Anna Kaija

Kirjoittajan arkkityyppien lisäksi puhuimme lauantaina luovan prosessin eri vaiheista. Tämäkin on taas niin selvää juttua, että varmaan se on tullut alitajuisella tasolla jo aiemmin tiedostettua, mutten ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Kun prosessista lähdettiin puhumaan, tuli oivallus, että noinhan se tosiaan on.

Opettajamme kuvasi luovaa prosessia erilaisilla veden olomuodoilla. Taas kerran ajattelin omaksi ja muiden riemuksi pohdiskella omaa kirjoittamista näiden kautta.

Puro on pirskahteleva ja nopeakulkuinen, muttei välttämättä kovin selkeä. Tämä on ainakin itselleni hyvin usein se aloitusvaihe. Minulla on idea tai jopa useampi, mutta ne ovat vielä aika hajanaisia. Lähden silti kirjoittamaan ja katson, mihin oikein päädyn. Puro voi nimittäin tehdä myös äkkinäisiä käännöksiä ja johdattaa johonkin ihan muualle kuin alun perin ajattelin.

Tässä vaiheessa on oma viehättävyytensä, sen nopeatempoisuus on kiehtovaa. En silti varsinaisesti pidä purosta, koska inhoan epäselvyyksiä. Minua ahdistaa se, etten vielä tiedä, mihin olen matkalla. Samaan aikaan kyllä nautin tekemisestä, mutta haluaisin kuitenkin siihen lisää selkeyttä. Joskus minua myös rassaa se, kuinka paljon näitä puromuotoisia ideoita pääni pukkaa. Se nimittäin tekee sitä joskus todella tiuhaan tahtiin, eivätkä kaikki jutut sovi samaan tarinaan. Päässäni siis pyörii monta juttua yhtä aikaa ja suurin osa soveltuisi romaanimittaisiksi tarinoiksi.

Järki sanoo, etten voi tarttua 3-5 tarinaan yhtä aikaa, vaikka olisi todella mahtavaa heittäytyä niihin kaikkiin ja katsoa, miten purot lähtevät kehittymään. Sillä tavoin saisin varmasti aikaan monta alkua, mutten yhtään valmista juttua. Sen takia näitä ideoita täytyy vain varastoida. Minulla onkin koneella tallessa useampi luonnostelma, alkuasetelma tms. odottamassa sitä hetkeä, kun pystyn niihin tarttumaan. Voi olla, ettei sellaista koskaan tule, mutta jos tulee, ovatpahan siellä valmiina.

Joki kulkee tasaisemmin kuin puro. Sillä on selkeä uoma ja päämäärää. Sekin voi kääntyillä, mutta ei niin yhtäkkisesti kuin puro. Se on luotettavampi, turvallisempi ja rauhallisempi. Itselleni se on ehkä paras kirjoittamisen vaihe, koska silloin asiat sujuvat. Mikään ei ole yhtä intensiivistä kuin purovaiheessa, mutta se ei haittaa, sillä jatkuvasti ei voi puhkua innosta. Tasainen tekeminen on oikein hyvä tapa edistää tarinaa.

Aiemmissakin postauksissa mainitun originaalin kohdalla tätä jokivaihetta oli oikeastaan viime keväästä sinne elokuun loppuun. Puro-osuus jäi todella pieneksi alkuvuoden sykäykseksi, kun aloitin tarinan. Alun jälkeen pidin tauon ja sitten siirryin purjehtimaan joelle.

Veikkaan, että moni kirjoittaja tykkää tästä vaiheesta. Kukapa siitä ei pitäisi, kun asiat sujuvat? Toisaalta ainakin itselleni tämä on sellainen vaihe (kuten purokin), etten pahemmin kritisoi tekemisiäni. Kaikki tuntuu tasaisen hyvältä eikä kriittiselle tarkkailulle jää yksinkertaisesti sijaa. Se ei haittaa, sillä epäkohtia voi pohdiskella myöhemmin (tai yrittää työntää tekstin jollekulle toiselle, joka niitä sitten osaa osoitella). Silloin kun materiaalia syntyy, kannattaa mielestäni panostaa juurikin siihen ja jättää se kritiikki tyynyn alle odottamaan omaa vuoroaan.

