Lukupäiväkirja 31/2017: Art of Cunning, Tuhkakaupunki ja Lasikaupunki



Steffanie Holmes - Art of Cunning



Alexandra Kline työskentelee kuraattorina Crookshollow'n kylän taidemuseossa. Työ on hänen unelmatyönsä, joskaan esimies ei ole siitä miellyttävimmästä päästä. Työnteko myös vaikeutuu huomattavasti, kun hän saa tehtäväkseen järjestää paikallisen erakoituneen taiteilijan töille näyttelyn. Ryan Raynard ei tiettävästi ole poistunut vuosiin kodistaan eikä vastaa yhteydenottoihin, vaikka hänen teoksensa pitäisi saada museolle pikaisesti hänen itse toivomaansa näyttelyä varten. Lopulta Alexandra lähtee miehen kartanolle ottamaan selvää, mikä teosten toimittamista oikein viivyttää. Hyvin pian käy ilmi, ettei Ryan olekaan pelkkä tavallinen taiteilija vaan paljon enemmän: hän on ihmiskettu ja Alexandra on hänen kohtalonsa sanelema puoliso, jonka kanssa on tarkoitus saada jälkikasvua. Valitettavasti vain kettujen puolisot ovat käyneet ajan myötä vähiin, mikä tekee Alexandrasta hyvin halutun myös muiden kettujen parissa.

Olen varmaan viimeisen vuoden ollut kiinnostunut ihmisketuista ja ajatellut joskus kirjoittavani niistä. Tartuinkin tähän kirjaan, koska se sattui sopivasti kohdalle ja sisälsi kiinnostavan teeman. Luvassa oli ihmiskettuja ja aikuisille suunnattua paranormaalia romanssia (jota ei muuten Suomessa taideta pahemmin julkaista tai sitten minulla on mennyt jotain pahasti ohitse... tiedän vain S. A. Keräsen Symbioosin).

Kirjan alku tuntui raskaslukuiselta enkä meinannut päästä vauhtiin sen kanssa lainkaan. Kun kuitenkin sitkeästi jatkoin eteenpäin, jossain vaiheessa teksti alkoi vetämään paremmin. Hahmot olivat ihan kiinnostavia, joskaan en erityisemmin kiintynyt keneenkään, ja tapahtumatkin pääsivät lopulta vauhtiin.

Valitettavasti kirja loppuu avoimeksi jäävään käänteeseen. Vaikuttaakin siltä, että sen jatko-osa on tarkoitettu luettavaksi heti perään tai että lukija on haluttu tällä tavoin koukuttaa. En erityisemmin pitänyt tästä ratkaisusta vaan minusta olisi ollut parempi, jos lopun käänne olisi säästetty seuraavan kirjan alkuun. Ostin koko trilogian boksissa, joten kakkoskirja olisi kyllä jo odottamassa, mutta toistaiseksi en ole siihen tarttunut. Ehkä vuoden loppuun mennessä pääsen ylitse ärsytyksestäni ja lukaisen jatkon.


Cassandra Clare - Tuhkakaupunki ja Lasikaupunki



Luin Varjojen kaupungit -sarjan ensimmäisen osan vuonna 2015 ja olin siihen jokseenkin pettynyt. Silloin Claren kirjoitustyyli ei iskenyt minuun, hahmot ärsyttivät joiltain osin enkä pitänyt eräästä oleellisesta käänteestä tarinassa. Tämä johti lopulta siihen, etten tarttunut jatko-osiin koskaan.

Sitten tänä syksynä meille tuli Netflix ja bongasin sieltä mielenkiintoiselta kuulostavan sarjan: Shadowhuntersin. Jostain kaukaisuudesta kaikui pieni ääni, joka kertoi tässä olevan jotain tuttua, mutta kesti hetken ennen kuin yhdistin palat toisiinsa. Aika pian kuitenkin tajusin katselevani samaa teosta, jonka olin jo nähnyt elokuvana ja lukenut kirjana. Sehän oli Claren Luukaupunki. Tällä kertaa vain tapahtui jotain kummaa. Jäin nimittäin koukkuun ja ahmin molemmat kaudet reilussa parissa viikossa. Niiden jälkeen jäi nälkä. Oli saatava lisää ja suuntasin siis tieni kirjakauppaan. Ensin mukaan tarttui Tuhkakaupunki ja jo ennen sen loppumista piti napata Lasikaupunkikin. Arvatkaa, onko Langenneiden enkeleiden kaupunki jo aloitettu?

Tarinahan kertoo Clary Fraysta, jolle 16-vuotissyntymäpäivänä selviää, ettei hän eikä hänen äitinsä olekaan sitä, mitä hän on luullut koko ikänsä. He eivät ole tavallisia vaan hänen äitinsä on varjometsästäjä ja niin on Clarykin. Claryn äiti pakoilee kuitenkin Claryn isää, joten he ovat eläneet koko Claryn elämän maallikkojen maailmassa. Miltei samaan aikaan, kun Clary saa tietää totuuden, saa hänen isänsä myös kiinni hänen äitinsä. Clary tutustuu toisenlaiseen maailmaan, jossa on niin muita varjometsästäjiä, velhoja, ihmissusia, haltijoita kuin vampyyrejakin yrittäessään pelastaa äitinsä.

Luukaupunki starttasi Claryn tarinan ja kaksi muuta osaa jatkoivat sitä. Myös tällä kertaa hahmoissa nyppi jokin epämääräinen, mutta tunne väistyi hiljalleen tarinan edetessä. Juoni nimittäin on koukuttava. Oli myös hauska seurata tv-sarjan ja kirjojen eroja, joita totisesti riittää (enkä tämän takia ole varma, kannattaa kirjojen suurille faneille koko sarjaa suositella). Kokonaisuudessaan pidin tästä ensimmäisestä trilogiasta aika paljonkin ja Lasikaupungista eniten kaikista kolmesta kirjasta. Claryyn ja Jaceen jopa kiinnyin vahvasti.

Eli koukkuunhan jäin minäkin lopulta.

Ei kommentteja