Ron nielaisi. Ajatukset kaikkosivat hänen päästään, lennähtivät kai ullakolle asti pahan hengen seuraksi. Polvet notkahtivat ja vasen iskeytyi lattiaan. Hermionen silmät levisivät, huulet pyöristyivät ja puna nousi hänen poskilleen.

”Menetkö sinä… tai siis… tuletko sinä minun… vaimokseni?”

Siinä. Nyt se oli sanottu. Kysymys poltteli yhä Ronin huulilla, kun hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Hänen poskensa ja korvansa olivat tulessa, ja hän näki, kuinka puna kiipesi ylös Hermionen kaulaa. Nuori nainen henkäisi. Ei, Hermione niiskaisi kuuluvasti. Hän syöksähti eteenpäin ja halasi Ronia niin lujaa, että he molemmat kierähtivät lattialle. Pehmeä vartalo painui Ronia vasten ja suudelmat peittivät hänen kasvonsa.

”Tulen! Tulen! Tulen!”

Muuta Ronin ei tarvinnut kuulla. Hän kiersi kätensä Hermionen ympärille ja otti seuraavan suudelman vastaan huulillaan.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Herätys

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Kolmantena on vuorossa Namille kirjoitettu Final Fantasy VII -fanifiktiotarina. Tämä oli arvonnassa tulleista fandomeista ainoa, jonka osalta tunnen olevani vähän vahvemmilla. Aihepiiri muodostui kuitenkin sellaiseksi, etten ehkä ollut aivan omimmalla maaperällä. Nami toivoi tarinan olevan kauhua tai komediaa, joita en kumpaakaan koe omiksi lajeikseni. Ehkä tämä kuitenkin on lähempänä jälkimmäistä.

Valitsin tarinan päähenkilöksi Renon, koska tiedän Namin pitävän hänestä. Tarinassa esiintyy myös pari muuta hahmoa, joista ainakin toinen lukeutuu hänen suosikeihinsa.


Herätys


Katto oli vieras. Avasin juuri raottamani silmäni ammolleen, mutta katto ei muuttunut yhtään tutummaksi. Vihaiset mooglet moukaroivat ohimoitani ja chocobo oli todennäköisesti kussut suuhuni. Käännyin hitaasti kyljelleni ja yökkäsin, mutta suuhuni nousi vain pistelevää sappea, mikä saattoi olla hyvä asia, sillä lattia oli peitetty pinkillä karvalankamatolla. Kuka piru käyttää pinkkejä karvalankamattoja?

Vatsani pohjassa myllersi. Olin toki ollut näissä tilanteissa ennenkin, mutta jokin tajuntani liepeillä sanoi, että tällä kertaa oli tosi kyseessä. Nielaisin karvaan sapen takaisin kurkkuuni ja kierrätin katsettani huoneessa. Yöpöydällä lojui hempeä rakkausromaani, joilla tietynlaiset naiset tapasivat itseään viihdyttää, varmaan samat, jotka ostivat niitä helkkarin pölyä imeviä pinkkejä ällötyksiä.
En muistanut ketään sellaista edellisillalta. Elena oli ollut seurueemme ainoa nainen, enkä vain voinut kuvitella häntä tähän huoneeseen. Vaikka kuinka kaivelin mieleni syövereitä, näin vain Ruden kaatamassa minulle lisää juomaa 7th Heavenin nurkkapöydässä, johon olimme kai tilanneet useamman kokonaisen pullon. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut?

Oli vain yksi tapa saada selville. Aistin toisen ihmisen lämmön vasten selkääni, kuulin rahisevan hengityksen ja pystyin haistamaan vanhan viinan, joka ei löyhähtänyt ainoastaan minusta. Nopea käännös olisi kivuttomin. Sitten tietäisin.

Juuri sillä hetkellä narahdus kantautui korviini ja näin huoneen oven työntyvän auki. Rekisteröin ensimmäisenä pitkäkyntiset sormet, jotka hapuilivat valokatkaisinta. Seuraavaksi katseeni liimautui antavaan mustaan mekkoon, joka tarjoili hekumallisen vaon. Sellaisen, johon moni mies olisi mieluusti upottanut kasvonsa pysyvästi.

Pakottauduin nostamaan katseeni ylemmäs. Huulet muodostivat hämmentyneen o-kirjaimen, ruskeat silmät porautuivat omiini, kunnes siirtyivät jonnekin taakseni. Sänky keinahti, lakanat kahisivat. Ei helvetti. Ei helvetin helvetin helvetti.

