Pidin tänä vuonna jouluisen romantiikkakurssin. Ajatuksenani olisi, että saattaisin samalla itse inspiroitua kirjoittamaan jouluromanssin, mutta loppujen lopuksi joulukuu osoittautui vähän liian kiireiseksi uusia kirjoitusprojekteja silmällä pitäen.

Kaivoin kuitenkin naftaliinista vajaat 10 vuotta sitten raapustelemani joulunovellin, jossa on häivähdys romantiikkaakin. Alkuperäinen tarina kulki nimellä "Joululahja Eorzeasta", mikä viittaa novellissa pelattavaan moninpeliin: Final Fantasy XIV:ään. Päädyin omasta joulukurssistani innostuneena editoimaan novellin uudemman kerran. Ja kun nyt kerran vaivan jo näin, miksipä en myös jakaisi sitä muidenkin iloksi.

 

Siispä hyvää talvipäivänseisausta ja joulua 2025!

 

Joulun paras lahja

 

>> Don’t forget the Starlight Celebration Party at the FC house in the evening!

Kutsu free companymme eli kiltamme joulubileisiin livahtaa chattiin juuri, kun olen kirjautumassa ulos pelistä. Naputan saapumislupauksen mutta alahuuleni hakeutuu samalla vaistomaisesti hampaideni väliin. Miten ihmeessä onnistun livahtamaan takaisin pelin pariin kesken jouluaaton? Pystyn nimeämään kymmenkunta ihmistä, jotka tekisivät kaikkensa blokatakseen reittini Lavender Bedsiin, vehreään suurten lehtipuiden, kauniiden puu- ja kiviomakotitalojen ja solisevan veden muodostamaan paratiisiin.

Huokaisten klikkaan itseni ulos pelistä ja sammutan itse itselleni joululahjaksi hankkimani uunituoreen peliläppärini. Painan kannen alas, irrotan virtapiuhan ja työnnän koneen sängyllä lojuvaan reppuuni. Perässä seuraavat virtalähde, hiiri ja kuulokkeet. Saan koneen lisäksi ähellettyä matkaan vaihtovaatteet ja hygieniatarvikkeet, mutta lahjat olen suosiolla sullonut jo aiemmin muovikassiin.

Puhelin tärähtää hameeni taskussa, kun suunnistan kantamuksieni kanssa kohti eteistä. Lasken repun ja muovikassin lattialle vilkaistakseni, kuka minua kaipaa.

Hei Selja, koskas tulet? t. Äiti

Niinpä tietysti. Olen sanonut äidille jo kaksi viikkoa sitten saapuvani joskus puolenpäivän jälkeen ja kello on vasta yksitoista. Ärähtäminen ei kuitenkaan kannata. Naputan äidille pikaviestin, jossa kerron olevani juuri lähdössä.

Ihanaa! Nähdään kohta! Malla ja Joonas on jo täällä mut muita ei näy. t. Äiti

Äiti ei ole vieläkään oppinut, ettei pikaviesteihin – sen enempää kuin tekstareihinkaan – tarvinnut laittaa perään, kuka ne on lähettänyt. Sekä minä että Malla olimme yrittäneet selittää asiaa hänelle mutta luovuttaneet lopulta.

Kiskon takin päälleni ja kengät jalkoihini. Reppu painaa selkää, mutta asialle ei voi enää mitään. Lähden vyörymään kohti pysäkkiä kantamuksieni kanssa. On päästävä asemalle ennen puoltapäivää ja ehdittävä viimeiseen junaan ennen joulurauhan julistamista. Lunta on nilkkoihin asti eikä auraa näy missään.

Auraa.

Hymähdän itsekseni.

Ei auraa eikä au raakaan. Mutta ehkäpä illalla kävisi kuitenkin tuuri ja pääsisin tapaamaan omaa au raani. Pun todellakin intended.

Hitsit, kun olen vitsikäs.

Mutta minun ei todellakaan pitäisi miettiä mitään tällaista. Läpsy poskelle olisi tehnyt juuri nyt hyvää. Tosin tuskin sekään olisi estänyt mielikuvaa harteikkaasta Temurista, jonka koristeelliset suomut kiiltelivät ilta-auringon loisteessa ja loivasti kierteiset sarvet kaartuivat kohti pilviä. Kokonaisuus oli kruunattu kiiltävällä mustalla haarniskalla sekä miekan ja kilven yhdistelmällä, joka luonnollisesti sopi paladiinille erinomaisesti. Samalla, kun laahustan lumen halki pysäkille ihastelen mieleeni palanutta kuvaa tuosta täydellisestä miehestä, jonka lajin epäillään polveutuvan lohikäärmeistä. Pidän erityisesti Temurin tummista pitkistä hiuksista, jotka liehuvat niskassa korkealla poninhännällä. Osa hänen katseestaan jää pitkän otsatukan taakse, mutta hänen silmänsä tuikkivat aina salaperäisesti. Hän on minun hahmoani, Adeliaa, ainakin kaksi päätä pidempi ja hänen rintansa oli leveä ja turvallinen. 

Temur on komeista au ra -miehistä komein, Adelia pienistä miqo´te-naisista sievin tai ainakin paljon sievempi kuin minä, vaikka olen yrittänyt tehdä hänestä pitkälti itseni näköisen. Myös hänellä on vaalea, kiharoina ryöppyävä tukka – joskin hänelle se on luonnollinen, minä joudun loihtimaan omani kihartimella – ja sinivihreän hailakat silmät. Hän on pienikokoinen ja suosii vihreää väriä vaatteissaan. Ja tietenkin hänellä on hiustensa väriset kissankorvat, kuten kaikilla miqo’teilla. Jos voisin, ottaisin mokomat itsellenikin.

