Kirjoittaja työskentelee väistämättä kielen kanssa. Kieli on väline, jolla oma ajattelu tuodaan näkyväksi muille: sanoina, lauseina, virkkeinä, kappaleina, lukuina ja kokonaisina novelleina tai romaaneina. Mitä sitten, kun vaihtaa tutun välineen vieraaseen?
Olen kirjoittanut suomeksi ensimmäisen luokan puolivälin jälkeen. Joskus teksti tulee ulos sujuvasti, joskus taas homma tökkii urakalla. Yleensä siinä on kuitenkin jokin punainen lanka tai jos aloittaessa ei ole, löytyy se matkan varrella.
Kielen käyttö kirjallisessa muodossa on minulle tuttua. Se on turvallinen väline, johon tartun paljon mieluummin kuin avaan suuni. En ole supliikki sanaseppo keskustelutilanteessa, mutta kirjallisesti kykenen ilmaisemaan itseäni monisanaisesti tai taikomaan hahmostani tyypin, jolla on aina valmis vastaus kaikkeen. Olen siis hyvä paperilla.
Kun lähdin kirjoittamaan KupoConin taidekilpailuun tarinaa, minun oli pakko luopua rakkaasta suomen kielestä. Kilpailuun osallistutaan englanniksi eikä asiasta voi neuvotella. Moni fan fictionia aktiivisesti kirjoittava on tähän kielen vaihtamiseen törmännyt jo paljon minua aiemmin, monelle se on jopa itsestäänselvä valinta, jota ei ehkä tarvitse miettiä. Minulle se ei sitä ollut.
Olen kirjoittanut lähes poikkeuksetta fan fictionia vain suomeksi (okei, pari satunnaista räpellystä englanniksi myös). Olen halunnut välttää anglismien tunkeutumista teksteihini (en ole täysin onnistunut) ja ficcaamisen kautta myös kehittää kielellistä ilmaisuani. Vaikka lukijamäärät suomeksi kirjoittaessa ovat pienet, olen pitänyt tästä valinnastani kiinni.
Päädyin siis uuden asian äärelle pakottavassa tilanteessa: halusin osallistua kirjoituskilpailuun, jossa ainoa kielivaihtoehto on englanti. Päätin ottaa haasteen vastaan ja kääntää kumoon itselleni asettaman raja-aidan. Vaikka tarkoitus ei ole jatkossakaan kirjoittaa kaikkia (jos mitään) tarinoitani englannilla, on omien rajojen ylittäminen välillä ihan hyväksi.
Uusi väline, vanhat keinot
Ryhdyin kirjoittamaan tarinaa samalla tavalla kuin olen aloittanut monet muutkin ficit. Minulla oli ajatus ja hahmot mielessä. Avasin Wordin ja aloin suoltaa tekstiä. En juuri suunnitellut, koska olen tottunut siihen, että ficit ikään kuin pulpahtavat esiin ja sitten kokonaisuutta hiotaan, kunnes se on mieleinen. Näin siis erityisesti lyhyiden ficcien kohdalla, pitkät toki vaativat suurempaa prosessointia ja suunnittelua, mutta niissäkin aloitan suunnittelemisen vasta parin, kolmen luvun kirjoittamisen jälkeen.
Tuloksena vanhojen konstien käyttämisestä oli kaaos eikä edes hallittu sellainen. Hahmoni olivat persoonattomia, repliikit puisevia ja tarina haahuili vähän sinne ja tänne, muttei kuitenkaan suuntaan, johon sen oli tarkoitus mennä. Olin ehkä puolessa välissä, kun totesin suoltaneeni sitä itseään.
Aloitin alusta. Otin käyttöön toisen näkökulman ja ryhdyin taas kirjoittamaan. Valitettavasti tulos ei näyttänyt yhtään paremmalta kuin aeimmin. Nyt rakennekin oli jo ruvennut poukkoilemaan, lauseet tuntuivat irrallisilta eivätkä linkittyneet toisiinsa kauniisti.
Tein itselleni listan ranskalaisilla viivoilla. Loin rakenteen, jota halusin noudattaa. Aloitin jälleen alusta.
Idea alkoi tuntua huonolta. Teksti kirrasi joka kohdasta, pidin kiinni rakenteesta, mutta eri osaset eivät istuneet yhteen. Hahmoja alkoi ollakin liikaa 2000 sanan tarinaan. En päässyt kiinni pihviin vaan jäin jauhamaan hampurilaisen sämpylöitä. Turhauduin. Mietin tovin verran luovuttamista. Päätin olla muutaman päivän kirjoittamatta ja tehdä jotain ihan muuta.
Traconia varten alkoi valmistua mekko ja sain virkkaustyöni valmiiksi. Päätin ryhtyä tekemään mekon lisäksi huivia. Tietokone tuntui nurkassa nököttävältä kummitukselta.
Olin umpikujassa pahemmin kuin pitkään aikaan. Pimeässä ja synkässä paikassa, jossa koin olevani kykenemätön suoriutumaan 2000 sanan kirjoittamisesta. Kahdentuhannen! Minä, joka olen raapustellut 50 000 - 100 000 sanan romaaneja pöytälaatikkoon ja ficcifoorumeille. Olo oli melkoisen kyvytön.
Ajattelun on muututtava
Lopulta päästin irti siitä, että asiat pitää tehdä tutulla ja turvallisella tavalla. Olin jo muutenkin vieraalla maaperällä, joten miksei sitten kokeilisi jotain uutta.
Hylkäsin aiemmat räpellykseni, otin kasan kyniä ja palan paperia eteeni. Listasin alkuun hahmot, joita haluan käyttää ja karsin joukon kolmeen, enemmän olisi jo ollut liikaa tässä kohtaa. Mietin tarkkaan ajankohdan ja tapahtumapaikan. Lähdin luonnostelemaan kokonaisuutta kuvien ja sanojen kautta, mutta unohdin tiukat listat.
Kuva alkoi hiljalleen muodostua. Yhtäkkiä minulla oli paperilla kolme kohtausta sekä aloitus- ja lopetus. Minulla oli kokonaisuus, joka kai oli jossain mieleni syövereissä jo hyvän tovin piileskellyt, muttei ollut suostunut tulemaan ulos. En tiedä, johtuiko tämä vieraasta kielestä vai kisapaineesta, mutta jokin harasi pitkään vastaan.
Minun oli päästettävä irti kirjoittamisesta voidakseni kirjoittaa. Hullua, mutta totta. Eräänlaisen kuvakäsikirjoituksen kautta pääsin vihdoin tarinaani kiinni ja pystyin hahmottamaan sen edes itselleni.
Tänä viikonloppuna kirjoitin vihdoin ensimmäisen version ficistäni. Englanniksi. Nyt se on tehty, puserrettu ulos eikä se enää tuon hahmottelun jälkeen ollut edes kamalan vaikeaa. Vihdoin sanat valuivat sormilta näppäimille, näppäimiltä näytölle.
Valmista ei tietenkään vielä ole. Nyt alkaa editoiminen... tai ei juuri välittömästi, hetken päästä vasta. Syyskuussa editoin sekä tätä että Tulen tahtoa. Saa nähdä, mitä ongelmia kohtaan tällä kertaa.
En olisi ikinä uskonut, että näin lyhyen jutun tuottaminen voisi osoittautua näin työlääksi. Olen silti iloinen, että pakotin itseni hieman pinnistelemään. Kävi itse kisassa miten tahansa, olen jo voittaja ihan vain siksi, että pystyin tähän. Tein jotain sellaista, mitä en ole aiemmin tosissani tehnyt.
Ei kommentteja