Lukupäiväkirja 32/2016: Liskon häntä

Sain arvostelukappaleen Osuuskumman hiljattain julkaisemasta Liskon hännästä. Fantasian ystävänä siihen tuli tarttua heti, kun sopiva väli löytyi. Lukukokemus olikin mielenkiintoinen.


Christine Thorel - Liskon häntä


Christine Thorel on ilmeisesti aiemmin julkaissut novelleja. En ole päätynyt häneltä kuitenkaan mitään ennen lukemaan (luen novelleja ylipäätään hyvin vähän), joten ennakkokäsityksiä minulla ei hänen tekstinsä suhteen ollut. Liskon häntä on hänen esikoisromaaninsa ja Osuuskumma on sen julkaissut tänä syksynä.

Liskon häntä maalasi silmieni eteen kuivan ja karun autiomaan, joka on täynnä kauneutta, jos sitä osaa tarkastella oikealla tavalla. Kirja esittelee yhteiskunnan, joka on jakautunut kolmeen, keskenään nahistelevaan ryhmään. Kahdella ryhmistä alkaa olla pulaa vedestä, kun kolmas rypee yltäkyltäisyydessä.

Päähenkilö, Aalmei, on syntynyt Galamakin lasten heimoon, mutta tullut lapsena ryöstetyksi Putalnutikkien heimoon. Sieltä hän on lopulta päätynyt kaupunkilaisen miehn hoteisiin ja saanut kasvaa taustaansa nähden hyvässä asemassa. Sisälleen hän on kuitenkin kerännyt katkeruutta ja haluaa kostaa kaupunkilaisille autiomaan ja oman perheensä puolesta.

Aalmei ei ole hahmona erityisen miellyttävä, mutta tuskin hänen on tarkoituskaan olla. Missään vaiheessa en oppinut hänestä pitämään. Siedin häntä ja seurasin mielenkiinnolla hänen kehittymistään katkerasta ja itsekkäästä miehestä kohti hieman lempeämpää ja empaattisempaa persoonaa. Vaikka Aalmei ajaa autiomaan vapautusta kaupungin ikeestä, hänen lähtökohtansa ovat itsekeskeisiä ja hänen tuntuu olevan vaikea ymmärtää, saati hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Hän on kasvanut kolmessa heimossa eikä edusta niistä oikeastaan yhtäkään kunnolla.

Liskon häntä onkin yhteiskunnallisista teemoistaan huolimatta ennen kaikkea kiintoisa kasvutarina. Se ei ole perinteistä fantasiaa, mutta yhtä kaikki kiehtovaa ja kiinnostavaa. Lukijalle avautuu maailma, joka on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Lukupäiväkirja 31/2016: Tulen morsian

Aina ei tiedä, mitä menee ostamaan. Tulen morsian -elokuva kiinnosti minua kovasti, mutta erinäisistä syistä en päässyt sitä teatteriin katsomaan (ehkä sitten levyltä myöhemmin). Ilahduin suuresti, kun bongasin Elisa Kirjan aleista samannimisen kirjan ja ajattelinkin sen olevan elokuvan kaunokirjallinen versio. No, ei ollut. Se oli tietokirja noitavainoista.


Leena Virtanen - Tulen morsian


Aina pitäisi lukea, mitä on ostamassa, eikä vain tehdä oletuksia. Onneksi tällä kertaa mitään isoa mokaa ei kuitenkaan päässyt käymään. 

Tulen morsian käsittelee Ahvenanmaalla 1600-luvulla tapahtuneita noitavainoja, lyhyesti sivutaan myös Ruotsin tapahtumia samaan aikaan. Virtanen avaa kirjassaan, mistä vainot saivat alkunsa, mihin ne johtivat ja mihin ne lopulta päättyivät. Historiallisia yksityiskohtia on kirjaan kerätty hämmentävän tarkasti, mutta myös aukkoja jää arvuuteltaviksi.

Ennen lukemista minulla oli jonkinlainen yleinen käsitys noitavainoista. Niitä ei koskaan peruskoulun tai lukion aikana käsitelty kovin syvällisesti, mutta jonkinlaisen hämärän maininnan muistan kuulleeni. Sekin on jäänyt mieleen, että olen lapsena kuullut, että muinoin minut olisi poltettu noitana. Olihan minulla punainen tukka ja vihreät silmät, selkeät noidan merkit siis.

