Lokakuussa tuli 30 kirjaa täyteen tämän vuoden lukulistaan. Oma tarvoite (24) on nyt kivasti ylitetty, mutta olen huomannut, että tällaisessa numeroiden tavoittelussa on omat haittapuolensa. En nimittäin ole uskaltanut tarttua kaikkein paksuimpiin teoksiin, koska minun nopeudellani sellaisen lukeminen voisi viedä useamman kuukauden (esim. Genjin tarua en ole uskaltanut aloittaa, koska se on valtava tiiliskivi pienellä fontilla ja ohuen ohuella paperilla). Toinen lieveilmiö on sivujen laskeminen ja suhteuttaminen kuukaudessa jäljellä oleviin päiviin. On kuin lukisi kokeeseen: "näin monta sivua on luettava tänään, jotta aika ei lopu kesken". Olen siis kehittänyt stressin lukemisesta. Voi olla, että ensi vuonna jää tavoitteet asettamatta ja keskityn vain kirjoista nauttimiseen.
Sakurako Kimino - Strawberry Panic 1, 2 ja 3
Kaikki kolme kirjaa tulivat samoissa kansissa ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joten en halua puhua niistä jokaisesta erikseen... varsinkin kun luin ne putkeen. Strawberry Panic on minulle alun perin tuttu animena. Katsoin sen muistaakseni vuonna 2008 ja rakastin sitä. Mangatkin tuli aikoinaan hankittua ja harmittelin pitkään, kuinka tarina jää kesken. Kääntäjä ei koskaan vaivautunut hoitamaan hommaansa loppuun (ilmeisesti tarina ei myynyt tarpeeksi hyvin).
Tässä valossa olin suorastaan hämmästynyt, kun nyt yhtäkkiä tänä syksynä törmäsin Strawberry Panic -lyhytromaaneihin englanniksi. Vihdoin kokonainen tarina ja siinä muodossa, jota rakastan eniten! Anime ja manga ovat kivoja, mutta minä tykkään nimen omaan lukea kirjoja. Olen ollut huomaavinani, että japanilaisia lyhytromaaneja on viime aikoina käännetty hieman enemmän (noh, ennen niitä ei näkynyt ollenkaan), joten ehkä edessä on uuden aikakauden alku. Minun ei kenties tarvitsekaan oppia superhyvin japania päästäkseni lukemaan niitä viimeinkin. Ei sillä, haluan kyllä silti oppia kieltä, mutta tämä on joka tapauksessa hyvä uutinen. (Ja nyt varmaan joku tulee sanomaan, että kyllä niitä käännöksiä on ollut saatavilla viimeiset kymmenen vuotta ja en vain ole tajunnut sitä. :D)
Strawberry Panic sijoittuu Astrae Hillin alueelle, jolla sijaitsee kolme kuuluisaa ja hyvämaineista tyttökoulua. Jokaisella koululla on omat tähtioppilaansa ja joka kevät uuden lukukauden alkaessa käynnistyy myös koulujen välinen Etoile-parikilpailu, jossa valitaan kolmen koulun yhteinen tähti. Tarina pyörii tämän kilpailun ympärillä, mutta sitäkin tärkeämpää on tyttöjen välille muodostuvat suhteet ja draama.
Kirjoissa on kaksi selkeää pääparia, Nagisa ja Shizuma sekä Amane ja Hikari. Shizuma ja Amane ovat japanilaisessa viihteessä tyypillisesti esiintyviä isosiskohahmoja, jotka suojelevat, ovat rohkeita, vahvoja ja ehkä hitusen etäisiäkin. Nagisa ja Hikari puolestaan edustavat pikkusiskotyyppiä, joka ei ole niin rohkea vaan kaipaa suojelua ja tukea, mutta ihailee isosiskotyyppiä hyvin vahvasti ja on valmis tekemään lähes mitä tahansa tämän vuoksi. Jos japanilainen viihde ei ole tuttua, voivat nämä selkeät tyypittelyt vähän hypätä silmillekin.
Toinen silmille puskeva seikka voi olla selkeät animemaiset tapahtumat ja elehdinnät. Minä kiinnitin näihin huomiota ensimmäinen kirjan aikana, mutta nyt en edes osaa sanoa, oliko niitä kolmannessakin. Veikkaan, että oli, mutta olin jo niin uppoutunut itse tarinaan, että luultavasti sivuutin epäolennaisuudet.
Ja se tarina sitten... rakastin sitä edelleen. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten vähän tyttöjen välillä lopulta tapahtui. Jotenkin olin olettanut animen olleen "se kiltimpi versio" ja kirjan sitten revittelevän enemmän, mutta pääpaino oli suurissa tunteissa ja herkissä suudelmissa, juuri sen enempää ei tosiaan tapahtunut. Se ei haitannut, sillä draama piti otteessaan hyvin tiukasti.
Minun on vaikea arvioida Strawberry Panicia objektiivisesti, koska kirjan lukemiseen liittyy valtava nostalgia vuodelta 2008, kun katsoin animea. Jotenkin liitän tuon tarinan myös tiettyyn elämäntilanteeseen, joten siihen kietoutuu mukaan paljon sellaista, mikä ei liity suoranaisesti alkuperäiseen teokseen millään tavalla. Joka tapauksessa voisin kirjaa suositella ainakin japanilaisen yuri-viihteen ystäville, kunhan ei odota pelkkää kuumaa toimintaa, sillä paino on tosiaan siellä herkissä, mutta ylitse pursuavissa tunteissa.
Se on vielä pakko mainita, että tarinassa on vähän sellainen "se, mikä tapahtuu tyttökoulussa, pysyy tyttökoulussa" -tunnelma. Olisikin mielenkiintoista lukea jatko-osa, jossa kerrottaisiin, mitä näille kaikille tyttöjä rakastaville tytöille tapahtuu, kun lukio on ohitse ja aikuisten maailma avautumassa. Mikäli romanttiset tunteet eivät jää vain tyttökoulujen kirjastoon ja puutarhan salaisiin sopukoihin, on edessä kenties vielä suurempaa draamaa, kyyneliä ja rakkautta. Siitä tahtoisin lukea.
Ei kommentteja