Anna Kaija

Olen niin pahasti jäljessä lukupäiväkirjan pitämisen kanssa, että melkein hävettää. Kirjoja olen kyllä ehtinyt lukea, mutta postauksien kirjoittaminen laahaa pahasti perässä. Rehellinen syy tähän on ollut työkiireet sekä vapaa-ajalla kirjoituskilpailutyön editoiminen ja pelaaminen.

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren - Tuli

Tuli on Engelfors-trilogian kakkososa, ensimmäisen luin viime vuoden puolella ja se imaisi minut kiehtovaan maailmaansa lähes välittömästi. Ikäni puolesta en ole kohderyhmää, mutta toisaalta kummankin kirjan viimeisellä sivulla kirjailijat sanovat kirjoittaneensa tarinan teini-ikäisille itselleen. Ja juuri siltä tuntui sekä ykkösosa että tämä kakkonenkin. Kirja on kirjoitettu kolmikymppiselle minulle, kun olin teini-ikäinen. Onko tässä mitään järkeä?

Sarjan hahmot ovat aidosti teinejä ja usein myös juuri niin rasittavia kuin nyt vain teinit voivat olla. Samalla he ovat samastuttavia ja ihastuttavan vihastuttavia. Ei kestänyt kauaakaan, kun jo löysin joukosta omat suosikkini ja inhokkini. Olen myös näiden kahden kirjan aikana kehittänyt hahmoihin niin vahvan suhteen, että välitän aidosti heidän kohtaloistaan... niiden inhokkienkin, koska hekin ovat merkityksellisiä.

Tarina puolestaan on sopiva yhdistelmä yliluonnollisia tapahtumia ja lukioikäisten valtataistelusta ja perhe-elämästä muodostuvaa arkea. Nämä kaksi nivoutuvat yhteen muodostaen kokonaisuuden, josta ei aina edes pysty suoraan osoittamaan, mikä osuus on mitäkin. Onko nyt kyse arkisesta haasteesta vai onko taustalla jotain suurempaa? Tällainen pohdiskelu pitää lukijan koko ajan hieman varpaillaan ja pakottaa lukemaan vielä sen kuuluisan yhden luvun, kunnes kello on neljä aamuyöllä eivätkä silmät enää pysy auki ja aviomies huomauttelee, että yöpöydän lampun voisi ihan oikeasti jo sammuttaa.

Odotan jo innokkaasti trilogian viimeistä osaa, Avainta. Kun viime vuoden puolella googlailin sitä, en löytänyt julkaisutietoa suomeksi käännetystä versiosta. Olin jo valmiiksi kauhuissani, sillä alkuperäisteokset ovat ruotsiksi eikä toinen kotimainen minulta valitettavasti kovin hyvin taivu. Nyt kuitenkin löysin tiedon, että Avain ilmestyy itse asiassa ensi kuussa suomeksi. Taitaakin siis mennä tilaukseen piakkoin.

Olen syksystä asti manaillut sitä, etten tänä lukuvuonna päässyt osallistumaan paikalliselle luovan kirjoittamisen kurssille. Se mokoma kun oli lätkäisty päällekkäin japanin opintojeni kanssa ja priorisoin japanin. Siinä tarvitsen kuitenkin enemmän opettajan tukea kuin kirjoittamisessa.

Totuus silti on, ettei opettajan ja muun ryhmän tuki kirjoittaessa ole ollenkaan haitallinen juttu, päinvastoin. Se inspiroi, haastaa ja potkii yrittämään vielä vähän enemmän. Kun pyörii yksin omassa mutakuopassaan, saa kyllä aikaan paljon kaikenlaista. Jos ei muuta, niin mutapaakkuja ainakin. Siinä vain helposti käy niin, että kuopan reunat muuttuvat liukkaiksi eikä ylemmäs pääse kapuamaan. Aputyöntöjä saa esilukijoilta ja satunnaisesti kirjoittajatutuilta, mutta välillä kaipaisi jotain vähän enemmän.

