Anna Kaija

 

 

Caladran kertoi hiljattain blogissaan, millaista kirjoittaminen on lievän älyllisen kehitysvamman kanssa. Teksti sai minut ajattelemaan monelta kannalta. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämäkin puoli on syytä yrittää ottaa huomioon, kun toimin sanataideohjaajan tehtävissä. Ihmisillä on erilaisia rajoitteita, jotka voivat tehdä kirjoittamisesta hankalaa ja sen vuoksi tarvitaan monipuolisia apukeinoja. Kiitän Caladrania siitä, että nostit tämän asian esille.

Samalla tulin pohtineeksi omaa rajoitettani, joka voi osalle ihmisistä olla vieras. Se on ollut osa elämääni koko ikäni, ja tajusin vasta jokin aika sitten, etteivät kaikki muut eläkään samassa todellisuudessa kanssani. Osakseni on sattunut lievä, lähinnä yhteen aistiin keskittyvä afantasia.

Afantasia tarkoittaa sitä, ettei mielessä ole mielikuvia. Osan mielestä ilmeisesti puuttuvat kaikki aistimukset, mutta minun kohdallani kyse on näköaistista. En ole pääni sisällä täydellisen sokea, mutta näen ainoastaan epämääräisiä hahmoja. Sisäisessäni maailmassa on jonkinlaisia muotoja, ikään kuin todellisuuden hahmotelmia, mutten esimerkiksi näe päänsisäisiä elokuvia, joista jotkut puhuvat. Mielessäni ei ole visuaalisia yksityiskohtia, joista voisin muille kertoa.

Joku kerran totesi minulle, että fantasiakirjoittajalle tämä on suuri tragedia. Mutta onko todella? En koe niin. Olenhan elänyt näin aina ja kirjoittanut fantasiaakin kauan.

 

Puhun nyt vain omasta kokemuksestani. Afantasia voi ilmetä eri henkilöillä eri tavoin, joten kaikkien kokemus ei välttämättä ole sama kuin minun. Jos sinulla on tämä sama erityisyys, kerro ihmeessä kommentilla omista kokemuksistasi.

Kirjoittaessa koen kuvailemisen vaikeaksi. Miltä hahmot näyttävät? Millaisia ovat miljööt? En näe kumpiakaan mielessäni. Voin toki päättää esimerkiksi hahmojen hiusten, ihon ja silmien värityksen sekä millaiset vaatteet heillä on. Voin suunnitella, millaisessa paikassa he asuvat. En kuitenkaan näe näitä asioita enkä sen vuoksi pysty kuvailemaan niitä yksityiskohtaisesti.

Tästä syystä ihmettelin pitkään, miten muut oikein kirjoittavat polveilevia ja yksityiskohtaisia kuvauksia. Etenkin kun osa ihmisistä sanoi tuovansa nämä asiat tekstiin puhtaasti päästään. Yritin samaa mutten mielestäni koskaan onnistunut. Tuskastuin kun esilukija kysyi, miltä yhdessä kohtauksessa vieraillut sivuhahmo oikein näyttää. Mistä minä tiedän? En ole koskaan nähnyt häntä!

Kirjoittaessani en välttämättä edes huomaa, että unohdan visuaalisen kuvailun. Se ei tunnu sillä tavalla tärkeältä, että minulle olisi luontevaa tuoda se mukaan tekstiin. Saatan siis olla tyytyväinen tuotokseeni, vaikka siitä puuttuu tällainen oleellinen elementti, koska olen tottunut oman sisäisen maailmani sokeuteen. En tavallaan etsi visuaalista virikettä, koska tiedän jo, ettei sitä ole.

Nautin silti muiden kirjoittamista kuvauksista. Suorastaan ihastelen sitä taidokkuutta, jolla muut tuovat visuaalisen maailman tekstiinsä. En lukiessa pysty täysin näkemään sitä mielessäni, mutta silti kuvaukset auttavat minua käsittämään esimerkiksi hahmojen ulkonäön. Jos taas yksityiskohdat jätetään kertomatta, jää hahmo minulle ulkonäkö epämääräiseksi. Se ei haittaa lukukokemustani, mutta mieleni ei myöskään täytä visuaalista tyhjiötä.