Seisovan veden vaihe on käytännössä sama asia kuin writer's block. Silloin ei vain tapahdu, vaikka kuinka yrittäisi. Tai voi tapahtua, jos pakottaa itsensä, mutta jälki voi hyvinkin olla sen mukaista. Ainakin omalla kohdallani olen tämän todistanut, kun olen joskus pakottanut itseni kirjoittamaan (tosin kyse on ollut jutuista, joita en alun perinkään välttämättä halunnut kirjoittaa vaan räävin ne kasaan jonkun muun haluta, btw, en suosittele).

Olen monenkin tarinan kohdalla kipuillut tässä vaiheessa. Erityisesti ficcien kohdalla se on hyvin tuskallista, koska monesti sitä alkaa julkaista pitkää tarinaa, ennen kuin sen on kirjoittanut kokonaan valmiiksi (en tiedä, sortuvatko muut tähän, mutta itse teen näin, koska palaute usein inspiroi). Sitten yhtäkkiä tajuan olevani seisovassa vedessä eikä mikään etene, mutta porukka odottaa jatkoa. Voi sitä kurjuutta! Ihan oma moka tietysti, mutta ei se poista mielipahaa.

Yhtälailla sama vaihe voi osua, ja suurella todennäköisyydellä osuukin, myös originaalin kirjoitusprosessiin. Jos tarinaa ei kuitenkaan ole vielä julkaissut missään, ei paine jatkamiselle ole ehkä yhtä suuri kuin ficcien kanssa. Vaihe on tuskallinen, mutta tuskaa ei sentään tarvitse jakaa kiihkeästi jatkoa odottavien lukijoiden kanssa.

Opettajan ohje oli yksinkertainen: kannattaa tehdä kaikkea muuta. Tavallaan olen tätä noudattanutkin, sillä tässä kohtaa usein tartunkin toiseen tarinaan. Se on johtanut siihen, että minulla on useita keskeneräisiä pidempiä juttuja, mikä taas ei ole kamalan hyvä. Jos on pakko kirjoittaa pitkän jutun välissä jotain muuta seisovan veden vaiheen vuoksi, olisi ehkä parempi työstää jotain novellimittaista. Ainakin minun olisi viisaampaa toimia näin, toisten puolestahan en voi sanoa.

Vaihtoehtoisesti voisi ottaa vapaata koko kirjoittamisesta ja käyttää aikaa lukemiseen, pelaamiseen ja kaikkeen muuhun kivaan, joka jää usein syrjään, kun oikein innostuu naputtelemaan tekstiä näytölle. Olen vain joskus (usein) tuntenut syyllisyyttä siitä, että "hairahdun" muiden harrasteiden pariin. Ruoskin itseäni henkisesti samalla, kun pelailen, koska minunhan pitäisi panostaa tekstiin eikä jahdata monstereita Ivalicen aavikoilla.

Nyt olen kuitenkin päättänyt hylätä tuon syyllisyyden. Seuraavan kerran, kun kirjoittaessa pyllähdän seisovaan veteen, keksin jotain muuta kivaa. Se voi olla uusi novellimittainen tarina tai kauan hyllyssä vuoroaan odottanut peli tai tuore romaani, kenties se cosplay-asu, jota en koskaan ehtinyt tehdä. Mitä vain! Minulla on lupa tehdä muutakin kuin kirjoittaa, varsinkin silloin, kun kirjoittaminen ei nappaa. Tiedän, että enemmin tai myöhemmin palaa kuitenkin näppäimistön ääreen ja viimeistelen tarinani. Ja jos en, ehkä sen ei ollut tarkoituskaan valmistua. On myös tarinoita, jotka on parempi hylätä.

Viimeiseksi vaiheeksi jää myrsky. Se on se hetki, kun mikään ei tunnu hyvältä ja kaiken haluaa deletoida. Opettajan mukaan tässä kohtaa monet itse asiassa painavatkin hetken mielijohteesta delete-nappia ja oikeasti hävittävät aikaansaannoksensa.

Minusta se kuulosti kamalalta.

Olen ollut itsekin myrskyssä usein. Oma tuotos tuntuu umpisurkealta ja jatkaminen järjettömältä, koska muut ovat niin paljon parempia eikä tästä kuitenkaan mitään tule. Tässä kohtaa tekstiä on mahdotonta katsoa yhtään sen objektiivisemmin kuin jokivaiheessakaan. Jos joessa kaikki sujuu ja on hyvää, tässä kohtaa mennään äärilaidasta toiseen. Ei suju ja silkkaa paskaa löytyy paperilta. Hyi pois!

