Anna Kaija

Mietin pitkään, julkaisenko tätä tarinaa blogissa ollenkaan, mutta päätin lopulta julkaista. Kyseessä on kirjoituskurssille tehty ensimmäinen historiallinen novellini ikinä. Kirjoittamillani tarinoilla on yleensä paha tapa venähtää. Onnistun tunkemaan niihin niin paljon asiaa, etteivät ne vain toimi novellimitassa. Tästä syystä koin tehtävänannon hankalaksi.

Toinen hankaluus oli siinä, että kyseessä piti olla juuri historiallinen romaani. Taustatyön tekeminen ei minua vaivaa, mutta pohdin moneen otteeseen, mikä oikeus minulla on kirjoittaa joskus eläneen ihmisen ajatuksista. En voi tietää niitä. Tästä tunteesta oli kuitenkin vain pakko päästää irti, jotta tekstiä sai syntymään.

Novellin päähenkilö, lady Sarashina, on Japanissa Heian-kaudella elänyt nainen, jonka runopäiväkirja Keisarinnan hovineidon päiväkirja (1058) on käännetty myös suomeksi. Novelli pohjautuu päiväkirjaan, mutta täydellistä historian kuvausta siitä ei kannata etsiä. Kyseessä on siis fiktiivinen tarina, jonka keskiöön olen nostanut historiallisen henkilön.

Suosittelen muuten Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukulistalle, mikäli olet kiinnostunut Heian-kauden aikaisesta Japanista.

Eräänä keväänä kirsikankukat putoilivat pihamaallemme samalla, kun kyyneleet tanssahtelivat poskipäilleni. Tuulen suhina soi hiljaisena korvissani ja ilmassa tuoksui mullan muhevuus. Vaikka vuorten takaa noussut aurinko lämmitti kasvojani, sisälläni riehui myrsky, joka riipi kauniit terälehdet keväisistä puista ennen aikojaan. Kulkutauti kiersi Heiankyōn katuja ja rakas imettäjäni oli haudattu pian sairastumisensa jälkeen. Vain runot hellivät sydäntäni mutta nekään eivät saattaneet kuivattaa kyyneliäni.

Varisevat kukat palaavat jälleen ensi keväänä,

mutta kuinka kaipaankaan häntä

joka lähti eikä palaa enää koskaan!

Kun kirjoitin runojani kirsikan terälehtiä hiuksissani, isäni saapui luokseni ja ojensi nahkakantisen kirjasen.

”Kulkutauti on riistänyt meiltä pääkonsulin tyttären. Hän halusi lahjoittaa tämän sinulle, Sarashina”, isäni sanoi, kun otin lahjan vastaan. En saattanut vastata hänelle, sillä sydäntäni puristi julma kipu. Niin paljon oli meiltä ryöstetty tänä aikana, jonka piti merkitä uuden alkua.

Jäin istumaan kuistille ja kuljetin sormiani pitkin pääkonsulin tyttären kalligrafiakirjakirjan sivuja, joille hän oli sievällä käsialallaan jäljentänyt sanoja. Musteen tuoksu huokui yhä paperilta. Pääkonsulin tyttären kirjoitusmerkit hipoivat täydellisyyttä, ja rintaani puristi, kun ajattelin, ettemme enää koskaan saisi nauttia hänen herkistä siveltimen vedoistaan. Kaikki oli tässä, minun käsissäni.

Seuraavana keväänä istuin jälleen kuistilla kalligrafiakirja sylissäni ja katselin kirsikankukkien putoilua lempeässä kevättuulessa. Muistelin imettäjääni ja pääkonsulin tytärtä, jotka olivat jättäneet minut aivan liian varhain. Kun sivelin kirjan kantta, hiljaisuuden leikkasi vieras ääni.

Katseeni irtautui vaaleanpunaisten lehtien tanssista ja vaelsi puutarhamme perälle. Kivipylvään päällä istui kissa, joka oli kohottanut toisen takajalkansa ja lipoi turkkiaan pienellä kielellään. Kun tuijotin sitä, se vaihtoi asentoa ja katsoi suoraan minuun. Ruskeiden silmien katse tunkeutui mieleni salaisimpiin sopukoihin asti ja näki kaiken. Kissa naukaisi uudestaan.

Nostin kaislapohjaiset zōri-kengät kuistilta maahan ja pujotin jalkani niihin. Sandaalien pohjat läpsähtelivät kantapäihini, kun kipitin kissan luokse. Hyväilin silkkistä turkkia, ja kissa naukaisi jälleen. Se tuijotti minua herkeämättä tummilla silmillään.  Saattoiko se olla vain kissa vai olivatko kamit lähettäneet minulle viestin?

”Voisimme pitää sen.”

Käänsin pääni kohti talomme ovea, jonne sisareni oli ilmestynyt aina yhtä tyynenä ja huoliteltuna. Hänen hiuksensa valuivat pitkin selkää. Keväinen tuuli tarttui suortuviin ja sai ne tanssimaan kirjailtua päälikimonoa vasten. Hänen hiuksensa olivat kuin prinssi Genjin rakastetulla, Yūgaolla, pitkät ja kauniit. Kateus pisti sydäntäni, sillä omani eivät kasvaneet samalla tavoin.

Sisar asteli kuistille tabi-sukissaan ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Hänen kolme kimonoansa oli valittu siten, että hihojen värit istuivat täydellisesti yhteen. Hän nosti pääkonsulin tyttären kirjan käsiinsä, ja kissa vierelläni naukaisi kuuluvasti.