Kyllä. Minä 23-vuotias nainen. Ei. En ollut maininnut tästä kenellekään. Mutta pitäisi kyllä varmaan aloittaa cosplay-harrastus.

Bussi ilmestyy mutkan takaa ja pysähtyy pysäkille, kun heilautan sille kättäni. Ilma sisällä on yhtä jäätävää kuin ulkonakin ja keskiovi näyttää reistaavan. Kuljettaja saa yrittää sulkea sen kolmesti ennen kuin se suostuu pysymään kiinni. No, ainakin ehdin tällä kertaa istahtaa ennen kuin kaasutetaan jo eteenpäin. Varaan viereisen penkin muovikassilleni, vaikka taaempana joku luultavasti yrittää murhata minut katseellaan siitä hyvästä.

Luminen maisema matelee ikkunan takana kuin Coerthaksen jylhät vuoret ja hyytävä viima konsanaan. Se ei kyllä ole lempialueitani Eorzeassa mutta on silläkin puolensa. Kun taivas on kirkas ja aurinko juuri laskemassa vuorten taakse, Coerthas hehkuu hetken kuin hangelle olisi satanut tähtiä. Koneeni uumenissa on varmasti luvattoman paljon kuvakaappauksia Eorzean maisemista, myös Coerthaksesta. Olisinpa vain yhtä taitava kuvaaja tosielämässäkin.

Valitettavasti oikeasti olen varsin tylsä ja tavallinen. Itse asiassa olin sitä Eorzeassakin. Aloitin pelin pelaamisen tietämättä massiivimoninpeleistä oikeastaan mitään. Tuolloin minulla ei ollut ainuttakaan kaveria pelissä enkä edes tiennyt ketään, joka olisi pelannut sitä. Ostin pelin, koska sen kanteen oli painettu taikasanat: ”Final” ja ”Fantasy”. Jopa myyjä kommentoi minun ostavan kaiken, mihin nuo sanat oli merkitty. Ei ihan täysin väärä tuomio, jos kohta ei täydellisen oikeakaan. Sitä en tosin sanonut hänelle.

Joka tapauksessa olin täydellisen yksin, kun astuin pelin maailmaan. Upposin upeisiin maisemiin ja tarinaan hyvin pian enkä tuossa vaiheessa edes kaivannut muita pelaajia.

Sitten tapahtui Sastasha.

 

Vatsassani muljahti, kun ensimmäinen dunkku oli vihdoin edessäni. Tähän asti olin saanut seikkailla täysin omassa rauhassani, jos ei laskettu mukaan satunnaisia FC-kutsuja tuntemattomilta ja kultakauppiaiden huuteluja chatissa. Tuijottelin aloitusvideota ja vaihdoin chatin ensimmäistä kertaa partyn puolelle. Partyssäni oli kolme muuta pelaajaa: munkki, hiileri ja paladiini, jonka nimen yläpuolella keikkui kruunu. Huokaisin helpotuksesta. Kruunu tarkoitti mentoria eli tyyppi oli dunkussa auttamassa kaltaisiani nyyppiä.

Kumarruin näppäimistöni ylle ja näppäilin tervehdyksen:

>>Hi, I’m still a sproud. Let’s take this slowly, okay?

>>Sure thing.

Paladiinin vastaus tuli miltei välittömästi oman viestini jälkeen, mutta munkki ja hiileri eivät tainneet edes vilkaista chatia, sillä he säntäsivät luolastossa eteenpäin taakseen kurkkimatta. Minun katseeni ei kuitenkaan pysynyt heidän perässään vaan lukittautui paladiiniin, miespuoliseen au raan, joka olisi helposti voinut rutistaa minun piskuisen miqo’teni kasaan. Komeat piirteet, lihaksikas rinta ja upea haarniska. Virnistin ja tunsin polvieni muuttuvan vetkuliksi, mutta onneksi istuin turvallisesti tietokonetuolillani.

Vihdoin pakotin silmäni irti paladiinista ja tajusin, että munkki ja hiileri olivat todellakin kadonneet näköpiiristä. Kiirehdin kaksikon perään. Kun dunkku avautui, merihenkisen tunnelin hämäryys imaisi minut sisäänsä. Sinistä värjyvää maisemaa valaisivat moniväriset korallit, mutta hahmoni ei suinkaan uinut maiseman läpi vaan juoksi pitkin kallioista pohjaa. Erotin myös kaksi muuta partymme jäsentä kauempana. Heidän perässään kirmasi lauma vihollisia, jotka yrittivät pätkiä heitä päiviltä, mutta ilmeisesti heidän varusteensa olivat niin kovalla tasolla, etteivät ensimmäisen dunkun viholliset kuin hieman kutitelleet heitä.

Paladiini juoksi rinnallani kaksikon perässä. Ehdimme ensimmäiseen bossihuoneeseen juuri ja juuri ennen sen sulkeutumista. Munkki kävi suoraan vihollisen kimppuun, mutta hiileri vilkaisi suuntaamme ja sanoi jotain party chatiin.

Ranskaksi.

Naputin näppäimistöä niin nopeasti kuin pystyin.

>> Sorry, I don’t speak French. Also, a bit slower, please?

Lisää ranskaa.

Paladiini ignorasi hiilerin kommentit ja työntyi eturiviin munkin kanssa. Viritin jouseni mutten ehtinyt ampua ensimmäistäkään nuolta, kun vihollinen jo kaatui. Munkki ja hiileri porhalsivat ulos huoneesta. Sama toistui läpi dunkun. Viimeisestä bossimatsista en ehtinyt nähdä vilaustakaan, koska jäin katsomaan sitä edeltävää välivideota. Kun tulin ulos videosta, ei munkkia ja hiileriä näkynyt koko dunkussa. Paladiini kuitenkin heilutti minulle kättään uloskäynnin vieressä.