”Cloud?” Tifan sanat tunkeutuivat tikareina korviini. ”Reno?”

”Huomenta?”
 
Yritys oli epätoivoinen. En ehtinyt edes liikahtaa, kun selkäni takaa kuului epämääräinen karjahdus ja voimakas käsi iski minut alas sängystä. Koulutuksen karaisemat refleksini olivat unohtuneet kohmelon tahmeisiin kouriin, kun syljeskelin pinkkejä karvoja suustani.

Tifa katosi huoneen ovelta. Askeleet paukuttivat portaita alas ja niitä seurasi pamahdus. Keräsin itseni pystyyn vain kohdatakseni sinisten silmien vauhkon katseen. Cloud oli kääräissyt peiton vyötärölleen, eikä minulla ollut ylläni sitäkään vähää.

”Ulos.”

Se oli ainoa sana, jonka blondi soi minulle. Hitto. Oli ollut virhe tulla 7th Heaveniin viettämään pikkujouluja ja ennen kaikkea oli ollut virhe humaltua niin pahasti, että arvostelukykyni oli pettänyt. Mutta kuinka humalassa Cloud oli ollut? Hän ei ollut kertaakaan tuttavuutemme aikana päästänyt minua lähelleen vaan mulkoillut kiukkuisesti ja epäluuloisesti kauempaa sen kaapinkokoisen korston seurassa. Helvetti, hän ei ollut valmis tähän. Se oli kirjoitettu hänen kasvoilleen.

”Ulos!”

Karjaisu sai minuun vipinää. Sieppasin kalsarini ja muut vaatteeni lattialta, ennen kuin kiirehdin Tifan jalanjäljissä alakertaan.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Pikkujouluaie

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Toisena julkaisen Anniinalle kirjoitetun Harry Potter -fanifiktiotarinan. En ole kirjoittanut Harry Potterista vuosiin, koska fandomiin tarttuminen on suoraan sanottuna pelottanut minua erittäin ikävän palautekokemuksen vuoksi. Tämä arvonta tarjosi oikein loistavan tilaisuuden voittaa pelkoni, sillä pääsin kirjoittamaan Pottereista peräti kahdesti.

Anniina kertoi pitävänsä pahistelusta ja luihuisista (listasi hän toki muitakin hahmoja), joten tartuin tähän teemaan. En tiedä, tavoitinko lopulta mitään sellaista, mistä juuri hän pitää, mutta nyt kävi niin, että Pansy ja Draco halusivat päästä estraadille.



Pikkujouluaie


Oleskeluhuoneen vihreät ja hopeiset koristeet sopivat täydellisesti, kuten aina. Nyt niiden seuraksi oli kiikutettu kuusi, jonka ympärillä hehkuivat hopeiset nauhat ja niin ikään hopeiset pallot, joiden pinnalla suihki pieniä lentotähtiä. Kaikki oli valmista. Täydellistä.

Pansy kiirehti makuusaliin ja kiskoi matka-arkustaan mittatilaustyönä teetetyn mekon, joka myötäili hänen vartaloaan. Se ei ollut liian avoin mutta jätti olkapäätä miltei paljaiksi. Vihreästä violettiin väriä vaihtava silkki oli ollut hävyttömän kallista, ja Pansy oli joutunut polkemaan jalkaansa äidilleen muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä oli suostunut sen hankkimaan vain luihuisten perinteisiä pikkujouluja varten. Äidin mukaan 13-vuotiaat saattoivat hyvin juhlia koulukaavuissaan, kun kyse oli vain oman tuvan tapahtumasta, mutta Pansy ei ollut hyväksynyt vastausta. Hän halusi loistaa, olla illan upein tyttö. Hän kiepautti vielä pitkän, mustan tukkansa nutturalle ja ripusti kaulaansa hopeisen käärmeriipuksen.

”Millicent, siirsitkö sinä sen yhden mistelinoksan?” hän kysyi välittömästi, kun ystävä livahti sisään makuusaliin.

”Tietenkin. Se on siinä syvennyksessä, jonne ei näe suoraan oleskeluhuoneesta kuusen takia.”

”Mahtavaa!”