”Se haluaa päästä lukemaan”, sisareni sanoi. Kissa puski kättäni ja alkoi hyristä. Sisarellani oli aina ollut silmää näkymättömille asioille, joten kenties hän oli nytkin oikeassa.

Nostin kissan syliini ja kipitin takaisin kuistille. Eläin oli pehmoinen ja lämmin rintaani vasten mutta tuoksui keväälle ja ulkoilmalle. Riisuin zōrit jaloistani ja kannoin ne ovensuuhun omalle paikalleen, ennen kuin livahdimme sisälle yhdessä sisareni kanssa. Veimme kissan omaan huoneeseemme, jossa se asettui heti kodiksi. Syömään se suostui vain parhaita kaloja. Jos yritimme tarjota muuta, se vain käänsi päänsä toiseen suuntaan ja asteli omaan nurkkaansa nukkumaan. Annoimme kissalle nimeksi neiti Sakura, sillä olihan se saapunut luoksemme kirsikkapuiden kukkiessa.

Viidennen kuun alkupuolella sade rummutti talomme kattoon ja kirsikankukat olivat aikoja sitten jääneet muistoksi. Taivas itki, mutta minä istuin verhosuojani takana ja uppouduin prinssi Genjin seikkailuihin, jotka tätini oli lahjoittanut minulle kokonaisuudessaan. Olin lukenut läpi yön, kun yhtäkkiä kuulin verhosuojan toiselta puolelta yskimistä. Jätin kirjat vuoteelleni ja astuin sisareni puolelle.

Sisar makasi omassa silkkikatoksella peitetyssä vuoteessaan, eikä hänen yskänsä ottanut laantuakseen. Neiti Sakura oli asettunut hänen rintansa päälle, joten nostin kissan pois helpottaakseen hänen oloaan. Se kuitenkin kiipesi välittömästi takaisin sisareni vuoteeseen, kun laskin sen lattialle, eikä minun auttanut muu kuin kantaa se talomme pohjoissiipeen, palvelijoiden alueelle. Sukkani liukuivat vasten käytävän puista lattiaa, joka liversi askelteni alla. Määräsin palvelijat huolehtimaan neiti Sakurasta kuin perheenjäsenestä sillä välin, kun itse pidin huolta sairastuneesta sisarestani.

Sadekausi oli huono aika sairastaa. Pyyhin sisareni otsaa, syötin hänelle valkosipulia ja rukoilin kameja. Jos olisin uskaltanut, olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan temppelille, mutten saattanut jättää sisartani yksin äitimme kanssa. Isä oli ennen sadekautta lähtenyt hallintoalueelleen enkä voinut siis turvautua häneenkään. Valvoin päivät ja yöt sisareni rinnalla, kunnes hän alkoi vihdoin voida paremmin.

”Minne neiti Sakura on joutunut?” sisareni kysyi ensimmäiseksi, kun avasi silmänsä. Kerroin hänelle vieneeni kissan palvelijoiden puolelle, jolloin hänen kasvonsa muuttuivat entistä kalpeammiksi.

”Sinun on haettava se heti takaisin. Kun sairastin, neiti Sakura tuli unessa luokseni. Se kertoi, että olet sen hylännyt ala-arvoiseen seuraan, sillä neiti Sakura on itsensä pääkonsulin tytär, joka on uudesti syntynyt kissaksi. Hän halusi luoksesi asumaan, koska on aina arvostanut kaunista runouttasi, mutta nyt sinä kohtelet häntä kuin tavallista kissaa.”

Rintani halki kumisi maanjäristys ja henkeni kuristui pieneksi, kun ymmärsin, millaisen virheen olin tehnyt. Jätin sisareni siihen paikkaan ja kiirehdin pohjoissiipeen. Neiti Sakura odotti heti oven toisella puolella ja tuhahti minulle, kun saavuin paikalle.

”Olen syvästi pahoillani, neiti Sarashina. Olemme yrittäneet huolehtia kissastanne, mutta se ei suostu syömään ja yrittää koko ajan karata tämän oven toiselle puolelle. Olemme epäonnistuneet tehtävässämme”, eräs palvelijoista sanoi ja laskeutui eteeni lattialle. En voinut moittia häntä, sillä olinhan itse tehnyt väärin neiti Sakuraa kohtaan.

Nostin kissan lattialta syliini ja kehotin palvelijaa nousemaan.

”Tästä päivästä lähtien neiti Sakura asuu jälleen huoneessani ja syö vain parasta tarjolla olevaa ruokaa”, ilmoitin ennen kuin palasin omia jälkiäni sisareni luokse. Vasta kun astuin käytävälle, jonka varrella huoneemme sijaitsi, painoin kasvoni neiti Sakuran pehmeään turkkiin ja kuiskasin sen korvaan: ”En enää koskaan hylkää Teitä, pääkonsulin tytär.”

Neiti Sakura hyrisi kasvojani vasten, ja kun kohotin katseeni, se tarkkaili minua ruskeilla ihmisen silmillään. Katse näki henkeeni asti ja ymmärsi minua täydellisesti. Palasin huoneeseemme yhdessä.

Koska sisareni oli yhä toipilas, kannoin tädiltä saamani kirjalaatikon hänen vuoteensa viereen ja istuin lattialle. Kaivoin esille kirjaset, joihin oli kauniilla käsialalla kopioitu prinssi Genjin tarina. Valitsin sen, jossa prinssi kohtaa kauniin Yūgaon, ja huokailimme yhdessä heidän rakkaudelleen. Neiti Sakura käpertyi syliini ja hyrisi kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Seuraa myös somessa!