Valitsin kumarrus-emoten ja kiitin paladiinia ystävällisyydestä.

>> GG!

>> Sorry for those gyus, paladiini huomautti.

>> Not your fault.

Heitin sanojen perään vielä hymy-emoten.

>> Better party next time. It was fun to play with you tho. Thanks!

Astuin uloskäytiin ja teleporttauduin pois dunkusta. En ehtinyt edes palata Limsa Lominsaan, jonne olin ollut suuntaamassa dunkkujonon purkautumista odotellessa, kun ruudulle välähti yllättävä ilmoitus: kaveripyyntö Temur Bolormaalta. Tuijotin pyyntöä pitkän aikaa, kunnes hyväksyin sen.

Chattiin pomppasi yksäri:

>> Another round for Sastasha? I can get a couple of guys from our FC. We can take it slowly and learn the mechanics.

Vatsani pohjalle valahti jotain lämmintä. Temur Bolormaan täytyi olla se paladiiin, jonka olin juuri tavannut pelin ensimmäisessä dunkussa. Tyrmäävän hyvännäköinen au ra -mies oli lisännyt minut kaveriksi ja halusi pelata kanssani lisää. En voinut uskoa tuuriani!

 

Hymähtelen Sastasha-muisteloilleni vieläkin, kun könyän autiolla asemalla pois junan kyydistä. Hymyni kuitenkin hyytyy, kun katseeni osuu maisemaan.  Porukoille vievä tie on melkein ummessa. Rengasurat erottuvat vielä juuri ja juuri tuoreen lumikerroksen alta, mutta ne ovat hyvää vauhtia täyttymässä. Missään ei näy edes muiden matkustajien askeljälkiä. On varmaan ajankysymys, milloin tämäkin pikkuasema lakkautetaan ja joudun ruinaamaan porukoilta kyytiä jostain kauemmalta. Nyt kuitenkin tarvon eteenpäin rengasuraa pitkin ja kiroan, kun lunta huljahtaa saapikkaan varresta sisään.

Pihassa on jo porukoiden auton lisäksi kaksi muuta, joista toisen, pienen punaisen Pösön, tunnistan kuuluvan Mallalle ja Joonakselle. Sen sijaan harmaan Skodan omistajasta minulla ei ole aavistustakaan, mutta todennäköisesti se on joko kummisetäni tai äidin serkun auto. Raahustan pihan läpi ja tömistelen lumet kengistäni portaisiin. Kun nykäisen ulko-oven auki, lämpö ja kinkun mehevä tuoksu tulvahtavat suoraan kasvoilleni. Poskiani pistelee ja nenäni alkaa vuotaa. Niiskaisen sisäänpäin.

Ehdin juuri ja juuri saada takin päältäni, kun äiti jo säntää eteiseen ja rutistaa minut syliinsä.

”Voi minun pikkuinen Seljani.”

Kauheaa sössötystä. Äidin hiukset tuoksuvat rasvalta ja piparkakkutaikinalta, kun kierrän kädet hänen ympärilleen ja nojaan pääni hetkeksi hänen olkaansa vasten. Vetäydyn kuitenkin halauksesta, kun vatsaani alkaa asettua tuttu möykky.

Seuraan äitiä olohuoneeseen, jossa minua tervehtii hänen serkkunsa Mirja sekä tämän kaksospojat, jotka lähinnä heilauttavat käsiään minulle juostessaan yläkertaan kymmenkesäisten tarmollaan. Malla ja Joonas ilmestyvät isän kanssa keittiöstä, Joonaksen käsi Mallan alaselällä. Siskoni miehineen ovat juuri se pari, josta ne kaikki jutut ällösöpöistä rakastavaisista ovat lähteneet liikkeelle. Usko pois. Eivät pysty puolta tuntia pitämään näppejään erossa toisistaan, jos ovat samassa tilassa.

”Jukka ja Mari tulee muksujen kanssa tunnin päästä. Siellä on ollut jotain hässäkkää Siljan juhlamekon kanssa”, isä tiedottaa puhelin kourassaan.

”Toivottavasti ruoka ei jäähdy”, äiti jupisee ja kiskoo minua kohti keittiötä.

Livahdan äidin otteesta ja käyn kärräämässä tuomiseni vanhaan huoneeseeni. Kapea sänkyni on edelleen tallella, mutta sen vierelle on lattialle levitetty kaksi patjaa. Joko Mirjan kaksoset tai Jukan ja Marin teinikauhukakarat siis nukkuisivat kanssani samassa huoneessa.

Kumpi lienee pahempi vaihtoehto?

En voi piileksiä huoneessani kovinkaan kauan, joten alistun vaeltamaan keittiöön. Kun istahdan pöydän ääreen, saan eteeni höyryävän lautasen kaneli-sokeriseoksella maustettua riisipuuroa. Lapsuudesta tuttu tuoksu saa vatsani murahtamaan. Alan mättää puuroa suuhuni ehkä vähän liiankin nopeasti, sillä melkein poltan kieleni ja joudun kulauttamaan puoli lasillista maitoa perään.

 

Päivä matelee eteenpäin. Vihdoin olemme päässeet koko kööri perinteisen jouluaterian ääreen. Kaksoset, Miro ja Matias, kiemurtelevat tuoleissaan ja 15-vuotias Silja mököttää edelleen vanhemmilleen, koska ei ollut saanut laittaa valitsemaansa mekkoa vierailulle. Hänen vuotta nuorempi veljensä, Jarkko, taas kurkottelee jo kohti kinkkua. Aikuisten keskinäinen puheensorina poreilee korvissani.

