Kirjoittamista hidastavat toisinaan epätoivo ja ahdistus, jotka saavat uskomaan, että kaikki muut ovat parempia eikä itse osaa yhtään mitään. Mitä ihmettä näiden tunteiden kanssa oikein pitäisi tehdä?
Varmasti jokainen on kuullut lausahduksen, ettei omaa tekemistä kannata verrata siihen, mitä muut tekevät. Viisainta on vain vertailla omia suorituksiaan keskenään. Yhtä moni tietää, että tämä jos mikä on helpommin sanottu kuin tehty.
Jos haluaa oppia kirjoittamaan, on myös luettava. Se taas tarkoittaa käytännössä sitä, että toisten työt ovat jatkuva osa omaa elämää. Kun kirjoittamiseen alkaa paneutua, lukemiseen saattaa myös alkaa suhtautua eri tavalla. Sitä näkee, millaisia kerronnankeinoja kirjan kirjoittaja on käyttänyt ja miten runollisesti hän pyörittelee sanoja kertoakseen yksinkertaisia ja arkisiakin asioita. Yhtäkkiä huomaa, miten rakenteella on taidokkaasti hämätty lukijaa tai herätetty polttava uteliaisuus.
Kaiken tuon huomaaminen on tosi hienoa, mutta samalla se on kamalaa. Muut osaavat kirjoittaa mielettömiä teoksia, joita lukiessa pidättelee huomaamattaan hengitystään kuin paraskin YA-kirjallisuuden sankaritar. Lopulta on pakko puuskahtaa ja haukkoa happea, mutta samalla mielessä tykyttää jäätävä epävarmuus ja ahdistus: minä en osaa yhtä hyvin kuin kaikki muut. Olen surkea.
Tunteet kuuluvat osaksi kirjoittamisprosessia
Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista. Vaikka kirjoittaa lukijoille, tekstiin pusertaa aina jotain itsestään. Tästä syystä omaan kertomukseensa voi suhtautua erittäin herkkänahkaisesti ja toisaalta suojelevasti.
On päiviä, jolloin tekstin suoltaminen on helppoa ja inspiraatio siivittää matkaan vauhtia. On myös niitä päiviä, jolloin kaikki takkuaa ja inspiraatiokin on hypännyt kyydistä ajat sitten. Tuollaisena päivänä alkaa helposti epäillä koko kirjoittamisen järkevyyttä. Silloin myös helppo huomata, kuinka hyviä kaikki muut ovat.
Tunteet ovat osa elämää eikä niitä pääse karkuun, vaikka joskus haluaisikin. Niitä ei kannata haudata vaan ne on parempi kohdata ja hyväksyä. Se ei tarkoita, että tunteessa pitäisi rypeä. Sen sijaan on hyvä yrittää tunnistaa, mistä tunne kumpuaa ja sen jälkeen ottaa etäisyyttä asiaan. Tunteilla on tapana laantua ajan kuluessa ja ahdistavaan asiaan voikin olla helpompi tarttua, kun on ensin odotellut hetken.
Minulle nämä ahdistuksen tunteet iskevät yleensä editointivaiheessa, kun omaa tekstiä on muutenkin syytä tarkastella kriittisesti. On hyvä, että osaa pohdiskella, mikä tekstissä ei välttämättä toimi ja yrittää kehittää tuota osaa eteenpäin. Ei vain pitäisi lipsahtaa ylikriittisyyden puolelle tai arvioida tekstiä väärillä kriteereillä. Kaikkien ei tarvitse kuvailla kuin J. R. R. Tolkien tai kirjoittaa yhtä soljuvasti kuin Emmi Itäranta. Oma tyyli saa olla ja näkyä tekstissä.
Oman tekstin tuijottaminen väärien silmälasien kautta
Minulla on kirjoittavia tuttavia, joiden tekstejä pääsen aina toisinaan lukemaan. Eräs heistä keksii aivan hervottomia uusia sanontoja, toinen kirjoittaa kauniin runollista ja elävää kieltä ja kolmas kuvailee mielettömän upeasti erityisesti henkilöhahmoja.
Kadehdin heitä kaikkia ja koen usein olevani heitä paljon huonompi. On myös uskomaton määrä kirjailijoita, joiden tekstiä saa minut repimään hiuksia päästäni, sillä en koskaan pysty samaan kuin he.