Millicent jäi vaihtamaan vaatteitaan makuusaliin, kun Pansy sujautti jalkansa vihreisiin avokkaisiin ja purjehti takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Tilaan oli jo kerääntynyt oppilaita, joista vanhimmat lastasivat pöydille kermakaljapulloja. Pansyn hämmästykseksi kassista nousi myös pari tuliviskiputelia, joiden hankkiminen ja salakuljettaminen kouluun oli varmasti vaatinut taitoa. Jonain päivänä hän olisi se, jonka juhlien järjestystaitoja ihailtaisiin.

Pansy suuntasi muiden kolmasluokkalaisten muodostamaan porukkaan, jonka keskelle Draco oli jo asettunut. Hänen kätensä oli paremmassa kunnossa kuin aiemmin syksyllä, mutta parhaillaan poika silti kertoi, kuinka sitä kolotti tällaisina synkkinä ja sateisina päivinä.

”Toivottavasti se hevoskotka teloitetaan pian”, Pansy sanoi ja työntyi Dracon viereen. Hän ojensi kätensä ja hieroi kevyesti pojan neulepaidan peittämää rannetta. Dracon jäänsininen katse kääntyi, ja Pansy tunsi, kuinka hänen oma sydämensä työntyi rintalastaa vasten kovin lyönnein. Hymy nousi hänen huulilleen.

”Tuo onneksi vähän helpottaa tuskaa”, Draco sanoi.

Pansyn hymy leveni entisestään. Hän jatkoi ranteen sivelyä ja toivoi, ettei neulepaita olisi ollut tiellä. Hän halusi ujuttaa sormensa sen alle, tuntea Dracon ihon. Olisiko se yhtä jäinen kuin hänen katseensa vai kenties sormia polttavan kuuma?

Pojat jatkoivat keskustelua syksyn tapahtumista. Jossain vaiheessa seuraan liittyivät myös Daphne ja Millicent, ja kermakaljapullot lähtivät kiertämään kohti ojennettuja käsiä. Pansykin sieppasi yhden itselleen ja antoi juoman valua kurkustaan alas. Sen täyteläinen maku leikitteli kielellä ja sai hymyn loistamaan entistäkin kirkkaampana. Maku ei silti ollut täysin sama kuin siinä kermakaljassa, jota Pansy oli maistanut Kolmessa Luudanvarressa. Siinä oli jotain terävää ja pisteliästä, jotain mikä ei kuulunut kermakaljaan. Pansy ei kuitenkaan välittänyt omituisesta sivumausta enää, kun suloinen turtumus ja leijaileva olotila levisivät hänen raajoihinsa. Koko illan orastanut hermostus lientyi.

Pansy nojautui lähemmäs Dracoa, joka vilkaisi hänen suuntaansa. Pojasta huokui jokin mausteinen tuoksu, joka sekoittui kermakaljaan.

”Pansy, eikö sinun pitänyt näyttää Dracolle se juttu? Se, jonka anastit siltä typerältä kuraveriseltä”, Millicent kysyi yhtäkkiä.

Oliko jo aika? Ilta tuntui kuluvan nopeammin kuin Pansy oli kuvitellut. Hänen vatsansa jännittyi ja pala nousi kurkkuun, kun hän nyökkäsi.

”Grangerilta?” Draco kysyi. ”No, näytä?”

”Pansy vei sen tuonne”, Millicent kuiskasi ja osoitti kohti kuusen taakse jäävää syvennystä. Dracon ilme oli jotain epäuskoisen ja ärtyneen väliltä. Hän ei tulisi, ei suostuisi jättämään muita. Ei nyt, kun oli huomion keskipisteenä. Se oli toki paikka, jonka Draco ansaitsi, mutta juuri nyt Pansy halusi hänet kokonaan itselleen.

”Miksi ihmeessä?” Draco kysyi.

”Haluan näyttää sen ensin vain sinulle”, Pansy sanoi, kun uteliaat katseet kohdistuivat häneen. Pettymys valahti muiden luihuisten kasvoille, mutta Draco näytti nyt yllättävän tyytyväiseltä.

”Vilkaistaan sitten”, hän sanoi.

Pansy tunsi jalkojensa hoipperoivan, kun hän suuntasi Dracon edellä kohti syvennystä. Hengitys kulki raskaana. Draco ei pitänyt petetyksi tulemisesta. Hän saattaisi suuttua, kun tajuaisi, ettei Pansy ollut vienyt Grangerilta yhtään mitään.

