Sain arvostelukappaleen Elina Pitkäkankaan Ruskasta, joka on Kuura-trilogian päätösosa. Tämän päivän Suomeen sijoittuva ihmissusitarina tempaa mukaansa aloitusosan ensisivuilta ja pitää otteessaan loppuun asti.
Vaikka ihmissudet eivät ole koskaan olleet kiinnostuslistani kärkipäässä, Kuura onnistui ilmestyessään herättämään huomioni ja hankin sen pikaisesti luettavaksi.
Tarinan raadollisuus yllätti, ja toinen päähahmoista, Inka, tuntui heti alkumetreiltä varsin epäsovinnaiselta ja ajoittain jopa epämiellyttävältä. Silti pidin hänestä juuri sen takia, ettei hän edes yrittänyt olla miellyttävä (tai en siis varsinaisesti pitänyt mutta pidin kuitenkin). Toinen päähahmo, Aaron, sen sijaan oli sovinnaisempi ja miellyttävämpi kuin Inka. Toisaalta ehkä juuri siitä syystä hän jäi minulle hitusen etäisemmäksi.
Jos haluat voit lukea ajatuksiani sarjan aloitusosasta Kuurasta ja kakkososasta Kajosta. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia, eikä Ruska jäänyt missään nimessä vähemmän vaikuttavaksi kuin edeltäjänsä.
Kuura-trilogian maailmassa ihmissudet ovat todellisuutta mutta eivät suoranainen osa yhteiskuntaa. Sen sijaan heidät on ajettu yhteisön ulkopuolelle ja kaupunkialueet eristetty muureilla, joiden on tarkoitus suojata tavallisia ihmisiä lykantropiaan sairastuneilta täydenkuun aikaan. Sudet ovat todellisia petoja, jotka raatelevat uhrinsa säälimättä, joten sinällään ihmisten pelko niitä kohtaan on aiheellista. Toisaalta lykantropiasta kärsii myös sairauden kantaja eikä elämä hukkana kaiken normaalin ulkopuolella ole helppoa.
Yhteisöä suojaamaan on perustettu myös Jahti-järjestö, joka käyttää valtaansa häikäilemättä. Jahti väittää kohtelevansa kiinni otettuja hukkia hyvin, mutta todellisuudessa käytössä ovat eettisesti kyseenalaiset keinot. Jahti kuitenkin salaa suurelta yleisöltä moraalisesti epäilyttävät puuhansa, ja myös sen, että lykantropiaan saattaisi olla parannuskeino olemassa. Hukkien parantuminenhan johtaisi ennen pitkään Jahdin vallan ja muurien romahtamiseen.
Kuura-trilogian voi lukea fiktiivisenä tarinana ihmissusista nyky-yhteiskunnassa, mutta samalla se on kertomus yhden ryhmän syrjäyttämisestä yhteiskunnan ulkopuolelle, ja valtaa pitävien ahneudesta. Omat teot on helppo nähdä oikeutettuina, kun tarkoituksellisesti unohtaa, että vastapuolella on myös ihminen.
Kuura-trilogiassa hukissa on kirjaimellisesti epäinhimillisiä piirteitä, joiden kautta Jahdin on helppo kiistää heidän ihmisyytensä. Silti pelottavan ulkokuoren alla jokaisella tarinassa esitellyllä hukalla on omat inhimilliset tarpeensa. Ryhmä on helppo syrjäyttää jonkin yksittäisen ominaisuuden perusteella, mutta yksilötasolla inhimillisyys nousee esille, jolloin hahmojen kohtaloista tulee koskettavia.
Trilogia ei teemojensa ja kerrontansa puolesta ole aina erityisen miellyttävää luettavaa. Kuurassa ja Kajossa voimakkaat väkivaltakohtaukset saivat minut paikoin jopa voimaan pahoin. Ruskassa osasin jo odottaa niitä, joten vaikutus ei ollut enää yhtä syvä. Ehkä olin jo vähän turtunut ja enemmänkin odotin, koska alkaa taas rytistä, kun rauhallisempi hetki oli jo jatkunut pidempään.
Ehkä osittain tästä syystä eräs kirjan loppupuolella tapahtuva käänne ei säväyttänyt minua niin paljon kuin yleensä. Olen melkoisen herkkä ja reagoin yleensä voimakkaasti herkistäviin, surullisiin, kauhistuttaviin tai väkivaltaisiin kohtauksiin. Tuo kohtaus oli noita kaikkia, mutta huipentuman tapahtuessa olin lähinnä turta. Oma reagoimattomuuteni oli yllättävää. Ehkä se kuitenkin oli myös tapa suojautua odotetulta ikävältä tapahtumalta.
Vaikka oma reaktioni loppupuolen tapahtumiin oli laimeampi kuin olin kuvitellut, pidin Ruskasta hyvin paljon. Se vei kokonaisuuden onnistuneesti päätökseen ja säilytti jännityksen viimeisille sivuille saakka.
Seuraa myös somessa!
Ei kommentteja