Miten päin tässä pitäisi olla? Mustia talousuutisia vasemmalla, kaksosten suosikkipiirrettyjä oikealla ja pari mykkää teiniä edessä. Itse laahustin jossain nuoruuden ja aikuisuuden välisessä laaksossa, josta en suoranaisesti edes halunnut kavuta kumpaankaan laitaan.

”No, Selja, mitenkäs se sun kirppistyösi sujuu?” Mari kääntää huomion minuun.

Olen juuri lappamassa rosollia lautaselleni, joten en nosta katsettani hänen suuntaansa. ”Ihan jees. Ei se hullumpi duuni ole.”

Siitä on kohta vuosi, kun aloitin hommat kirppiksellä. Jostain syystä saan usein uteluja, koska olen hakeutumassa oikeisiin töihin, mutta Mari ei sentään esitä tuota kysymystä. 

Hän vain nyökkää lyhyesti. ”Vai sellaista”

”Kyllä sun pitäisi jo vähän katsella aikuisten työpaikkoja. Tradenomi menee hukkaan tuollaisessa työssä.” Mirja sen sijaan ei taaskaan petä odotuksiani.

”Se on ihan hyvä työ.” Puren hammasta ja siirrän rosollikipon kauemmas. Tulen kasanneeksi sen päälle ehkä hieman liikaa kermavaahtoa.

”Onhan se vielä hetken, mutta kun sulla alkaa olla tuota ikää ja pitäisi jo päästä parisuhdemarkkinoillekin. Sitten kun sulla on vielä niitä… taipumuksia… Ne eivät ainakaan helpota asiaa.”

Möykky vatsassani räjähtää niin, että pelkään kaikkien kuulleen paukahduksen. Vilkaisen Mallan suuntaan, mutta hän kohauttaa olkapäitään. Onko hän kertonut ja vielä kaikista ihmisistä juuri Mirjalle? En tiedä ketään homofobisempaa enkä olisi kuuna kullanvalkeana kertonut hänelle taipumuksistani.

Mitähän Mirja sanoisi, jos tietäisi, että sydämeni alkoi jyskyttää aina, kun mietin tyrmäävän seksikästä au ra -miestä, joka on oikeasti 26-vuotias ruotsalaisnainen? Ada Berg asuu Tukholmassa ja työskentelee vartijana isossa kauppakeskuksessa. Luultavasti Mirja tukehtuisi kinkkuunsa samalla, kun hänen aivonsa nyrjähtäisivät lopullisesti.

Joulupöytä ei silti ole se paikka, jossa haluan tulla kaapista puolelle suvulle, saati avata omituista suhdesoppaani, jonka toinen osapuoli on vielä autuaan tietämätön tunteistani. Mistä ihmeestä Mirja on edes saanut tietää minun suuntautumisestani? Malla ja Joonas ovat ainoita sukulaisia, jotka tietävät. Mulkaisen vielä kerran heitä ja saan uuden olankohautuksen. Malla puistelee päätään silmät ymmyrkäisinä. Hänen kasvoillaan ei silti aaltoile paniikki, joka velloo vatsassani hyökyaallon lailla.

”Ai, mitä taipumuksia?” Jarkko valitettavasti kiinnostuu keskustelusta. Hänen lautasellaan on järkyttävä kasa kinkkua ja yksi peruna eikä mitään muuta. Korkea lasi on kaadettu ääriään myöten täyteen kolaa.

”No niitä sellaisia poikajuttuja!” Mirja puuskahtaa.

Kurkistan hänen suuntansa. Hän on ristinyt kädet rinnalleen kuin viestimään äärimmäistä pöyristymistä. Mutta poikajuttuja? Mitä ihmettä?

Ilmeisesti kysymys häilyy myös Jarkon kasvoilla, sillä Mirja katsoo aiheelliseksi tarkentaa sanojaan. ”Niitä poikien ja lasten pelihommia, joita säkin harrastat. Sulle on tietysti vielä ihan okei, mutta Selja on jo aikuinen, hyvänen aika. Kuka mies nyt huolii naisen, joka käyttäytyy kuin lapsi?”

”Ai, pelaatko sä?” Jarkko suuntasi sanansa minulle. ”Mitä? Bäfää? GTA:ta?”

”Final Fantasy XIV:ää”, mutisen enemmän lautaselleni kuin hänelle.

”Ihan tylsää! Eihän siinä voi ees ajaa autolla tai ammuskella toisia.”

”Sä kyllä vedit itkupotkuraivarit kun mutsi sano et mitään subscribtion-pelejä ei meillä pelata”, Silja päättää avata suunsa ensimmäisen kerran illan aikana.

Teinit alkavat vängätä keskenään, enkä vaivaudu korjaamaan, että pelissä voi kyllä pelata machinistina, jolla on melko päheitä pyssyjä. Ja toisekseen kaikki mountit päihittävät GTA:n autot mennen tullen. Oikeassa elämässä oma auto olisi tietty ollut ihan jepa, mutta jos saisin valita, ottaisin kyllä koska tahansa chocobon tai twintanian, koska kuka nyt ei halunnut ratsastaa auringonlaskuun jättilinnun tai lohikäärmeen selässä.

 

 

Katselin ylpeänä chocoboa, jonka säkäkorkeus hipoi korviani.  Minua ei haitannut, vaikka Drybonessa ei ollut tälläkään kertaa ollut tietoakaan kuivuudesta. Pelintekijät olivat varmasti kieriskelleet naurussaan, kun olivat nimenneet tuon rankkasateiden luvatun maan.

