eli kuinka löysin japanilaisen tarinarakenteen suomalaisesta kirjasta
Minua on jo vuosia kiehtonut lännessä vähemmän tunnettu neliosainen tarinankerronnan rakenne: kishoutenketsu. Mielenkiintoni on noussut erityisesti japanilaisen viihdekulttuurin harrastamisen kautta, mutta rakenteessa on ylipäätään jotain sellaista, mikä ihastuttaa minua ja kutkuttelee mieltäni. Kirjoitin aiheesta myös vuonna 2021.
Länsimaisessa kirjallisuudessa en muista rakenteeseen törmänneeni. Paitsi tänä kesänä, kun nappasin kirjakauppareissulla mukaan Sinikka Koyaman esikoisteoksen Joka kurjen laulua kuuntelee (2022). Kirja itsessään henkii Japanista saatuja vaikutteita aina ihastuttavasta kannesta teoksen nimeen ja tunnelmaan saakka. Tässä mielessä en oikeastaan ole yllättynyt, että pääsin nauttimaan myös kishoutenketsusta juuri kyseistä kirjaa lukiessa.
Kishoutenketsu koostuu nimensä mukaisesti neljästä osasta: johdanto (ki), kehittely (shou), käänne (ten) ja loppuratkaisu (ketsu). Siinä missä länsimaisissa tarinarakenteissa merkittävä käänne useimmiten ajoittuu sivumäärällisesti jotakuinkin tarinan keskikohtaan, kishoutenketsun käänne sijoittuu huomattavasti myöhemmäksi, hyvin lähelle loppuratkaisua.
On siis hyvin mahdollista, että länsimaalainen lukija saattaa hämmentyä tarinankerronnan etenemisestä, kun hänen olettamaa käännettä ei keskikohdassa tarjoillakaan. Ovathan monet meistä tottuneet erilaiseen tapaan koostaa tarina. Toisaalta rakenneratkaisu saattaa tuntua lännessä tuoreelta juuri tästä syystä.
Neliosainen tarinankerronnan rakenne Koyaman teoksessa
Huom! Tässä osuudessa on lieviä juonipaljastuksia kirjasta. Lue omalla vastuullasi. En kuitenkaan paljasta käännettä ja loppuratkaisua.
Johdanto-osassa lukija tapaa 19-vuotiaan Sofian, joka nukahtaa bussissa ja havahtuu seuraavan kerran, kun on jo saapunut päätepysäkille. Paikkaa hän ei tunnista, mutta nousee siellä kuitenkin kyydistä. Hieman yllättäen hän kohtaa pysäkillä Nanan, vanhan ystävänsä, jonka kanssa on aiemmin päätynyt eri teille.
Nana asuu tällä hetkellä Villa Ruusu -nimiessä talossa ja ehdottaa, että Sofia tulisi sinne yöpymään. Vierailu ei jää yhdeksi yöksi vaan Sofia viipyilee Nanan ja tämän uusien, hitusen erikoisten ystävien seurassa viikon verran.
Jo johdannossa Koyama kuvaa tarinan maailmaa tavalla, joka itselleni toi mieleen Studio Ghiblin elokuvat. Voisin hyvin kuvitella Villa Ruusun erikoisen talon ja villin puutarhan Ghibli-elokuvan miljööksi. Toisaalta Nanan nimi toi minulle välittömästi mieleen Nana-animen (2006-2007), joka pohjautuu Ai Yazawan samannimiseen mangaan (2000-2009). Kenties myös Sofian ja Nana suhteessa voi nähdä samoja piirteitä kuin Nanan ja Hachin suhteessa mangassa ja animessa.