Syvennyksessä Pansy kääntyi ympäri ja nojasi selkänsä vasten seinää. Draco jäi seisomaan puolen metrin päähän kysymys kasvoiltaan paistaen.

”Ei täällä ole mitään, Parkinson”, hän sanoi. ”Mitä peliä sinä pelaat?”

Pansy nielaisi. Juuri nyt hän ei pystynyt pitämään yllä kovaa ilmettä, jonka oli jo lapsena osannut asetella kasvoilleen aina, kun joku kyseenalaisti hänet. Draco pääsi kuoren läpi, oli päässyt aina.
Pansyn katse hakeutui ylöspäin. Millicent oli pitänyt lupauksensa, ja kauniin vihreä oksa punaisine marjoineen roikkui katosta ja kiepahteli ympäri ilmavirran tahdissa. Dracon katse seurasi Pansyn katsetta, ja vaaleat kulmakarvat katosivat yhtä vaalean otsatukan taakse. Kun Pansy laski katseensa jälkeen, Draco ei näyttänyt yhtään niin kovanaamaiselta kuin kaveriporukkansa keskellä.

Dracon aataminomena keinahti alas ja takaisin ylös, kun hän nielaisi. Hän näytti melkein ujolta. Pansyn suu tuntui yllättävän kuivalta. Hän oli kuvitellut tämän hetken monesti mutta pystyi nyt hädin tuskin hengittämään. Hän ei halunnut näyttää Dracon silmissä avuttomalta. Draco viihtyi hänen seurassaan, koska hän oli vuosiluokan kovimpia tyttöjä. Hän ei pelännyt mitään. Verinen Paroni sentään, hän ei säikkyisi yhtä pusua.

Pansy nojautui eteenpäin ja heilautti kätensä Dracon olkapäille. Draco ei vastustellut, kun hän painautui pojan syliin ja pusersi huulensa vasten tämän huulia. Jotain lämmintä humahti hänen lävitseen, kun Dracon kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja puristivat kevyesti.

Suudelma oli ohitse melkein yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Draco vetäytyi kauemmas ja virnisti. Ujous oli poissa, poika näytti jopa kasvaneen pituutta.

”Aika siisti juttu, Parkinson. Älä paljasta sitä vielä muille”, Draco sanoi äänellä, joka varmasti kantoi oleskeluhuoneen puolelle.

Kun poika livahti takaisin ystäviensä seuraan, Pansy nojasi selkänsä vasten kalseaa kiviseinää. Hän oli tehnyt sen.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Joulutarina: Lahja

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Ensimmäisenä on vuorossa Sieggulle kirjoitettu Tales of Berseria -fanifiktiotarina Artoriuksesta. Sitä oli mielenkiintoista kirjoittaa, koska en ole aiemmin kyseisestä pelistä kirjoittanut mitään. Artorius hahmona tuntui haastavalta, mutta sijoitin tarinan aikaan, jolloin hän kantoi vielä Arthurin nimeä ja oli ehkä hieman helpommin lähestyttävä.


Lahja


Kylmä tuuli pöllytti lehtiä pitkin Aballin kylää, kun Arthur raahasi puukoria kohti kuistia. Aurinko oli ehtinyt olla taivaalla vasta hetkisen, mutta valmistautui jo painumaan mailleen. Pimeys hiiviskeli nurkissa odottaen tilaisuuttaan valloittaa maisema jälleen.

Arthur huokaisi ja nosti puukorin ovesta sisään. Lämpö tulvahti kasvoille yhdessä herkullisten tuoksujen kanssa. Velvet ja Laphicet istuivat nurkassa sylikkäin selaamassa suurta kirjaa, mutta Celica oli ehtinyt kääräistä esiliinan suloisen kapealle uumalleen ja sekoitteli padassa kiehuvaa keitosta. Sen lihaisa ja mausteinen tuoksu sai veden herahtamaan Arthurin kielelle, kun hän painoi oven kiinni perässään ja sulki kylmyyden pienen mökin ulkopuolelle.

Celica kääntyi ja nojasi takapuolensa vasten lieden reunaa. Hänen kasvoillaan karehti kevyt punoitus, joka vain lisäsi hänen hehkuaan. Juuri tänään hän oli aivan erityisen kaunis, eikä Arthur osannut sanoa, mistä se johtui. Hän halusi vain pudottaa puukorin siihen paikkaan ja siepata tuon upean naisen syleilyynsä välittämättä tämän nuorempien sisarusten mahdollisista vastalauseista.