Kostea keli oli kuitenkin yhdentekevä, sillä olin vihdoin saanut suoritettua tehtävän, josta palkintona oli oma chocobo, eikä minun tarvinnut enää vuokrata sellaisia. Lintu oli keltainen, kuten kaikilla muillakin nyypillä, mutta Temur oli luvannut auttaa minua sen värjäämisessä free companymme talolla. Halusin ehdottomasti punaisen, vaikka tietyn värin saaminen oli kuulemma jokseenkin hankalaa.

>> Do you have a name in your mind already?

Temur väläytti hymy-emoten kysymyksensä perään.

>>Boco?

Tiesin kyllä, ettei nimi ollut lainkaan omaperäinen, mutta tykkäsin siitä oikeasti.

>> You like FFV?

Suupieleni ponnahtivat ylöspäin. Temur selkeästi tunsi pelisarjan eikä ainoastaan pelannut moninpelejä. Ei kai hän muuten olisi tunnistanut chocobon nimeä sarjan viidennästä osasta? Tein hihkaisu-emoten ja heti perään nyökkäyksen. Temur nauroi minulle matalalla äänellään. Rakastin hänen jokaista hitusen jähmeää liikettään. Ne saivat vatsanpohjani kihelmöimään tavalla, jota en ollut tuntenut aikoihin.

>> FFVIII is my favorite.

Temur paljasti oman suosikkinsa. Ylläri sinänsä, koska suurin osa sarjan faneista hehkutti aina seitsemättä osaa, vaikka suoraan sanottuna se oli ehkä vähän yliarvostettu. Virnistin näytölle oikeassa elämässä ja laitoin sitten hahmoni hihkumaan uudestaan Temurin sanoille.

>> It’s damn good! Laguna is cool, and Selphie is cute.

>> So, cute, tiny girls are your type?

Temurin kysymys sai minut säpsähtämään niin, että hiireni lipsahti pöydän laidan ylitse ja jäi roikkumaan johtonsa varaan, kunnes nostin sen takaisin ylös. Onneksi pelihahmo ei pystynyt reagoimaan kuumotukseen poskillani.

>> More like… I feel we’re similar…

>> I see. So, you’re cute, tiny girl?

Temur astui lähemmäs hymy-emote huulilla keikkuen.

Kuumotus kasvoillani paheni ja sydämeni lähti laukalle. Liian kiusallista. Flirttailiko Temur vai halusiko hän vain tietää minusta enemmän?

>> Maybe tiny… but not so cute.

Käänsin pelihahmoni kohti chocoboa ja samalla kameran pois Temurin suunnasta. Silitin lintua ja nojauduin lähemmäs näyttöä. Olisinpa voinut oikeasti upottaa sormeni keltaisten höyhenten lomaan. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisin vain voinut muuttaa Eorzeaan.

Temur ilmestyi viereeni ja taputti lintuani.

>> I’m gonna find out one day.

Jäin tuijottamaan sanoja chatissa. 

 

 

Tuoli kolahtaa, kun äiti syöksähtää pystyyn. Säpsähdän niin, että haarukkani putoaa lautaselle. Tuijotan, kuinka hän säntää pöydän toiselle puolelle vaivautumatta edes nostamaan kaatunutta tuoliaan. Hän pusertaa Mallan ja Joonaksen posket omiaan vasten kasvot hehkuen kuin olisi ehtinyt nauttia muutaman viinilasillisen liikaa. Räpäytän pari kertaa silmiäni ja joudun toteamaan, ettei minulla ole aavistustakaan, mistä tässä on kyse.

Äidin silmissä kimmeltävät kyyneleet, mutta isä näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt. Hitaasti hymy kiipeää hänen kasvoilleen ja rypyttää silmäkulmatkin. Mirja suorastaan säteilee ja Jukka virnuilee Marin kanssa. Ainoastaan pöydän nuoriso-osasto ei näytä erityisen kiinnostuneilta asiasta. Mikä se ikinä onkaan.

”Noh, koskas on laskettu aika?” Jukka yrittää vilkuilla pöydän reunan yli Mallan vatsaa. ”Vielä ei näytä maha pullottavan. Eihän tuosta vielä edes arvaa, että on pulla uunissa.” Hänen huuliltaan purkautuu röhöttävä nauru, joka saa Mallan posket maalautumaan pinkillä.

”On tässä nyt vielä monta kuukautta”, Joonas vastaa epämääräisesti.

Totuus iskostuu päähäni. Työnnän pikaisen hymyn kasvoilleni ja kohtaan Mallan katseen. Hän virnistää minulle takaisin.

Tämä on ehdottomasti joulun win-win-win. Minusta on tulossa täti, Mallan unelma on toteutumassa, ja todennäköisesti ketään ei kiinnosta ruotia elämääni pyhien aikana nyt, kun suuri uutinen on julkistettu.

 

 

Talo alkaa vihdoin hiljentyä. Lahjat on jaettu eikä kukaan enää kykene raahautumaan jääkaapille hakemaan santsiannosta kinkkua. Porukat, Jukka, Mari, Mirja, Malla ja Joonas ovat valloittaneet olohuoneen sohvaryhmän ja huutelevat minuakin maistelemaan hehkuviiniä ja juustoja joululeffan äärelle. Puistelen päätäni ja hivuttaudun kohti huonettani. Miten ihmeessä Malla viitsii kiusata itseään herkkulautasen äärellä?