Sitten yhtäkkiä puskista ilmestyi fantasian kirjoittajille suunnattu kurssi. Siis täh? Oikeasti kurssi, jossa on saman genren kimpussa pyöriviä ihmisiä ja vetäjiä? Ei tarvitse selittää koko muulle porukalle, mitä se sellainen fantasia on ja miksi ihmeessä en kirjoita jotain oikeasti järkevää? Hetken epäilin näkeväni unta.

Kurssin hintakin oli todella edullinen: 40 euroa kahdesta viikonlopusta. Kahdesta viikonlopusta Mikkelissä.

Siinä kohtaa oli pakko nielaista. Mikkeli ei ole nimittäin ihan naapurissa eikä lapsuudentuttavien ovikelloja kehtaa mennä soittelemaan. Joku toinen ehkä kehtaisi, mutta minä en. Sitä paitsi jos olen päivät kirjoituskurssilla, en jaksa sosialisointia enää illalla.

Ennen kuin oikeastaan edes tajusin, olin tutkinut Mikkelin hotellitarjonnan. Yllätyin hinnoista. Yleensä tulee yövyttyä Tampereella ja kiristeltyä hampaita, kun yksi yö on ihan kohtuuttoman kallis. Siihen nähden Mikkelistä löytyi oudon halpoja huoneita. Saapa nähdä, ovatko suoranainen kauhistus.

Koska Mikkeli ei tosiaan ole tuossa naapurissa, matkustaminenkin on oma juttunsa. Aika nopeasti kävi selväksi, että junia ei kulje tarpeeksi aikaisin, että ehtisin lauantaina klo 11 alkavalle kurssille. Matkahuollon hinnat taas olivat pöyristyttävät. Jouduin turvautumaan Onnibussiin, jota en niin välittäisi suosia. Kyseinen yhtiö kuitenkin ajaa Mikkeliin riittävän aikaisin aamulla ja hinta on sellainen, että minunkin budjettini siihen taipuu. Sori vaan, VR ja Matkahuolto, näillä asioilla on merkitystä.

Paluumatkalle valitsin kuitenkin junan, koska hinta ei ollut hirvittävä näin ennakkoon ostettuna. Ja sitä paitsi tykkään junamatkustamisesta enemmän kuin bussissa köröttelystä.

Niin, sitä tässä yritän sanoa, että minä sitten menin ilmoittautumaan sinne kirjoituskurssille. Tuosta noin vain. Lapsuuden kaupunkiin, jonka katuja en enää tunne, tuntemattomien ihmisten keskelle, viettämään yksin iltaa hotellissa.

Yöllä tuijotin kattoa ja mietin, mitä hemmettiä olen mennyt tekemään.

Reissuun palava raha ei minua varsinaisesti huolestuta (vaikka menoja on muutenkin ihan tarpeeksi ja rahaa taas yleensä ei). Sen sijaan minua kauhistuttaa se, että olen oikeasti menossa viettämään viikonloppuani vieraiden ihmisten kanssa. Se on todella ahdistavaa ja väsyttävää. Ihmiset ovat kivoja, mutta vähän pelottavia ja todella kuluttavia.Olen luultavasti sunnuntai-iltana puhki ja seuraava työviikko voi olla... no, työläs.

Onneksi kurssilla kuitenkin suurella todennäköisyydellä keskitytään kirjoittamiseen. Ei se toki sulje muiden kanssa sosialisointia pois, mutta antaa mahdollisuuden siihen, ettei minun tarvitse olla koko ajan höpöttämässä. Saan keskittyä omaan työskentelyynikin.

Toinen jännittävä seikka on, että menen Mikkeliin yksin. Joo, olen reissannut yksin aiemminkin. Yleensä olen mennyt tapaamaan kavereita, tällaiselle reissulle en ole koskaan lähtenyt. Yksin nukkuminen on nykyisin myös vieras käsite. Se on hankalaa, joten pelkään vähän yöunieni puolesta.

Näistä haasteista huolimatta olen innoissani. Kurssi kuulostaa siltä, että se on juuri minua varten tehty. Uskonkin, että jos viikonloput ottavatkin paljon voimavaroja, ne myös antavat takaisin. Odotan siis hysteerisen kauhistuneen hyperventiloivan innokkaasti huhtikuuta.