Anna Kaija

Somessa pyöri alkuvuodesta valokuvahaaste, jossa vertaillaan kymmenen vuotta vanhoja kuvia nykyhetkeen. Ajatus oli sen verran kiehtova, että päätin lähteä toteuttamaan sitä myös toisenlaisella tasolla. Millaista oli kirjoittajan elämäni kymmenen vuotta sitten verrattuna nykypäivään?

Ohessa on selfie, jonka julkaisin Instagramin puolella kyseiseen haasteeseen liittyen. Vuonna 2009 pukeuduin hieman synkemmin kuin nykyisin ja tukan värikin oli hieman erilainen.

Kaipa tuota vanhenemista on tapahtunut monellakin tavalla. Nykyisin tyyli on ehkä vähän luonnollisempi ja silmälasit ovat istahtaneet nenälle.

Tosin kotona nakkaan lasit usein olohuoneen pöydälle ja unohdan siihen, ellen sitten ole pelaamassa. Olen siinä mielessä typerä, että usein jätän lasit pois näppäimistöä nakuttaessakin ja nostan ne kotona vain nenälle, jos pitää tarttua peliohjaimeen. Kirjoittaminen näet onnistuu, vaikkei ihan kaikkea näkisikään, mutta pelaaminen vaatii tarkempaa näkökykyä. Joo, ei ole fiksua, ei. Siinä mielessä en ole kypsynyt sitten vuoden 2009, jolloin lasit sain hieman ennen joulua.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri edellisvuoden jouluna valmistunut ja päässyt oman alan töihin, jotka sitten loppuivatkin lyhyeen ja jouduin muutaman kuukauden etsimään uutta paikkaa. Vaikka raha oli tiukassa, nautin yllättävästä vapaa-ajastani. 

Toki jo opintojen loppuminen ja työelämä olivat antaneet uuden vapauden tunteen, kun iltaisin ei tarvinnut pakertaa koulutehtäviä, mutta työttömyys lisäsi tuota vapautta entisestään. Etsin töitä, mutta salaa myös nautin siitä, että saatoin uppoutua näppäimistön ääreen ja vain kirjoittaa. 

Tuolloin eivät puristelleet asuntolainat ja vastaavat. Minulle riitti, että sain vuokran maksettua ja jotain syötäväksi. Välillä unohdin myös syödä, kun teksti vei mennessään. Ja sitten illalla ihmettelin, kun oli huono olo.

Kirjoittaminen oli minulle jo tuolloin tärkeää. Olin pari vuotta aiemmin perustanut oman fanifiktiofoorumin suosikkipeleilleni. Yhteisö keräsi pienen ydinporukan, joka julkaisi todella laadukkaita tarinoita. Muiden tuotoksia oli mahtavaa lukea, ja se innosti kirjoittamaan itsekin koko ajan paremmin. Sain upeita kirjoittavia ystäviä, joista osa on yhä tärkeässä asemassa elämässäni. Ilman heitä elämä oli paljon tyhjempää.

Sain myös betalukijan, joka on fanifiktiomaailman vastine kustannustoimittajalle. Hän auttoi minua kehittymään kirjoittajana ja ohjasi eteenpäin. Toisaalta toimin myös itse samassa roolissa, mikä oli sekin opettavaista.

Kirjoitin pääasiasssa Final Fantasy -fanifiktiota ja silloinen pääteokseni oli Final Fantasy XII -peliin perustuva Kivien legenda -niminen fanifiktiotarina. Sen rinnalle nousivat Naruto-animeen perustuvat tarinat, joiden kirjoittaisen olin aloittanut jo vuotta aiemmin. Vuonna 2009 työstin tarinaa nimeltä Toimeksianto. Sekä Kivien legenda että Toimeksianto venyivät tiiliskiviromaanin mittoihin ja keräsivät uskollisia lukijoita, joita minulla on osaa ikävä yhä tänä päivänäkin.

Kirjoitin rohkeita romansseja, joita höystin seikkailulla, toiminnalla ja fantasialla. Olin syvällä omissa fandomeissani, elin ja hengitin niitä. Rakastin sitä, mitä tein ja jaksoin innostua projekteistani yhä uudestaan.

Vaikka myöhemmin sanana vuonna sain taas töitä, kirjoittamistani leimasi yhä vapaus. Annoin mennä enkä pysähtynyt miettimään. Kaikki oli puhdasta tunnetta ja intoa. Toki romaanimittaisen fanifiktion vieminen loppuun vaatii työtä ja sinnikkyyttä siinä missä romaanin kirjoittaminenkin, mutta kun tekstin julkaisee luku kerrallaan, mukana on tietty keveys. Editoimaan ei enää palata, kun teksti on ulkona vaan tehtyjen valintojen kanssa eletään. Se vangitsee mutta myös vapauttaa. Voin jatkaa eteenpäin, ei tarvitse pohtia, miten aiempaa muuttaisi.

Nautin vuodesta 2009, vaikka henkilökohtaisen elämän puolella oli paljon epävarmuustekijöitä. Elin rakkaussuhteessa kirjoittamiseen ja sisäinen fanityttöni antoi palaa täysillä.

Vuosi 2019 on vasta alussa enkä ole kirjoittanut niin paljon kuin haluaisin. Toisaalta elämäntilanne huomioiden olen paahtanut melkoisesti. 