No, ei ole minun ongelmani. Livahdan ovesta sisään ja ujutan sen kiinni mahdollisimman hiljaa. Seuraavassa hetkessä olen jo kaivanut läppärin repustani. Asettelen sen muinaishistorialliselle työpöydälleni, joka ei mitenkään olisi mahtunut omaan asuntooni. Se on massiivimäntyä ja painaa varmaan tonnin. Tarina kertoo, että taaton piti purkaa se osiin ja nostaa sisään ikkunan kautta, jotta se saatiin taloon joskus hamassa menneisyydessä. Sen jälkeen sitä ei ole siirretty vuosikymmeniin, joten perin huoneen pöytineen teininä, kun Malla oli muuttanut opiskelemaan Tampereelle.

Työtuoli ei kyllä ole lainkaan samaa sarjaa pöydän kanssa. Se ulvahtaa, kun isken takamukseni sille ja istuinosa huojuu niin, että puolittain pelkään sen pettävän allani. Käynnistän koneen ja vilkaisen kelloa. Puoli yksitoista. Olen todellakin myöhässä, mutta ehkä muillakin FC:n jäsenillä on ollut joulukiireitä. Suurin osa on kuitenkin Ruotsissa eikä siellä perinteet kai niin paljon eroa Suomen meiningeistä. Luulisin. Ja joka tapauksessa kello on tunnin vähemmän kuin meillä.

Yllättäen serverille on jonoa. Eikö ihmisillä oikeasti ole aattona muuta tekemistä? Jonottaessa saan kuitenkin hyvän tilaisuuden kiskoa ylleni ruutukuvioiset pyjamahousuni ja ison neuleen, jotka olen joskus muinoin jättänyt porukoille. Pörröiset villasukat kruunaavat kokonaisuuden. Olo on heti sata kertaa rennompi kuin päivällä.

Kutsu sisään serverille käy ja putkahdan Costa del Solille, jossa on yllättävän paljon jengiä nauttimasta rannan tarjoamasta hiekasta ja merivedestä. Joulukoristeet riitelevät paratiisirannan kanssa, mutta toisaalta eikös Australiassa joulusta saateta nauttia juurikin biitsillä? Ehkä oma näkemykseni on vain rajoittunut.

Vilkuilen pikaisesti ympärilleni, mutta nimien joukossa ei näy tuttuja, joten teleportaan suoraan FC-talon pihaan Lavender Bedsiin. Jätän ystävälistan vilkaisematta. Silloin on edes pieni mahdollisuus, että Temur on online, mutta jos katson sitä, saattaa paljastua, ettei hän olekaan. Nyt hän voi toistaiseksi olla Shrödingerin au ra.

FC-talolla ei ole samanlaista kuhinaa kuin Costa del Solissa, mutta paikalla olevat jäsenet ovat kiskaisseet ylleen tämän vuoden Starlight Celebration eventissä palkintona olleet punaiset nutut. Tosin näkyy joukossa myös pari muutaman vuoden takaista poro- ja lumiukkoasuakin. Esimerkkiä seuraten vaihdan nahkahaarniskan omaan punanuttuuni ja tervehdin joukkoa vilkutus-emotella. Saan vastaukseksi hihkaisuja, tanssiaskeleita ja muutaman sanallisen tervehdyksen chattiin.

Lämpö läikähtää rintakehässäni. Olen palannut kotiin. Täällä ketään ei kiinnosta, jos minulla on omituisia taipumuksia ja epäsopiva duunipaikka. Adelia on tällä hetkellä bardi, ja sitä ammattia ei kukaan kyseenalaista. Haluan tosin myöhemmin kokeilla danceria, kunhan lisäri vihdoin saadaan. Joka tapauksessa Adelia voi olla mitä tahansa, kunhan vain suoritan job questit ja hankin sopivat vermeet. Ja hänellä on myös kasapäin kavereita, mitä en olisi kyllä aloittaessani uskonut. Temurin ansiosta olen saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, joiden kanssa on kiva rynnistää tutkimaan uutta sisältöä ja valloittaa dunkku dunkun perään.

Vaihdan kuulumisia tuttavien kanssa. Osa on ollut aaton töissä ja menossa perheensä luokse vasta joulupäiväksi, osa taas on juuri tullut kotiin sukulaisjoulun jäljiltä. Kukaan ei vaikuta olevan kiinnostunut dunkkujen koluamisesta vaan lähinnä hengailusta. En oikeastaan välitä. Riittää hyvin, että saan roikkua maailmassa, jossa voin olla aidosti oma itseni. Taistelut voivat odottaa toiseen iltaan.

Kun ilta valuu kohti yötä, en voi olla vilkuilematta pitkin pihamaata. Tutut nimet vilisevät silmissäni mutta yksi puuttuu joukosta. Huokaus purkautuu huuliltani oikeassa maailmassa. Ehkä saavuin paikalle liian myöhään.

Vaellan pihan halki ja astun sisälle taloon. Joku on laittanut musiikkia soimaan, ja porukka tanssiin mitä erilaisimmin askelin aina Mandervillestä steppaukseen. Liityn hetkeksi seuraan ja heittäydyn pommitanssin pyörteisiin.

Olkapäätäni tökkäistään. Siis Adelian, ei sentään oikeaa fyysistä olkaani. Pyöräytän pelihahmoni ja kameran ympäri enkä voi olla hymyilemättä. Hätäisesti pyyhkäisen myös hymy-emoten pelihahmoni kasvoille.

>> Temur! God jul!

Tuon verran pitää ruotsiakin osata.

>> Hyvää joulua!