En ole sortunut tuohon deleten hakkaamiseen, vaikka joskus on mieli tehnyt. Sen sijaan olen ehkä poistellut varsinaisesta tarinasta osioita siirtämällä ne talteen toiseen tiedostoon. Siellä ne ovat turvassa siltä varalta, että joskus muutan mieleni ja haluankin käyttää niitä.

Tässäkin kohtaa opettaja suositteli kaiken muun tekemistä, mikä on varmaankin hyvä neuvo. Ei se teksti ainakaan etene, jos sen vilkaisukin saa tuskanhien nousemaan otsalle ja vatsan kääntymään ympäri. Paha olo omasta tuotoksesta kannattaa käsittää vaiheena ja antaa sen riehua oman aikansa. Myrskyn jälkeen näkee asiat yleensä paljon selkeämmin ja sitten tuleekin se hetki, kun omaa tekstiä voi aidosti kritisoida. Siellä on epäilemättä kaiken maailman kökköyksiä, jotka ansaitsevat joutua poistolistalle, mutta siellä on myös kaunista ja upeaa, joka olisi menetetty, jos myrskylle olisi antanut täyden vallan.

Ulos ei kannata mennä, kun siellä myrskyää. Sama koskee tekstiä. Anna olla ja nauti kuppi kuumaa viltin alla. Myöhemmin asiat ovat paremmin.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen originaalini kanssa pitkälti myrskyssä. Se ei alkanut heti tekstin ensimmäisen version kirjoittamisen jälkeen. Nyt vasta, kun aloin editoida sitä, törmäsin puhuriin. Alkuun homma sujui, nyt ei todellakaan. Kaikki on kusta ja paskaa eikä sateenkaaria ja yksisarvisia näy missään.

Olen myös löytänyt myrskyämiselleni aivan uuden aspektin. Vertaan tekstiäni julkaistuihin kirjailijoihin! Tällä hetkellä olen lukemassa J. S. Meresmaan Mifongin mahtia ja voih, se aiheuttaa minulle kamalan kompleksin. Kirja on loistava ja juuri siksi kärvistelen sen kanssa. En pysty nauttimaan tarinasta täysillä, koska se saa minut ajattelemaan, kuinka surkea oma räpellykseni onkaan.

Minun ei todellakaan pitäisi tehdä tällaista. Yleensä vertaan itseäni kirjoittaviin tutuihini ja sekin on epäterveellistä, koska meillä on kaikilla täysin erilainen, omalla tavallaan hieno tyyli. En välttämättä ole muita huonompi, minä vain kirjoitan eri tavalla. Usein osaan ottaa sen vahvuutena, mutta juuri nyt en siihen kykene vaan näen ainoastaan tyylini heikkoudet. Ja kieriskelen kateudessa, kun muut ovat niin hyviä.

Onneksi sentään tiedän, että tämä on vaihe. En kuvittele fiiliksen kestävän ikuisesti. Sen takia en ole luovuttanut Meresmaan kirjankaan suhteen. Pikemminkin olen ottanut sen ohjenuoraksi. Lukiessa bongailen sieltä hyviä juttuja, niitä, jotka minäkin haluaisin osata toteuttaa yhtä hienosti. Kenties saan siitä uutta potkua tarinani editoimiseen, kunhan vain ensin saan myrskyn tyyntymään.

Nyt voisikin olla hyvä aika työstää Nova-novelliani, joka on ollut vasta ajatuksen tasolla. Se tarjoaisi irtioton editoinnista ja olisi kuitenkin lähellä originaaliani. Lisäksi on tietysti kirjoituskurssin tehtävät. Kumpikaan ei aiheena kiinnosta minua kovin paljoa, mutta ainakin ne ohjaisivat mieleni jonnekin ihan muualle tästä suuresta ähkinnän täyttämästä editointiprosessista.

Tosin aion myös olla välillä rehellisesti kirjoittamattakin. Tales of Symphonia huutelee hyllystä säännöllisesti ja perjantaina ilmestyy Life is Strangen ensimmäinen episodi, joten pelaaminen olkoon sallittua myös. Sitä paitsi, eihän sitä tiedä, mitä siltä puolelta tarttuu matkaan. Japanilaisista roolipeleistähän koko originaali ylipäätään sai alkunsa.