Tammikuun ajan julkaisin kokopäivätyön ohella säännölliset viikottaiset postaukset Level up! -blogiin, mutta nyt helmikuuksi laitoin kyseisen blogin lomalle. Innostusta olisi, mutta päätin, että jaksaminen pitää hetkeksi laittaa edelle.

Viime vuoden lopussa alkoi proosakurssi, joka nyt vetelee viimeisiään. Sen tehtävät ovat myös rytmittäneet alkuvuotta ja niihin on ollut kiva uppoutua. Olen päässyt haastamaan itseäni ja kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja kerrontaan. Se on ollut valaisevaa mutta myös vahvistanut omaa tapaani tehdä asiat. 

Luutuneiden tapojen ravistelu on hyväksi, koska silloin voi löytää jotain uutta itselleen. Samalla kuitenkin näkee, mikä vanhassa on hyvää. Kaikkea ei ole tarkoitus muuttaa vain muuttamisen vuoksi.

Kynä on siis ehtinyt sauhuta, vaikka samaan aikaan olen tehnyt täyttä työpäivää ja pakannut pipo täristen muuttolaatikoita miltei kaikki illat. Nyt viime aikoina on kuitenkin pakkaamisesta siirrytty purkamiseen ja järjestelyyn. Arki on täynnä tekemistä eikä kaaoksen keskellä ole ollut liikaa luppohetkiä.

Vihjaisin viime vuoden viimeisessä postauksessa, että vuosi 2019 on muutoksen vuosi. Nyt voin vihdoin puhua aiheesta tarkemmin, kun tuolloin piti vielä puristaa salaperäisyyden verhoa tiukasti kiinni. Puoliso siis sai työpaikan uudelta paikkakunnalta, mikä tarkoitti muuttoa melko pikaisella aikataululla. Oma asunto meni myyntiin ja ostimme uuden, pienemmän kämpän uudelta alueelta. Tammikuussa siis ravattiin useamman kerran pankissa ja hankkiuduttiin myös tavarasta urakalla eroon ikään kuin ei olisi muutenkin ollut tarpeeksi tekemistä.

Nyt ollaan kuitenkin tukevasti uudella maaperällä ja keräilen energioitani takaisin. Kevään suunnitelmissa on ehdottomasti edistää Kristallin lapsien päätösosaa, joka on jäänyt nyt kaiken muun ahertamisen jalkoihin. Lisäksi Level up! palaa lomalta ensi kuussa ja starttaan myös kirjoittamisen perusopintojen viimeisen kurssin. Tietenkin tavoitteena on myös löytää uusi palkkatyö, joten luvassa on ahkeraa työhakemusten naputtelua. Olisi huippua saada uusi duuni kirjoittamisen ja viestinnän parista, mutta toki minulle muukin kelpaa. Täytyy siis pitää silmät ja korvat avoinna kaikkien vaihtoehtojen suhteen.

Sanoisin, että suhtauduin kirjoittamiseen kymmenen vuotta sitten kepeämmin kuin nykyään. Innostukseni ja haluni kirjoittaa on silti ennallaan, vaikka epäilykset omien kykyjen suhteen niitä toisinaan varjostavatkin. Nuorempana en pysähtynyt miettimään, osaanko ja pystynkö. Iskin sormeni näppäimistölle ja annoin palaa enkä välittänyt, jos lopputulos oli toisinaan hieman epäkoherentti. Tärkeintä oli kirjoittaminen ja se, että oli kivaa. Tuo on asia, joka minun pitäisi muistaa useammin.

Toisaalta epäilyksien myötä suhtaudun omaan tekemiseeni ammattimaisemmin nyt kuin ennen. Panostan lopputulokseen, en pelkästään siihen, että saan suollettua ulos paljon tekstiä nopeassa tahdissa. Fanifiktiotarinani menivät (luku kerrallaan) julkaisuun betalukijan käsittelyn ja pikakorjausten jälkeen, mutta nykyisin editointiprosessini on paljon työläämpi ja pidempi. Esilukijatkin antavat palautetta eri asioista kuin silloinen beta, mikä on tietysti positiivista, koska se kertoo siitä, että olen kehittynyt kirjoittajana. Samalla olen onnistunut luomaan uusia maneereja ja muita ongelmakohtia, mutta eipähän lopu työstettävä kesken.

Myönnän kaipaavani kymmenen vuoden takaista vapautta ja tekemisen meininkiä. Minulla on myös ikävä fanifiktiota ja erityisesti fanifiktion kirjoittajayhteisöä. Vaikka olen vuosien varrella tutustunut moniin kirjoittajiin, en ole löytänyt mitään samanlaista. Meillä oli tiivis ja intohimoinen yhteisö, jota yhdisti sekä fanittaminen että kirjoittaminen. Tavallaan haluaisin samanlaisen tukiryhmän ympärilleni, mutten vielä ole solahtanut kirjailijaporukkaan niin tiiviisti, että uskaltaisin olla täysin oma itseni ja avata tuntojani. Mutta fanifiktiota sentään kirjoitan yhä ajoittain välipalahommina.

Nämä menneet vuodet ovat olleet antoisia monella tapaa, myös kirjoittamisen saralla. Olen saanut aikaan paljon merkittäviä asioita, joista vähäisin ei ole Maan mahdin julkaiseminen vuonna 2015. Esikoinen on saanut useamman sisaruksen, eikä minulla ole aikomusta lopettaa. Kirjoittaminen ei ehkä ole enää aina kivaa vaan joskus se on myös kivuliasta, silti on tärkeä osa minua.

Seuraa myös somessa!