Eikä! Temur sanoi sen suomeksi! Ihan parasta. Laitan Adelian hyppäämään ilmaan ja hihkumaan ääneen. Temur nauraa poropuvussa hötkyen. Hän on kuin jättiläisversio Petteristä. Varsin lihaksikas poro. Näky on… No, siinä on jotain pahasti pielessä. Ilmeisesti hän on myös itse samaa mieltä, sillä poroasu korvautuu punaisella nutulla ja housuilla silmieni edessä.

Tuijotan hetken näyttöä. Pitäisi sanoa jotain. Mitä tahansa mutta ei ainakaan vain pönöttää paikoillaan. Miksi tämä on yhtäkkiä vaikeaa? Lopulta alan nakuttaa näppäimistöä ja tulen paljastaneeksi niin Mallan uutiset kuin sielua näivettävän sukulaisjoulun kirotkin. Temur jakelee empatiaa emotejen muodossa, vaikka varmaan jo haukottelee oman näyttönsä tuolla puolen.

>> Wanna see something? Might brighten you a little.

>> Hit me up!

Mitä tahansa kunhan ei tätä kiusallista pulinaa turhista asioista.

>> Let’s make a party.

Laitan hahmoni nyökkäämään vastaukseksi Temurin ehdotukseen ja vastaan myöntävästi hänen lähettämäänsä party-kutsuun. Kävelemme ulos talosta, eikä kestä kuin hetki, kun hän teleporttaa meidät Shiroganen porteille. Itäaasialaistyylinen asuinalue levittäytyy silmieni eteen. Olen aina pitänyt tämän paikan estetiikasta, ja siksi käynyt muutamaan otteeseen pyörimässä alueella. Tosin minulla ei koskaan tulisi olemaan sellaista määrään pelin sisäistä valuuttaa, että pystyisin ostamaan maapläntin täältä. Sitä paitsi talopaikat viedään aina käsistä, kun niitä sattuu tulemaan lisää.

Temur johdattaa minut kujia pitkin pelaajien muodostamaan yhteisöön. Toinen toistaan hienompia pytinkejä nousee molemmin puolin kulkureittiä. Moni näyttää pystyttäneen myös chocobotallin pihaansa. Kun juoksemme punaisen puusillan ylitse, haluaisin vain pysähtyä ja hengittää paikan tunnelmaa. Shirogane on saavuttamaton unelma.

Jätän sillan taakseni ja seuraan Temurin perässä. Hänen suomuinen häntänsä heilahtelee jokaisen juoksuaskeleen tahdissa, kun nousemme rinnettä ylöspäin kuin pinkoisimme läpi muinaisen Japanin. Oikeassa elämässä haukkoisin jo henkeä ja sydämeni hakkaisi tuhatta ja sataa, mutta onneksi Adelian stamina on huomattavasti omaani kovempi.

Pysähdymme pienen talon edustalle. Tyypillinen Shiroganen rakennus, jonka musta harjakatto on tehty tiilistä ja seinät valkoisesta kivestä. Puiset yksityiskohdat ja punaiset reunapylväät vain korostavat itäaasialaista vaikutelmaa. Kivijalka nostaa rakennuksen maantasosta ja sitä ympäröi piskuinen zen-tyylinen puutarha, jonne on sijoitettu kivinen lyhty.

Temur kävelee talon pihaan ja marssii suoraan ovesta sisään. Räpäytän silmiäni oikeassa elämässä. Onko tämä…? Laitan Adelian säntäämään hänen peräänsä. Temur istuu jo sohvalla. Talon sisustus näyttää varsin karsitulta ja tuo minimalistisuudessaan mieleeni oman asuntoni, kun olin juuri muuttanut sinne.

>> Well… do you like it?

Temur nousee sohvalta ja kävelee luokseni.

>> Is this yours?

Nyökkäys-emote.

Hemmetti. Perkele sentään. Kuinka rikas Temur oikein on? Talo Shiroganessa!

>> Could be ours.

Mitä?

Päässäni lyö tyhjää. Ei minulla ole varaa tällaiseen. Ja voiko taloja edes omistaa kahdestaan? Yritän muistella, mutta jos olen asiasta joskus lukenutkin, yksityiskohdat ovat haihtuneet mielestäni epäoleellisuuksina.

>> I don’t have that much money…

>> I didn’t say you need to pay.

En ehdi edes vastata, kun Temur on jo jakanut minulle täydet oikeudet käyttää taloa ja sisustaa sitä oman mieleni mukaan. Voin halutessani istuttaa puutarhaan kasveja tai rakentaa tallin ja tuoda Bocon sinne.

>> Temur…

Mitä tässä pitäisi sanoa… Temur vain hymyilee minulle, kun yritän edelleen keräillä ajatuksiani. Mutta pakko tässä on sanoa jotain, enkä voi kylmästi torjua häntä. Asetan jälleen sormeni näppäimistölle.

>> This is the best Christmas gift ever!

Vihdoin minulla on syy ottaa käsityöammatit haltuun. Voisin nikkaroida meille kaikenlaisia tyylikkäitä huonekaluja heti, kun olen saanut levelini tarpeeksi korkealle.

Temur hivuttautuu likemmäs. Hänen kätensä kaartuvat hahmoni ympärille, kun hän käyttää halaus-emotea. Halaan häntä takaisin, enkä voi olla virnuilematta tosielämässä näytölleni niin, että suupieliini sattuu. Temurilla ei luultavasti ole aavistustakaan, miten paljon hänen eleensä merkitsee. Luultavasti talon jakaminen ei ole hänelle juttu eikä mikään, mutta minun sydämeni moukaroi tietään ulos rinnastani samalla, kun lämpö leviää oikean ruumiini päästä varpaisiin saakka.

