Anna Kaija

Tämän viikonlopun suunnitelmissa oli kirjoittamista ja pelaamista. Jälkimmäistä siksi, etten ole kunnolla ehtinyt pelata koko kesäkuun aikana, vaikka peleistä olen kirjoitellutkin. Ja edellistä tietenkin siksi, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

Pelaaminen kuitenkin taas jäi, kun M ehdotti, että lähtisimme mökille. Aika harvassa ovat ne kerrat, kun olen mökkeilyä vastustanut eikä tämä ollut yksi niistä. Sää ei ole oikein vielä tänä vuonna suosinut eikä mökille siis olla päästy, joten pitihän tämä virhe korjata.



Ihan ei kyllä vieläkään kesäkelit ole vaan lämmin vaatetus tuli tarpeeseen. Onneksi pakkasin flanelihousut ja villasukat matkaan. Sentään paksua hupparia en ole tarvinnut vaan olen pärjäillyt ohuemmalla. Tosin voi olla, että illalla tai yöllä se paksumpikin tulee tarpeeseen.

Kaikista eniten nauttisin siitä, jos mökillä saisi olla ihan kahdestaan, mutta menee mökkeily isommassakin seurueessa. Anoppi ja appi ainakin ovat ihan harmitonta seuraa eivätkä nuo mökkinaapurit ole onneksi nyt pitäneet itsestään kovin suurta meteliä. Yksi niistä tosin tykkää jutella lokeille, mutta tällä hetkellä lokkeja ei ole ollut näköpiirissä, joten onpahan sitten pysytellyt hiljaa sekin tyyppi.

Jonkin verran on tullut kirjoitettua ja vielä on tarkoitus raapustella vähän lisää. Mökillä kirjoittamisessa on ihan oma tunnelmansa. Ympäristössä ei ole kaupungin ääniä vaan saa sulkeutua kauas sivistyksen kakofoniasta, olla ihan rennosti ja nauttia kauniista maisemista samalla, kun kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Ainoa häiriötekijä on tietysti muut ihmiset. Tuttu porukka on oppinut siihen, että viihdyn hyvin pöydän ääressä tietokoneeni kanssa seurustellen, mutta tokikaan en voi kieltää muita elämästä omaa elämäänsä. Eli siinä mielessä puhetta ja astioiden kolinaa riittää ympärillä silloin, kun ei täällä kahdestaan olla. Se tarkoittaa, että kirjoittaminen sujuu ehkä hitusen hitaammin kuin kotona, mutta aika hyvin olen oppinut sulkeutumaan omaan kuplaani.

Odotan jo kovasti kesälomaa, koska se tarkoittaa enemmän mökillä vietettyjä kirjoituspäiviä. Tietokoneen takomisen lomassa on kiva käväistä saunassa, pulahtaa paljuun tai järveen ja grillailla makkaraa. Kotona tauot ovat yleensä hieman tylsempiä.

Tykkäättekö te muut kirjoitella mökkiolosuhteissa vai onko jokin muu paikka paljon parempi?

Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoittaa TL:a niin paljon kuin haluaisin. E3-messut ja parit muut pelijutut ovat vieneet melkoisesti vähäistä vapaa-aikaani, mikä tarkoittaa, että Level up!:n puolelle on tulossa juttua, kunhan saan kursittua sekavat ajatukseni kasaan. Samalla tämä blogi on saanut levätä hiljaisuudessa ja Wordin puolellakaan ei juuri ole tapahtunut. Välillä mietin, onko minulla liikaa miltei työstä käyviä harrastuksia, mutta toistaiseksi en halua luopua mistään.

Noh, juhannusvapailla olin joka tapauksessa päättänyt jatkaa TL:n parissa. Sitten tapahtui jotain mystistä. Parina yönä nukkuminen oli jo ollut vaikeaa, koska jostain alitajunnan syövereistä ilmoille tunki kaikenlaista kummaa. Jotain pyrki esille, vaikken ollut sellaista pyytänyt.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että eilen en edes avannut TL:n tiedostoa vaan aloin suoltamaan Wordiin jotain ihan muuta.


Kävin päivän aikana vanhempien luona kyläilemässä, istuin reilut pari tuntia autossa ja katselin animeakin, mutta silti onnistui paukuttamaan Wordiin 5014 sanaa. Sitä ei ole tapahtunut aikoihin. Valvoin myös ennätyksellisen myöhään, koska en vain malttanut mennä nukkumaan. Tiesin sen olevan huono idea, joka kostautuu viimeistään maanantaina, mutta joskus on vain pakko kirjoittaa. Viisi minuuttia yli puolenyön pakotin itseni irti koneesta, vaikka olisin voinut jatkaa edelleen.

Tämän vimmaisen inspiraation täytyi olla juhannustaikaa.

Tekstin laadusta ei ole takeita tai oikeastaan mistään muustakaan. Nyt se mokoma kuitenkin huutelee minulle ja vaatii lisää huomiota. En tiedä, mitä tämä on. TL:a minun pitäisi naputella ahkerasti ja olin niin vakaasti myös päättänyt, mutta sitten tämä rakkauslapsi vain pulpahti jostain.

Tämä on luultavasti hetken huumaa, kummallista kesäihastusta, vähän kuin syrjähyppy pitkän suhteen aikana. Yleensähän sellaista pidetään pahana, mutta onko se sitä tässäkin tapauksessa? Ehkä aivoni tarvitsevat vaihtelua, ehkä minun on saatava tehdä villisti mitä huvittaa, jotta voin taas pakertaa sitä varsinaista projektia.

Toisaalta vähän syyllistän tästä itseäni. Pakoilen vastuuta ja velvollisuutta kirjoittamalla sellaista tarinaa, jonka suhteen ei ole deadlineja, ei määrättyjä suuntaviivoja tai yhtään mitään muitakaan rajoitteita. Onhan se nyt niin turkasen paljon helpompaa kuin tarkan suunnitelman seuraaminen. Vai onko?

Minulla ei edes ole TL:n kanssa mitään isompaa ongelmaa. Joitain ratkaisemattomia juonikuvioita on leijumassa kyllä, mutta tekstiä syntyy tasaisella tahdilla, kun tiedoston vain ehdin avaamaan. Suhteemme on siis erittäin hyvä ja tasapainoinen. Sen sijaan tämä syrjähyppyni aiheuttaa tällä hetkellä sydämentykytyksiä ja saa ajan katoamaan, kun uppoudun sen pariin.

Ehkä tätä juttua ei kannata ylianalysoida. Taidan vain katsoa, kauan fiilis kestää ja nauttia siitä, että tekstiä syntyy. Kun roihu sitten laimenee, TL on varmasti odottamassa minua.