Anna Kaija

Ensi vuoden alussa tulee 5 vuotta täyteen siitä, kun aloitin työ- ja kansanopistokentällä tuntiopettajana. Paljon on ehtinyt mahtua jo näihin viiteen vuoteen ja uskon, että sama jatkuu tulevaisuudessakin. Kokemusta ja oppia karttuu koko ajan lisää.

 

Ensiaskeleet pandemian keskellä 

Kohti sanataideohjaajan opintoja alkuvuodesta 2020,  kun korona ei ollut vielä alkanut kurittaa koko maailmaa

Kun sanataideohjaan opinnot käynnistyivät osaltani, minulla oli jo oma visioni kirjoituskursseista, joita haluaisin ohjata (tuolloin en vielä käyttänyt sanaa ”opettaa”). Olin osallistunut itse sekä lähi- että verkko-opetukseen, joista jälkimmäisen koin itselleni varsin mielekkääksi opiskelumuodoksi. 

Lisäksi olin omien kurssikokemusten pohjalta havainnut, että tekstistä suullisen palautteen antaminen, saaminen ja muistaminen on ainakin minulle haastavaa. Ei siksi, että suullisen palautteen saaminen olisi jollain tapaa huono asia, ei sinnepäinkään. Omat ajatukseni ovat kuitenkin hitaita ja minun on saatava prosessoida sekä tekstiä että sen palautetta kaikessa rauhassa, muotoilla sanavalintani huolellisesti, jotta asiat tulevat ulos sellaisina kuin haluan. Itse saadusta palautteesta myös harvemmin muistin mitään kunnollista ja muistiinpanotkin jäivät hatariksi. Lisäksi olin havainnut, että kurssit, joilla käytiin pitkällisiä suullisia palauterinkejä, saivat ajatukseni harhailemaan tai vaihtoehtoisesti jännitin tilannetta niin paljon, että suurin osa asiasta meni minulta sen takia ohitse.

Kokemusteni pohjalta halusin luoda kursseja itseni kaltaisille hiljaisille ja rauhallisesti ajatteleville introverteille. Kursseja, joilla on mahdollista antaa kirjallista palautetta ja suullinen palaute jää vähäisempään osaan. Toiseksi minua kiinnosti alustana verkko, vaikka videoneuvottelun välityksellä ”esiintyminen” tuntui kauhistuttavalta. 

Kun sitten opintojen alussa esittelin näitä ajatuksia, minulle jäi tunne, ettei vastakaikua tullut vaan pikemminkin vastustusta. Sanataiteen ohjaus ei sovi verkkoon, verkossa ei synny aitoa kohtaamista ja verkko-opetus on hankalaa. Kannustuspuheita oli turha odottaa ja mietinkin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Voisiko visioni introverttien verkkokirjoituskursseista koskaan toteutua? Olin jo valmiiksi ahdistunut siitä, etten voisi tehdä harjoitteluani verkossa. Se kun olisi hyvä tilaisuus testata ideani toimivuutta.

Sitten tuli korona. 

Tarvitseeko tuota sen enempää avatakaan? 

Vaikkei pandemia ole iloinen asia, se kuitenkin pakotti maailman yhtäkkiä mukautumaan siihen todellisuuteen, jota olin omien kurssiajatusteni suhteen kaivannut. Yhtäkkiä oli vain pakko hoitaa asiat verkossa. Pidin opintojeni harjoitteluna toimineen kurssin Discordissa ja onnistuihan se ihan kivasti. Ei täydellisesti, mutta osallistujilta tuli kuitenkin hyvää palautetta. Jäin pohtimaan, mitä tarvitsen, jotta voin toteuttaa kursseja entistä paremmin valmistumiseni jälkeen.

 

Omasta visiosta todellisuutta

 

Tuore sanataideohjaaja vuoden 2021 alussa

Pandemia ei ollut ohitse, kun valmistuin. Yhtäkkiä se, mistä minua oli suomittu, olikin opettajassa toivottu ominaisuus. Tuntiopettaja, joka haluaa opettaa verkossa, oli kovin tervetullut tapaus. Pääsin ensin Lahden Wellamo-opistoon ja hieman myöhemmin ovet aukesivat myös Espoon työväenopiston puolelle. Kurssitarjontaa oli alkuun ihan vain muutama, mutta suurin osa verkossa! Olin menossa toivomaani suuntaan.

Nyt viisi vuotta myöhemmin korona on onneksi asettunut enemmän kausiflunssan rooliin kuin koko maailman sisälle lukitsevaksi vuosittaiseksi kauhistukseksi. Minä jäin kuitenkin verkkoon, enimmäkseen. Opetan (kyllä, nyt se sana on käytössäni) aina silloin tällöin lyhyitä lähikursseja, jotka tarjoavatkin arkeen mukavaa vaihtelua. 