Tulen morsiamessa ei kuitenkaan analysoitu syytettyjen hiusten tai silmien väriä vaan merkit noituudesta löytyivät muualta. Oleellista olivat henkilön teot, aidot tai oletetut sekä noitamerkkien löytyminen kehosta. Tällainen merkki saattoi olla esimerkiksi luomi, jonka pistäminen neulalla ei syytettyä satuttanut ja joka ei vuotanut verta.

Virtanen avaa myös aikakauden yhteiskuntaa ja uskomuksia, mikä oleellisesti valottaa noitavainojen syntymistä. Maailmaa katsottiin eri tavalla ja erilaiset tapahtumat näyttivät uskottavilta kuin nykypäivänä. Harva suomalainen nykypäivänä uskoo, että naapuri lentää noitasapattiin pässin selässä ja varastaa voionnea muilta yhteisön jäseniltä omaksi edukseen.

Toisaalta nykypäivää piinaavat väärä informaatio ja erilaiset oletukset toisten tekemisestä, yhtälailla kateuden värittämät ja toisaalta epäreiluuden tuntemuksista kumpuavat ajatukset. Vaikka tämän hetken Suomeen on vaikea kuvitella samanlaisia noitavainoja kuin 1600-luvulle, on tässä päivässä ilmiöitä, jotka niitä muistuttavat. Erilaisia ihmisryhmiä asetetaan kyseenalaiseen valoon ja syyllistetään asioista, joihin heillä ei ole vaikutusta. Heitä ei tuomita kuolemaan, mutta sosiaalisia rangaistuksia annetaan ja joskus taloudellisiakin leikkaamalla vähäisestä toimeentulosta vielä vähän lisää.

Tulen morsian saikin miettimään, miten pitkälle olemme tulleet ja samalla, mihin olemme silti jämähtäneet. Maailma on mennyt eteenpäin, tekniikka kehittynyt ja elämä muuttunut turvallisemmaksi monin tavoin. Silti asenteissa ja asetelmissa olisi vielä paljon kehitettävää. Tämä ei tietysti koske pelkästään Suomea, maailmassa kokonaisuudessaan riittää parannettavaa. Omasta tontistaan on kuitenkin helpoin aloittaa... vaiko kenties vaikein? Näemmekö malan omassa silmässämme?

Joululahja lukijoille: Tulen tahdon 1. luku

Syksyn on ollut tuulista aikaa eivätkä kaikki projektit ole edenneet toivotussa aikataulussa. Kenties uusi vuosi tuo taas uutta puhtia ja saan hieman enemmän aikaan. Näin talvipäivänseisauksen ja lähestyvän joulun kunniaksi halusin kuitenkin tarjota teille rakkaille lukijoilleni pienen lahjan: Tulen tahdon 1. luvun. Samalla esittelen tulevan kirjan kansikuvan.

Kannen kuva: Eveliina Kronqvist
Kannen kuva: Eveliina Kronqvist

Kuten Maan mahdin kannen, myös Tulen tahtoon kannen kuvasi taitava Eveliina Kronqvist. Mallina toimi upea Mona, joka nähtiin jo Maan mahdin kannessa. Upeaa työtä molemmilta, en voisi olla iloisempi!

Kannen taakse tarvitaan tietenkin sisältöä. Tulen tahto on nyt menossa viimeisellä editointikierroksellaan ja sen takia uskallankin nyt ensimmäisen luvun teille tarjoilla. Luvun voit ladata .pdf-tiedostona omalle koneelle.




Mukavaa talvipäivänseisausta ja lämminhenkistä joulua!

Joulukuun superyllätys

Marraskuu meni osin varsin synkeissä tunnelmissa, mutta joulukuu sen sijaan starttasi sellaisella riemulla, ettei sitä alkuun edes käsittänyt. 1. joulukuuta aamuvarhaisella hörpin teetä aamiaispöydässä ja selasin totuttuun tapaan sähköposteja. Siellä joukossa oli yllätys. Olin saanut postia KupoConin fanitaidekilpailun järjestäjiltä.

2. sija kirjoittajien sarjassa

Alla upotettuna torstaiaamuna raapustelemani Facebook-päivitys:


Sijoituin toiseksi kansainvälisellä tasolla ja englanniksi kirjoittaen. En vieläkään kunnolla käsitä, miten tässä pääsi näin käymään. Onhan se uskottava, kun omin silmin sen voi jo sähköpostin otsikosta lukea. Tuota viestiä onkin tullut tavailtua useampaan kertaan ja aina se nostaa sellaisen vähän hölmön hymyn huulille. Tiedättehän? Sellaisen ei ihan tervejärkisen, sellaisen Irvikissan hymyn.