”Onks toi sun poikkis?” Ääni tunkeutuu läpi kuulokkeistani ja saa minut melkein putoamaan tuoliltani.

”Ei.” Kiskaisen luurit korvilta kaulalleni ja käännän näyttöä alaspäin ennen kuin kiepsahdan nitisevällä tuolilla ympäri ja mulkaisen ovenraosta tirkistelevää Miroa, toista kaksosista. Jostain syystä Jarkko on liittynyt tenavan seuraan.

”Miksi sä sitten halasit sitä?” hän haluaa tietää.

Onko pakko heittäytyä uteliaaksi juuri nyt?

”Ei kuulu sulle”, jupisen samalla, kun kuumotus leviää poskilleni ja sieltä kohti korvia.

”Sä oot ihan punanen!” Miro havainnoi. ”Se on saleen sun poikkis!”

Yhtäkkiä ovella ovat miltei kaikki. Äiti nykäisee sen kunnolla auki ja kurkistelee ympäriinsä kuin piilottelisin huoneessani elävää ja hengittävää miestä.

”Mitäs täällä on tekeillä?” Isä tunkee sukulaisjoukon ohitse ja kurkistaa hänkin huoneeseeni.

”Seljalla on poikkis siinä pelissä”, Jarkko paljastaa.

Tartun sängyllä lojuvaan tyynyyn ja paiskaan sen hänen suuntaansa. Tyyny tömähtää seinään, ja Jarkko näyttää minulle kieltään.

”Ei kai sellaisten… pelihenkilöiden kanssa voi oikeasti seurustella?” Mirja kummastelee. ”Eihän niitä ole olemassa.”

”Tossa pelissä on. Ne on toisia ihmisiä.” Jarkko on valitettavan hyvin perillä pelistä, jonka ehti tuomita aterian aikana tylsääkin tylsemmäksi.

”Kuulostaa aika vaaralliselta. Mistä sä tiedät, ettei se ole joku pervo ukko?” äiti kysyy, ja huoliryppy piirtyy hänen kulmiensa väliin.

Kunpa vain saisin kaikki ulos huoneestani. Mutta uusi tyyny kohti ovea menisi lapsellisuuden puolelle. Kai.

”Kyllä mä tiedän, ettei se oo. Eikä se oo poikaystäväkään. Kuhan aattelin pelailla ajankuluksi!”

”Ne halas siinä pelissä!” Miro kiljuu. ”Mä näin, kun ne halas!”

Mulkaisen kakaraa. ”Sä mitään nähnyt.”

Eikö koko remmi nyt voisi vain mennä takaisin hehkuttamaan vauvahuurujaan ja jättää minut rauhaan?

”Tulisit katsomaan leffaa meidän muiden kanssa”, äiti ehdottaa. ”Ei ole terveellistä kyhjöttää koko iltaa koneen ääressä.”

Koko iltaa? Olen viettänyt muun päivän suvun seurassa heidän juttujaan kuunnellen. Miksen voi saada loppuiltaa itselleni ja Temurille, joka varmasti jo ihmettelee, onko yhteyteni katkennut, kun en puhu mitään tai edes liiku.

”Tulen ihan kohta. Pitää sammuttaa kone ensin”, sanon lopulta vain saadakseni porukan ulos huoneestani. Sisälläni kiehuu.

Ihme kyllä joukkio valuu takaisin olohuoneen puolelle. Äiti puistelee päätään mennessään. Käyn kiskaisemassa oven kiinni ja palaan läppärin ääreen. Nostan kuulokkeet korvilleni mutta vasta, kun olen vilkaissut vielä kerran ovelle.

Temur pyörii ympärilläni ja tökkii minua. Chatti oli täynnä viestejä, joissa hän kyselee, mikä minulle on tullut. Kiirehdin pahoittelemaan ja kerron sukulaisinvaasiosta huoneessani. Helpotuksekseni hän sanoo ymmärtävänsä varsin hyvin ja mainitsee, että joutuu pian itsekin liittymään takaisin perheensä seuraan.

Epämääräinen paakku asettuu rintakehäni taakse. Kaipa se on sitten leffailta tosiaan edessä.

>> Btw, do you have plans for New Year?

Tarkoittaako hän koko vuotta vai vuodenvaihdetta? Ei sillä, vastaus on kyllä sama. Laitan Adelian kohauttamaan olkiaan.

>> Nothing special.

Temur nyökkää.

>> I just recently bought tickets on Viking Line. Two friends of mine are coming with me, and we’ll stay for a few nights in Helsinki.

Pulssi takoo korvissani niin, etten kuule enää talossa soivaa taustamusiikkia. Valun tuolin selkänojaa vasten, kunnes tajuan suoristautua. Hemmetti, että huoneessani on kuuma!

>> So… Is it a long travel to Helsinki for you? It would be nice to meet you irl.

Viimein tajuan iskeä sormeni takaisin näppäimistölle.

>> One hour by train. It’s no problem.

Temur kietoo jälleen kätensä hahmoni ympärille kuin toteamukseni olisi ollut suostumus tapaamiseen. Tosin ketä yritän huijata? Onhan se. Tasan en jää himaan istumaan, jos voin viettää uuden vuoden hänen kanssaan.

Yksityiskohtien sopiminen jää kuitenkin toiseen kertaan, sillä Temurin täytyy kiirehtiä perheensä luokse. Lupaan livahtaa koneen ääreen jälleen joulupäivänä ja sovimme treffit yhteiselle talollemme. Kai niitä voi treffeiksi sanoa? Minä sanon. En tosin naputtele sanaa chattiin. Ainakaan vielä, mutta kenties joskus.

Ajatus saa varpaani kipristymään