Kun möyrin epätoivossa ja kaivan kuoppaani vain syvemmäksi, lakkaan näkemästä omat vahvuuteni. Tarkastelen tekstiäni suhteessa siihen, miten muut kirjoittavat, vaikka kirjoittamistyylimme ja omat äänemme eroavat toisistamme yhtä paljon kuin ulkonäkömme. En saa kaverini upeita säihkysilmiä, vaikka kuinka haluaisin, enkä opi kirjoittamaan hänen tavallaan. Minun ei siis pitäisi tuijottaa peilistä silmiäni ja kirota, koska ne eivät ole kaverini silmät, vaan etsiä kaunista ja hyvää siitä, mitä on tarjolla. Sama pätee kirjoittamiseen.
Jokaisella on myös oma tapansa kirjoittaa eikä yksi tapa ole toista huonompi. Kilpailuissa tekstejä ehkä laitetaan rinnakkain ja paremmuusjärjestykseen, mutta itse ei sitä kannata tehdä. Sen sijaan kannattaa ronskisti kaivaa omasta työstään esille ne kohdat, jotka toimivat, ja myös ne, jotka eivät toimi. Sinä osaat toteuttaa joitain juttuja jo tosi hienosti mutta toisissa tarvitset harjoitusta. Älä jää rypemään ahdistuksessa ja epätoivossa vaan tartu siihen, mitä et vielä osaa. Olet kykenevä oppimaan ja kehittymään.
Eroon epätoivosta ja ahdistuksesta?
Jos tulit lukemaan tätä postausta siinä uskossa, että kerron, miten ahdistuksesta ja epätoivosta pääsee eroon, minulla on sinulle huonoja uutisia: niistä ei koskaan pääse täydellisesti eroon.
Kaikki tunteet, myös ne ikävät, ovat osa elämää. Niitä ei kannata tukahduttaa vaan ne on syytä hyväksyä. Masennus ja kumppanit ovat toki asia erikseen ja mielenterveydenongelmiin kannattaa hakea apua. Ne eivät parane vain odottamalla, että ne menisivät ohitse. Sen sijaan tavalliset tunteet laantuvat ajan myötä, vaikka tilanteen ollessa päällä voivat tuntua musertavilta.
Itse kamppailen säännöllisesti kateuden, ahdistuksen ja epätoivon kanssa. On päiviä, jolloin en usko itseeni ja kirjoittamiseeni pätkääkään. Näen vain omat heikkouteni mutta unohdan, mitä vahvuuksia minulla on. Pidän itseäni huijarina, joka on jotenkin onnistunut uskottelemaan muille, että osaa muka kirjoittaa jotakin. Teen edelleen töitä sen eteen, että hyväksyisin nämä tuntemukset osaksi prosessia. Sen verran olen edistynyt, että tiedostan, milloin olen kaivamassa omaa kuoppaani. Sieltä ylös kipuaminen on vielä työlästä ja toisinaan hidastaa kirjoittamistani.
Joka kerta olen kuitenkin kavunnut takaisin pinnalle ja uskaltanut tarkastella tekstiäni avoimin mielin. Suosittelen samaa sinulle. Anna ikävien tunteiden tulla mutta älä päästä niitä hallitsemaan sinua. Ne kuuluvat asiaan. Niitä on kaikilla. Niiden takia ei kannata lopettaa kirjoittamista vaan niiden ohitse kannattaa kamppailla ja jatkaa jälleen.
Kuvat Pixabaysta.
Lue myös
Rakas viholliseni - editoiminen
Miksi "ihan kiva" ei palautteena palvele ketään?
Mitä teen, kun välttelen kirjoittamista?
Seuraa myös somessa!
<3
VastaaPoistaKuulostaa niin tutulta! Eilen oli taas synkkä ja epätoivoinen päivä, kun mikään ei edistynyt. Helpottavaa, että niitä tulee muillekin :)
VastaaPoistaKyllä niitä tulee kaikille. Jokaisessa työssä ja harrastuksessa taitaa olla ne omat varjopuolensa ja tämä epätoivon hyökkäys lienee kirjoittamisessa yksi sellainen.
Poista