Pitkä ja mäkinen tie perille


Kun lähdin kilpailuun mukaan, suurin tavoitteeni oli saada kokonainen tarina kirjoitettua englanniksi. Olen joskus menneinä vuosina ficin tai pari kääntänyt suomesta englanniksi, mutta nyt en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että olisin kirjoittanut tarinan alkuun omalla äidinkielellä. Käännösteksti on aina käännös (kenenkään kääntäjän työtä väheksymättä) ja uskoin pääseväni hommaan sisään paremmin, jos kirjoitan suoraan tavoitekielellä.

Helppoa ei silti ollut. Minulla ei ollut ongelmaa idean keksimisessä, mutta sen toteuttaminen oli jo huomattavasti haastavampaa. Aloitin ficin useamman kerran alusta ja meinaisin jo heittää sillä tummansinistä chocoboa, mutta jotenkin onnistuin kokoamaan itsekunnioitukseni rippeet ja pakotettua vielä kertaalleen itseni suunnittelupöydän äärelle.

Ikinä,s iis en ikinä, aiemmin ole tehnyt miellekarttaa kirjoittamiseen liittyen. Suunnittelen yleensä ranskalaisilla viivoilla ja kirjoittamalla erinäisiä tekstinpätkiä. Nyt kuitenkin juuri miellekartta lopulta sai tuskani laukeamaan. Paperi täyttyi kuplista, jotka yhdistyivät toisiinsa viivoilla ja niiden väliin piirtyi kuvitusta, kokonaisuus vihdoin hahmottui itselleni.

Tuon miellekartan pohjalta pystyin viimein kirjoittamaan ensimmäisen kokonaisen version ficistä. Eihän se tietenkään siinä vaiheessa valmiiksi tullut, mutta runko oli luotu. Siitä oli hyvä siirtyä eteenpäin. Tarina sai kliseisesti lihaa luidensa ympärille ja muodostui omaksi kokonaisuudekseen.

Oman tärkeän osansa toivat esilukijoina toimineet M ja Vaarna. Kumpikin kertoi rehdin ja rehellisen näkemyksensä, sanoi suoraan, mikä ei vielä oikein toiminut ja toisaalta, mikä oli tarinassa hyvää. Palautteen pohjalta työstin ficciä vielä muutamaan otteeseen. 

Ei kai siitä vieläkään täydellinen tullut, mutta kilpailun deadline tuli onneksi vastaan ja oli vain pakko päästää irti. Prosessi oli raskas, mutta antoisa, opin itsestäni paljon uutta. Päästin ficcini matkaan ja toivotin sille onnea. Sitten hautauduin marraskuun synkeyteen ja unohdin odottaa kisan tuloksia.

Kohti maaliviivaa ja sen yli


Kuten sanottua, marraskuu meni täysin muita juttuja miettiessä. Muistan alkukuusta pohtineeni, että olisi huippua, jos osuisin edes 20 parhaan joukkoon. Pidin sitäkin mahdollisuutta varsin teoreettisena, joten en jäänyt pyörittelemään sitä mielessäni. Ei putoa niin korkealta, kun ei toivo liikaa... tai jotain muuta sellaista peruspessimististä ajattelua.

Ehkä juuri sen takia uutinen oli tipauttaa minut penkiltä. Saavutin jotain, mistä en uskaltanut unelmoida. Sijoituin oikeasti. Tulin toiseksi. Minä. Se on käsittämätöntä. Ehkä ficcini oli tosiaan vähän enemmän kuin vain kelvollinen. Uskaltaisinko jopa sanoa sen olevan hyvä?

Sijoittuminen oli piristysruiske, jota tarvitsin juuri tässä hetkessä. Se loi hitusen uskoa omaan tekemiseen ja ehkä vähän uskallustakin. Kenties rikon omia rajojani vielä toisenkin kerran ja kokeilen jotain, mikä on aiemmin jäänyt tekemättä. 

Isoin palkinto tässä saavutuksessa on juuri tämä fiilis. Olen onnistunut jossakin, saanut pikkuisen tunnustuksen tehdystä työstä. Samalla olen ylittänyt itseni ja kaatanut ehkä pari henkistä raja-aitaa. Kun maaliviivan on kerran ylittänyt, uskaltaa ehkä helpommin yrittää myös uudestaan.

PS. Tässä vielä ficci, mikäli haluat sen käydä lukemassa: When Everything Went Nuts, Kupo!

Ficci on tosiaan englanniksi ja perustuu Final Fantasy IX -peliin. Mikäli pelin maailma ei ole tuttu, se ei välttämättä täysin avaudu.