Ennen sadetta -novellin lukunäyte

Julkaisen kirjailija S. A. Keräsen kanssa kesäkuussa kokoelman, joka sisältää häneltä pienoisromaanin ja minulta kaksi novellia. Kokoelmaa on työstetty pitkän aikaa, joten on ilo sanoa, että urakka lähestyy loppusuoraansa.

Kansi: Hanna Rauma / Not Design
Novellini Ennen sadetta on kirjoitettu alun perin Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoissa. Se toimi työnäni tekstikokoelman opintojaksolla.

Alkuun minua hieman hirvitti esittää koko suunnitelmaa opettajalle, koska tekstikokoelman kai pitäisi olla kokoelma eikä yksittäinen novelli. Ideani vielä liittyi japanilaiseen viihdekulttuuriin, joka ei ole ehkä kaikkien makuun. Tässäkin suhteessa pelkäsin tulevani tyrmätyksi.

Toisin kuitenkin kävi. Suunnitelmani meni läpi ja sain kirjoittaa novellini. Noh, olisin tosin kirjoittanut sen joka tapauksessa, mutta oli bonus, että sain samalla yhden opintojakson kuitattua.

Ennen sadetta on rakkauskirjeeni japanilaiselle viihdekulttuurille. Yhdistelen siinä yuri-genreä (naisten välinen rakkaus) taikatyttötarinoihin. Miljöönä toimii tyttökoulu, Liljapellon taika-akatemia. Siellä taikatyttösukujen esikoistytöt oppivat taitoja, joilla taistella yliluonnollisia voimia vastaan ja suojella tavallisia ihmisiä.

Novellin kirjoittaminen oli hauska ja mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana uppouduin myös antaumuksella yurimangojen maailmaan ja toisaalta luin, mitä taikatyttögenrestä on netin ihmemaassa kirjoitettu. Ehkä animeakin tuli vähän silmäiltyä. Mainittakoon, että Madoka on aina vaan loistavaa katsottavaa.

Sain opintojakson päätteeksi opettajalta hyvän ja monipuolisen palautteen, jonka ansiosta pystyin kehittämään tarinaa entisestään. Esilukijoille lähti siis hiotumpi versio, johon sain myös erittäin hyödyllistä palautetta.

Tänä kesänä novelli vihdoin matkustaa uusien lukijoiden luokse. Omalta osaltani voin todeta, että sen kirjoittaminen jätti kutkutuksen. Ehkäpä uskaltaudun jatkossakin hyödyntämään Japani-innostusta teksteissäni.

Postauksen otsikkoon nähden olen kuitenkin jaaritellut jo aivan liikaa kaikenlaista, joten tässäpä nyt vielä se lupaamani lukunäyte. Kurkista hieman tarinan alkua ennen kuin se saapuu luettavaksi kokonaan!



Ennen sadetta


Hennon vaaleanpunaiset kirsikankukat leijailevat alas. Ne takertuvat mustaan tukkaasi, joka tanssahtelee kevättuulen mukana. Hameesi helma keinahtaa, kun käännyt, ja aurinko läikähtää silmälasiesi linsseistä. Valo saa tummat  silmäsi tuikkimaan ja nostaa karehtivan hymyn huulillesi.

Sinä olet kevät. Minun kevääni, joka saa sydämeni lyömään tiheämmin ja vuorikristallin rinnassani sädehtimään kirkkaammin. Mikään ei ole mitään ilman sinua ja sinun hymyäsi, ilman kirsikkahuuliasi ja räpsyviä ripsiäsi. Kaikki taika, mitä tarvitsen, on tässä. Tämä koulu ei voi opettaa minulle mitään sellaista, millä olisi todellista merkitystä, koska todellinen merkitys olet sinä. Haruko. Kunpa tietäisit.

Näen, kuinka sanat pulpahtelevat suustasi, vaikken kuule ääntäsi. En tiedä, kenen kanssa juttelet, mutten voi olla seuraamatta huulikiillolla huolellisesti maalatujen huuliesi liikettä.

Heilautat tukkaasi ja naurat. Nyt ääni solisee korviini asti, ja hivuttaudun lähemmäs. Olet kauniimpi kuin silloin, kun näin sinut ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Myös tuolloin seisoimme koulun pihalla ja oli tällainen samanlainen kevätpäivä. Koulupukusi kulmikas, valkoinen kaulus nousi tuulessa vasten kaulaasi, ja syvänsinisen vekkihameen helma tempoili reisilläsi samalla, kun nypläsit kaulassasi roikkuvaa rusettia. Jalkasi naputti maata kuin olisit ollut kärsimätön. Sitten toiset tytöt ilmestyivät kulman takaa ja veivät sinut pois. Et koskaan huomannut minua yläkoulussa tai lukiossa, josta katosit kesken kaiken. Oletin isäsi saaneen töissä siirron toiseen prefektuuriin ja perheenne muuttaneen sen takia pois, sillä sellainen ei ollut epätavallista. Nyt tiesin olleeni väärässä, eikä mikään olisi voinut saada hymystäni kirkkaampaa.