Kehittelyvaihe alkaa, kun Sofia löytää Villa Ruususta erikoisen valkokantisen kirjan, joka kertoo satoja vuosia sitten Japanissa eläneestä Mei-tytöstä. Sofian ja Mein tarinat vuorottelevat. Luku luvulta Mein elämä muinaisessa Japanissa alkaa hahmottua samalla, kun Sofia tutustuu Villa Ruusun asukkaisiin paremmin ja pohdiskelee suhdettaan Nanaan. Sekä Sofia että Mei kokevat myös ihastuksen tunteita ja ilmassa väreilee ripaus romantiikkaa.
Kehittelyvaihe tuo Japanin entistä tiiviimmäksi osaksi tarinaa, koska Mein osuudet tarjoavat väläyksiä historiasta ja kulttuurista. Tässä kohtaa anime- ja mangavaikutteet haipuvat pois ja tilalle tulee tuulahdus Murasaki Shibikun Genjin tarinaa (n. 1000) sekä Sugawara Takasuen tyttären Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa (järjestetty nykymuotoonsa 1924, mutta alkuperäinen kirjoittaja syntynyt vuonna 1008), mikä istuu historialliseen osuuteen erinomaisesti.
Pikkuhiljaa henkilöt Sofian ja Mein tarinoissa alkavat vaikuttaa osin hämmentävän samankaltaisilta, mikä johtaa ajatukseen, että kaksi erilaista aikaa ja paikkaa limittyvät ja kiehtoutuvat toisiinsa. Vastauksia ei kuitenkaan tässä kohtaa annetta vaan sen sijaan kehittely jatkuu ja kysymykset kasautuvat lukijan mieleen.
Käänne saapuu, kun kirjasta on jäljellä n. 20 % (luku 16, s. 233, kun teoksessa on 294 sivua). Käänne muuttaa lukijan käsityksen tilanteesta kokonaan samalla, kun palaset loksahtelevat paikoilleen ja kysymyksiin aletaan vastata. Lukija voi myös kokea, että saa vastauksia, joita ei osannut pyytää mutta jotka kuitenkin käyvät järkeen.
Käänne toi mieleeni Jun Maedan animen The Day I Became a God (2020) sekä Makoto Shinkain elokuvan Your Name (2016), joissa molemmissa käänne todellakin vie tarinan uusille raiteilla, kuten myös Koyaman kirjassa.
Loppuratkaisu seuraa käännettä hyvin nopeasti ja kattaa jäljelle jäävän osan kirjasta. Tässä kohtaa Sofian elämä avautuu lukijalle uudessa valossa. Asiat ovat hyvin eri tavalla kuin aluksi on näyttänyt. Sofia on uskonut erilaiseen todellisuuteen kuin lopussa nähdään.
Lopusta syntyi minulle myös tunne, että taustalla voisi olla jotain enemmän. Spekulatiivisen fiktion innokas harrastaja minussa hakee yhä maagista yhteyttä ajan ja paikan välillä, mutta jos tekstiä tarkastelee realismilasit päässä kyseessä voi olla myös sarja sattumia ilman taikuutta. Tässä kirjassa tulkinta kuitenkin jätetään lukijalle.
Lopuksi
Joka kurjen laulua kuuntelee oli miellyttävää luettavaa muutenkin kuin rakenteensa puolesta. Japanista tulevat vaikutteet lomittuvat suomalaiseen teokseen saumattomasti ja kietoutuvat kiehtovaksi kokonaisuudeksi Sofian elämän käänteiden kautta.
Kirja sai itsenäisen jatko-osan Joka ketun jälkiä seuraa tänä vuonna (2024), ja parhaimmillaan nämä kirjat ovatkin yhdessä luettuina. Vaikka jatko on itsenäinen, se myös avartaa ensimmäisen kirjan tapahtumia ja siten laajentaa lukijan käsitystä kokonaisuudesta. Samalla se kuitenkin kertoo oman tarinakokonaisuutensa uusien hahmojen kautta ja jätti ainakin minut janoamaan jatkoa. Odotan siis innolla, että pääsen lukemaan myös kolmannen osan.
