Joulutarina: Tuokio

Järjestin syksyllä arvonnan, jossa lupasin kirjoittaa viidelle voittajalle heidän toiveiden mukaisensa raapaleet. Nyt joulukuussa julkaisen nuo tarinat myös täällä blogin puolella ja lisäksi ne ovat lähteneet sekä sähköpostilla että etanapostilla voittajille itselleen.

Kuten tavallista, minulla ei pysynyt homma ihan näpissä. Raapaleita piti tulla, tuli muuta lyhytproosaa. Ihan novelleiksi en näitä luokittelisi. Ehkä voittajia ei kuitenkaan haittaa, että he saivat nyt hieman pidemmät tarinat luettavakseen. Kävi myös niin, että jokaiseen kertomukseen päätyi jonkin verran jouluista romantiikkaa. Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta ilmeisesti alitajuntani nyt halusi suoltaa ilmoille sellaista.

Viimeisenä julkaisen Emmin toivoman tarinan omasta kirjastani Missä sydän. Emmi halusi kertomuksen kirjan päähenkilöstä Luviasta joko ennen tai jälkeen kirjan tapahtumia. Päädyin jälkimmäiseen ja kirjoitin Luvian ja Lisin ensimmäisestä yhteisestä joulusta. Mateo on toki kuvioissa myös.

Fanifiktiota oli hauska kirjoittaa mutta mielenkiintoista oli sukeltaa myös takaisin oman kirjan maailmaan. Tässä lyhyessä kertomuksessa vilkaistaan pientä tuokiota hahmojen välillä ja paljastetaan serafien maailmasta jotain sellaista, mitä ei juurikaan varsinaisessa kirjassa käsitellä.

Ja kyllä, tämän lukemalla spoilaannut kirjan loppuratkaisusta. Oma päätöksesi on, haittaako se sinua.



Tuokio


Lumihiutaleet olivat kuin valkoisia höyheniä, kun ne laskeutuivat taivaalta. Ihastelin pienen mökin ikkunasta vuoristomaisemaa, jollaista en ollut koskaan nähnyt muualla kuin televisiossa ja valokuvissa. Takassa räiskyi tuli, mutta olimme silti kääriytyneet lämpimiin vaatteisiin ja vetäneet paksut, villaiset sukat jalkoihimme.

Takaani kantautui kolinaa tupakeittiöstä ja ihmeellistä paukutusta television äärestä, kun Mateo pelasi. Olin yrittänyt seurata hänen tekemisiään, mutta kuva oli liikkunut vilkkaasti ja ollut niin täynnä säkenöiviä valoja, että minulle oli tullut vain paha olo. Niinpä olin siirtynyt ikkunan ääreen nauttimaan sen läpi huokuvasta ihmeellisestä rauhasta.

Sukkien vaimentamat askeleet lähestyvät takaapäin. Lisin pehmoisen villapaidan peittämä vartalo painautui vasten selkääni ja hänen kätensä kiersi etupuolelleni. Eteeni ojennettiin höyryävä kupillinen mausteilta tuoksuvaa juomaa. Siinä oli jotain vierasta ja viettelevää, kun nostin sen huulilleni ja maistoin varovaisesti. Se herätti jokaisen makunystyräni eloon ja lämmitti koko matkan vatsaani saakka.

”Hehkuviini karkottaa talven kylmyyden”, Lis kuiskasi korvaani. Ihoni sävähti kananlihalle, kun hänen huulensa sipaisivat ihoani.

”Hitto, mutsi, oma huone!” Mateo sanoi siitä huolimatta, että oli todennäköisesti edelleen liimautunut television eteen pelinsä pariin. Hänen huomiokykynsä oli ilmiömäinen mitä tuli läheisyydenosoituksiin. En halunnut kuitenkaan valittaa, sillä yleisesti ottaen hän oli ottanut minut hyvin vastaan ja näytti hyväksyvän tilanteemme.

”Siivoa suusi”, Lis sanoi pojalleen, mutta siirtyi kuitenkin vierelleni. Hän nojasi takapuolensa ikkunalautaan eikä jäänyt katselemaan lumisadetta. Seurasin, kuinka muki nousi hänen kauniisti kaartuville huulilleen. Pitkät, tummat ripset valahtivat poskille, kun hänen luomensa sulkeutuivat nielaisun ajaksi. Lisin posket punoittivat kevyesti, ja tunsin, kuinka lämpö nousi myös omille kasvoilleni.