Kun sain vuorikristallini ja kutsuni Liljapellon taika-akatemiaan, vapauduin lukion tylsyydestä. Mutta vasta saavuttuani kaarevista porteista tähän pihaan ymmärsin, miten onni oli minua siunannut. Sinä seisoit tuossa samassa paikassa, missä myös nyt. Palasit elämääni, vaikket tiennyt sitä itse.

En ole uskaltanut kurottaa sinua kohti, mutta aika tulee vielä. Meidän ei tarvitse enää pelata tavallisen maailman säännöillä, sillä täällä jokainen meistä voi olla oma itsensä. Kenties nyt, kun myös minulla on mahdollisuus säihkyä ja erottua joukosta, sinä vihdoin näet minut. Samassa joku ärähtää nimeni selkäni takaa ja laukku iskee olkapäähäni. Muistuttaa siitä, ettei kaikki ole muuttunut. Kompuroin ja putoan lopulta polvilleni. Voisin vaikka vannoa, ettei pelkkä laukku saa aikaan tuollaista työntöä, mutten pysty todistamaan epäilystäni. Hameet keinahtelevat puolelta toiselle, kun lauma kikattavia toisluokkalaisia kulkee kohti jylhää koulurakennusta. En tiedä, mikseivät he pidä minusta. En ole tehnyt heille mitään.

Nousen maasta ja puhdistan polveni ruohonkorsista. Katseesi pysähtyy hetkeksi minuun, ja täydelliset kulmakarvasi kurtistuvat. Suot minulle pikaisen hymyn ennen kuin käännyt takaisin ystäviesi puoleen. Rinnassani läikähtää. Haruko. Sinä katsoit minuun.



Luokkahuoneen kihinää pystyi miltei koskettelemaan. Katseet kohdistuivat tyttöön, joka seisoi ympyrän keskellä. Hän piteli käsissään sauvaa, jonka päässä oli glitteröity tähti, ja hänen mustavalkoinen koulupukunsa oli vaihtunut keltaisen ja kullan väreissä sädehtivään lyhythelmaiseen mekkoon. Topaasi hänen rinnassaan kisaili loistokkuudellaan kullanhohtoisen tukan kanssa. Kaikki taputtivat käsiään ja hihkuivat, mutta minä nojasin seinään ja tuijotin kelloa, joka ei edennyt lainkaan. Tätä menoa joutuisin yrittämään muodonmuutosta kaikkien edessä.

“Kengät puuttuvat vielä, mutta kelpo suoritus”, opettaja sanoi. “Alkaa näyttää siltä, että saamme pienryhmät muodostettua ennen välitenttien alkua.”

Vatsassani muljahti. Pienryhmä toki tarkoitti, etten joutuisi enää toistuvasti esittelemään kyvyttömyyttäni koko luokalle, mutta ryhmätehtävissä olisin haitaksi muille. Minusta tulisi naurun aiheen lisäksi rasite. Halusin vajota lattialankkujen alle enkä nousta sieltä koskaan. Entä jos vain karkaisin koulusta? Mitä kävi taikatytöille, jotka jättivät opinnot kesken? Kukaan ei ollut kertonut. Voisinko vain palata tavalliseen lukioon ja jatkaa elämääni siitä, mihin se oli jäänyt? Tavallisuus olisi kelvannut minulle varsin hyvin, sillä normaaleista koulutehtävistä suoriuduin jopa erinomaisesti, ainakin kun vertasin sähellykseen, jota sain Liljapellon taika-akatemiassa aikaan.

“Itou-san, sinä seuraavaksi”, opettaja lausui pelkäämäni sanat.

Jalkani olivat liimatut lattiaan. Tuijotin naista, jonka nutturasta oli karannut hiuksia. Silmäkulmien rypyt tiukkenivat, kun hän vastasi katseeseeni. Oli vaikea kuvitella häntä taistelemaan pahuutta vastaan pastellisävyisessä asussa, mutta jokainen opettaja oli ennen ollut yksi meistä. Jokainen heistä oli opiskellut tässä koulussa ja valmistumisensa jälkeen huolehtinut ihmisten turvallisuudesta, kunnes olivat käyneet liian vanhoiksi. Toisaalta äiti ei ollut vanha eikä silti enää käyttänyt kykyjään vaan eli normaalia elämää yhdessä isäni ja siskoni kanssa, joten tästä yhteisöstä oli mahdollista päästä irti. En voinut ymmärtää, miksen saanut valita kohtaloani.

“Kyllä, opettaja”, sanoin.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli turha väittää vastaan, vaikka tiesin, mikä odotti. Sanat maistuivat suussani happamilta.