Enimmäkseen työni tapahtuu kuitenkin omasta työhuoneesta käsin tietokoneen ääressä istuen. Ei kuitenkaan yksin vaan yhdessä opiskelijoiden kanssa. Olen tutustunut kurssien myötä aivan ihaniin ihmisiin, joista osaa en ole koskaan tavannut niin sanotusti todellisessa elämässä. Silti yhteys on syntynyt ja samat tyypit ilmestyvät kursseille yhä uudestaan. Uusiakin opiskelijoita linjoille liittyy joukkoon säännöllisesti. 

Toisin kuin pahimman pandemian aikaan, verkkokurssi on nyt myös opiskelijoille aidosti valinta. Lähitarjontaa on jälleen kattavasti, mutta verkkokurssin voi poimia itselleen, jos aihe kiinnostaa ja aikataulut sopivat. Tämä on varmasti hyvä asia, sillä kukapa haluaisi pakon vuoksi osallistua verkko-opetukseen.

Verkko-open työpiste talvella 2024

Kaikki kurssini eivät silti sisällä kirjallista palautetta. Tässä työssä on myös tunnistettava omien resurssien rajallisuus ja mietittävä, mikä toimii missäkin tilanteessa parhaiten. Osalla kursseista tehtävien pohjalta keskustellaan ja opiskelijoilla on mahdollisuus myös lukea omaa tekstiään ääneen (pakkoa ei ole). Tällöin pyrin antamaan tiiviitä suullisia kommentteja. Tässä minun täytynee yhä kehittyä ja ehkä hiljalleen tulenkin siinä paremmaksi. Näen kuitenkin, että olen kommentoijana parhaimmillani, kun saan käyttää työkaluna tekstiä.

Opettajana en silti ole vain tekstin takana vaan aidosti läsnä omilla kasvoillani. Vaikken vaadi opiskelijoitani pitämään kameraa auki kursseilla, itse toimin toisin ja pidän oman päällä suurimman osan aikaa muutamia poikkeustilanteita lukuun ottamatta. Alkuun tämä aiheutti melkoista stressiä, mutta nykyisin en enää juurikaan ajattele asiaa. 

 

Arkea näytön takana

 

Luovan kirjoittamisen opettaja syksyllä 2025

Olen joutunut opettelemaan esiintymistä, jota olen kammonnut aina ala-asteelta asti. Nykyisinkin saan siitä välillä sydämentykytyksiä, mutta ilokseni olen huomannut, että pärjään ja pystyn. Joskus joudun hetken hakemaan sanoja, mutta lopulta ne tulevat. 

Aivan alkuun kirjoitin puheeni sanasta sanaan ja harjoittelin kunkin kurssikerran puhumalla sen läpi vähintään kerran ja videoimalla itseäni. Sitä minun ei onneksi enää tarvitse tehdä. Silti teen melko tarkat kirjalliset muistiinpanot kurssikerroistani aikatauluineen ja pohdintoineen. Ne ovat tukiranka, johon voin nojata ja joiden ansiosta voin luottaa siihen, että paketti pääsääntöisesti pysyy minulla kasassa. 

Näin viiden vuoden jälkeen uskallan todeta, että visioni toimii. Sanataiteen ja luovan kirjoittamisen verkkokurssit eivät missään nimessä ole kaikille sopiva ratkaisu. Ne saattavat kuitenkin olla sopivia kotona viihtyville introverteille sekä muille, joiden arkiaikatauluihin ei mahdu opistolle kiirehtiminen. Tai jopa ulkosuomalaisille, jotka haluavat kotimaisen kirjoittajayhteisön ja luovaa tekemistä samalla, kun ovat jossain aivan muualla kuin kotimaan kamaralla. Muistelisin, että lukuisten suomalaisten paikkakuntien lisäksi kursseilleni on osallistuttu ainakin Italiasta, Hollannista, Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista käsin. 

Tätä työtä voi tehdä näin eikä se tarkoita, ettei kohtaamisia ja keskusteluja syntyisi. Kaiken opetuksen ei tietenkään tule olla verkossa, mutta sen tarjoaminen vaihtoehtona mahdollistaa kursseille osallistumisen heille, jotka eivät syystä tai toisesta lähiopetukseen tulisi. Kaikki opettajatkaan eivät verkosta nauti, joten on vain hyvä juttu, että osa tekee työnsä mieluummin lähinä luokkahuoneessa ja verkko painottuu heille, joita se innostaa. Tällaisena IRCin ja mesen kasvattamana pikkunörttinä myös koen, että olen tottunut kohtaamaan ihmisiä verkkoympäristöissä luontevasti.

Siispä katson luottavaisin silmin kohti tulevaisuutta. Verkon mahdollisuudet epäilemättä muuttuvat ja kehittyvät vuosien saatossa. On pysyttävä kartalla ja kehityttävä sekä verkkotaitojen että opettajuuden suhteen. Tämä on kuitenkin sellaista työtä, jonka tekemisestä aidosti nautin ja jonka parissa haluaisin löytää laajenemismahdollisuuksia. Siispä haluan jatkossakin painottaa kurssini verkko-opetukseen ja vierailla lähiopetuksessa satunnaisesti. 

Kiitos upeista 5 vuodesta! Tästä on hyvä jatkaa.