”Oikeasti, ei muidenkaan porukat ole koko ajan kuhertelemassa, kun lapset on läsnä”, Mateo sanoi.
”Mistä sinä sen tiedät? Oletko ollut näkemässä?”

”No, onneksi en! Samaa ei voi sanoa omasta himasta.”

”Nyt ei olla kotona.”

”Ihan sama.”

Lis naurahti ja Mateo tuhahti. Kumpikaan ei onneksi vaikuttanut niin kiukkuiselta kuin silloin, kun olin tavannut heidät ensimmäistä kertaa. Mateo uppoutui takaisin peliinsä ja Lis jatkoi juomansa hörppimistä kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Rauha virtasi ikkunan läpi mökkiin sisälle.
”Miten serafit viettävät joulua?” Lis kysyi ja sai minut säpsähtämään.

Serafien asioista ei saanut puhua ihmisille, mutta toisaalta olin jo luultavasti rikkonut liki kaikkia muitakin sääntöjä. Siipisulkani olivat kuluneet syksyn aikana muuttuneet täysin mustiksi eivätkä enää palaisi ennalleen. Minä en voisi koskaan palata Kotiin. Olin pakolainen, karkotettu, ei toivottu daemoni, samanlainen kuin Lucifer. En ollut serafi enää, joten serafien säännöt eivät koskeneet minua.

”Joulu on ihmisten juhla”, vastasin. ”Me kunnioitamme valoa, joka alkaa jälleen lisääntyä, muttemme suoranaisesti juhlista sitä.”

”Mutta… eikö joulun pitäisi olla teille vuoden suurin tapahtuma?”

Katsoin Lisiin oman mukini ylitse. En ymmärtänyt hänen kysymystään.

”Tarkoitan vain, että jouluna juhlistetaan vapahtajaa. Eikö hänen pitäisi olla aika merkittävä teille?”
Jouduin kaivelemaan muistiani hetken ennen kuin sanoin kiinni Lisin ajatuksesta. Hän puhui ihmisten uskonnosta, johon liittyi pelastuminen jouluna syntyneen vapahtajan kautta.

”On ja ei ole. Hänen isänsä on serafi. Monet ihmisten ja serafien jälkeläiset ovat olleet ihmisten maailmassa melko valovoimaisia persoonia, mutta me emme juhlista heitä. Ei ole tarkoitus, että heitä edes syntyisi”, vastasin totuudenmukaisesti. Ensimmäiset separdit olivat syntyneet tarkoituksella, kun serafit olivat halunneet itselleen uskollisia lähettiläitä ihmisten maailmaan. Oli kuitenkin käynyt ilmi, että serafien ja ihmisten jälkeläiset olivat vaikeasti hallittavia, joten kokeilusta oli luovuttu. Kaikki sen jälkeen syntyneet separdit olivat saaneet alkunsa luvattomissa olosuhteissa, myös tuo henkilö, jota jotkut ihmiset kutsuivat vapahtajakseen.

Lis näytti pohtivan sanojani. Hän siemaisi hehkuviiniään ja kohotti kätensä leikittelemään kiharoillani. Rakastin tuota hänen mietteliästä ilmettään, vaikka sen myötä hän usein katosi luotani. Olisinpa voinut kurkistaa hänen sisäiseen maailmaansa muutenkin kuin kirjojen kautta. Nyt hänen kasvoilleen nousi hymy ja silmät kirkastuivat tavallista nopeammin.

”Siinäpä tarina, joka ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.”

”Eikö se ole jo kirjoitettu?” Mateo kommentoi.

”Mutta tämä todellinen versio.”

Puistelin päätäni, kun jotain kylmää valahti vatsani pohjalle. Oli eri asia kertoa totuus Lisille ja Mateolle kuin koko maailmalle. Mikael ei ollut tullut perääni, mutta jos hän saisi tietää minun laverrelleen serafien salaisuuksia ja paljastaneen olemassaolomme ihmisille, kärsisin tuomion nahoissani. Todennäköisesti kärsisivät myös Lis ja Mateo, sillä en enää luottanut Mikaelin hyväntahtoisuuteen.

”Älä hätäile, fantasia ei ole minun genreni. Nautin siitä vain näin tosielämässä”, Lis sanoi ja kumartui puoleeni. Hänen huulensa painuivat huulilleni ja maistuivat hehkuviiniltä. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen, kun vastasin suudelmaan.

”Nyt, hitto, oikeasti sinne omaan huoneeseen!” Mateo karjaisi.

Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ei kommentteja