Suoristauduin. Jalkani tärisivät, kun astelin kohti lattialle rajattua ympyrää, jossa muodonmuutos oli tarkoitus suorittaa. Myös käteni alkoivat täristä kuin hyytelö, jota oli tyrkätty lusikalla, kun kuulin sormien taakse piilotetut hihitykset. Opettaja nyökkäsi minulle, ja asetuin ympyrään. Hengitykseni suostui hädin tuskin kulkemaan, ja sydän oli takertunut kurkun tienoille.

Kohotin käteni ja sain nyhdettyä rusettini auki, mutta kauluspaidan napit vain lipsahtelivat sormissani, kun ryhdyin avaamaan niitä. Ujutin kaksi ylintä nappia auki ja paljastin ruusukvartsin, jonka vaaleanpunainen sävy sävähti sormieni alla kirkkaammaksi mutta vain hieman. Se ei säteillyt samalla tavalla kuin toisten oppilaiden jalokivet, vaikka tunsin sen sykkeen kuin oman sydämeni. Se vastasi sipaisuuni välittömästi, joten miksei se voinut totella käskyjäni.

“Mahtivoimat minua suuremmat, antakaa minun ammentaa teistä! Tuokaa esille todellinen
olemukseni, ojentakaa voimani! Portti avaudu!”

Kieleni yritti liimautua kitalakeen ja käheytti ääneni. Ei puhettakaan kirkkaasta solinasta. Sen sijaan mahtisanat työntyivät suustani ulos hitaasti, takkuisina ja toisiinsa takertuneita. Tämä oli typerää. Jos en olisi tiennyt kaiken olevan totta, olisin väittänyt, että koko koulu kärsi kasiluokkalaissyndroomasta ja oli jämähtänyt esiteiniän fantasiakuvitelmiin.

Sisälläni vellovasta kapinasta huolimatta kohotin oikean käteni ja painoin vasemman kämmenen vasten rinnassani hehkuvaa kiveä. Toistin aiemmat sanat ja suljin silmäni. Jotain kuumaa humahti ylitseni. Kihelmöinti alkoi varpaista ja kipusi nilkkoja ylös, kengät ja sukat purkautuivat pois. Hame heilahti ylös, ja sen paino katosi lantioltani. Napit lennähtivät jonnekin, ja tukkani kohosi kohti kattoa. Ilma ympärilläni pyörteili ja sieppasi minut mukaan kieputukseen. Vatsassani velloi, jotain pyrki kohti suuta, mutta sain sen nielaistua takaisin. Kielelleni jäi silti leijumaan hapan maku.

Kikatus täytti luokan samalla hetkellä, kun tukkani laskeutui takaisin olkapäilleni. En tuntenut kädessäni sauvaa vaan sormeni tapasivat tyhjää. Raotin silmiäni sydän kurkussa.

“Itou-san teki sen taas!” joku kiljaisi.

Hirnuva kikatus pakotti itsensä korvistani sisään, mutta sitä seurasivat napsahdus ja kivun sävyttämä kirkaisu, kun opettaja heitti pahinta käkättäjää liidulla.

“Hiljaa!” hän huusi ennen kuin käänsi katseensa minuun. “Sentään sukat. Kai minun on myönnettävä, että olet edistynyt, Itou-san. Ei voi silti sanoa, että olisit millään muotoa äitisi tasolla.”

Opettajan ääneen ei olisi voinut mahtua enempää halveksuntaa. Hänen katseensa sai entistä kovemman kuumotuksen nousemaan poskilleni. Hädin tuskin uskalsin vilkaista alaspäin, sillä tunsin jo ihollani sen, ettei sitä peittänyt vaatekerta, kuten olisi pitänyt.

“Pura muodonmuutos”, opettaja sanoi.

Silmieni eteen piirtyi kostea ja väreilevä verho, kun napautin ruusukvartsia etusormellani.

“Purkaudu”, kuiskasin hädin tuskin kuuluvasti.

Oli kuin päälleni olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä, vaikken kastunut. Koulupuku humahti takaisin ylleni, mutta hiljainen kikatus luokassa ei lakannut.

“Jää tänne tunnin jälkeen, Itou-san. Sinä seuraavaksi, Yamada-san.”

Kiirehdin pois ympyrästä ja kohti omaa paikkaani luokan perällä. Silti tielleni ehti työntyä jalka, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, makasin lattialla pitkin pituuttani. Opettaja ei sanonut mitään,  huokaisi vain raskaasti. Könysin pystyyn ja hiivin omaan nurkkaani.

“Pervo-Itou”, joku köhäisi nyrkkiinsä.



Seuraa myös somessa!

https://www.facebook.com/annakkaija/ https://www.instagram.com/afeni84/ https://twitter.com/Afeni84

Ei kommentteja