”Takka kaipasikin jo lisää puuta”, Celica kuitenkin sanoi ja käännähti takaisin keitoksensa pariin. Arthur potki saappaat jaloistaan ja kolisteli puukorin kanssa peremmälle. Pari lehteä lennähti mökin lattialle hänen hartioiltaan, kun hän kyykistyi takan äärelle ja lappoi puuta räiskyviin liekkeihin. Noustessaan hän kohensi takan laidalla roikkuvia sukkia, joihin Celica oli kirjaillut jokaisen nimen huolellisesti. Kaikki oli täydellistä huomista varten. Kun vuoden pimein päivä olisi ohitse, he tervehtisivät yhdessä aamuaurinkoa ja kurkistaisivat, mitä lahjoja sukista löytyisi tulevaa valon aikaa varten.

Kaikki oli niin tavallista. Juuri sellaista, mitä Arthur oli elämäänsä kaivannut. Ilman Celicaa hänellä ei olisi ollut syytä jatkaa. Hänen elämänsä olisi ollut arvotonta, mutta nyt kaikella oli merkitys.

”Riisu jo takkisi. Ruoka on pian valmista, ja haluan, että syömme kaikki yhdessä”, Celica sanoi.

Arthur hymyili ja kiskoi takin yltään. Siitä tipahteli vesipisaroita puhtaaksi kuuratulle puulattialle, kun hän ripusti sen naulakkoon.

~o~

Ikkunan takana vaani läpitunkematon mustuus, kun Arthur sulki makuuhuoneen verhot. Vaikka Celica oli jo sammuttanut viimeisen lyhdyn, hänen valkoinen yöpaitansa erottui pimeyden läpi. Hän livahti lakanoiden väliin ja valitti viileyttä siitä huolimatta, että Arthur oli lappanut koko illan takkaan puita.

”Kyllä minä saan sinut vielä lämpenemään”, Arthur sanoi. Hän puhalsi käsiinsä ja kiepsahti itsekin peiton alle. Celican iho tuntui lämpöiseltä kämmeniin, vaikka nainen oli omasta mielestään kylmissään. Celica oli pehmeä, kun painautui Arthurin syliin ja antautui hänen kosketuksilleen. Pakahduttava tunne kohosi Arthurin vatsan tienoilta ja ajatukset karkasivat kauemmas.

Celica kuitenkin painoi kämmenensä vasten Arthurin rintaa ja väänsi itsensä kylkiasentoon. Hän jäi sivelemään miehen olkapäätä, jolla vaaleat hiukset lepäsivät nyt vapaina.


”En malta odottaa aamuun. Haluan antaa lahjani sinulle jo nyt”, Celica sanoi.

Arthur kohotti kulmiaan. Hän voisi kyllä odottaa lahjaa aamuun saakka, jos saisi Celican juuri nyt. Silti hän malttoi mielensä ja ainoastaan nyökkäsi. Oli vaikea sanoa, kuinka hyvin Celica erotti eleen pimeydessä.

Celica tarttui Arthurin käteen ja suukotti hänen sormiaan kevyesti.

”Sinä olet antanut minulle kaiken, mitä saatoin toivoa. En edes uskaltaisi pyytää enempää”, Celica sanoi. Hänen huulensa koskettivat suloisen pehmeinä ja kosteina Arthurin kämmentä, ennen kuin hän vei käden alemmas ja laski sen omalle vatsalleen, jonka napa oli hitusen koholla. Arthur muisti, kuinka oli lipaissut sitä ensimmäisen kerran ja kuinka Celica oli voihkaissut.

”Minä kannan rakkaudella sen, mitä sinä olet antanut, ja kun odotuksemme on täysi, annan elämän vuorostaan sinun kannettavaksesi”, Celica jatkoi.

Naisen sanat humisivat Arthurin korvissa. Hän siveli vatsaa, joka oli litteä ja lämmin. Oliko hän ymmärtänyt oikein? Tarkoittiko Celica todella..?

”Oletko sinä… olenko minä…” Arthur ei saanut sanoja kunnolla muodostettua.

”Perheemme saa yhden jäsenen lisää”, Celica kuiskasi.

Ne olivat kauneimmat sanat, jotka Arthur oli koskaan kuullut. 


Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84