 

Olen kovasti pohtinut visuaalisen afantasian vaikutusta muihin aisteihin, mutta johtopäätöksiä on vaikea tehdä, koska voin kokea vain sen, mikä tapahtuu omassa päässäni. Tiedän kuitenkin, että jotkin aistielämykset ovat mielikuvissani hyvin voimakkaita.

Päässäni on jatkuvasti ääniä, ellen esimerkiksi blokkaa niitä kuuntelemalla musiikkia. Sisäinen monologi ei siis ilman häiriötä lakkaa hetkeksikään, kun olen hereillä. Toisinaan monologi jopa kerrostuu niin, etten osaa sanoa, kuinka monta keskustelua päässäni on menossa yhtä aikaa. Välillä pääni sisäinen jukeboxi soittaa minulle musiikkia, toisinaan kuulen esimerkiksi hahmojen ääniä pelaamistani peleistä. Pystyn palauttamaan suosikkiääninäyttelijöiden repliikkejä äänenpainoineen mieleeni hyvin elävästi. 

Haju- ja makuaistit ovat mielessäni kuuloa heikompia mutta ovat olemassa. Voimakkain on kenties tuntoaisti. Elän lukemani ja kirjoittamani kohtaukset läpi hyvin kehollisesti, joten esimerkiksi väkivallan lukeminen on minulle kirjaimellisesti tuskallista. Pystyn lukemaan väkivaltaisia kohtauksia ja kirjoittamaan niitä, mutta etenen hitaasti, koska tarvitsen taukoja. Toisaalta kehollisesti miellyttävä kirjallinen kohtaus saa minut aidosti kiemurtelemaan ja eläytymään fyysisesti hyvin vahvasti. Ehkä tätä tapahtuu kaikille? En suoraan sanottuna tiedä.

Eräs henkilö sanoi kirjoittamastani eroottisesta tekstistä, ettei ole aiemmin lukenut yhtä hyvin kehollisia tuntemuksia kuvaavaa kohtausta. Kyseinen teksti oli puutteellista visuaalisen kuvauksen suhteen, mutta meni syvälle hahmojen sisäiseen, keholliseen ja tunnepuolen kokemukseen. En ollut tajunnut tätä itse, koska olin vain kirjoittanut niin kuin minulle on luontevaa.

Olen hyväksynyt sen, etten osaa nyhjäistä tyhjästä visuaalista kuvausta tekstiini. Tästä syystä etsin kuvia kirjoittamisen tueksi. Kuvapankit ja esimerkiksi Pinterest ovat tähän erinomainen apu. Kun olen päättänyt hahmojen ulkoiset piirteet, teen haun sen perusteella ja etsin itselleni henkilökuvan, joka vastaa niitä ja miellyttää omaa silmääni. Kuvaukset hahmosta kirjoitan tätä kuvaa apuna käyttäen.

Miljööt ovat oma hankaluutensa, mutta niitä vartenkin löytyy hyviä kuvapankkikuvia. Lisäksi vaikkapa fantasiapelit tarjoavat kuvastoa, jota voin hyödyntää omia maailmoja suunnitellessa. Omat matkakuvat auttavat myös.

Olen hyväksynyt senkin, että tekstieni ensimmäisissä versioissa kuvailu saattaa unohtua. Kun tarina vetää minut mukaansa, en välttämättä malta pysähtyä yksityiskohtiin. Ne voi kuitenkin aina täydentää, kun on editoinnin aika.

Onnekasta on, että osakseni on sattunut esilukijoita, jotka myös sanovat minulle, kun kuvailuni on puutteellista. Vaikka tuskastun kysymyksistä "miltä tämä hahmo näyttää?" ja "miksi tämä kohtaus tapahtuu tyhjiössä?", ne auttavat minua eteenpäin. On ihanaa, että joku osoittaa minulle, mihin kohtaan sitä kuvausta tarvitaan lisää, koska en aina itse vain tajua tätä.

Henkilökohtaisesti en koe, että afantasia on tragedia. Se on erityispiirre, joka vaikuttaa kirjoittamiseen. On todennäköistä, että visuaaliset kuvaukseni eivät koskaan ole huikaisevia, mutta ei niiden tarvitse olla. Riittävän hyvä on oikeasti riittävä, ja sen pystyn saavuttamaan apukeinoja käyttäen. Minun tekstieni parhaat palat ovat sitten muissa yksityiskohdissa, ja oma ääneni kirjoittajana muodostuu juuri näistä erityispiirteistä. Ei tarvitse olla samanlainen kuin joku toinen.